keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Elämä voittaa

Olen vieläkin vähän tolaltani miehen sairastumisen vuoksi vaikka nyt on jo kahden täkäläisen lääkärin ja moninaisten laboratoriokokeiden toimesta todettu, että hän on toipumassa hyvää vauhtia. 

Olen moneen kertaan käynyt läpi sairauspäivien tapahtumia ja tunnelmia useamman ystävän, tuttavan ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Mieheni kanssa olemme vihdoin rohjenneet vertailla kokemuksia ja tuntemuksia niitten päivien osalta kun hän oli kovasti sairaana sairaalassa ja minä lasten kanssa Venetsiassa. 

Oikein synkällä hetkellä kanaalien kaupungissa minä ihmettelin minne ihmeessä menen jos mies ei selviäkään. Me olemme Sudanissa mieheni työn vuoksi, enkä olisi yhtään itsenäisempi täällä vaikka kävisin itsekin töissä: meidän kotimme on miehen toimiston nimissä, ja lasten koulukuviot niin ikään miehen työn varassa. Jos miehelle tapahtuisi jotakin meidän elämässämme muuttuisi kertaheitolla ihan kaikki. Se on aika pysäyttävä ajatus.

Suurimmat huolet ja murheet on nyt kuitenkin kai tältä erää pian puhuttu ja käsitelty pois mielestä ja elämä alkaa voittaa. En ole enää koko ajan huolissani miehestä ja hänen voinnistaan. Uskallan vähän kerrallaan taas luottaa tulevaisuuteen. Tällä viikolla minusta on pitkästä aikaa alkanut tuntua omalta itseltäni. Eilen jaksoin ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen keskittyä itseeni siinä määrin, että laitoin vähän meikkiä. 

Pitkä viikonloppu antaa lisää aikaa rauhoittua. Islamilainen uusi vuosi julistettiin eilen iltapäivällä torstaiksi ja sen myötä niin miehellä kuin lapsillakin on huominen päivä vapaata, ja sen päälle tavalliset viikonloppupäivät perjantai ja lauantai. Kolmepäiväinen viikonloppu tulee tarpeeseen. Ehdimme vapaapäivien aikana nähdä pitkästä aikaa ystäviä mutta viettää riittävästi aikaa myös kotona omalla porukalla. Odotan viikonloppua innolla, ja tulevaa täyttä viikkoakin vaihteeksi ihan hyvillä mielin. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulun ja kodin (epä)tasapaino

Omasta lapsuudestani en muista, että koulu olisi tullut näin paljon kotiin. Minun lapsuudessani koulussa käytiin oppimassa, kotona tehtiin jonkun verran läksyjä ja luettiiin aika ajoin kokeisiin, mutta sen enempää ei koulu juuri tuntunut tai näkynyt kotona. Täällä tilanne on aika erilainen. 

Ärsyynnyin vähän kun kuulin, että yksi pojan opettajista oli antanut ohjeen siitä kuinka paljon lapsilla on lupa käyttää koulun iPadejä kotona. Läksyt ovat asia erikseen, mutta muuten lasten ruutuaika kotona on mielestäni täysin meidän vanhempien päätettävissä, eikä siihen ole opettajilla sanomista. Sivumennen sanoen opettaja antaisi pojan käyttää iPadiä kotona enemmän kuin mitä itse pidän sopivana.

Yhdeksänvuotiaan esikoisen läksyt veivät keskiviikkona iltapäivästä puolitoista-kaksi tuntia, osa siitä iPadin ääressä. Poika tutki sinä aikana muun muassa erilaisten kertotaulujen pienimpiä yhteisiä jaettavia. Seitsenvuotias keskimmäinen suoriutui kotitehtävistään tällä kertaa melko nopeasti, noin kolmessa vartissa. Seitsenvuotias harjoitteli keskiviikkoisissa läksyissään oikeinkirjoitusta ja kolminumeroisten lukujen yhteenlaskua allekkain. Läksyjä on sekä seitsenvuotiaalla että yhdeksänvuotiaalla joka arki-ilta torstaita lukuunottamatta. Viikonlopuksi ei siis sentään onneksi läksyjä tule.

Nuorimmainen toi toisaalta eilen torstaina koulusta viikonlopuksi kotiin luokan nallekarhun. Kolmevuotiasta täytyy viikonlopun aikana auttaa piirtämään kuva nallen vierailusta meidän luonamme. Ihan suloinen ajatus, mutta tässä väsyneessä tilassani tuntuu tällä hetkellä kuitenkin minusta lähinnä vain ylimääräiseltä koulutehtävältä. 

Olen tällä viikolla lasten jokapäiväisten läksyjen seuraamisen ja koululounasvalmistelujen lisäksi käyttänyt toistaiseksi jo useamman tunnin kouluasioihin. Ystäväni ilmoitti minut jokunen viikko sitten nuorimmaisen luokan vanhempien edustajaksi. Alkuviikosta istuin puolisentoista tuntia kokouksessa muiden luokkatasojen vanhempien edustajien kanssa. Sittemmin olen pistänyt pystyyn whatsapp-ryhmän nuorimmaisen luokkakaverien vanhemmille - sinänsä ihan pikkujuttu mutta vie kyllä aika lailla aikaa kirjata puhelimen muistiin kaikkien vanhempien whatsapp-numerot - ja ollut useampaan kertaan sähköpostitse yhteydessä niin luokan opettajaan kuin vanhempiinkin.

Mielelläni olen etenkin uusien tulokkaiden tukena koululla ja vanhempien edustaminen on siinä mielessä ihan mukavaa ja luontaista hommaa. Mutta kun olen aamupäivän pyöritellyt mielessäni koulujuttuja vanhempien edustajan näkökulmasta, ja iltapäivästä suuri osa on kulunut lasten läksyjen parissa, tuntuu minusta vahvasti siltä, että koulu vie liikaa aikaa meidän arjestamme, etenkin lasten arki-iltapäivistä. 

Elämässä on niin paljon muutakin! Ainakin pienten lasten kohdalla koulun pitäisi minusta olla perhe-elämää pienemmässä roolissa. Siitä on kuitenkin vaikea pitää näissä oloissa kiinni, ei vähiten siksi, että niin harva täällä näkee mitään huonoa siinä, että koulu näin vahvasti hallitsee lasten elämää ihan pienestä asti.

