tiistai 21. marraskuuta 2017

Liikaa palloja ilmassa

Tällä viikolla minulla on vähän liian monta palloa ilmassa: tyttöjen balettitunnit joitten aikataulu muuttui tänään yllättäen ja kesken kaiken, pojan uudet harrastukset, kaikennäköisiä enemmän ja vähemmän tärkeitä tapaamisia koululla, ja huomenna seitsenvuotiaan telttaretki. 

Lasten koulun ala-asteella on tapana viettää yö telttaillen kolmannesta luokasta eteenpäin. Ensimmäisenä vuonna koululaiset telttailevat koulun urheilukentällä, seuraavana vuonna koulun talleilla, sitten paikallisella maatilalla ja viimein Niilin rannalla. Esikoinen on käynyt jo kahdella telttaretkellä, tänä vuonna häntä odottaa retki maatilalle. Vanhempi tyttäremme lähtee huomenna telttailemaan ensimmäistä kertaa. Hänen kohdallaan prosessi on vähän monimutkaisempi keliakian vuoksi. Lasten kuuluu valmistaa ja syödä yhdessä illallinen, mutta tyttösemme joutuu tekemään yksin oman gluteenittoman ateriansa. Osan telttaretkiruuista tarjoaa ja valmistaa koulu, mutta minun täytyy lähettää tytön mukaan hänelle koko reissun ruokavarat. Siihen olen toki tottunut, ja tyttö itse on kovin innostunut telttaretkestä, että siltä osin kaikki on oikeastaan ihan hyvin. 

Eniten minua oikeastaan juuri nyt jännittääkin se, että sää on täällä viime yönä selkeästi viilentynyt. Aamukuudelta oli tänään aika kirpakkaa. Yöllä lämpötila näyttäisi kylmimmillään laskevan tällä hetkellä alle kahdenkymmenen asteen. Suomalaisittain täkäläinen talvisää on toki kuin kesä kauneimmillaan, mutta me jotka olemme tottuneet parikymmentä astetta lämpimämpään ilmaan olemme kyllä kaikki vähän kylmissämme jos asteita on vähemmän kuin 25. Kolmasluokkalaisten on tarkoitus käydä leikkimässä koulun uima-altaalla jossain vaiheessa telttaretkeä. Uimahetki on mainio ajatus lämpimämmässä säässä mutta tällä hetkellä ajatuskin kylmää minua. En itse pidä lainkaan kylmästä vedestä ja vanhempi tyttäremme on paljon minuakin herkempi kylmälle, hänhän on elänyt koko elämänsä kuumissa maissa. Mutta ei auta kuin muistuttaa tyttöä pakkaamaan mukaan lisähuppari ja toivoa parasta, ettei hän kovin kylmettäisi itseään telttaretkellä. 

Viikonloppuna mies lähtee taas viikon pituiselle työmatkalle ja se on jo tällä viikolla mielessä kun tasapainottelen arkipäivien kiireessä; ensi viikolla minun täytyy hoitaa koko tämä setti yksin. Tämä on miehen toinen viikonpituinen työmatka nyt muutaman viikon sisään ja olemme molemmat edelleen vielä edellisenkin reissun jäljiltä väsyneitä. Hyvä uutinen on se, että joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa. Ja onhan tässä kiireen keskellä onneksi rauhallisempiakin hetkiä. Eilen aamulla toiset nyyttäriaamiaiskutsut onnistuivat oikein mainiosti. Meitä oli taas kerran koossa monikansallinen ja kaikin puolin monipuolinen ja mainio porukka, ja ensi viikon nyyttärit ovat jo suunnitteilla nekin.

