lauantai 12. marraskuuta 2016

Roskaa

Khartumissa on kaikkialla vähän likaista. Hiekkapöly on yksi sotkun aiheuttaja, muttei suinkaan ainut. Juuri missään ei täällä ole yleisiä roskakoreja ja roskat heitetäänkin ihan huoletta maahan. Pölyiset tienvarret ovat täynnä pienempää ja suurempaa roskaa: muovipusseja ja muuta muovisälää, paperiroskaa, lasinsiruja, mitä milloinkin.

Minkäänlaisia roskalaatikoita ei täällä tavallisesti ole myöskään kotitalouksien käytössä vaan kotitalousroskat yksinkertaisesti kannetaan pusseissa ja säkeissä portin eteen odottamaan roska-autoa. Kulkukoirat ja -kissat purkavat meidän roskapussimme päivittäin tien varteen, ellei joku ihminen ehdi ensin. Parhaimmillaan vielä roska-autonkin jäljiltä roskia näkyy talon edessä edelleen siellä täällä; pahimmillaan roskapusseista yksi tai useampi leviää roskamiesten käsissä kaikkinensa ja pussin sisältö saa jäädä odottamaan seuraavaa roska-autoa. 

On noloa nähdä oman kotitalouden roskat päivittäin leviteltynä portin eteen. Sitä ei mitenkään haluaisi jakaa koko kadun kanssa tietoa siitä mitä kaikkea olemme syöneet, mitä jättäneet syömättä; ei toivoisi kaikkien ohikulkijoiden nähtäväksi taloutemme henkilökohtaisia papereita tai mitään muutakaan roskiamme. Mutta vielä nolompaa on ollut ymmärtää se kuinka paljon siitä mitä me heitämme tarpeettomana pois otetaan kiitollisena uudelleen käyttöön. Se on vaikuttanut minuun syvästi. 

Dubainlomamme aikana Pongo-koira söi hermostuksissaan koirien pedit sellaiseen kuntoon, etten jaksanut enää ruveta niitä korjaamaan. Kaikki pedit olin jo useamman kerran kursinut Pongon jäljiltä kasaan; ne olivat jo vanhoja ja likaisiakin. Kannoimme siis alkuviikosta suosiolla rikkinäiset koiranpedit portin eteen. Seuraavana päivänä vain kaksi pedeistä seisoi edelleen odottamassa roska-autoa; joku oli käynyt noukkimassa yhden talteen. Olen iloinen, että kierrätys toimii omalla tavallaan myös täällä Khartumissakin, mutta se myös pysäyttää ajattelemaan.

En ajattele meidän elävän länsimaisen mittapuun mukaan erityisen yltäkylläistä elämää, mutta juurikin yltäkylläiseltä elämämme kuitenkin vaikuttaa kun arvioin meidän olosuhteitamme täällä ihan vain roskiemme perusteella. Meillä on varaa heittää tavaroita pois ja hankkia uutta tilalle. 

Olemme minun mielestäni hyvinkin tarkkoja sen suhteen, että syömme lautasemme tyhjiksi, mutta niin vain olen huomannut, että esimerkiksi kanaa syömme kuitenkin sen verran huolettomasti, että pieniä rippeitä jää vielä luiden ympärille kulkukissojen ja -koirien kaluttavaksi. Greipistäkään emme aina saa viimeisiä hitusia kaivettua syötäväksi, olen nähnyt kuinka se ihmetyttää kotiapulaistamme. Yritän olla tarkka ja ostaa vain sen mitä tarvitsemme, mutta joskus esimerkiksi vihanneksi ehtivät kuin ehtivätkin vanhentua ennen kuin ehdimme niitä syömään. Tuntuu aina pahalta heittää ruokaa pois, mutta täällä se todella hävettää minua. 

Monet vanhat lausahdukset ovat tulleet täällä Khartumissa minulle ihan uudella tavalla tosiksi. Nämäkin: Yhden roska on toisen aarre. Älä jätä ruokaa lautaselle, Afrikassa on lapsia jotka näkevät nälkää. 

14 kommenttia:

  1. Mieleeni on iskostunut lapsuudesta, muista etta Biafran lapsilla ei ole ruokaa. Mieheni perheessa ei ruuasta ole ollut puutetta mutta tiukkojakin aikoja on ollut, vaikka itsekin olen tavallisesta duunariperheesta niin mies osaa kylla syöda kalan ja omenan minua huolettavasti huolellisimmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aika hurjaa huomata missä kaikessa oma hyväosaisuus näkyy ja tulee vastaan!

