lauantai 1. heinäkuuta 2017

10+1 kysymystä ulkosuomalaisille

MatkaMartta haastoi minut kertomaan ajatuksiani ulkosuomalaisuudesta. Kiitos! Minusta on aina mukava vastailla kaikenlaisiin kyselyihin. 

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Parasta Sudanissa ovat aurinkoiset talvipäivät kun sisällä on sen verran vilakkaa, että tekee mieli vetää huopa jalkojen peitoksi, ulkonakin tarvitaan hartioille paksumpaa shaalia, ja aurinko paistaa vähän tavallista pehmeämmin.

2. Entä ikävintä?
Kaikkein ikävimpiä asioita Sudanissa ovat minusta suuret elintasoerot. Khartumissa on päivittäin vastassa se valtava mahdollisuuksien eriarvoisuus mikä maailmassa vallitsee. On vaikea hyvällä omallatunnolla todella nauttia oman elämän pienistä tai suuremmista ilonaiheista kun ympärillä niin moni vain juuri ja juuri selviytyy päivästä toiseen.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Ehkäpä Japaniin missä en ole vielä koskaan käynyt.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Matkustan useinkin ja oikein mielelläni samoihin paikkoihin yhä uudestaan. Juuri nyt menisin kovin mieluusti esimerkiksi Washington, DC:hin tai Skotlannin ylämaille rakkaita ystäviä tapaamaan.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Kaipaan maailmalla tuoreita marjoja ihan älyttömästi ja syönkin niitä litrakaupalla lomilla Suomessa. Ihan yleensä kadehdin ja kaipaan Suomesta hyvin varustettuja ruokakauppoja joista löytyy kaikkea.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Kyllä se ihan mahdollista on, mutta ei kyllä juuri nyt mitenkään aktiivisesti suunnitteilla. Kun aikoinaan lähdin ensimmäistä kertaa Suomesta Iso-Britanniaan opiskelemaan en oikeastaan ollenkaan miettinyt mitä tutkinnon jälkeen tekisin. En lainkaan pohtinut sitä olinko aikeissa ennen pitkää palata Suomeen vai lähdinkö jäädäkseni. Suunnitelmani ovat sittemminkin joka elämänvaiheessa kehittyneet vähän kerrallaan ja omalla painollaan. Yritän elää hetkessä, pitää mielen avoimena ja antaa elämän kuljettaa. 

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
En ole juurikaan ottanut osaa paikallisiin juhlapyhiin Sudanissa, mutta ihan ylipäänsä on mielenkiintoista saada elää islamilaisen maailman rytmissä niin arkea kuin pyhäpäiviäkin. 

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Muutin ensimmäisen kerran ulkomaille syksyllä 1996. Silloin vaikeinta oli varmastikin ero perheestä ja ystävistä, mutta toisaalta olin täynnä intoa ja uteliaisuutta ja valmis suureen muutokseen. Sittemmin olen muuttanut monta kertaa ja asunut tähän mennessa Suomen lisäksi pitempään jo kuudessa maassa. Miehen työn vuoksi muutamme maasta toiseen muutaman vuoden välein. Nykyisin muutot ovat minulle hyvinkin haastavia, osin varmastikin ihan siksi, että tiedän liiankin hyvin mitä odottaa. Minulle on nykyisellään vaikeaa niin lähteminen kuin saapuminenkin sekä sopeutuminen uuteen ympäristöön. En ole erityisen seikkailunhaluinen vaan ennen kaikkea nautin siitä kun saan uudessa maassa tavallisen arjen rullaamaan ja elämä alkaa taas tuntua omalta. 

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Voisinpa hyvinkin, ja hyvä niin, sillä seuraava muutto häämöttää taas jo muutaman vuoden päässä. 

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki? 
Paljon on viime vuodesta jäänyt mieleen hyvää ja vähän huonompaakin, mutta yksi muisto joka nousee mieleen on viime heinäkuinen reissu korkealle Alpeille missä oli edelleen meneillään täysi laskettelukausi.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Tälle vuodelle meillä on suunnitteilla muutamakin reissu. Nyt heti heinäkuussa olemme menossa muutamaksi viikoksi Kanadaan: näillä näkymin Edmontoniin, Calgaryyn ja Vancouveriin. Pysähdymme matkalla lyhyesti myös Reykjavikissa. Syksyllä lapsilla on koulusta kaksi erillistä viikkoa lomaa ja niitten varalle olemme miettineet matkoja Venetsiaan ja ehkäpä Omaniin. Joululomalla olemme aikeissa suunnata pitkästä aikaa Australiaan. 


Aika lailla kaikki tutut ulkosuomalaisblogit ovat tainneet jo vastata näihin kysymyksiin, eli en nyt lähetä haastetta sen erityisemmin kenellekään eteenpäin, mutta haasteen saa kuka vain halutessaan napata tästä mukaan. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Päästä pyörällä

Olen päästäni pyörällä. Lähimaksut, pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen uudet lippuautomaatit, R-kioskit joista noudetaan postipaketit ja ostetaan junaliput… Olen käynyt Suomessa useamman vuoden ajan pari kertaa vuodessa mutten silti pysy mukana täkäläisessä elämänmenossa. Kehityksen tahti tuntuu täällä ylikehittyneessä maailmassa minulle liian nopealta, kehitysmaiden menossa pysyy minun pääni paremmin mukana. 

Toisaalta osaan kyllä nauttia nopeasta kuitukaistanettiyhteydestä, toimivasta ja tehokkaasta astianpesukoneesta, ja etenkin siitä, että ruokakaupoista löytyy runsaasti marjoja kylmästä keväästä ja kesän alusta huolimatta. 

Lapset vaikuttavat minusta Suomessa hämmentävän vapailta ja itsenäisiltä. Ihan pieniä ihmisiä kulkee yksin ja kaksin jalan ja pyörällä pitkin ja poikin, isojen teiden yli, julkisilla liikennevälineillä. Omat lapsemme elävät suomalaislapsiin verrattuna melkoisen suojattua elämää, se alkaa korostua nyt kun vanhemmat lapset ovat molemmat suomalaisittainkin kouluikäisiä. Olen itse kasvanut paljon omia lapsiamme vapaammin. Ristiriita omien lapsuudenkokemusten ja äidinvaistojeni välillä tuntuukin nykyään aika ajoin hankalalta. Miltä pohjalta kasvattaa lapsiamme joiden lapsuus on niin erilainen kuin omani? Tasapainottelua vaatii osaltaan sekin, että mieheni on tahollaan elänyt niin erilaisen lapsuuden kuin minä itse. Ei auta kuin vain luottaa siihen, että ihan erilaisista lähtökohdista huolimatta onnistumme ohjaamaan monikulttuurisia lapsiamme läpi vaihtuvien kotimaiden ihan vain vaistojen pohjalta, tilanteen mukaan ja päivä kerrallaan.