Eilen illalla alkoi meillä onneksi viikonloppu. Tosin viikonlopustakin osa tulee kulumaan koululla: lauantai-iltapäivällä olemme menossa koululle juhlistamaan uuden kouluvuoden alkua koko koulun yhteisellä picnicillä. Ja ensi viikon arkiaamuista on koulu varannut toistaiseksi jo kaksi. Keskiviikkona koululla on lippujuhla jossa meidän keskimmäinen edustaa Suomea, ja torstaina on viides- ja kuudesluokkalaisten vanhemmat kutsuttu keskustelemaan lastemme internetin käytöstä turvallisuusnäkökulmasta. Toivoisin, että meno tästä syksyn mittaan rauhoittuisi mutta vanhasta muistista tiedän, että lokakuussa koululla on vielä syyskuutakin enemmän tapahtumia joihin vanhempien odotetaan osallistuvan. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Raskas loma

Tällä maalla on kyky painaa ihminen polvilleen. Juuri kun sain sanottua, että elämä Khartumissa tuntuu kaikin puolin omalta, sain muistutuksen siitä kuinka hukassa voinkaan täällä olla. 

Khartumissa ei malarian riski ole kovin suuri, mutta etenkin eteläpuolella maata malaria on todellinen ongelma. Kovien kuumeiden kanssa on oltava valppaana myös Khartumissa. Kun miehelle nousi pari viikkoa sitten kova kuume hän menikin kaikkien sääntöjen mukaisesti heti laboratorioon ottamaan malariakokeen. Täällä voi onneksi kätevästi laboratoriossa käydä ihan omasta aloitteesta, ilman lääkärin lähetettä. Mies oli käynyt pari viikkoa aikaisemmin malaria-alueella työmatkalla joten huoleen oli syytä.

Malariakoe näytti negatiivista, mutta kuume nousi seuraavana päivänä vieläkin korkeammaksi, laski yhtäkkiä taas alas, veti miehen heikkoon kuntoon ja säikäytti hänet itsensäkin siinä määrin, että ihan omasta aloitteestaan mies lähti iltapäivällä autonkuljettajan kyydillä sairaalan ensiapuun. Ensiavussa ei ollut paikalla kuin opiskelijahoitaja, joka otti miehen verenpaineen ja mittasi kuumeen, ja totesi sitten, että ilman lääkäriä ei voida mitään kokeita saati diagnoosia tehdä. Lääkäri oli ehkä tulossa illalla. Oli uhrijuhlan aatto ja sairaala oli ensiapua lukuunottamatta kaikkinensa kiinni. 

Autonkuljettaja vei miehen vielä toiseen sairaalaan, muttei sielläkään ollut lääkäreitä. Soittivat vielä kolmanteenkin, mutta sama juttu, ei lääkäreitä. Mies sanoi olonsa olevan oikeastaan vähän parempi ja palasi kotiin. 

Sairaalakäyntiä seurannut yö oli yksi elämäni kurjimmista. Miehen kuume nousi taas, nuorimmainen puhkesi sängyssään useamman kerran itkuun, esikoisella oli mahavaivoja ja vanhempi tytär yski kipeänkuuloisesti läpi yön. Minä en saanut juurikaan nukutuksi. Seilasin lastenhuoneen ja meidän makuuhuoneemme väliä, taputtelin nuorimmaisen selkää, vedin isosiskolle peittoa päälle, ja koitin vähän väliä miehen otsasta miten pahaksi kuume oli päässyt äitymään. Tuntui epätoivoiselta, ettemme onnistuneet saamaan kuumeelle diagnoosia ja hoitoa!

Eihän sitä aikuisen ihmisen kuumeessa mitään niin ihmeellistä ole, mutta mielen taustalla painoi koko ajan kova huoli siitä, että jospa tosiaan on kyse malariasta. Täällä Sudanissa on mahdollisuus sairastua muutamaankin malariatyyppiin, mutta pääasiassa siihen kaikkein kurjimpaan, falciparum-lajin malariaan. Siitä sanotaan, että se on tavallisesti hyvin hoidettavissa kunhan hoito aloitetaan 24 tunnin sisällä oireiden alkamisesta. Perjantaina, uhrijuhlan varsinaisena juhlapäivänä, oli mies sairastanut jo pari vuorokautta. Toisaalta malariaverikoe oli keskiviikkona näyttänyt negatiivista. Ehkä kyse olikin jostain muusta?

Meillä oli perjantai-illalle liput Dubain kautta Venetsiaan. Tuntui viisaimmalta lähteä suunnitellusti reissuun sillä Khartumissa emme näillä näkymin apua olisi saaneet päiväkausiin, koko kaupunki kun oli kiinni uhrijuhlan vuoksi. Lensimme siis Dubaihin. Dubain lentokentällä hakeuduimme heti yhdelle lentokentän kolmesta lääkäriasemasta. Siellä mies tutkittiin ja hän sai tunnin verran nestehoitoa suoraan suoneen. Laboratoriota ei lentokentän lääkäriasemalla ollut joten uutta malariakoetta ei päästy tekemään, mutta lääkäri oli noin käsituntumalta sitä mieltä, ettei kyse ollut malariasta. Hän kehotti meitä jatkamaan matkaa ja hakeutumaan Venetsiassa lääkäriin jos kuume vielä jatkuisi. 

Kuumehan jatkui. Venetsiassa heitimme matkatavarat Airbnb-kämpällemme ja lähdimme taksilla kohti naapurikaupunki Mestren sairaalan ensiapua. Oli lauantai-iltapäivä ja ensiavussa ruuhkaista. Lapset ja minä odottelimme miehen kanssa ensiavussa puolisentoista tuntia. Alkoi tulla myöhä ja päädyimme siihen, että minun olisi parasta palata lasten kanssa kämpille kun oli vielä valoisaa. Mies saattaisi joutua odottelemaan ensiavussa vielä pitkään, ja voisi hyvinkin joutua lopulta jäämään sairaalaan. Pimeällä en ehkä olisi enää osannut reittiä yksin takaisin pitkin kanaalinvarsia, yli yhden jos toisenkin sillan. Löysin onneksi perille asunnolle, ja matkalla takaisin hoksasimme lapset ja minä matkan varrelta pienen ruokakaupankin. Nappasin kaupasta summanmutikassa mukaan nakkeja ja jugurttia ja muuta pientä mistä valmistaa lapsille ja itselleni illallisen. 

Keittelin juuri nakkeja kun mies soitti, että häneltä oli vihdoin otettu malariakokeet ja muita testejä. Ulkona puhkesi raju ukonilma. Laitoin lapsille ja itselleni sängyn yhteen asuntomme makuuhuoneista koska halusin kaikki kolme lähelleni yöksi. Olin juuri saanut lapset sänkyyn kun mies taas soitti. Oli kuin olikin kyse falciparum-malariasta. Hoito aloitettaisiin vielä samana iltana.  