Näin kauniissa maisemissa ystävän kotona vietin eilen aamua nyyttäriaamiaisen merkeissä. Tuntui kuin olisin astunut johonkin ihan toiseen todellisuuteen! Minua itseäni jaksavat aina ilahduttaa etenkin suuret palmupuut.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Arkiviikon alussa

Tänä aamuna ei hanoista tullut vettä. Vesipumppu oli unohtunut liian moneksi päiväksi pois päältä ja vesisäiliöt olivat päässeet sinä aika tyhjentymään. Aina kun vesi pääsee loppumaan ja säiliöt täyttyvät pitkästä aikaa tyhjistä täysiksi tulee hanoista ensin ruskeaa vettä. Aavikkohiekka mikä on kerääntynyt vesisäiliöiden pohjalle ja putkiin erottuu jonkun aikaa hanavedessä vähän tavallista selvemmin. Kun vettä hetken valuttaa se muuttuu tavallisen läpinäkyväksi. Mutta vaikkei hiekkaa aina yhtä selvästi vedessä näekään, sitä tulee varmasti hiukkasina aina hanaveden mukana. Peseydymme täällä puhdistetulla Niilin vedellä jossa on lisänä ihoa kuorimassa Saharan hiekkaa. Se on aika pysäyttävä ajatus mitä ei onneksi ole kovin aikaa miettiä näin uuden arkiviikon alussa.

Tällä viikolla alkaa koululla uusi harrastuskausi, joita kouluvuoteen mahtuu yhteensä kolme. Tytärten on määrä tänään aloittaa koulun jälkeen pitkästä aikaa balettitunnit. Koulu on järjestänyt paikalle balettiopettajan, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Tytöt malttavat tuskin odottaa mutta minua vähän jännittää sillä paikan varaaminen balettitunneille on ollut aikamoinen sekasotku ja pahaa pelkään, että ballerinahalukkaita saapuu ensimmäiselle tunnille tänään huomattavasti enemmän kuin odotettu. Varmistin vielä eilen, että meidän tytöillämme on taatusti paikka varattuna tunneille ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta odotan silti täksi iltapäiväksi aikamoista kaaosta tanssistudion ovelle.

Nelivuotias nuorimmainen ei ole varsinaisesti koskaan käynyt balettitunneilla tai ylipäänsä harrastanut vielä koskaan yhtään mitään. Eräs ystäväni täällä, tanssija koulutukseltaan, opetti pikkutytöille huvikseen ja harrastemielessä vähän balettia viime vuonna. Innostus heräsi ja halusin siksi antaa nuorimmaisellekin tilaisuuden koittaa ihan oikeita tunteja kun vanhempi tytärkin oli innostunut palaamaan balettiharrastuksen pariin. Syksyn ajan vanhempi tytär pelasi tennistä ja kävi uimassa, mutta tällä viikolla alkavalle harrastuskaudelle hänellä ei ole mitään muita harrastuksia kuin baletti.

Esikoinen käy edelleen ratsastustunnilla. Ratsastuksen lisäksi hän pelasi syksyllä koulun jälkeen shakkia ja polttopalloa, mutta nyt uuden harrastuskauden myötä ratsastuksen rinnalle tulee pari vähän toisenlaista harrastusta: kauno- ja konekirjoitus ja lukupiiri. Lasten koulussa ei opeteta lainkaan kaunokirjoitusta eivätkä he juurikaan käytä myöskään tietokoneita vaan näppäilevät koulussa vain iPadiä. Eräs tuttu äiti keksi tarjota kauno- ja konekirjoitusoppia koulun jälkeen ja koska poika on innostunut oppimaan kaunoa hän pääsee nyt harjoittelemaan sitä muuallakin kuin kotona. Olen iloinen. Minä en toivo lastemme oppivan kaunoa niinkään nostalgiasyistä vaan ihan siksi, että painokirjaimin kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa ja työläämpää kuin kauno. Ja kymmensormijärjestelmä olisi ihan käytännön syistä hyvä oppia sekin. 

