torstai 15. joulukuuta 2016

Kohti auringonlaskua

Kello viideltä talvi-iltapäivinä valo on täällä minusta parhaimmillaan. Tässä ollaan menossa Afrikkakatua koulun suunnasta kohti kotia.
Vähän lähempänä kotia, edelleen Afrikkakadulla. Oikealla edessäpäin on lentokenttä. Vasemmalla näkyy korkea keskeneräinen rakennus, valtapuolueen tuleva päämaja.
Matkalla kohti kotia ja auringonlaskua. Korkeat palmut jaksavat ilahduttaa minua aina ja kaikkialla.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Enemmän kuin tuhat sanaa

Tässä näkymässä kulminoituu minulle paljon joulukuisesta Khartumista: talvisen haalea taivas, unohdetut talon perustukset jollaisia täällä näkyy paljon, hiekkaa, roskaa, taustalla sekavasti parkkeerattuja autoja ja etäällä vasemmalla minareetti. (Kummalliset heijastukset kuvassa johtuvat siitä, että otin kuvan kiireessä auton ikkunan läpi.)

torstai 8. joulukuuta 2016

Esikoulun pihalla

Aikaisemmin tällä viikolla odottelin koululla esikoisen ja nuorimmaisen kanssa vanhempaa tytärtä tennistunniltaan. Kulutimme aikaa esikoulun pihalla. Lasten koulun kampuksella on useampi piha, ja lisäksi muun muassa suuri urheilukenttä, tenniskenttiä ja lasten ja aikuisten uima-altaat.
Näiden pienten pöytien ääressä vanhempi tytär syö päivittäin lounaan jonka pakkaan hänelle kouluun mukaan - täkäläisittäin aterian nimi on "fatour" mikä tarkoittaa itse asiassa aamiaista ja syödään puoli yhdentoista-yhdentoista paikkeilla.
Keinumassa. Kuvassa näkyy myös liukumäki joka laskee alas esikoulun pihalle eka- ja tokaluokkalaisten kerroksesta. 
Hymy kameralle kesken leikkien.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Omannäköistä joulunodotusta

En erityisesti pidä joulusta enkä yleensäkään sellaisista juhlapäivistä joiden viettoon kuuluu paljon normeja ja odotuksia. Minulle sopiikin oikein hyvin viettää joulunalusaika täällä Khartumissa missä saamme pitkälti itse valita miltä joulu meidän mielestämme näyttää ja tuntuu. Lasten koululla näkyy esikoulun puolella seisovan pieni joulukuusi ja lähempänä lomaa joulupukki tulee koululle jakamaan nuorimmille koululaisille lahjoja, mutta muuten saamme täällä itse säännöstellä joulunodotuksen määrää oman perheemme osalta.

Olen toistaiseksi nostanut esiin vain pari joulukoristetta: pienen guatemalalaisen jouluseimen ja japanilaisen joulupuun. Kovin paljon sen enempää joulukoristeita meillä ei kyllä olekaan; kodin koristeleminen sesonkien mukaan ei kuulu meidän tapoihimme. Minulla on tapaa soittaa musiikkia ruuanlaiton taustalla ja muutamana iltana olen omaksi ilokseni soitellut joululauluja ja Sankta Luciaa. Lapsilla on tänäkin vuonna Lego-adventtikalenterit joita he avaavat muutaman päivän etuajassa, että ehtisivät avata kaikki luukut ennen kuin lähdemme joululomalle. Muilta osin arki jatkuu entisellään, ja hyvä niin. 

Olen vuosien varrella vähän hämmästykseni huomannut, että aika monen niin sanotun jouluihmisen on vaikeaa hyväksyä sitä, että joulua voi juhlia monin eri tavoin, tai suorastaan ei ollenkaan. Oli aika hurjaa lukea reaktioita tiedelehti Lancetissa äskettäin julkaistuun esseeseen jossa psykologi ja sosiologi kehottivat vanhempia olemaan valehtelematta lapsilleen joulupukista. Ajatus tuntui herättävän joissakuissa suoranaista raivoa. Minun on vaikea ymmärtää miksi. Jos itse tuntee vahvaa tarvetta kertoa lapsilleen tarinaa joulupukista niin mitä sillä lopulta on väliä mitä muut siitä ajattelevat? 

En ole itse koskaan halunnut uskotella lapsillemme, että joulupukki olisi todellinen. Täällä se on helppoa kun joulupukki ei juurikaan tule edes puheeksi, mutta pidin toisaalta omasta linjastani kiinni myös esimerkiksi Belizessä missä se ei ollut ollenkaan yhtä yksinkertaistaOlen tottunut olemaan outo lintu, eikä minua haittaa se jos kaikki eivät jaa minun ajatuksiani - kunhan minua ja arvojani kunnioitetaan yhtä lailla kuin mitä itse kunnioitan muiden oikeutta elää omannäköistään elämää. 

Olen täällä maailmalla useinkin aika yksin mitä tulee lastenkasvatukseen ja elämään ihan ylipäätään. Yhtäältä painavat esimerkiksi kansainvälisen koulun mielestäni turhan ankara akateemisuus ja korkeat odotukset, toisaalta muun muassa täkäläisen todellisuuden lastenhoitajakulttuuri joka tuntuu minulle vieraalta ja vastenmieliseltäkin. En halua olla sellainen ihminen tai äiti mikä minun missäkin odotetaan olevan, vaan haluan elää omannäköistäni elämää ja olla mahdollisimman rehellisesti oma itseni suhteessa lapsiini siinä kuin kaikkiin muihinkin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Se on ajoittain aikamoista tasapainottelua omien ja ympäristön arvojen välillä.

Mutta eipä siitäkään mitään tulisi jos jokaisessa uudessa maassa muutaman vuoden välein kyseenalaistamatta omaksuisin uuden ympäröivän todellisuuden arvoineen ja tapoineen. Eikä mitään tulisi toisaalta siitäkään jos yrittäisin elää täysin suomalaista arkea italialaisen miehen ja monikulttuuristen lasten kanssa Afrikassa! Elän aika vahvasti vaistojeni varassa, mutta toisaalta olen tässä vuosien varrella hyvinkin paljon joutunut ihan pakostakin miettimään sitä miten haluan lasteni kasvavan, miten haluan itse elää, kuka olen, mikä minulle on tärkeää. Omannäköinen joulunodotus on siinä vain yksi elementti.