Oli helpotus saada tietää mikä miestä vaivaa, ja rauhoittavaa tietää, että hän oli nyt hyvässä hoidossa. Suuri huoli painoi silti mieltä koska mies oli ehtinyt olla sairaana neljä kokonaista päivää ennen hoidon aloittamista. 

Seuraavat pari päivää vietin lasten kanssa Venetsiassa sillä välin kun mies sairasti sairaalassa Mestressä. Kertaalleen kävimme miestä sairaalassa katsomassa, mutta tarttuvien tautien osastolle ei lapsilla ollut menemistä joten miehen täytyi jaksaa tulla meitä tapaamaan osaston ulkopuolelle. Se vei sairaalta paljon voimia. 

Lapset ja minä kuljeskelimme kanaalinvarsia muutaman tunnin päivässä, löysimme ravintolan josta sai hyvää gluteenitonta pizzaa ja paremman ruokakaupan josta löytyi vähän kaikenlaista. Ihmeellisen hyvin kantoivat lasten jalat, myös kolmevuotiaan, ja minä itse olin hämmentävän seesteinen ja rauhallinen. Huoli kirkasti mielen ja ahdistus piti pystyssä. 

Maanantai-iltana mies kertoi varovaisen helpottuneena, että oli ollut kuumeeton koko päivän. Hänen ruokahalunsakin oli vähitellen palannut ja hän oli saanut nukutuksikin vähän. Tiistaina varmistui, että malaria oli voitettu. Muutaman päivän ehti mies toipua Airbnb-asunnollamme ennen kuin oli aika lähteä takaisin kohti Sudania. Onneksi olimme sattumalta varanneet paluun bisnes-luokkaan, joten matka kohti kotia sujui melko mukavasti. 

Toisaalta täällä kotona tuntuu kaikki minusta nyt vähän ylivoimaiselta. Kun miehen vointi oli selkeästi kohentunut minun stressini purkautui kuumeena ja kovana kurkkukipuna. Kuume laski onneksi parin päivän jälkeen mutta edelleen olen ihan tolkuttoman väsynyt, niin kuin tietysti on myös malariatoipilaskin. Nuorimmainen on nukkunut viimeiset yöt ihan hirvittävän huonosti joten muutaman viikon aikana kehittyneet univelkani yhä vain kasvavat yöstä toiseen.

Jokaiselle päivälle olisi tekemistä paljon enemmän kuin mihin minulla riittää aika saati voimat. Koulun odotukset tuntuvat tässä väsyneessä tilassani ihan kohtuuttomilta. Koulusta muistutettiin taas eilen siitä kuinka tärkeää on huolehtia lasten asianmukaisista koulupuvuista - juuri parahiksi kun tänä aamuna en mistään löytänyt vanhemman tyttären urheilupaitaa ja kun esikoinen puolestaan lähti kouluun kokoa liian pieni paita päällään. 

Vanhemman tyttären läksyt vievät tällä hetkellä jokaisesta arki-illasta tunnin verran. Tästä päivästä eteenpäin saa kuulemma esikoinen myös enemmänkin kotitehtäviä, ja minun pitäisi muistaa kannustaa molempia tekemään lisäharjoituksia netissä. 

Emme onnistuneet tuomaan lomalta juuri mitään gluteenittomia eineksiä arkea auttamaan, joten kasaan pitkälle iltaan tyttöjen seuraavan päivän terveellisiä lounaita, samalla kun yritän valmistaa illallista ja auttaa vanhempaa tytärtä läksyissään. Tämän viikon alussa ruokakauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään kun läpi uhrijuhlaviikon ne olivat pysyneet kiinni, joten ruuanlaitto on viime päivät ollut aikamoista improvisoimista.

Ihmettelen missä vaiheessa päivää saisimme hetken verran ihan vain nauttia toistemme seurasta sen sijaan, että kiirehdimme läksyjen ääreltä ruokapöytään, ruokapöydästä pesulle, ja pesulta iltasadun kautta sänkyyn? Juuri nyt tuntuisi ensisijaisen tärkeältä saada viettää rauhallista aikaa perheen kesken kiitollisina siitä, että olemme todellakin kaikki edelleen tässä.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tässä ja nyt

Asumme Khartumissa nyt neljättä vuotta. Asiat jotka täällä alkuun ärsyttivät ovat nykyään niin arkipäiväisiä, että tuskin huomaan niitä. Elämä täällä tuntuu kyllä edelleenkin melko työläältä, mutta toisaalta ajattelen, että tietynlainen työläys kuuluu elämässä asiaan. Tuntuu hyvältä joutua vähän venymään. On oikein päätyä kasvokkain vaikeittenkin asioitten kanssa.

Asettuminen tänne vei vuoden-pari. Kolmantena vuonna aloin olla Khartumissa enenevässä määrin kuin kotonani, ja samalla koko ajan enemmän oma itseni. Nyt neljäntenä vuonna olemme siinä määrin asettuneet tänne, että elämä on nykyään meille yhtä vahvasti tässä ja nyt kuin mitä uskoisin sen olevan silloin kun on aina asuttu yhdessä ja samassa paikassa. 

Toki meillä on kaikilla aina jossain mielen perukoilla muistot entisistä kotipaikoista niin kuin myös tieto siitä, että ennen pitkää lähdemme vielä täältäkin jonnekin muualle. Nyt juuri muutot tuntuvat kuitenkin kaukaisilta asioilta, ne ovat mennyttä ja tulevaa, eivät nykyhetkeä. Tällä hetkellä me kuulumme tänne - kotitaloomme, kouluun, toimistolle, ihmisillemme ja elämänpiirillemme täällä. Onneksi meillä on muuttojen välillä tilaisuus elää näitä melko pitkiä suvantovaiheita. 

Juuria en yritä kasvattaa sen enempää tähän maaperään kuin minnekään muuallekaan. En ole oikein koskaan ymmärtänyt ajatusta ihmisen juurista, en ymmärrä miksi ihmisen pitäisi asua yhdessä ja samassa paikassa ollakseen kunnolla kiinni elämässä. Minua kiinnostaa juurtumista enemmän sellainen sisäinen kasvu ja kehitys jota ei ole sidottu mihinkään paikkaan vaan ihan vain meihin itseemme, kaikki se mitä me itse kukin kannamme mukana itsessämme minne menemmekin. Jokaisesta entisestä asuinmaastani minä kuljetan mukanani jos minkälaisia oppeja, muistoja ja asioita. Näiden Sudanin vuosien aikana oma näkökulmani ja suhteeni maailmaan on muuttunut ihan ratkaisevasti. Olen utelias näkemään mitä kaikkea vielä opin itsestäni ja tästä ympäristöstä, mitä seuraavasta tulevasta kotimaasta. 