Esikoinen on innostunut lukemaan ja opettajansa suositteli siksi hänelle myös lukupiiriä. Poika valitsee helposti itse hyllystä luettavaksi aika samanhenkisiä kirjoja ja lukupiirin tarkoitus on osaltaan laajentaa lasten repertuaaria. Olen sitä tosin tehnyt itse täällä kotosallakin. On mahtavaa kun vanhemmat lapset alkavat olla sen ikäisiä, että jaksavat kuunnella minun omia lempikirjojani! Olen viime viikkojen aikana lukenut heille ääneen Salaisen puutarhan, Iloisen tytön ja Eläinten vallankumouksen, ja nyt on kesken Tuhat ja yksi yötä. Luen iltasatuja tällä hetkellä lähinnä englanniksi koska vähän vaikeampaa kieltä kaikki kolme ymmärtävät sujuvammin englanniksi kuin suomeksi enkä halua pysähtyä jatkuvasti selittämään sanoja sillä se häiritsee itse tarinan seuraamista. Minulle on juuri nyt tärkeämpää herättää lapsissa aito innostus kirjoihin ja kirjallisuuteen kuin opettaa heille joka hetki suomea. 

Ajatus pitkästä ja todennäköisesti kaoottisesta iltapäivästä koulun tanssistudiolla väsyttää jo etukäteen mutta eipä auta. Täytyy lähteä laittamaan jotakin evästä mitä tarjota koululla lapsille, että he jaksavat läpi iltapäivän. Ja minun on parasta juoda vielä toinenkin kuppi kahvia ennen kuin lähden liikenteeseen. 

torstai 16. marraskuuta 2017

Kohtaamisia

Minusta alkoi tuntua, etten arjen kiireissä ehtinyt nähdä oikein ketään ystäviäni, joten päätin kutsua muutamia tuttuja äitejä nyyttäriaamiaiselle - vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia. Aamu sujui oikein mainiosti. Meitä oli koolla kansainvälinen seurue, kaikki kahdeksan äitiä eri maista ja useammalta mantereelta. Nyyttärikutsuvieraita yhdisti se, että tunnen tulevani heidän kanssaan hyvin juttuun, ja hyvin he tulivat juttuun myös kaikki keskenään. Keskustelu liikkui sujuvasti arabikumista kouluun ja aikavyöhykkeen vaihdosta siihen mistä maasta kunkin lapsi tunsi olevansa kotoisin.

Yksi uusista tuttavistani on alkujaan diplomaattiperheestä, suurlähettilään tytär. Hän osasi kertoilla meille siitä minkälaista on kasvaa niin kuin meidän lapsemme kasvavat, kiertolaisina. Suurlähettilään tytär varoitti, että monet kiertolaislapset kärsivät myöhemmin elämässään masennuksesta. Hän oli näin aikuisena kiitollinen kiertolaislapsuudestaan mutta totesi, ettei suinkaan ollut aina tuntenut samoin. 

Minä uskon, että huonomminkin voisi käydä kuin päätyä kiertolaisperheen lapseksi, mutta ihan selvää on, ettei ole helppoa kun elämä kokonaisuudessaan täytyy kerta toisensa jälkeen rakentaa alusta uudestaan. Tapaaminen muiden kotiäitien kanssa ja entisen kiertolaislapsen muistot omasta lapsuudestaan vahvistivat taas omaa tunnettani siitä, että olen keskeisessä ja tärkeässä tehtävässä kotona lastemme tukena ja turvana. Lastemme elämässä on paljon väliaikaista ja vaihtuvaa, mutta paljon myös sellaista mikä pysyy vuodesta ja maasta toiseen. Kaikki kolme lasta ovat syksystä asti olleet koulussa ja oma roolini on sinä aikana osaltaan muuttunut mutta monessa mielessä vain entisestään vahvistunut - tunnen, että minua tarvitaan tueksi ja turvaksi ja pysyvyyden vartijaksi kotona vielä hyvän aikaa. Tässä ohessa lasten kasvaessa ehdin koko ajan vähän enemmän tehdä omia juttujani, mutta toistaiseksi mennään edelleen ennen kaikkea lasten aikataulujen ehdoilla. Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan tässä ja nyt. 