Viime kesänä vähän omaksikin hämmästyksekseni oivalsin, ettei minulla oikein ole Suomessa enää todellista viiteryhmää. Tärkeitä, rakkaita ja kivoja ihmisiä täältä löytyy monia, mutta oma elämäni on lähtenyt kulkemaan ihan omanlaistaan polkua verrattuna aika lailla kaikkiin niihin ihmisiin joiden kanssa Suomessa olen tekemisissä. Tänä kesänä tunnen itseni edelliskesääkin vieraammaksi ja irrallisemmaksi. Suomessa tuntuu tutulta kieli, luonto ja epävakainen sää. Olen myös tunnistavani monia toimintatapoja - kuten sen, että bussissa tai junassa noustaan yksinkertaisesti seisomaan kun halutaan ikkunapaikalta pois sen sijaan, että kohteliaasti pyydettäisiin vieruskaverilta tilaa liikkua omalta paikalta käytävälle - mutta tututkin asiat vaikuttavat yhtäkkiä jollain tavalla vähän oudoilta ja erikoisilta. Tarkkailen ihmisiä ja yritän tehdä niin kuin muut, mutta minusta tuntuu niin kuin en enää osaisi oikein toimia niin kuin täällä kuuluu. Olen suomalaisuudessani kömpelö. Samalla tavalla kulttuurisesti kömpelöltä minusta on aiemmin tuntunut muilla mailla, muttei koskaan ennen Suomessa.

Tunnen muuttuneeni paljon Sudanin vuosien aikana, ja samaan aikaan Suomi ja maailma ylipäänsä tuntuu myös muuttuneen hurjaa vauhtia. Ulkopuolisuuden tunteet eivät mitenkään erityisesti sureta tai ahdista minua, mutta vähän erikoista kieltämättä on tuntea olevani näin ratkaisevalla tavalla vieras näillä kulmilla joilta olen alkujani kotoisin.

Huomaan, etten meinaa täällä löytää sanoja joilla kuvailla elämäämme Sudanissa, miltä arkemme siellä tuntuu, mikä minulle on vaikeaa ja mikä toisaalta helppoa - en ainakaan sellaisia muutamia sanoja joilla lyhyesti ja tyhjentävästi kertoa mitä minulle kuuluu. Ihmisten mielikuvat Afrikasta ovat niin vahvoja, että toisinaan tuntuu hyvinkin vaikealta päästä mielikuvien ohi ja ylitse antamaan todellista monisävyistä kuvaa elämästämme. Vaikka kuinka sanon, että Khartumissa on melko turvallista, meidät kuvitellaan vaarallisiin olosuhteisiin, ja vaikka miten korostan, etten halua liikaa kotiapua minut nähdään silti ennen kaikkea ohjaamassa henkilökuntaa. 

Mutta en toisaalta ihmettele sitä, ettei meidän elämästämme ole helppo tästä näkökulmasta saada kunnollista otetta. Minullekin Sudan vaikuttaa Suomesta katsoen etäiseltä ja melkein epätodelliselta - kaukaiselta unelta jota ennen pitkää palaan taas katsomaan. 

perjantai 26. toukokuuta 2017

Lähtötunnelmissa

Aamuhämärässä tuntuu usein siltä kuin hereillä olisin vain minä, koirat, linnut, ja muezzinit jotka lähettävät ilmoille komeat rukouskutsut naapuruston minareeteista. Varhain aamulla ei vielä ole liian kuuma, mutta jo muutamaa tuntia myöhemmin pakahduttava kuumuus käy päälle heti kotiovella. Kuljen aamupäivisin loputtomasti kauppareissuilla, kolmevuotias haluaa kävellä eikä istua ostosrattaissa, en juuri koskaan löydä kauppojen hyllyistä kaikkea mitä olen hakemassa. Toisaalta autonkuljettaja odottaa poikkeuksetta kaupan ovella valmiina heti auttamaan minua ostoskassien kanssa, olen siitä joka kerta yhtä kiitollinen. Ja monesti pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen kun illalla ulkoilutan koiria pihalla lipputangon nokassa katolla istuu haukka mietteissään. Kerran varhain aamulla näin kotikadulla kurjen, silloin tällöin pihapuussa tasapainottelee ihastuttava pitkäpyrstöinen pikkulintu, ja pensaiden kukkia tutkii toisinaan hetken kiireinen kolibri. 

Arvaan, että osaa näistä täkäläisen elämän elementeistä tulee jonain päivänä vielä ikävä. Ei sentään kesän aikana - kesäkuukaudet kuluvat nopeasti ja syksyllä olemme taas täällä - mutta sitten joskus tulevaisuudessa kun Sudan on vain muisto, yksi etappi matkallamme maailman ympäri.  

Vaikken sinänsä ikävöikään kesäloman aikana Sudaniin, minusta on silti aina vähän haikeaa ja vaikeaa lähteä pitkälle kesälomalle. Ulkomaalaisten keskuudessa täällä on hyvin tavallista, että lapset ja liikenevä vanhempi lomailevat kesän jossakin muualla, viileämmissä ja helpommissa olosuhteissa. Minä vain en meinaa millään tottua viettämään näin suurta osaa vuodesta poissa. Tuntuu aina yhtä kummalliselta tehdä lähtöä useammaksi kuukaudeksi. Koirat jäävät hyviin käsiin, mutta minun ehtii silti kahden kuukauden aikana tulla niitä kova ikävä. Joka kerta kun lähden lomalle mielen taustalla kolkuttaa huoli siitä, että jotain tapahtuu koirakavereille sillä aikaa kun olen poissa. Vaikealta tuntuu lähtöä tehdessä myös se, etten koskaan osaa oikein varmasti sanoa mitä kaikkea täältä kahden kuukauden ajaksi todella tarvitsen mukaani.

Loman lähestyessä mietityttää sekin mitä tuleva syksy tuo tullessaan. Tuntuu siltä, että täytyy tässä kesän kynnyksellä valmiiksi vähän valmistautua tulevaan, koska vanhasta muistista tiedän, että kesän aikana täkäläiseen todellisuuteen on etäältä vaikeampi asennoitua etukäteen. Tänä syksynä omassa elämässäni tapahtuu suuri muutos kuin nuorimmainen aloittaa koulun. Elämä muuttuu siltäkin osin, että jotkut tärkeät tutut ihmiset eivät enää syksyllä ole täällä. Vähän jännittää muuttaako joku muukin vielä kesän aikana suunnitelmia vai ovatko täällä uuden kouluvuoden alussa koolla kaikki ne ystävät ja tutut jotka oletan syksyllä kohtaavani. Eräänä syksynä oli suuri isku kun läheinen ystävä ei tullutkaan kesälomalta enää takaisin Sudaniin. Haluan yrittää valmistaa mieltäni sellaiseenkin mahdollisuuteen. 