Puutarhamme komeat pensaat kasvattavat juuria. Me ihmiset olemme ihan vain jalat maassa.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Arkista haparointia

Olen ollut kotona lasten kanssa nyt yli yhdeksän vuotta. Ensimmäistä kertaa vuosiin tänä syksynä ei kotona arkiaamuisin muutamaan tuntiin olekaan yhtään lasta. Ajatuksena aamu yksin kotona tuntui ruhtinaallisen pitkältä ja ajattelin ehtiväni vaikka mitä, mutta käytännön tasolla huomaan, että ainakin toistaiseksi aamun tunnit kuluvat hetkessä ja omaa aikaa ei ole ollenkaan niin paljon kuin kuvittelin.

Koulua on käyty nyt kohta kaksi viikkoa. Olen vähän kerrallaan yrittänyt sovitella arjen palasia yhteen, mutta päiviin ei vielä toistaiseksi ole oikein löytynyt rytmiä. 

Varhaisen aamun aikataulussa ei juuri ole pelivaraa. Nousen kuudelta, vien koirat pihalle ja annan niille ruokaa. Herätän lapset, hoputan heitä pukemaan päälleen, laitan aamupalaa. Lapset lähtevät aamulla pian seitsemän jälkeen koulubussilla kouluun, mies samalla portinavauksella töihin. 

Viime viikolla kun mies oli työmatkalla yksi rauhaton aamu johti siihen, ettei nuorimmainen suostunutkaan nousemaan sisarustensa kanssa bussiin. Ei auttanut kuin päästää bussi menemään vanhemmat lapset kyydissään, pukea reippaasti päivävaatteet itsellenikin päälle, hälyttää autonkuljettaja apuun ja viedä kolmevuotias itse autolla kouluun. Ehdimme juuri parahiksi, mutta toivon, ettei samaan tarvitsisi ryhtyä toiste. Yritän siis parhaani mukaan pitää aamut rauhallisina, että lapset lähtisivät kaikki suosiolla ja hyvillä mielin aamulla bussilla kouluun. Rauhallista tunnelmaa ei kuitenkaan ole aina ihan helppo saavuttaa kun aamun yhtälöön kuuluu kolme väsynyttä lasta, kolme energistä koiraa ja minuuttiaikataulu!

Nuorimmainen pääsee isosisaruksiaan aiemmin koulusta ja ilman sisaruksia en halua kolmevuotiasta vielä bussiin laittaa. Siksi haen nuorimmaisen koulusta autonkuljettajan kyydillä alkuiltapäivästä. Yritän samalla mennessä tai viimeistään kotimatkalla hoitaa juoksevia asioita kuten käydä ruokaostoksilla. Myöhemmin iltapäivällä koulubussi toimittaa isommat lapset kotiin koulusta. 

Esikoinen tekee läksynsä oma-aloitteisesti ja itsenäisesti mutta seitsenvuotias tarvitsee toistaiseksi minut vierelleen auttamaan. Eilen tytön läksyihin meni melkein kaksi tuntia. Yritin siinä samalla melko huonolla menestyksellä katsoa nuorimmaisen perään ja auttaa esikoista valmistamaan itselleen välipalaa. Kun läksyt oli vihdoin tehty täytyi minun heti alkaa tehdä iltaruokaa ja pakata tytöille lounaita seuraavaa päivää varten. Esikoinen syö nykyään koulun ruokalassa, mikä helpottaa iltarutiineja jonkun verran. Seitsenvuotiaskin saisi tänä vuonna ostaa lounaansa koulusta, mutta keliakian vuoksi se ei ole mahdollista. Sen enempää koulun ruokalassa kuin missään muuallakaan ei täällä ole tarjolla gluteenittomia vaihtoehtoja ellen valmista niitä itse. Ylipäänsä ruokakauppojen rajalliset valikoimat tuovat arkeen omat pulmansa. Lounaita olisi huomattavasti helpompi ja sukkelampi kasata päivittäin jos kaupoissa olisi paremmin saatavilla tuoreita vihanneksia ja hedelmiä tai vaikka ihan vain paremmin eineksiä. Tällaisenaan olen aika ajoin vähän pulassa sen suhteen mitä ihmettä tytöille lähettää kouluun syötäväksi.

Illallisen jälkeen täytyy lapsia alkaa aika lailla heti toimittaa nukkumaan sillä aamulla on edessä varhainen herätys. Ennen nukkumaanmenoa luen lapsille pari lukua milloin mistäkin kirjasta. Tällä hetkellä meillä on menossa mainio kanadalainen kirja, jonka nappasin vähän summanmutikassa kirjakaupasta Calgaryssä. Pyrin siihen, että kahdeksaan mennessä valot sammuvat lastenhuoneessa. Haluaisin mieluusti laittaa lapset jo vähän aiemminkin nukkumaan, että he taatusti saisivat kaikki tarpeeksi unta, mutta tämän tiiviimmäksi emme millään ole saaneet illan aikataulua järjestettyä. 

Tuntuu kaikkinensa, etten toistaiseksi ihan pysy tässä uudessa arjessa mukana. Mies hoitaa toki kyllä oman osansa, mutta hän on pitkät päivät töissä ja arjen rutiinit ovat siksi pitkälti minun varassani. Se on minusta sinänsä ihan oikein ja hyvin. Ajattelen, että onkin minun tehtäväni kotiäitinä olla kotona vetovastuussa, järjestää lasten aamuihin rauhaa ja iltapäiviin iloa. Haluan kuitenkin yrittää myös pitää kiinni siitä, että muutamat aamun tunnit yksin kotona käytän niin kuin itse haluan sen sijaan, että esimerkiksi valmistelen hyvissä ajoin lasten seuraavan päivän lounaita tai teen aamulla iltaruuan valmiiksi odottamaan. Koko päivää en jaksaisi yrittää olla tehokas, haluan järjestää päiviin rauhaa ja iloa myös itselleni. 

Uskon ja toivon, että kunhan viikot tässä kuluvat saan rutiineista paremman otteen ja arki alkaa paremmin kulkea omalla painollaan. Nyt onneksi häämöttää jo viikonloppu edessäpäin ja pian myös syksyn ensimmäinen loma.

perjantai 18. elokuuta 2017

Hengästyttävän haastava koulumaailma

Oli helpompaa palata pari viikkoa sitten lomalta Khartumiin kuin tällä viikolla kouluun. Khartumista olen kuin olenkin jotenkin onnistunut löytämään oman paikkani kun taas kansainvälinen koulumaailma tuntuu yhä vain vieraalta. Lastemme koulu on oikein hyvä ja kiva, kansainvälisten koulujen mittakaavassa monessa mielessä aivan mainio, mutta koulun vaatimustaso hengästyttää minua vuodesta toiseen.