Pari päivää nyyttäriaamiaisen jälkeen tapasin muutamia miehen kollegoita. Khartumissa missä lähes kaikki kynnellekykenevät käyvät töissä tapaamiset työssäkäyvien ja kotivanhempien välillä ovat oman kokemukseni mukaan usein vähän vaivaantuneita. Työssäkäyvillä on oma elämänpiirinsä ja omat juttunsa ja monen tuntuu olevan vähän vaikea suhtautua kaltaiseeni kotiäitiin. Tai ehkä minun kotiäidin on vaikea suhtautua työssäkäyviin? Oli miten oli minusta tuntuu täällä työporukoissa aika usein hyvin vahvasti siltä, etten kuulu joukkoon. Aika moni työssäkäyvä ei tunnu oikein keksivän mitään muuta keskustelunaihetta kanssani kuin lapset, ja huolitellut ja hyvinpukeutuneet työssäkäyvät saavat minut tuntemaan itseni tavallistakin hamssuisemmaksi.

Mieheni kanssa juttelen paljon ja kaikesta, monesti myös työasioista. Mieheni tuntee minut ja tietää, etten ole ainoastaan äiti ja vaimo, vaan ajatteleva viisas ihminen. Moni miehen kollegoista ja työkavereista suhtautuu onneksi minuun myös kuin täyspäiseen ihmiseen. Mutta aika ajoin kohdalle osuu niitä joiden seurassa minusta tuntuu yksiselitteisen typerältä. En ole varma onko enemmän kyse minun ennakkoluuloistani vai heidän, mutta joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että voin joko puhua heidän kanssaan odotetusti loputtomiin lapsistani, tai sitten raivokkaasti tuoda esille kuinka paljon muuta olenkaan kuin vain äiti. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu väsyttävältä ja turhalta. Ajatelkoot mitä haluavat minusta he jotka eivät minusta tai elämästäni juuri mitään tiedä! Mutta kyllähän se aina vähän latistaa kohdata ihmisiä joiden seurassa tuntee itsensä näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Onneksi on myös niitä tapaamisia mitkä vahvistavat. Ensi viikolla kokoontuu nyyttäriporukka toivottavasti uudemman kerran.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Uusi aika

Sudanissa vaihdettiin muutama päivä sitten aikavyöhykettä. Vuonna 2000 nykyinen presidentti määräsi, että kellot siirretään tunnin myöhäisemmäksi. Nyt kellot käännettiin tunti taaksepäin. Aikavyöhykkeen vaihdossa onkin siis itse asiassa kyse siitä, että Sudan palaa alkuperäiselle maantieteelliselle aikavyöhykkeelleen. Maa on nyt jälleen samassa aikavyöhykkeessä esimerkiksi Egyptin kanssa, mutta toisaalta Etelä-Sudanin ja Sudanin välillä on yhtäkkiä tunnin aikaero. 

Yhdellä tunnilla on hyvinkin paljon merkitystä sillä aurinko nousee ja laskee näillä leveysasteilla niin nopeaan. Ennen heräilin täällä arkisin kuuden maissa, hetken ennen auringonnousua. Nyt kun herään kuudelta on kello vanhaa aikaa seitsemän ja aurinko on jo korkealla taivaalla. Toisaalta myös illat tulevat toki aikavyöhykkeen vaihdon myötä varhemmin. Kun ennen pimeä laski iltaseitsemän paikkeilla nyt onkin jo kuuden maissa aika lailla säkkipimeää. 

Tänään oli meillä ensimmäinen arkipäivä sitten aikavyöhykkeen vaihdon. Viime viikolla kun kelloja siirrettiin me olimme Suomessa lomailemassa lasten koulun syyslomalla. Ihan täysin saumattomasti emme uuteen aamuun ja aikaan tänä aamuna nousseet. Koirat herättelivät minua melkein koko ylimääräisen tunnin verran ja kotiapulainen kolisteli ulko-ovella jo puoli seitsemältä vaikka tavallisesti saapuu sunnuntaiaamuisin vasta puoli kahdeksan paikkeilla. En ole varma oliko hän ollenkaan kuullut aikavyöhykkeen vaihdosta vai olettiko vain meidän nousevan aamuun auringon kanssa vanhaan tapaan. 