      Poista
  2. Kairossa on myös hiekkapölyistä ja tosi roskaista. Tiet ja tienvarret ja muut ihan täynnä roskia. Tänne muutettuamme lapsen ensimmäinen kommentti koski roskia kadulla, toteavaan sävyyn. Materian suhteen eri maailmoissa elävät ihmiset. Heitän surutta pois jotain joka toiselle kelpaisi vielä pitkään ja kaikenlainen viehtymykseni konmariin sun muihin minimalismi-ideoihin kuulostaisi monelle varmasti aikamoiselta heprealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän lapsista erityisesti vanhempaa tyttöä harmittaa ja mietityttää roskaisuus kovasti. Hän ei ymmärrä mikseivät ihmiset vie roskiaan roskikseen, ja samaa ihmettelen kyllä minäkin. On niin paljon miellyttävämpää elää puhtaassa ympäristössä!

      Monenlaisia tapoja on todellakin suhtautua materiaan. Minä en näiden kehitysmaavuosien jälkeen oikein saa kiinni konmarista. En osaa ajatella, että olisi väliä sillä tuottaako joku esine minulle iloa; keskeistä on se onko esineelle käyttöä. En ymmärrä sitäkään, että vaihdetaan ihan toimiva laite tai huonekalu uuteen ihan vain oman tunnelman tai mieliteon vuoksi. Ja siltikin tunnen itseni täällä aikamoiseksi tuhlariksi! Kun en kaiverra greipistä ihan viimeisiäkin rippeitä syötäväksi, tai heitän rikkinäisen vanhan koiranpedin pois.

      Poista
  3. Voi, niin kovin koskettava teksti. Yhden roska on toisen aarre... Meillä on niin, että jos jostain tavarasta haluaa päästä eroon niin vie sen vain tuohon kadulle. Yleensä katoaa hetkessä. Saman muistan Kaliforniasta, missä oli paljon asunnottomuutta. Vanhat vaatteet kannatti jättää roskakorien ulkopuolelle, mieluiten hyvin esille. Katosivat hetkessä. P.S. Kata muuten - sinulle on blogissa tunnustus! Olet varmasti saanut näitä jo useita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena kommentista - ja tunnustuksesta! Molemmista tuli hyvä mieli. Yritän tarttua tunnustukseen mitä pikimmin.

      Täällä löytyy myös ottajia ihan kaikelle: vanhoille vaatteille, huonekaluille, leluille yms. Kadun varteen olemme vieneet vain sellaista mitä emme kehtaisi kenellekään tarjota, mutta niin vain osa niistäkin romppeista aina kelpaa jollekulle. Kotiapulainen myös nappaa talteen esimerkiksi monet tyhjät purkit jotka olen heittämässä pois - ei hänelläkään taida olla niille aina käyttöä mutta hän haluaa ottaa ne vastaisen varalle. Kun kaikesta on pulaa ei ole varaa elää konmarin oppien mukaan. Sen todellisuuden rinnalla eläminen pakostakin hiljentää miettimään omaa kulutuskäyttäytymistä.

      Poista
  4. Kata, aivan mainio otsikko! Ja joo - konmarittaminen ei taida täälläkään olla ihan muotia. Jos pelkistettyjä koteja haluaa nähdä, niitä on tuolla bairrot (köyhien eli ihan tavallisten ihmisten) asuinalueet tulvillaan. Kodeissa on vain se mitä tarvitaan eikä tietysti usein oikein sitäkään, siellä ne konmariekspertit ovat. En minäkään oikein osaa ajatella esineitä vain sen kautta, tuottavatko ne iloa. Suhde tavaraan on täällä muuttunut kovasti, ja on pysäyttävää nähdä aina uudestaan, miten meidän silmissämme jo ihan rikkinäinen tavara, "turhake" tai muuten vain roskiin joutava on jonkun silmissä ihan vakavasti otettava esine, jonka kyllä voi korjata tai jolle voi keksiä jotain muuta käyttöä; jos ei sitä voi korjata, siitä voi esimerkksi käyttää osat johonkin muuhun. Täälläkin otetaan talteen kaikki tyhjät purkit yms. Minulle on jäänyt mieleen miten kävelin kadulla ystävän kanssa joka poltti savuketta, hän tumppasi savukkeensa maahan (sinänsä ei tietenkään kovin ympäristöystävällistä), hetken kuluttua näin miten joku lähistön miehistä oli jo rientänyt poimimaan savukkeenjämän ja alkoi polttaa sitä uudestaan. Sillä hetkellä olinkin ihan iloinen että hän oli heittänyt tupakkansa maahan... Miten se menikään - puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi kuppi... Täällä näkee paljon niitä puoliksi täysiä, vaikka olisivat meidän mielestämme typötyhjiä. Savuke-episodi toistui sitten myöhemminkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua liikuttaa kovasti tuo, että joku käy noukkimassa tupakanjämät poltettavaksi... Juuri tuohon halusin yrittää tarttua tällä kirjoituksella. Minusta tuntuu vaikealta olla se ihminen joka heittää pois sellaista minkä joku toinen näkee vielä käyttökelpoiseksi! Vaikka totta tuokin, että voisin katsoa sitä toisestakin näkökulmasta: ettei se sinänsä liity minuun niinkään vaan toisten kykyyn nähdä kuppi vähintäänkin puoliksi täytenä silloin kun se minusta on ihan tyhjä.