Toisaalta haluan lomalla ihan ennen kaikkea yrittää antaa itselleni tilaisuuden olla hetken verran huoleton. Siitä asti kun olemme asuneet Sudanissa mieltäni ovat painaneet monet sellaiset asiat joihin minulla ei aikaisemmin ollut todellista kosketusta. Saapa nähdä osaanko jättää täkäläiset huolet tänne kesän ajaksi vai tulevatko ne mukana lomalle.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Hei hei hepat

Viime viikolla kävimme koulun tallilla viimeistä kertaa useampaan kuukauteen. Mahtavalle 
ratsastuksenopettajalle ja puolisolleen sanoimme hyvästit ja hevosille ja tallikissa-Tillylle 
näkemiin. Ensi syksynä taas tavataan.
Tässä nuorimmainen tervehtimässä Caramelia, Queenie seuraa kohtaamista tarkasti taustalla.
Sitten on Queenien vuoro.

torstai 18. toukokuuta 2017

Eräs tavallinen toukokuinen arkipäivä

klo 5.53

Herään aamulla vähän ennen kuutta. Minut on tainnut havahduttaa unesta päivän ensimmäinen rukouskutsu joka juuri ja juuri kaikuu meille yli hiljaisen aamun.

Koirat ovat joka kerta yhtä innostuneina ja riemuissaan menossa ulos.



Lähden koirien kanssa ulos. Koirat laukkaavat sinne tänne, jäljittävät yön aikana pihalla kulkeneita kissoja. Minä istun ulko-oven kynnyksellä, silmät vielä unesta vähän sikkuralla. Vähitellen kukin koirista rauhoittuu, hoitaa hommansa, ja me menemme hiljakseen yhteispäätöksestä takaisin sisälle. Koirat jäävät syömään aamiaistaan kun minä kiipeän yläkertaan herättämään koululaisia.

Esikoinen tulee portaissa vastaan, hän on herännyt omia aikojaan ja etsii puhtaita koulupuvun shortseja. Poika suuntaa kodinhoitohuoneeseen hakemaan shortseja, minä puolestani koululaisten makuuhuoneeseen herättämään vanhempaa tytärtä. Tyttärelle löytyy onneksi koulupuku kaikkinensa yläkerrasta. Panen kuitenkin merkille, että kouluhamepino on hupenemaanpäin. Täytyy muistaa pestä pyykkiä!

Alakerrassa teen koululaisille aamupalaa. Uninen pieninkin saapuu alakertaan ja ennen pitkää myös mies ilmestyy keittiöön. Laitan kahvia ja hätyytän samalla koululaisia pesemään hampaitaan. Kun koululaiset ovat jo vetäneet reput selkäänsä huomaan, että olen unohtanut pakata tytön uimakassin - hän on menossa koulupäivän jälkeen koulun altaalle uimaan. Mies ja poika ovat portilla odottamassa koulubussia kun minä vielä tungen uimakassia tytön reppuun. Muistutan lapsia, että he ovat tänään tulossa bussilla kotiin ja suljen sitten ulko-oven. Mies jää koululaisten kanssa portille odottamaan koulubussia. Kun lapset ovat nousseet bussiin mies lähtee samantien autonkuljettajan kyydillä toimistolle.


klo 7.05

Juon aamukahvini rauhassa alakerrassa ja syön yhdessä nuorimmaisen kanssa aamupalaa. Kotiapulainen käy meillä nykyisin vain muutamana arkipäivänä viikossa. Tänään on yksi hänen vapaapäivistään eikä minulla siksi ole kiire minnekään, talo on omani koko päivän. Kun olemme syöneet päästän koirat kuljetuskopeistaan ja siirrymme koko porukka yhdessä yläkertaan. Laitan autonkuljettajalle viestin, että olen valmis lähtemään liikkeelle puoli kymmeneltä. 

Hoidan netissä muutaman juoksevan asian, lueskelen blogeja ja uutisia ja käväisen Facebookissakin. Kun olin keväämmällä oikein uupunut pidin jonkun viikon verran sosiaalisesta mediasta ja uutisista etäisyyttä, mutta nyt olen taas viime aikoina onnistunut ottamaan internetistä parhaat palat ja osannut melko hyvin välttää sitä kaikkea muuta mikä väsyttää ja ärsyttää.


klo 9.20

Laitan koirien huoneen ilmastoinnin ja tuulettimen päälle ja tarkistan, että niillä on runsaasti puhdasta vettä. Koirat seuraavat minua huoneeseensa hyvillä mielin sillä ne tietävät saavansa palkkioksi koiranherkun. Pongo-koiramme kärsii siinä määrin eroahdistuksesta, ettei sitä voi jättää vapaasti yksin kotiin. Se söisi poissaollessamme huonekalut ja järjestäisi itsensä vaikka minkälaisiin vaikeuksiin. Siksi koirillamme on oma huone jossa ne ovat silloin kun me ihmiset emme ole kotona niiden seurana. Skippy ja Poppy osaisivat kyllä olla ihan asiallisesti yksin kotona, mutta menevät koirien huoneeseen Pongon seuraksi, sillä Pongo ahdistuu myös siitä jos joutuu olemaan erossa koirakavereistaan. 

Kaunis askelma puutarhassa.


Auto on valmiina odottamassa portin edessä. Suuntaamme ensiksi kohti patjakauppiasta. Pongo raastoi joku aika sitten rikki kaksi koirien sängyistä, ensimmäisen vähitellen ja toisen yhtenä suupalana eräänä iltapäivänä kun jätin koirat viideksi minuutiksi itsekseen yläkertaan. Kuumallakin ilmalla koirat nukkuvat mielellään välillä sängyissään joten on hankittava rikkiriivittyjen koiransänkyjen tilalle uudet. Ajelemme kymmenisen minuuttia pitkin katua jonka varrella on paljon etiopialaisia ja eritrealaisia liikkeitä, muun muassa eritrealainen matkatoimisto. Perillä parkkeeramme auton pölyisen tien varteen ja kävelemme autonkuljettaja, kolmevuotias ja minä lyhyen matkan pienelle kujalle jonka varrella myydään muun muassa pyöriä, patjoja ja tyynyjä. Pujottelemme parkkeerattujen tuktukien ja pakettiautojen lomitse. Yritän katsoa mihin astun ja ohjata tarkasti pienimmäisen askelia sillä aavikkohiekkainen kuja on täynnänsä pientä roskaa, lasinsiruja, pullonkorkkeja. Pysähdymme tutun puodin kohdalla. Valitsimme sen kuukausia sitten summanmutikassa useamman vastaavan patjapuodin rivistöstä. 