Pojan ratsastustunti taitaa tästä lähin olla iltahämärässä, ja koirien iltaulkoilut täytyy miettiä uudestaan, mutta muuten uusi aika sopii minulle kyllä ihan mainiosti. Oli ihanaa saada kerrankin herätä siinä vaiheessa kun aurinko oli ehtinyt jo nousta taivaalle pimeyteen heräämisen sijaan.

Vaan saapa nähdä kuinka pitkään tätä riemua nyt kestää. Rehtorilta tuli aamupäivällä viesti, että aikavyöhykkeen vaihdon vuoksi koulu harkitsee varhaisempaa alkua koulupäivälle. Tällä hetkellä koululaisten päivä alkaa joka arkipäivä sunnuntaista torstaihin vähän vaille kahdeksan. Koska osa valtion virastoista ja muista toimistoista on päättänyt aikavyöhykkeen vaihdon myötä aloittaa työpäivän tuntia varhemmin, pohditaan koulussa nyt samaa. Minun korviini idea kuulostaa varsin huonolta. Jos koulupäivä siirretään alkamaan tuntia varhemmin seitsemältä, täytyy meidän alkaa herätä aamuisin pian viiden jälkeen, taas kerran pimeässä. En ole aamuihminen ja on vienyt aikansa, että olen hyväksynyt kello kuuden aamuherätykset. Aamuviisi menee kohdallani jo vähän liian pitkälle. Viiden herätys tarkoittaisi käytännössä myös sitä, että lapset pitäisi laittaa nukkumaan seitsemän paikkeilla, että he saisivat tarpeeksi unta. Iltarutiinit olisi siis aloitettava jo kuuden maissa, iltaruoka syötävä viiden paikkeilla. Koko elämä olisi järjestettävä tunti tunnilta uudestaan. 

Koululla kohtasin lukuisia muita ulkomaalaisia jotka hekin vastustivat koulupäivän varhaistamista. Toisaalta rivien välistä olen ymmärtänyt, että monet paikalliset ovat varhaisempien aamujen kannalla. Laitoin rehtorille postia ja esitin oman toivomukseni, että koulupäivän annettaisi jäädä ennalleen. Nähtäväksi jää kuinka tässä lopulta käy. Ainakin huomenaamulla saan kuitenkin vielä nukkua aamun valkenemiseen asti. Jospa koiratkin olisivat jo tästä aamusta viisastuneet ja odottelisivat kellon soittoon asti ennen kuin tulevat minua herättelemään.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kummajainen

Minusta on tullut maailmalla kummajainen. En tunne kuuluvani enää oikein minnekään, eikä minulla ole enää oikein minkäänlaista selkeää viiteryhmää. Etenkin nämä viimeiset kolme vuotta Sudanissa ovat muuttaneet minua ratkaisevalla tavalla. Tämä täkäläinen todellisuuteni on minulle itselleni nykyään niin arkipäiväinen ja tuttu, etten enää oikein saa kiinni siitä miltä elämä täällä ulkopuolisen silmin näyttäisi; en itsestäänselvästi enää näe mikä kaikki täällä on kummallista tai omalaatuista. Olen tottunut elämään näissä olosuhteissa siinä määrin, että minusta on esimerkiksi aivan normaalia ettei puhelinlinja tai internetyhteys toimi. Sähkökatkot tai ongelmat vesipalvelussa eivät nekään yllätä. Kummallisempaa on minusta oikeastaan se jos viikosta toiseen kaikki yhteydet ja palvelut pelaavat. 

Valoa ja varjoa koulun tallilla iltapäivällä.


Samaan aikaan kun täkäläisestä todellisuudesta on tullut tutumpi olen toisaalta myös entisestään etääntynyt länsimaisesta todellisuudesta. Hyllymetrit erilaisia tuoremehuja, konmarittaminen kuin myös häpeämätön unelmien tavoittelu tuntuvat kaikki minusta turhanpäiväisiltä ylellisyyksiltä. Tuntuu käsittämättömältä, että yhtäällä ihmiset katselevat omaisuuttaan sillä silmällä tuoko jokainen yksittäinen esine heille iloa ja pyrkivät loputtomiin kaikilla elämänaloilla kohti unelmiensa täyttymystä, kun täällä toisaalla minun roskani kerätään tien varresta aarteina talteen ja myydään edelleen. 