Omat kouluaikani 80-90-luvun Suomessa eivät lainkaan valmistaneet minua kansainvälisten koulujen kilpailuhenkisyyteen ja armottomaan kunnianhimoisuuteen. En muista itse seitsemän-yhdeksänvuotiaana miettineeni sitä mitä osaan ja miten hyvin, mutta täällä sitä ei valitettavasti tunnu voivan välttää. Korkeat odotukset ovat lasten koululla normi. Eräs uusi tuttavuus, nelivuotiaan äiti, totesi eilen vähän tuohtuneena, että hänen lapsensa on toisen äidinkielensä lukemisessa jäljessä. Kyseinen äiti ihan tosissaan ajattelee, että neljävuotiaana pitäisi osata jo lukea kahta kieltä. Missä vaiheessa nämä pienet ihmiset saavat vain olla kun jo niin pienestä asti pitää osata niin paljon? 

Olen yhtäkkiä oivaltanut, että vaikka en itse ollenkaan allekirjoita kansainvälisen koulumaailman korkeita odotuksia, ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuunkin nämä viimeiset vuodet. Lastemme koululla koululaisten odotetaan esimerkiksi pitävän ihan pienestä asti omista tavaroistaan huolta. Vaikka minusta onkin typerää ja kohtuutonta, että jo nelivuotiaan odotetaan osaavan katsoa tavaroidensa perään, olen kuitenkin itsekin hermostunut kun lapset ovat kadottaneet kouluun hattunsa tai unohtaneet uimakassinsa koulubussiin. Kun olen vuosien varrella täällä ärtyillyt lapsille kadonneesta hatusta tai uimakassista olen itse asiassa ollut hermostunut kouluun joka odottaa minusta pieniltä koululaisilta liikaa.

Vasta tällä viikolla olen oikein ymmärtänyt, että kireyteni täkäläisen koulun suhteen yleensä ottaen pitkälti juontaakin juurensa siitä huolesta, että kansainvälisen koulumaailman vaatimukset ovat lapsillemme liian kovat. Toistaiseksi koulu on sujunut lapsiltamme kaikin puolin hyvin, mutta minua silti koko ajan vähän huolestuttaa, että ihanat lapsemme menettävät vaativissa oloissa elämänilonsa ja uskon itseensä.

Olen yrittänyt parhaani mukaan tasoittaa koulun korkeita odotuksia, antamalla lasten olla kotona lapsia, ja muistuttamalla heitä siitä, että meidän silmissämme he ovat hyviä ja ihania juuri sellaisina kuin ovat. Aika ajoin koulun vaatimukset ovat kuitenkin sokeuttaneet minutkin ja olen vastoin omaa vaistoani painostanut lapsia tekemään enemmän ja paremmin. Välillä siksi, että mielessäni on herännyt epäilys, että ehkä minä olen väärässä kun annan lasten olla lapsia. Vaikka suomalaisittain on ihan normaalia antaa pienten lasten kasvaa rauhassa ja oppia pääasiassa leikin kautta, täällä se on aika harvinainen ajatus. On välillä vaikea uskoa itseensä kun ei saa ajatuksilleen ympäriltään juurikaan vastakaikua. Minusta on esimerkiksi tärkeää, että lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu kotona lähtee lasten omasta aloitteesta, mutta silloin kun lapset ovat tuskailleet luku- ja kirjoitusläksyjen kanssa olen ajoittain miettinyt olenko tehnyt väärän valinnan kun en ole aktiivisesti opettanut lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.

Haluaisin voida luvata itselleni, etten enää koskaan anna koulun vaatimusten vaikuttaa omaan vanhemmuuteeni, mutta se ei taida olla kovin realistista. Jatkuvaa tasapainottelua taitaa olla edessä koko lasten kouluaika; kansainvälinen koulumaailma eroaa niin monessa niin vahvasti minun ajatuksistani lasten parhaasta. Ei auta kuin vain yrittää jatkossakin tehdä parhaani, pitää pääni kylmänä ja mieleni avoinna, ja koettaa oppia virheistäni.

tiistai 15. elokuuta 2017

Neljäs vuosi hyvin käyntiin

Koulua on käyty nyt kolme päivää. Kouluvuosi on lähtenyt erinomaisen hyvin käyntiin. Esikoinen vaikuttaa tyytyväiseltä luokkaansa ja uuteen opettajaansa, ja vanhemman tyttären luokalle osuivat lähes kaikki tytön lähimmät ystävät ja niinikään oikein hyvältä vaikuttava opettaja. Yhdeksänvuotias esikoinen on nyt viidennellä luokalla, seitsenvuotias vanhempi tyttäremme kolmannella.

Nuorimmaisen ensimmäinen kouluvuosi koulun päiväkotiluokalla on lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin osannut toivoa. Tyttösemme lähtee joka aamu kouluun hyvillä mielin ja on jo muutamassa päivässä omaksunut hurjasti uusia asioita. Olin odottanut, että kolmevuotias olisi iltapäivisin koulun jälkeen väsynyt ja kärttyinen, mutta kaikkea muuta. Hän on ollut jos mahdollista vielä hyväntuulisempi kuin tavallista. 

Ettei elämä olisi liian helppoa mies lähti tänä aamuna lukuvuoden ensimmäiselle työmatkalle perjantaihin asti. Ja onhan tässä ehtinyt olla kaikenlaista muutakin pientä haastetta. Viime viikolla jäteviemäri tulvi kadulle asti korttelimme toisessa päässä. Onneksi viemäriputkisto saatiin näemmä eilen siinä määrin kuntoon, että putket vetävät taas normaalisti. Tästä lähin muistan olla kiitollinen aina kun jätevettä ei lainehdi kotini läheisyydessä! Tätä ennen en sitä ymmärtänyt todella arvostaa.

Kuluneen viikon aikana olemme sanoneet hyvästejä vanhoille ystäville jotka tekevät lähtöä muille mailla ja tehneet samaan aikaan tuttavuutta uusien tulokkaiden kanssa. Vanhemman tyttären luokkatasolle tuli tänä vuonna ainakin viisi uutta lasta, pojankin luokkatasolle muutama, ja aika paljon näkyy muillakin luokkatasoilla olevan uusia naamoja. Koska minusta oli aikoinaan niin raskasta muuttaa tänne Khartumiin, ja koska ylipäänsä hyvin muistan kuinka orpo olo voi olla uudessa paikassa ensimmäiset viikot ja kuukaudet olen yrittänyt ottaa aktiivisesti kontaktia kaikkiin koululla kohtaamiini uusiin vanhempiin. Olen myös tutustunut muutamiin miehen kollegoiden puolisoihin jotka ovat vasta saapuneet maahan. Tuntuu hyvältä voida olla uusien apuna ja tukena ja samalla saan tilaisuuden tutustua uusiin mielenkiintoisiin mukaviin ihmisiin. 