      Poista
  5. Minulle tuli mieleen vielä yksi kommentti tekstiisi, tuohon kun puhuit siitä, miten noloa on nähdä omat roskansa leviteltyinä. Kun kodinhoitaja hoitaa kotona kaiken, myös roskat, sekin on yksi asia joka pitää mielessä käsitellä ja jota on varmasti esim Euroopasta käsin vaikea tajuta. Eräs australialainen ystävättäreni kertoi täällä, että hänen oli pakko puuttua, kun hän näki oman kodinhoitajansa käyvän läpi heidän roskiaan. Jos joku "anonyymi" niitä kadulla penkoo, se ei tunnu NIIN pahalta kuin se, että tuttu ihminen, joka hoitaa kotia joka päivä, käy roskatkin läpi ja miettii että ai, tuonkin tuo heitti pois... Ystävättäreni sanoi minulle, että hän on valmis moneen, mutta tämän viimeisen yksityisyyden rippeen, roskat, hän haluaisi kotonaan säilyttää. Niinpä hän oli sanonut kodinhoitajalle, että jos haluat käydä läpi roskiani, älä tee sitä tässä meidän tiloissa niin että näen/tiedän, tee se edes jossain missä voin kuvitella, ettei niin tapahdu, "I need to keep this one last little bit of privacy". Huom.hän ei kieltänyt kodinhoitajaa käymästä roskia läpi, koska tiesi, että tämä etsii sieltä tarpeeseen. Mutta toivoi vain, että tämä tekisi sen jossain muualla. Vaikka sitten siellä kadulla, mutta ei esimerkiksi keittiössä emännän katseen alla. Minusta tämä on aika kuvaava tarina, ja ymmärsin ystävätärtäni hyvin. Itse olen ottanut sen linjan että kun laitan jotain kotona roskiin, en halua tietää, kuka sitä sen jälkeen katsoo ja mitä sille tapahtuu - koetan ikään kuin blokata koko asian mielestäni. Tavarat ja ruuat, joita selvästi voi käyttää, yritän "pakata" roskien päälle hiukan erikseen yms. eli tavallaan otan koko ajan uusiokäytön mahdollisuuden huomioon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä vasta ihan äskettäin ymmärsin, että meidänkin kotiapulaisemme saattaa hyvinkin käydä roskamme kaikkinensa läpi. En ole asiasta varma mutten muutenkaan halua puuttua asiaan millään tavalla. Ajattelen, että hänellä on siihen halutessaan oikeus, ja on minun oma tehtäväni käsitellä omia tunnelmiani asian suhteen, muun muassa tämän kirjoituksen kautta.

      On todellakin eri juttu, että joku tuntematon ronkkii roskia kuin, että niitä tutkii joku jonka tuntee... Mutta minusta tuntuu, että on tältäkin osin elettävä maassa maan tavalla, joustettava. Hyvin paljonhan yksityisyydestä katoaa joka tapauksessa sen myötä, että on kotiapua. Ja toisaalta olen ennen kaikkea kiitollinen siitä, ettei meidän tarvitse yksin hoitaa taloa. Kaikessa on puolensa...

      Siinä vaiheessa kun ymmärsin, että muovinkerääjät kaivavat auki roskapussimme muovia etsiessään, olemme pakanneet muovi- ja lasiastiat erikseen. Muutoin pakkaan kaiken roskiin ja yritän niin kuin sinäkin olla ajattelematta sitä kenen käsiin roskani vielä ajautuvat. Mutta kyllä tämä kaikkinensa minuun vaikuttaa hyvinkin vahvasti, vaikka yritänkin olla sitä sen enempää ajattelematta.