Molemmin puolin puodin oviaukkoa seisoo värikkäitä patja- ja tyynypinoja. Puodin edustalla makaa sängyntapaisella vanhempi mies, oviaukossa seisoo nuori poika. Kumpikaan ei ole vanhastaan tuttu, vaikka olemme käyneet tässä samassa patjapuodissa jo useamman kerran tyynyostoksilla. Autonkuljettaja kysyy arabiaksi onnistuisiko meidän tilata kaksi isoa tyynyä. En ymmärrä keskustelusta mitään muuta kuin sanan mia - arabiaksi sata. Hetken päästä autonkuljettaja kääntää minulle englanniksi, että puodissa ei kuulemma ole juuri nyt sähköä, mutta huomisaamuksi saadaan tyynyt silti valmiiksi. Nuori poika tuo näytille pinon kankaita joista valitsen pari punasävyistä. Toistaiseksi en ole koskaan saanut tyynyjä sillä kankaalla minkä olen alunperin valinnut enkä enää siksi jaksa ottaa kankaan valintaa kovin vakavasti. 


klo 10.00

Seuraavaksi otamme autonkuljettajan kännykän kartta-applikaation avulla suunnan kohti läheistä korttelia. Eräs lasten koulun opettajista kertoi minulle muutama viikko sitten, että Khartumissa on mylly missä jauhetaan paikallisesta maissista, durrasta ja hirssistä jauhoja. Paikalliset keliaakikot kuulemma suosivat kyseistä myllyä. Haluan käydä varmistamassa, että jauhot taatusti jauhetaan erillään vehnästä ja että viljat ovat myös sellaisilta pelloilta joiden lähellä ei kasvateta vehnää. 

Kartta-applikaatio kuljettaa meidät perille: vaatimattoman rakennuksen eteen pienelle sivutielle. Rakennuksen edessä istuu mies jonka kasvot kääntyvät hymyyn kun nousemme autosta ja tulemme kohti. 

Myllyrakennuksen edusta on auki kadullepäin. Rakennus näkyy koostuvan useammasta erillisestä huoneesta. Ihan heti edessämme pyörii valtavankokoinen mylly ja sen vierustalla seisoo työntekijä seuraamassa myllyn toimintaa. Myllyrakennuksen takaseinustalla on hyllyssä rivissä täysiä muovikasseja. Siinä ihmetellessämme kulkee myllyn läpi useampi asiakas, vaihtaa muutaman sanan, ottaa haalaripukuiselta mieheltä jauhokassillisen ja antaa maksuksi setelin. Autonkuljettaja kääntää haalaripukuiselle miehelle kysymykseni englannista arabiaksi, ja sitten vastaukset minulle arabiasta englanniksi. Kaikki vaikuttaa hyvältä, mylläri on selvillä siitä kuinka pitää gluteenittomat jauhot erillään gluteenillisista. Ennen lomaa en tarvitse lisää jauhoja mutta syksyllä tulemme taatusti tänne jauho-ostoksille. 


klo 10.30

Myllyltä lähdemme ajelemaan ostoskeskuksen ruokakauppaan. Se on lähin suuri kauppa mistä saan kaiken sen mitä tämän päivän kauppareissulla olen hakemassa. Kaupassa kolmevuotias ja minä törmäämme tuttuun. Yhdessä toteamme, että vaikka hedelmien ja vihannesten hinnat ovat ehkä ostoskeskuksen kaupassa katukauppiaiden hintoja korkeammat ne ovat kuitenkin kaikille samat. On helpottavaa kun ei tarvitse tinkiä eikä tuntea itseänsä huijatuksi. Maksan mieluusti vähän lisää siitäkin, että saan rauhassa itse valita omat hedelmäni.

Olen noukkimassa suuresta pakastealtaasta kassiin kokonaisia kanoja kun hämmästyksekseni huomaan, että viereisessä altaassa kanojen päällä on muoviin pakattuna jokin pieni nyljetty nelijalkainen eläin. Luen hintatarrasta, että kyseessä on jänis. Jäniksen vieressä näkyy lepäävän myös yksittäinen kyyhkynen. Ovatkohan ne Ramadanin ajan herkkuja? Ennen en ole jäniksiin tai kyyhkyihin pakastealtaalla täällä törmännyt. 


klo 11.30

Kotimatkalla pysähdymme vielä rautakaupassa. Minun täytyy ostaa riippulukko. Kysyn rautakaupan myyjältä kuinka paljon hyllyssä roikkuva lukko maksaa. Hän kirjoittaa taskulaskimeen 7500. Se on ihan käsittämätön summa, epävirallisen kurssinkin mukaan satoja euroja. Kysyn toisen lukon hintaa, sekin maksaa maltaita, mutta kuitenkin kymmenen kertaa vähemmän kuin ensimmäinen. Sanon, että haluan halvemman lukon, mutta sitä myyjä ei halua minulle myydä. Kutsun autonkuljettajan käännösavuksi, mutta hänkään ei saa tolkkua rautakaupan myyjästä. Luovutan ja lähden yrittämään onneani toisaalle. Autonkuljettaja jää kolmevuotiaan seuraksi autoon kun minä kävelen lyhyen matkan toiseen rautakauppaan seuraavaan kortteliin. 

Toisessa rautakaupassa on myyjänä luottolukkoseppäni. Hän puhuu englantia ja on luotettava, hän ei ole koskaan yrittänyt huijata minua. Heillä ei kuitenkaan ole riippulukkoja lainkaan myynnissä joten palaamme kotiin ilman lukkoa.


klo 11.55

Kotona laitan tytölle ja itselleni lounasta edellisten päivien ruuantähteistä ja päästän koirat huoneestaan pihalle. Kun tyttö ja minä olemme syöneet siirrymme koko porukka yhdessä yläkertaan. Jonkun tunnin ajan on aikaa olla vain.


klo 16.10

Useampana arkipäivänä viikossa istun portilla odottelemassa lapsia koulubussilta.
Menen portille odottelemaan koulubussia. Bussilta kotiin tulee kaksi innostunutta koululaista. Sisällä talossa he purkavat repuistaan lounaslaatikot ja uimakassit. Molemmilla on paljon asiaa ja kova nälkä. He syövät ja kertovat samaan aikaan kuulumisia. Yhdessä mietimme tulevan viikonlopun aikataulua: kahdet syntymäpäiväjuhlat viikonloppuna tarkoittavat sitä, että koulun kevätdisco saa tänä vuonna jäädä väliin. 

Päästän koirat taas pihalle.