Vaikka paluu Khartumiin onkin ollut onnistunut ja saumaton, huomaan, että hermoni ovat silti vähän kireällä ja tunteet pinnassa. Liekö hyvä vai paha, että seuraava loma odottaa jo parin viikon päässä? Uhrijuhlaviikon syyskuun alussa vietämme joka tapauksessa Venetsiassa. Nämä tulevat viikot yritän saada uusista aikatauluista ja rutiineista sillä tapaa otteen, että lomalta pääsisimme palaamaan mahdollisimman toimivaan arkeen. 

perjantai 11. elokuuta 2017

Kehnoja yhteyksiä ja kiellettyjä sivustoja

Loman aikana ehdin taas tottua moneen juttuun. Mustikoihin ja vadelmiin, avokadoihin, puhtaaseen ulkoilmaan, toimivaan internetiin - ihan vain muutamia mainitakseni. Toisaalta Khartumin todellisuudesta on kolmessa vuodessa tullut siinä määrin tuttu, että täkäläisiin kuvioihin on ollut tällä kertaa melkoisen helppo palata. Monet täkäläiset reaaliteetit ovat kyllä ehtineet jo taas tässä viimeisen viikon mittaan vähän ärsyttää, mutta eivät kuitenkaan yllättää. Ennalta-arvattavuus tekee hankalammastakin arjesta elettävää.

Osasin esimerkiksi jo vanhastaan odottaa, että internet toimisi miten sattuu, eikä se siksi tullut mitenkään yllätyksenä. Asioiden hoitamista ei täällä voi jättää internetin varaan tai ainakaan viime tippaan, sillä yhteys pätkii jatkuvasti. Netflixiä ei voi katsoa kuin sen parikymmentä minuuttia päivässä koska data-aikaa on vain rajallinen määrä per päivä. 

Puoli vuorokautta toimi internet näin kehnosti tässä muutama päivä sitten: sivut latautuivat vain puolitiehen jos ollenkaan ja sähköposteja en saanut tarkistettua lainkaan.




Huonon yhteyden lisäksi täällä Sudanissa netin käyttöä rajoittavat myös yhtäältä valtio ja toisaalta Yhdysvaltain sanktiot. Aika ajoin osun sellaiselle sivustolle, jonka käyttö on valtion taholta estetty. Onneksi tätä tapahtuu minulle melko harvoin. En selvästikään hakeudu kovin mielenkiintoisille sivustoille. 

Kielletyt sivustot tunnistaa tällaisesta ruudusta.



Yhdysvaltain sanktiot puolestaan estävät muun muassa Amazonin ja Airbnb:n käytön Sudanissa. Amazonin sivustoa voin kyllä vapaasti katsella mutta tilauksia ei täältä onnistu tekemään, ei vaikka laittaisin vastaanottajan osoitteeksi Sudanin sijaan esimerkiksi Suomen. Airbnb-sivustolle ei taida päästä täältä lainkaan. Yhdysvallat harkitsee parhaillaan Sudanin sanktioiden poistamista. Lopullisen päätöksen tekemiseen otettiin heinäkuussa kolme kuukautta lisäaikaa. Periaatteessa sanktioita kevennettiin tämän vuoden tammikuussa, mutta käytännössä ne näkyvät edelleenkin esimerkiksi Airbnb:n sivuilla. 

Airbnb pahoittelee, ettei sivustoa voi käyttää Sudanista. Olemme muuten aikamoisessa seurassa.






Tällainenkin testi jäi joku kuukausi sitten tekemättä, koska Sudanista käsin sitä ei voinut tehdä.

torstai 10. elokuuta 2017

Gluteeniton Albertassa

Heinäkuinen reissumme Albertaan, Kanadaan oli oikein onnistunut myös ruuan puolesta. Keliakian kanssa ei voi ottaa riskejä gluteenittomuuden suhteen. Teimmekin taustatutkimusta tapamme mukaan etukäteen ennen reissua ja päivittäin paikan päällä netissä ja haimme ravintoloita joilta todella luonnistuisi gluteenittomuus. Hyvää ruokaa oli onneksi melko helppo löytää. Alla omat suosikkimme Edmontonissa, Calgaryssä ja Kalliovuorten Canmoressa ja Lake Louisella, sekä Kalliovuorten kupeessa Hintonissa. 


Edmonton

Hollantilaistyylisiä pannukakkuja tarjoileva aamiais- ja lounasravintola. Gluteenittomia pannukakkuja tarjolla sekä makeana että suolaisena.

Aamiais-, lounas- ja illallisravintola. Melko meluisa mutta tunnelmallinen. Ruokalistalla gluteenittomia vaihtoehtoja.

Mainio aamiais-, lounas- ja illallisravintola. Erillinen gluteeniton ruokalista.

Pohjoisamerikkalaiseksi taco-ravintolaksi oikein pätevä. Ruokalistalla lähes kaikki on gluteenitonta.

Erinomaisen hyvää ruokaa Thaimaasta ja Laosista. Listalla monia gluteenittomia vaihtoehtoja.


Calgary

Lähiruokaa valmistava kotoisa ruokapaikka. Listalla gluteenittomia vaihtoehtoja.


Canmore

Melko kallis mutta hintansa väärti liharavintola, niin sanottu brasilialainen grilli, missä lihaa tuodaan vartaissa pöytään niin kauan kuin ruokahalua vain riittää. Melkein kaikki liha ja suuri osa lisukkeista olivat gluteenittomia. 

Aamiais- ja lounasravintola. Ruokalistalla gluteenittomia vaihtoehtoja.


Hinton

Kiva, pieni sushiravintola josta löytyi enemmän kuin riittävästi gluteenittomia vaihtoehtoja ja myös gluteenitonta soijakastiketta.


Lake Louise

Ylihintaista ruokaa äärimmäisen kauniissa ympäristössä. Ruokalistalla useampia gluteenittomia vaihtoehtoja myös lasten makuun.