      Poista
    2. En tiedä, onko sinulle käynyt samoin, mutta minua on alkanut lievästi sapettaa suomalaisten tapa puhua ihan käyvästä tavarasta "roinana". Kaikki on roinaa, ihan hyväkin tavara, jota myydään kirpparilla naurettavan pieneen hintaan - ihan kuin hyväkään tavara ei saisi enää maksaa mitään - ja kaikki pitää konmarittaa. Samaan aikaan kuitenkin ostetaan kaupasta uutta tilalle. Vaatteista puhutaan "rätteinä" yms. Rätit ja roskat ja roinat, koko roinan käsite on täällä mielessäni muuttunut kovasti. Joillekin nuo roskat ja roinat olisivat todella tärkeitä ja tarpeellisia ja jos konmaritettuja pelkistettyjä koteja haluaa nähdä, niin todellakin - tervetuloa tänne vain kierrokselle ihan tavallisten ihmisten koteihin. Lyijykynätkin katkaistaan puolikkaisiin, että niistä olisi enemmän ILOA niille kahdelle, joiden täytyy pärjätä yhdellä kynällä. Luulenpa tosin että moni näistä oman elämänsä konmarimestareista ottaisi ilomielin lisää tavaraa - anteeksi, roinaa. He eivät vielä ole valaistuneita! On ollut myös mielenkiintoista nähdä miten arvostavasti kodinhoitaja kohtelee esimerkksi vaatteita, joita hänelle annan. Ne eivät todellakaan ole riepuja ja rääsyjä. Kaikki paikataan, pestään, silitetään ja korjataan huolella ja kas, ne ovat kuin uusia. Kaikki myös tulee käyttöön.

      Poista
    3. Sellainen kertakäyttöisyyden ilmapiiri missä tavaroista tulee hetkessä ja helposti romuja taitaa tosiaan olla aika länsimainen ilmiö ja pistää minullekin nykyään kyllä silmään. Täällä vain hyvin harvoin ehdotetaan rikkinäisen laitteen vaihtamista uuteen; sen sijaan vaihdetaan osia ja korjataan vanhaa niin kauan kuin vain mahdollista. Tavarat käytetään loppuun ja vähän ylikin. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää konmaritusta. On todellakin suurta luksusta voida katsella ympäristöään vakavissaan siitä kulmasta mikä tuottaa iloa! Ja kuten sanoit niitä varsinaisen pelkistettyä koteja löytyy täältä varmasti hyvinkin monia.

      Poista
  6. Koskettava kirjoitus ja edustaa hyvin pitkälti omaa ajatusmaailmaani. Kun pari vuotta sitten muutin, harmittelin ihan käypää tavaraa, jolla ei itselle uudessa kodissa olisi ollut tilaa eikä tarpeita. Oli kukkaruukkuja, mattoja, astioita, työkaluja jne. jne. Arvo rahallisesti niin vähäinen, ettei tarvetta ryhtyä niitä yksitellen myymäänkään jonkun kirpparin kautta. Eli päädyin perustamaan kuntani sisällä Facebookin sivut "Annetaan ilmaiseksi" ja lätkäsin sinne yhteiskuvan kaikista tavaroista. Kun seuraavana päivänä tulin töistä kotiin oli kaikki romppeet viety terassiltamme. En tiedä oliko sen takana yksi ihminen vaiko useita, mutta kiitokseksi oli pöydälle jätetty kaunis kesäkukka. Tulipa hyvä mieli! Saman tein alkuvuodesta kun tyhjentelin äitini kuolinpesää. Hänellä oli uskomaton kokoelma kauniita mekkoja ja kenkiä, joita hyvin vähän käytetty. Ripustin mekot nätisti kaiteelle henkareihin, levitin kengät riviin ja napsin niistä kuvan. Ei mennyt montaakaan hetkeä kun läheisen palvelutalon johtajatar laittoin viestiä, että hän niin mielellään antaisi ne iäkkäitä asukkaita piristämään, mutta hän tarvitsisi hieman aikaa kuljetusta järjestämään. No ei tarvinnut! Pakkasin releet autoon ja toimitin ne perille samantien. Minua oltiin aulassa jo useamman rouvan voimin vastassa. Kaikkein ihaninta oli yhden, ehkä noin 80-vuotiaan rouvan kommentti: "Aaah! Minulla ei ole koskaan ollut korkokenkiä kun en ole osannut niillä kävellä. Nyt kun istun pyörätuolissa, pröystäilen näillä aamusta iltaan" Ihanaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa ihanaa, että vanhalle rouvalle löytyi sopivat kengät! Taas ihan liikutuin.

      Ajattelen olevani hyvin onnekas kun minulla on varaa antaa pois vaatteet ja lelut joista omat lapset ovat kasvaneet yli, sen sijaan, että niitä täytyisi ruveta kauppaamaan eteenpäin. Lastentavarat menevät eteenpäin työntekijöidemme perheille tai paikallisiin lastenkoteihin. Lastenvaatteita ja -tavaroita lukuunottamatta käytämme aika lailla kaiken hankkimamme itse loppuun. Kotimme onkin aikamoinen sekamelska erilaisia tyylejä ja sisustusratkaisuja!

      Poista

Kiitos kommentistasi!