Keittiössä puuhaillessani huomaan, että banaanit ovat ehtineet ylikypsiksi. Alan tehdä niistä banaanileipätaikinaa. Teen sen edelleen pitkälti samalla vanhalla reseptillä, mutta nykyisin en laita taikinaan enää lainkaan sokeria. Ylikypsien banaanien makeus riittää minusta hyvin ja tekee banaanileivästä monikäyttöisempää. Siinä banaanileipätaikinaa tehdessäni muistan, että löysin ruokakaupasta lampaankyljyksiä. Jätän banaanileipätaikinan hetkeksi odottamaan, sekoitan kyljyksille marinadin ja laitan ne joksikin aikaa jääkaappiin muhimaan. 


klo 17.45 

Mies tulee töistä. Hän päästää tullessaan samalla ovenavauksella koirat pihalle ja tulee keittiöön juttelemaan. Olen juuri ruskistamassa lampaankyljyksiä ennen niiden päätymistä uuniin kypsymään. Keittiön pöydällä odottaa uunivuoroaan myös yksi banaanileipävuoka ja 18 banaanileipämuffinssia. Lapset ovat yläkerrassa, koirat pihalla. Tämä on joka päivä yksi suosikkihetkiäni: tilaisuus vaihtaa hetken verran rauhassa kuulumisia miehen kanssa. Jonkun ajan juteltuamme mies päästää koirat taas sisälle ja lähtee yläkertaan tervehtimään lapsia.


klo 18.15

Huutelen perheen yläkerrasta syömään illallista: lampaankyljyksiä, linssimuhennosta ja riisiä. Laitan koirillekin ruokaa ja suljen ne kuljetuskoppeihinsa syömään. Aloimme ruokkia koiria kuljetuskopeissaan siinä vaiheessa kun totuttelimme niitä koppeihin muuttomatkaa varten. Sittemmin se osoittautui hyväksi tavaksi varmistaa, että kukin koira saa juuri itselleen sopivan määrän ruokaa sen sijaan että ne ruokailisivat toistensa kupeilla. 

Kun olemme kaikki syöneet pääsevät koirat ulkoilemaan vielä kerran. Tällä säällä ne eivät illallakaan viihdy pihalla kovin pitkään vaan tulevat kaikki melko pian sisälle, juoksevat yläkertaan ja etsivät kukin itselleen hyvän lepopaikan ilmastointilaitteen tuntumasta. 

Koululaiset suuntaavat vuorotellen omaan kylpyhuoneeseensa suihkuun. Sillä aikaa minä pesen toisessa kylpyhuoneessa nuorimmaisen ja itseni. Vähän ennen puoli kahdeksaa olemme koko perhe jo pyjamissamme. Lapset saavat katsoa parikymmentä minuuttia Netflixistä lastenohjelmia - siihen asti kunnes data-aika loppuu ja internetyhteys katkeaa. 


klo 20.00 

Mies lähtee nukuttamaan nuorimmaista meidän makuuhuoneeseemme. Minä luen koululaisten makuuhuoneessa iltasatuna englanniksi ääneen luvun neljännestä Harry Potter -kirjasta. Poika lainasi koulun kirjastosta kaksi ensimmäistä Harry Potteria, mutta kun kolmas oli aina muualla lainassa päädyimme ostamaan Wienistä lomalta kotiin koko setin Pottereita. En ole itse Potter-kirjoista erityisen innostunut, mutta toisaalta en ole niitä koskaan aiemmin lukenut eli juonenkäänteissä on oma jännityksensä. Ja kirja kuin kirja, minusta on mukavaa istua yhdessä lasten kanssa iltaisin lukemassa. Koululaisemme ovat nähneet kaikki Harry Potter -elokuvat joten juoni on vanhastaan heille jo tuttu. Kirjoissa on kuitenkin sellaisia yksityiskohtia jotka eivät ole päätyneet elokuviin ja muutenkin tarina jaksaa kiinnostaa heitä yhä uudestaan.


klo 21.00

Kaikki kolme lasta ovat enemmän tai vähemmän unessa. Haen alakerrasta iltapalaksi greipin ja istun yhdessä miehen kanssa katsomaan tietokoneelta muutaman jakson verran The Big Bang Theory -sarjaa. Poppy asettuu ihan viereeni rapsutettavaksi. Minua väsyttää ja toisen jakson kohdalla silmäni uhkaavat jo lupsua kiinni. Kymmenen paikkeilla sammutamme valot ja käymme nukkumaan. Olen hetkessä syvässä unessa. 

lauantai 13. toukokuuta 2017

Kolme vuotta

Syksyllä tulee täyteen kolme vuotta Khartumissa. Se tuntuu jonkinlaiselta saavutukselta. Ennen kuin muutimme Sudaniin sitouduimme mielessämme maahan kuudeksi vuodeksi. Kun kolme vuotta sitten elokuussa saavuin lasten kanssa Khartumiin hiekkapölyn ja hyttysten keskelle sanoin miehelle, että voin asua täällä kaksi vuotta mutta sen enempään en uskalla lupautua. Ensimmäisen vuoden jälkeen olin onneksi jo sentään sen verran kotonani, että saatoin kuvitella meidän jäävän tänne koko kuudeksi vuodeksi. Edelleen tässä neljännen vuoden kynnyksellä suunnittelemme asuvamme täällä viidestä kuuteen vuotta. 

Tästä väliaikaisen asuntomme parvekkeenikkunasta katselin ensimmäisinä viikkoina ulos ja
mietin kuinka ihmeessä koskaan kotiutuisin tähän valtavaan hiekanruskeaan kaupunkiin.
Omalta osaltani päätös jäädä Sudaniin vielä useammaksi vuodeksi ei kerro niinkään siitä, että olisin erityisen onnistuneesti asettunut tänne tämänhetkiseen kotimaahamme. Ennemminkin on kyse siitä, että nämä toistuvat muutot ovat oma prosessinsa. Lähteminen on raskasta ja uuteen paikkaan saapuminen ja asettuminen sitäkin vaikeampaa. Vaatii kovasti voimia auttaa lapsia sopeutumaan uuteen kun itse samaan aikaan kamppailee kulttuurishokin ja asettumisen haasteiden kanssa. Koirien muuttaminen maasta toiseen on sekin äärimmäisen stressaavaa. Minusta on tärkeää saada ajan kanssa valmistautua jokaiseen uuteen muuttoon, että olisin kaikin puolin valmis lähtöön kun sen aika koittaa. 

Jokainen kulunut vuosi Khartumissa on tuonut mukanaan omat haasteensa ja yllätyksensä mutta elämä on toisaalta myös tietysti koko ajan arkipäiväistynyt ja tullut sitä myöten helpommaksi. Enää en joudu epätoivon valtaan kun sähköt katkeavat tai hanoista ei tulekaan vettä. Kouluvuoden tapahtumat ovat myös nykyään vanhastaan tuttuja eivätkä siksi enää yllätä niin kuin ensimmäisenä vuonna. 

Tällainen oli näkymä väliaikaisen asuntomme toisesta ikkunasta.


Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa hetken verran täällä Ramadanin aikaan. Ramadanin lähestyminen näkyy muun muassa siinä, että sokeria myydään kaupoissa suurissa 10 kilon pusseissa. Ramadan-ajan herkkuihin kuuluu kuluvan paljon sokeria. Ramadan nousee esiin myös puheissa: Ystävää oli neuvottu lähettämään huonekalunsa uudelleenverhoiltavaksi hyvissä ajoin ennen Ramadania sillä paastokuukauden aikana työt saattaisivat huonekaluverhoomossa edistyä tavallista hitaammin. Toinen paikallinen tuttu mietti kuinkahan hulluksi liikenne taas kehittyy kun suuri osa autoilijoista on tässä kovassa helteessä koko päivän syömättä ja juomatta. Samaa huolehdin minäkin ja yritän hoitaa kaikki juoksevat asiat pois päiväjärjestyksestä hyvissä ajoin ennen Ramadanin alkua. Mielessäni lasken samaan aikaan päiviä sekä Ramadanin että loman alkuun. 

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kuin toinen maailma

Vietimme kuopus, mies ja minä eilen aamun lasten koululla ala-asteen uimagaalassa. Pienimmät koululaiset esittelivät altaassa kuinka paljon ovat kouluvuoden aikana kehittyneet uinnissa. Isommat neljäs-, viides- ja kuudesluokkalaiset uivat kilpaa. Minua kaikenlainen kilpailu harmittaa, mutta se taitaa olla väistämätön osa kansainvälistä kouluelämää.
Koulun kampuksen keskellä on suihkulähde, ala-asterakennuksen sisäpihalla puolestaan pieni viidakko. Kampus on kaikin puolin kuin oma maailmansa. Lukuisat siivoojat huolehtivat siitä. että kampusta eivät korista käytetyt muovipussit sen enempää kuin liiallinen hiekkapölykään. Nurmikkoalueita, pensaita ja puita kastellaan ahkerasti niin että ne jaksavat hyvin kuivaa ja kuumaa säätä.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Toukokuisia tunnelmia

Lamaannuttava uupumus väistyi parissa viikossa, mutta senkin jälkeen olen tasapainotellut viikosta toiseen jossakin väsymyksen ja normaalitilan rajamailla. Miehen reissu Eritreaan tuli uupumuksesta toipumisen kannalta vähän huonoon saumaan. Olin vihdoin saanut kerättyä voimia lepäämällä ja hidastamalla tahtia kun taas kerran jouduin venymään jaksamiseni rajoille. 

Esikoinen ja Poppy-koira sairastuivat aika lailla samantien kun mies lähti maasta. Kun oli selvää, ettei pojan yskä ollut kevyttä flunssaa vakavampi eikä näyttänyt tarttuvan siskoihin, ja kun koiran antibioottikuuri oli päässyt hyvään alkuun, minä taas väsähdin. Siinä vaiheessa oli miehen työmatkaa vielä jäljellä useampi päivä. Koska lepäämiseen ei ollut juurikaan tilaisuutta oli haettava energiaa jostakin muusta. Kiukkuisuuden voimalla painoin läpi muutaman päivän. Kaikki ärsytti ja otti päästä. Sitten sain jotenkin taas kiinni mielenrauhasta ja jaksoin loput yksinhuoltajapäivät melko hyvillä mielin.

Nämä koulun talleilta tutut kaverit piristävät minun päiviäni. Edustalla yksi lempiratsuistani Queenie ja taaempana pojan suosikkiponi Caramel.


Mies palasi työmatkaltaan kaikessa järjestyksessä ja aikataulussa eikä uutta reissua ole onneksi ihan heti edessä. Nyt viikonloppuna meillä olisi ollut pitkästä aikaa tilaisuus levätä kaikessa rauhassa ellei olisi ollut aika juhlia esikoisen yhdeksänvuotissyntymäpäiviä. Kutsuimme synttäreille ihan vain muutaman mukavan kaverin perheineen ja otin tarjoilujen ja muiden valmistelujen osalta hyvinkin rauhallisesti. Penimuotoiset juhlat sujuivat ihan leppoisasti mutta juhlahumu väsytti silti. Lauantainakaan en ehtinyt kovin paljon levätä, sillä iltapäivä kului pojan kanssa erään hänen koulukaverinsa syntymäpäiväjuhlissa. Kaverin syntymäpäiviä juhlistettiin ulkona leikkimielisen nerf-sodan merkeissä. Ulkoleikit väsyttivät niin lapset kuin myös vierestä seuranneet vanhemmat. Ihan vain istuskeleminen vaatii voimia reippaasti yli 45 asteen helteessä.

Koulua on jäljellä vielä kolmisen viikkoa joista viimeisen mies on taas työmatkalla. Haluaisin lähteä lomalle suhteellisen hyvin levänneenä etteivät ensimmäiset lomapäivät kuluisi ihan vain hengähtämiseen. Siksi koetan nyt viimeiset kouluviikot omalta osaltani hidastaa tahtia niin paljon kuin se on mahdollista ja yritän käyttää hyväksi jokaisen lepohetken. Ihan helppoa se ei ole, sillä alkaneella viikolla kuluu yksi kokonainen arkiaamu koululaisten uimagaalassa ja toisena aamuna haluan yrittää ehtiä koululle kokoukseen, ja kaikenlaista muutakin pientä menoa riittää taas viikon varrelle. Lasten ratsastustunnitkin jatkuvat edelleen. Ratsastamiseen on sää tässä vaiheessa vuotta iltapäivisin usein liian kuuma, mutta tunteja on silti vielä parisen viikkoa.

Ratsastustunnit ovat siirtyneet kuuman sään vuoksi pääasiassa sisätiloihin. Tässä tytön ryhmä opettelemassa hevosen ruumiinosia Mocha-ponin avustuksella.


Itse kävin perjantaiaamuna kevään toiseksi viimeisellä ratsastustunnilla. Kymmeneltä aamulla oli jo melkoisen kuuma mutta toisaalta laukatessa sain mukavasti kiinni pienestä tuulenvireestä. Tuntui mainiolta ratsastaa mutta samaan aikaan haikealtakin. Ratsastuksenopettaja ja hänen puolisonsa muuttavat pois Sudanista tänä kesänä. Pariskunnasta on tullut kuluneiden vuosien aikana meille tuttuja ja on surullista, että syksyllä he eivät ole enää täällä. Vielä en myöskään tiedä kuinka ratsastustunnit jatkossa järjestyvät ja ottaako uusi opettaja lainkaan koululaisten vanhempia opettaakseen. Tärkeä harrastus saattaa taas joutua omalta osaltani tauolle.