Tuntuu vaikealta kuroa kokoon etäisyyttä näiden kahden todellisuuden välillä. Vaikealta tuntuu myös selittää sitä kuka minusta on maailmalla tullut. Vaikka ihan kirkkaasti ymmärrän muuttuneeni ja sisimmässäni hyvin tiedän myös millä tavalla, en kuitenkaan jotenkin löydä sanoja sille mitkä ovat ne tärkeimmät elementit mitkä sisimmässäni ovat viime vuosina muuttuneet. 

Valoa ja palmujen varjoa tallilla.


Olen oppinut Sudanissa entistäkin enemmän ottamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomuoto, ikä, kansallisuus, uskonto tai mikään muukaan ulkoinen ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi. Ammatit tai erityisasemat eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, ennemminkin ehkä päinvastoin. Minun suosiooni kuljetaan ystävällisyyden ja tietynlaisen nöyryyden kautta. Kaiken olennaisen ihmisestä kertoo minulle se miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja eläimiin ympärillään.

Khartumissa on elämää äärestä ääreen: hökkeleitä ja majoja, parempia ja huonompia kerrostaloasuntoja, pienempiä ja suurempia huviloita. Kaikilla ei täällä ole kodeissaan juoksevaa vettä, mutta monessa isommassa talossa onkin sitten toisaalta uima-allas tai vähintäänkin loputtomasti kasteluvettä vaativa nurmikko. Erilaiset lähtökohdat eivät erityisesti aina kannusta yhteisymmärrykseen. Jamaikalta asti olen miettinyt kuinka paljon ja millä tavalla minun on maailman äärissä lupa hermostua ja suuttua kun kaikki ei suju niin kuin toivoisin. Onko minun länsimaisen hyväosaisen koskaan asiallista ärtyillä ihmisille joiden elämä on hyvin paljon omaani raskaampaa ja vaativampaa? 

Aurinko laskee roskaisen niityn taakse tiellä tallilta kohti kotia.


Olen viimeistään täällä todella oppinut, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tapaa. Omista lähtökohdistani en kykene ymmärtämään kaikenlaisia erilaisia elämäntapoja. Mutta ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta. Se mikä meistä itsekullekin on itsestäänselvää saattaa olla ihan käsittämätöntä toiselle. Käsittämätöntäkin voi kuitenkin kunnioittaa, ja siihen itse pyrin ja sitä toivon myös omaksi osakseni. 

Jokunen vuosi sitten vanhemman tyttären luokalla opettaja oli käynyt viisivuotiaiden kanssa keskustelua avioliitosta. Monet lapsista eivät olleet ollenkaan voineet ymmärtää sitä, että nainen voisi mennä myös toisen naisen kanssa naimisiin, tai mies toisen miehen kanssa. Kummalliselta vaikutti toisaalta osasta lapsista myös se, että jollakulla olisi enemmän kuin yksi vaimo. Yksi paikallisista lapsista totesi siihen, että mitä kummallista siinä on: jos vaimoja on enemmän tarvitaan taloon vain useampi sänky.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kauneutta etsimässä: Haukka

Khartumin taivaalta ei kauneutta tarvitse kauaa hakea: näitä haukkoja näen tähän aikaan vuodesta pihapiirissä aina kun ulkona liikun. Nyt kun ilma on alkanut täällä mukavasti viilentyä voisin istua ulkona tuntikaupalla ihan vain haukkojen liitoa ihailemassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Khartumin kauneutta etsimässä: Aurinko

Khartum ei ole kaunis kaupunki. Viime viikkoina silmiini on kuitenkin sattumalta osunut paljon aivan äärimmäisen kauniita kuvia Khartumista: sopivista kuvakulmista otettuja otoksia joista on leikattu tai suorastaan käsitelty pois roskakasat ja kaikki muu ruma. Minua retusoidut kuvat ärsyttävät epärehellisyydessään. Mutta ne ovat inspiroineet minua etsimään Khartumista todellista kauneutta, sellaista mikä näyttää kaupungin sellaisena kuin se kaikessa karuudessaan on. 