Lisäksi söimme parissa ketjuravintolassa useammassa eri osoitteessa hyvin ja turvallisen gluteenittomasti:





Bonuksena vielä ruokapaikat missä söimme Reykjavikissa paluumatkalla Kanadasta Suomeen. Aamiaiselle pysähdyimme Bergssonille ja lounaalle Apotekiin. Kummassakaan ei ollut varsinaista gluteenitonta ruokalistaa tai listalla gluteenittomia vaihtoehtoja, mutta molemmat osasivat räätälöidä meille sopivat annokset.

tiistai 8. elokuuta 2017

Kohti uutta kouluvuotta

Vaikka lapsilla on lomaa jäljellä vielä vajaa viikko, ajatukset ovat enenevässä määrin jo arjessa. Yritämme hivuttaa lasten nukkumaanmenoaikaa lomavaihdetta varhaisemmaksi ja mietimme kukin jo paljon tulevaa kouluvuotta.

Lastemme kansainvälisessä koulussa vaihtuu luokanopettaja joka kouluvuosi. Joka vuosi jokainen luokkataso myös jaotellaan uudelleen kahdelle rinnakkaisluokalle. Joka vuosi lapsilla on siis vastassa sekä uusi opettaja että osin uusi luokka. Opettajista ja luokista ei erityisesti tiedoteta oppilaille tai vanhemmille etukäteen. Se on minusta vähän harmi, sillä mielelläni itse valmistaisin lapsia tulevaan edes muutaman päivän etukäteen. Onneksi viime vuonna yksi ystävistäni oivalsi, että koulun tietokannasta voi käydä tarkistamassa jokaisen lapsen kohdalta tulevan lukuvuoden luokanopettajat muutamaa päivää ennen koulun alkua. 

Kävin eilen aamulla uteliaisuuttani tarkistamassa löytyisikö tietokannasta jo tietoa opettajista, mutta tyhjää vain näkyi. Illalla sain viestin ystävältä, että tiedot oli vihdoin julkaistu. Meidän internetyhteytemme oli tietysti juuri katkennut ja pääsin siksi katsomaan tiedot vasta tänä aamuna. Ihan hyvältä vaikuttaa. Kuopuksen opettajan itse asiassa tiesinkin jo etukäteen, ja hän on sattumalta tuttu täältä jo vuosien takaa. Esikoisen opettajan tunnen koululta eri yhteyksistä ja pidän hänestä kovasti. Keskimmäisen opettaja on minulle ihan vieras, mutta kuulemma mukava hänkin. Toivon, että lapset kiintyvät uusiin opettajiinsa ja omalta kohdaltani toivon, että kaikkien kolmen opettajan kanssa on helppo tehdä yhteistyötä. Aika näyttää. 

Vähän kerrallaan alkaa selvitä myös ketkä kaverit ovat lasten kanssa tänä vuonna samalla ja ketkä rinnakkaisluokalla. Sen tiedän jo, että yksi vanhemman tyttären parhaista ystävistä on päätynyt eri luokalle. Tyttö ei onneksi tunnu olevan siitä kovin surullinen. 

Esikoisen paras ystävä muuttaa tänä syksynä pois Khartumista ja siksi odotan mielenkiinnolla tietoa pojan luokkakavereista. Löytyykö joukosta uutta luottoystävää? Onneksi tiedän toistaiseksi ainakin yhden pojan vanhoista kavereista olevan tänäkin vuonna hänen kanssaan samalla luokalla. 

Koulu alkaa sunnuntaina ja hyvä niin. Mies palasi töihin eilen maanantaina. Lasten ja minun eilinen aktiviteetti oli käydä ruokakaupassa. Tänä aamuna olimme aikeissa kävellä lähikahvilaan kahville ja mehulle, mutta hiekkamyrsky muutti suunnitelmat: taivas on ruskeana pölystä eikä kutsu lähtemään ulkoilmakahvilaan. Harmi, sillä alamme kaikki olla jo vähän mökkihöperöitä. Huomiseksi olen kutsunut lapsille ja itselleni seuraa kotiin, mutta täksi päiväksikin täytyisi keksiä jotakin. Toivotaan, että tuuli puhaltaisi hiekkapilvet iltapäivään mennessä pois.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Pitkä matka kotiin

Pitkä matka Sudaniin alkoi eilen lauantaiaamuna vanhempieni luota Espoosta. Tilataksi vei varhain aamulla meidät ja viisi matkalaukkua, yhden turvaistuimen ja kokoelman reppuja ja kassukoita parissakymmenessä minuutissa lentokentälle. Helsinki-Vantaan kentällä virkailijat taas kerran pitkän tovin hyvässä hengessä ihmettelivät EU-passejamme ja Sudanin viisumeita jotka viimeistä voimassaolopäivää lukuunottamatta ovat kokonaan arabiaksi. Käsimatkatavaroiden tarkastuksesta siirryimme suoraan passintarkastukseen. Rajavirkailija suhtautui passeihimme huomattavasti lentoyhtiön työntekijöitä nihkeämmin ja minä ehdin jo vähän ärsyyntyä. 

Lensimme kuutisen tuntia Helsingistä Dohaan. Dohassa meillä oli yli viisi tuntia tapettavana eikä tällä kertaa oikeutta käyttää kentän mukavia lounge-odotustiloja. Asetuimme siis kimpsuinemme lasten leikkitilan viereen pieneen televisionurkkaukseen. Isommat lapset kävivät peuhaamassa leikkitilassa, pienin jäi katsomaan minun läppäriltäni piirrettyjä - hän on ollut vähän kipeänä enkä siksi halunnut hänen toheltavan liikaa tai tartuttavan leikkitilan muita lapsia. 

Dohan kenttä on tuntuvasti hiljentynyt naapurimaiden saarron myötä ja saarto näkyi matkustajien määrän lisäksi jonkun verran myös muun muassa myymälöiden valikoimissa. Me löysimme kyllä silti helposti kauppojen hyllyiltä perinteiset Dohan tuomiset, pistaasit ja taatelit, ja kenttä oli ylipäänsä kaikin puolin yhtä toimiva, puhdas ja miellyttävä kuin aina ennenkin.

Lähdimme vihdoin Dohasta vähää vaille kymmenen illalla kohti Khartumia. Naapurimaiden saarto on vaikuttanut rankasti myös lentoihin Dohasta Khartumiin. Qatar Airways ei saa enää käyttää lennoillaan Saudi Arabian ilmatilaa ja siksi lennot Khartumiin kestävät nykyisellään lähes kolme tuntia enemmän kuin ennen; lyhyestä kolmen tunnin lennosta on tullut melkein kuuden tunnin pituinen lento. Lapset nukkuivat ja mies ja minä nuokuimme kun kone kiersi Arabian niemimaan, lensi yli Somalimaan, yli Etiopian ja Sudanin eteläpuolen ja vihdoin Khartumiin. 