Nämä kouluvuoden viimeiset viikot ovat ylipäätään täällä vähän haikeaa ja hankalaa aikaa. Tähän aikaan vuodesta valmistelevat monet ulkomaalaiset muuttoa muille maille. Lähtijät tarjoavat huonekalujaan ja muuta irtaimistoaan myyntiin kohtuuttomaan hintaan ja ihan liian moni etsii lemmikille uutta kotia. Pojan lähemmistä koulukavereista on kesällä muuttamassa pois useampi, tytön luokkakavereistakin muutama. Olen kuullut huhuja, että muutama lasten suosikkiopettajista olisi niin ikään lähdössä. Kivojen kavereiden ja hyvien opettajien lähtö harmittaa ja surettaa. En taida näihin lähtöihin ja eroihin koskaan tottua vaikka ne ovatkin niin erottamaton osa tätä meidän elämäämme.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Mainos 60. kadulla

Tavallisesti suuret katumainokset täällä lähinnä ärsyttävät minua. Ne tuntuvat esittelevän jotain ihan muuta kuin niiden alla vellovaa todellisuutta. Kuinka moni täällä oikeasti harkitsee uuden kaarevan televisiolaitteen hankkimista tai etsii kodiksi vastarakennettua huvilaa? Mutta tästä mainoksesta minä pidän ja se istuu minusta mainiosti Khartumin katukuvaan: maalipurkista kaatuu maalia värittämään Sininen Niili Khartumin kohdalla nimensä mukaisesti siniseksi. Vasemmalla mainoksen kuvasta erottuu Khartumin maamerkeistä ainakin Corinthia-hotelli.
(Mainoksen alla näkyy Riyadhin kaupunginosan 60. katua.)

torstai 27. huhtikuuta 2017

Punainen lanka

Nelikymppisyys, uupumus ja kulman takana odottava uusi elämänvaihe ovat pakottaneet minut ottamaan tänä keväänä mittaa itsestäni. Monet vanhat ja uudemmatkin asiat ovat mielessäni loksahtaneet kuluneiden kuukausien aikana paikoilleen ja loksahtelevat hiljakseen edelleenkin. 

Neljäänkymmeneen vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Vaikka yhtäältä elämäni näyttäytyy minulle pitkälti hyvinkin johdonmukaisena kaarena, tuntuu toisaalta kuitenkin aika ajoin siltä kuin olisin oikeastaan elänyt monta erillistä elämää. 

Lapsuusaikaan kuuluivat ennen kaikkea oma perhe, päiväkoti ja kesäpaikkamme Siuntiossa. Nuoruuttani värittivät muun muassa kallionlukiolaisuus ja kielikurssikesät Jerseyn saarella. 

Aikuisuuteen astuin ensin varovasti Helsingin Punavuoressa omassa yksiössäni ja sitten ihan viimeistään yliopistossa Bristolissa, Englannissa. Bristolin vuodet toivat elämääni pari tärkeää ihmistä jotka osaltaan vahvasti vaikuttivat elämäni suuntaan. Yhden tärkeän ihmisen vuoksi hakeuduin yliopistovuosien päälle työharjoitteluun Washington DC:hin. Se elämänvaihe loppui työharjoittelun päättymiseen.

Hauska umpikuja Bristolissa.

Työharjoittelua seuraavan kesän vietin Suomessa. Syksyllä muutin Lontooseen tekemään toista yliopistotutkintoa. Vuotena-parina Lontoossa tapahtui niin paljon, että aika Lontoossa on sekin kuin oma elämänsä. Lontoosta muutin joksikin aikaa New Yorkiin. New Yorkin aika oli osin jatkoa Lontoolle, mutta toisaalta monessa mielessä ihan oma erillinen ja varsin täysi elämänvaiheensa sekin. 

New Yorkia seurasi taas lyhyt jakso Helsingissä. Kuukausista Helsingissä muistan ennen kaikkea sen miten talviaamuisin hämärässä matkalla töihin tuntui lohduttomalta kun juurikaan kukaan vastaantulija ei kohdannut katsettani. Olin yksinäinen. Useiden ulkomaanvuosien jälkeen en tuntenut löytäväni omaa paikkaani Suomesta. 

Suomesta muutin Brysseliin ja parista vuodesta Brysselissä muodostui niistäkin oma elämänvaiheensa ja kokonaisuutensa. Se vaihe päättyy mielessäni erääseen lauantaiaamuun jona mies ja minä istuimme pitkän kävelylenkin jälkeen kaupungin keskustassa brunssilla. Siinä hetkessä minä yhtäkkiä kirkkaasti ymmärsin mitä tarkoittaa se, että olemme tekemässä lähtöä Brysselistä kohti tuntematonta. Surin kyynelet silmissä eroa kissoistamme ja sanoin miehelle, ettemme saa koskaan unohtaa kuinka hyvää ja onnellista oli elämämme Brysselissä - ettemme olleet suinkaan lähdössä pakoon mitään vaan kohti uutta. Muutama kuukausi sen jälkeen kissamme muuttivat Suomeen minun vanhempieni rakkaiksi lemmikeiksi ja mies ja minä suuntasimme puolestaan Jamaikalle. 

Brysselin kotimme villinä rehottava pikku puutarha.


Jamaika oli taas yksi elämä, Belize toinen, ja Sudan omansa. Jokaisen muuton ja suuren muutoksen myötä olen omaksunut paljon uutta, tutustunut uusiin tärkeisiin ihmisiin, rakentanut vähän kerrallaan elämäni uudelleen jokaiseen uuteen paikkaan. Jokaisen muuton ja muutoksen myötä olen myös menettänyt enemmän tai vähemmän pysyvästi monta tärkeää ihmistä ja asiaa, ja unohtanut valtavasti arkipäiväisiä itsestäänselvyyksiä milloin mistäkin todellisuudesta. 

Jokaisesta elämänvaiheesta nousee vahvasti mieleen yksittäisiä asioita, tärkeitä ihmisiä ja tunnelmia. Joskus muistot johtavat harhaan. Ihan sattumankauppaa ja vahingossa päädyin eilen lukemaan vanhoja sähköposteja joista osan olin kirjoittanut jopa seitsemäntoista vuotta sitten. Olen kauan ajatellut olleeni niihin aikoihin ihan liian kiltti, arka ja nöyrä, mutta vanhoista posteista sainkin yhtäkkiä ihan toisenlaisen tuntuman parikymppiseen itseeni: sähköpostit oli kirjoittanut raivokkaan rehellinen nuori nainen joka rohkeasti seurasi sydäntään ja viimeiseen asti puolusti omia ajatuksiaan ja tunteitaan. 

Jos vaikka olenkin elänyt useamman elämän ja ehtinyt monien muuttojen myötä unohtaa masentavan paljon sellaista mikä on joskus ollut minulle ensiarvoisen tärkeää, oli huojentavaa vanhojen postien myötä huomata, että läpi vaihtuvien elämänvaiheiden olen kuitenkin jo pitkän aikaa ollut aika lailla tämä sama oma itseni. 

Ilmoitustaulu Belmopanin keskustassa. On vaikea uskoa, että jätimme Belizen taaksemme jo kohta kolme vuotta sitten. Koskakohan lakkaan ikävöimästä sinne?

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Maanantaina

Viikon ensimmäinen arkipäivä sunnuntai sujui lopulta ihan mallikkaasti. Poika jäi kotiapulaisen kanssa kotiin siksi aikaa kun kävin nuoremman tyttären kanssa hakemassa vanhemman tyttären koulusta ratsastustunnilleen. Eilen iltapäivällä oli todella kuuma, yli 46 celsiusastetta. Tyttö sai valita halusiko ratsastaa vai istua mieluummin ilmastoidussa luokassa hevosaiheisella oppitunnilla. Taas kerran hevostyttöni lähti mielissään ratsastamaan helteestä huolimatta. Nuorimmainen ja minä leikimme sillä välin tallikissan kanssa ja näytimme samalla puolihuomaamattamme muutamalle paikalliselle lapselle ettei kissaa tarvitse pelätä.

Tallikissa Tilly, ihana pieni peto.


Illemmalla vein Poppyn eläinlääkäriin joka tutki koiran perinpohjaisesti ja jopa ultrasi sen alavatsan. Mitään sen vakavampaa ei onneksi löytynyt vaan Poppylla näyttää tosiaan olevan virtsatientulehdus ja se on nyt kymmenen päivän antibioottikuurilla. Koiria on onneksi helpompi lääkitä kuin lapsia - kissoista puhumattakaan. Kunhan lääkkeen kääräisee johonkin herkkuun Poppy kyllä taatusti nielaisee sen hetkessä. Taloutemme tällä erää viimeiset maapähkinävoit onkin nyt varattu Poppylle antibiootin kanssa nautittavaksi.

Tänä aamuna meillä kävi ilmastointihuoltomies joka huolsi yhteensä 13 ilmastointilaitetta läpi talon. Muutama jäi vielä huoltamattakin, sillä osaa talon ilmastointilaitteista emme käytännössä käytä ollenkaan. Mainiota, että nyt kaikki käyttämämme laitteet toimivat eikä yksikään niistä enää sylje päällemme paakkuuntunutta pölyä. Kerran tai pari aikaisemminkin viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana on joku käynyt huoltamassa ilmastointilaitteemme, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun asialla oli alan ammattilainen.

Poika on ollut vielä tämän päivän kotona mutta on siinä määrin paremmassa kunnossa, että pääsee toivottavasti huomenna taas jo kouluun. Tämän kevään monet sairauspäivät ovat näemmä tehneet tehtävänsä sillä poika joka sinänsä viihtyy kotona oikein hyvin on ihan kyllästynyt sairastamaan ja haluaisi mieluummin olla koulussa. 

Kaupungin ylle laskeutui tänään uusi hiekkapölypilvi. Sen myötä lämpötilat taas aavistuksen laskivat. Toisaalta hiekanharmaa taivas masentaa, olemme täällä niin tottuneet päivittäiseen kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Toivotaan siis, että hiekka pian menisi menojaan, viimeistään hyvissä ajoin ennen kuin miehen on viikonloppuna määrä palata reissultaan. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Viikon alussa

Kävimme viikonloppuna koulun tallilla perjantaina minun ratsastustuntini merkeissä ja lauantai-iltapäivällä vanhemman tyttären luokkakaverin kotona uima-allassynttäreillä, mutta muuten olimme ihan vain kotosalla. Se tuntuu meillä olevan ihanteellisen viikonlopun resepti: jonkun verran mukavaa tekemistä ja tasapainoksi riittävästi aikaa kotosalla lepäillen. 

Viikonloppuisin nautin siitä, että on aikaa hiljakseen hoidella kodin asioita: pestä rauhassa pyykkiä ja tiskejä ja laittaa ruokaa kiireettä. Perjantaina söimme porsaanleikettä jota mies toi mukanaan Belgiasta; se oli onneksi säilynyt kylmälaukussa moitteettomana tänne asti peruuntuneista lennoista huolimatta. Eilen valmistin pitemmällä kaavalla italialaista lihakastiketta ragúa, ja laitoinpa kaukaa viisaana vähän ruokaa myös tulevia päiviä varten, ettei yksinhuoltajaviikolla tarvitsisi viettää niin paljon aikaa keittiössä. 

Parasta viikonlopuissa on minusta se, että on aikaa levätä ja siirtyä kaikessa rauhassa tilanteesta toiseen. Tässä lapset ja koirat lauantaiaamutunnelmissa keittiön lattialla.


Ruuanlaiton ohessa valmistin itselleni eilen myös kannullisen jääteetä tämän päivän virkistykseksi kun huomasin, että hibiskusmehu oli päässyt loppumaan. Tähän aikaan vuodesta on pakko juoda nesteitä niin paljon päivittäin, että vedelle täytyy kehitellä vaihtoehtoja. Suosikkijuomani on viime viikot ollut paikallisella hibiskusmehulla terästetty vesi. Se taitaa olla monen muunkin suosikki tai sitten hibiskuksen sesonki alkaa tältä erää olla lopuillaan. Joka tapauksessa viime aikoina kaupoista on valmista hibiskusmehua löytynyt aikaisempaa huonommin. Eräs tuttu tarjoutui näyttämään minulle kuinka tehdä mehua itse, mutta vietän jo näinkin liikaa aikaa keittiössä ja ostan siksi mieluusti mehuni valmiina.

Mies selviytyi yön aikana Asmaraan ja sai lähetettyä meille periltä lyhyen sähköpostin. Siellä oli kaikki hyvin. Täällä tämän aamun saldo on yksi sairas lapsi ja yksi sairas koira. Pojan kurkku on ollut eilisillasta asti kipeä ja ääni käheä, joten pidin parhaana pitää hänet tänään kotona toipumassa. Poppy-koiralla on puolestaan ehkä virtsatientulehdus: se vaati päästä ulos eilen illalla kello yhdeksältä ja uudestaan puolenyön paikkeilla ja pissaili ylimääräisistä ulkoiluista huolimatta kuitenkin yön aikana myös sisälle. Hyvin harvinaista Poppylle ja selvä merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa.

Tänään iltapäivällä täytyy vähän sumplia, että sairas lapsi saisi potea kotona rauhassa sillä välin kun käyn viemässä vanhemman tyttären koulun jälkeen ratsastustunnilleen. Ja illalla pääsen tavallista isommalla porukalla käymään Poppyn kanssa eläinlääkärissä. Ei ihan paras alku viikolle, mutta ei nyt sentään huonoinkaan.