Saavuimme Khartumiin vähän vaille neljältä aamulla. Lapset olivat onneksi saaneet sen verran nukutuksi, että jaksoivat suhteellisen hyvillä mielin kulkea koneesta bussille ja bussilta passintarkastusjonoon. Täkäläiset passintarkastusjonot ja jonot täällä ihan noin yleensä kiristävät minun hermojani. Täkäläiset suhtautuvat usein jonoihin melko ylimalkaisesti jos niitä huomioivat ollenkaan. Tälläkin kertaa useampi ihminen tunki huoletta eteemme ja muutamat muut kävivät yrittämässä onneaan suoraan tiskillä kesken meidän passiemme tarkastuksen. Taisin kuitenkin olla liian väsynyt menettääkseni malttiani ja olin suorastaan tyytyväinen kun onnistuin passintarkastuksen jälkeen matkatavarahallissa saamaan käsiini matkatavarakärryt. Jonkun kerran kärryt ovat olleet tullessa aulasta kokonaan loppu ja kerran jouduin itse lähtemään niitä kentän ulkopuolelta hakemaan. Tämänaamuiset matkatavarakärryt olivat vanhan- ja kärsineennäköiset mutta kulkivat toisaalta ihmeellisen suoraan. Kyllä voi ihminen olla vähästä onnellinen kello viiden paikkeilla aamulla! 

Sekin ilahdutti, että kaikki viisi laukkuamme ja pienimmän uusi turvaistuin tulivat kaikki ennen pitkää liukuhihnalla kaikessa järjestyksessä ja yhtenä kappaleena. Tunnin verran me laukkujamme yhteensä odottelimme, mutta toisaalta tavarat tulivat sillä tapaa mukavasti vähän kerrallaan tiputellen, ettei toivo ehtinyt missään vaiheessa mennä tavaroiden saapumisen suhteen. Ja ehdimmepä käydä kaikki siinä odotellessa matkatavarahallin vessassakin - vähän kyseenalainen ilo kyllä sekin. Esikoinen sanoi näkevänsä matkatavarahallin miestenvessasta vielä painajaisia. Minua toisaalta ilahdutti kun muistin vessareissulla, että takkini taskussa oli paperiserviettejä. Vessapaperin puute ei siten päässyt suuresti vaivaamaan. Siitäkin ilahduin aidosti kun hanasta tuli kuin tulikin vettä käsienpesuun. 

Matkatavaramme meinasivat joutua tullin tarkempaan syyniin mutta diplomaattipassit pelastivat taas kerran prosessilta. Diplomaattien laukkuja ei tulli periaatteessa saa kentällä avata ja tutkia. Eipähän meillä laukuissa kyllä mitään kiellettyä olisi ollutkaan. Khartumin kentällä läpivalaistaan mennentullen kaikki käsi- ja matkatavarat - tullessa kai pääasiassa alkoholin vuoksi. Meillä oli laukussa lasipullollinen vaahterasiirappia jonka arvaan näyttäneen kyseenalaiselta läpivalaisussa, mutta ei siis tosiaan mitään sen vahvempaa. 

Kotona meitä odottivat terveen ja iloisen oloiset koirat jotka menivät onnesta mutkalle kun näkivät meidät. Olimme niin myöhään aamuyöstä kotona, ettei kannattanut enää mennä nukkumaan. Lapset ovat ihastelleet vanhoja tuttuja tavaroitaan ja kaivaneet laukuista uusia aarteita. Nyt poika on vetäytynyt ylhäiseen yksinäisyyteensä jota ehti loman aikana aika ajoin kaivata. Tytöt katsovat DVD:ltä Maija Poppasta. Mies ja minä yritämme pysyä hereillä kun taas koirat ovat suosiolla antaneet periksi unelle. 

Olen tässä aamun mittaan saanut melkein kaikki laukut purettua kasoihin makuuhuoneen lattialle ja lähes kaikki ruokatavarat laitettua paikoilleen. Tässä helteessä ei ruokatavaroiden kanssa parane kovin kauan odotella, etteivät ne ehdi pahentua. Hellettä täällä nimittäin pitää, vaikkei kyllä onneksi ole sentään ihan kohtuuttoman kuuma. Toistaiseksi vielä alle 40 astetta eikä iltapäivälläkään säätiedotuksen mukaan kovin paljon päälle. 

Ensimmäistä kertaa palasin lomalta Khartumiin kuin kotiin, ilman suuria tunteenpurkauksia tai sen kummempaa ahdistusta. Vähistä unista huolimatta tunnen oloni ihan tavalliseksi ja täyspäiseksi. Joka syksy tulee pakostakin vertailtua tunnelmia ensimmäisen syksyn tunnelmiin. Juuri nyt tuntuu kuin Khartumiin olisi kolme vuotta sitten muuttanut ihan toinen ihminen kuin se joka tänä aamuna tuli takaisin kotiinsa!

Tänään on viimeisen lomaviikon ensimmäinen päivä. Viikon päästä alkaa koulu. Ensimmäistä kertaa saattelemme ensi sunnuntaina kouluun kaikki kolme lasta. Vähän haikeana mutta ennen kaikkea kuitenkin uteliaana odotan kuinka tämä uudenlainen vuosi lähtee käyntiin.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Upea loma

Lomamme Kanadassa oli oikein onnistunut. Alla kokoelma loman huippuhetkiä.
Royal Tyrrell Museo Drumhellerin kaupungissa on keskittynyt dinosauruksiin ja
paleontologiaan ylipäänsä ja on parhaita museoita jossa olen koskaan käynyt.
En ole eläintarhaihminen, mutta Calgaryn eläintarha oli toimiva ja kaunis.
Kanadan-loman alkupuolen vietimme Edmontonissa ja Calgaryssa, ja sitten oli aika siirtyä Kalliovuorille.

Leikkipuisto näköalapaikalla Canmoressa.
Näkymiä kumilautta-ajelulta Bow-joelta.
Nousimme köysiratavaunulla Sulphur-vuoren huipulle. Sieltä oli upeat näkymät alas ja pääsimme ihailemaan myös rinteellä lepäileviä lumivuohia.
Bow-laakso.
Louise-järvi oli sykähdyttävä paikka turistiparvista huolimatta.
Matkalla Mietten kuumilta lähteiltä osuimme karhun kanssa lähes kosketusetäisyydelle. Yksi loman ja elämän kohokohtia!
Näkymä Icefields Parkway -tien varrelta.
Athabascan putoukset.

Athabasca-joella.

Bow-järvi ja takana Bow-jäätikkö.
British Columbian puolella on valtavia metsäpaloja. Aika ajoin savua päätyi myös Albertan puolelle.
Canmoressa on kaniongelma joka meille näyttäytyi aika suloisena.