Aurinko on täällä vahvasti läsnä aika lailla joka päivä aamusta iltaan asti. Täkäläinen päivänpaiste on kova ja armoton, mutta auringonnousun ja -laskun aikaan kaupunki kylpee pehmeämmässä valossa. En tiedä onko kaikkein taiteen sääntöjen mukaan luvallista ottaa auringosta suoraan kuvia - Khartumin aurinko häikäisee valokuvissakin - mutta kauneuden etsimisen nimessä en kuitenkaan ole voinut vastustaa kiusausta. Käytössäni on vain puhelimen kamera eli kuvat ovat mitä ovat, mutta toivon mukaan antavat edes vähän kuvaa siitä kuinka kaunista voi hetkittäin olla rumassakin kaupungissa. 

Auringonnousu Burrin kaupunginosassa.

Auringonlasku Madanikadulla.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ensimmäiset päivät ilman kauppasanktioita

Viime perjantaiaamuna alkoi kiertää huhuja, että Yhdysvaltain kauppasanktiot poistettaisiin jo ennen seuraavan viikon määräaikaa. Lauantaiaamuna varmistui, että Yhdysvallat oli tosiaan poistanut Sudanin kauppapakotteet. Vietimme viikonlopun kotipiirissä enkä ollenkaan tiedä näkyikö tai kuuluiko sudanilaisten ilo ja helpotus kaupungilla. 

Viikon ensimmäisenä arkipäivänä sunnuntaina kävin ruokakaupassa, jossa teen monesti ostokseni arabiankielisten rukousten soidessa taustalla. Sunnuntaina kaupassa soi kuitenkin yllättäen rukousten sijaan englanninkielinen musiikki. Ensin Kaunotar ja hirviö -elokuvan teemalaulu Beauty and the Beast, sitten A whole new world Aladdin-elokuvasta ja sen jälkeen Whitney Houstonin I will always love you. En tiedä oliko musiikkivalikoima ihan vain sattumaa, mutta sopi jotenkin siihen keventyneeseen tunnelmaan mikä pakotteiden poistamista on seurannut. Minua hymyilytti.

Olen iloinen sudanilaisten puolesta mutta toisaalta paikallisten korkeat odotukset vähän kyllä myös hirvittävät. Yhdysvaltain kauppapakotteita on vuosien varrella syytetty yhdestä jos toisestakin epäkohdasta Sudanissa ja odotukset tuntuvat olevan korkealla, että elämä muuttuu sanktioiden purkamisen myötä täällä nyt ratkaisevalla tavalla. Toisaalta moni tuntuisi kyllä ilahtuvan jo ihan vain siitä, että McDonalds, Burger King ja Kentucky Fried Chicken löytäisivät mahdollisimman pian tiensä Sudaniin. Käytännössä toistaiseksi ei oikein mistään vielä huomaa, että kauppapakotteet on purettu. Elämä jatkuu entisellään ja nähtäväksi jää minkälaisia muutoksia päätös lopulta tuo tullessaan. 

*****

Oman elämäni puolella yritän edelleen tasapainotella kodin, koulun ja omien projektieni välillä. Velvollisuudentuntoisena minusta tuntuu niin kuin minun kuuluisi ehtiä koululle kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin ja kokouksiin, mutta toisaalta huomaan, että mitä enemmän olen koululla ja ylipäänsä liikenteessä kodin ulkopuolella, sen vähemmän saan aikaiseksi ja olen levoton ja ärtynyt. 

Viikonloppuna en lähtenyt mihinkään kotipihaa pitemmälle. Mies ja poika kävivät ulkona juoksulenkillä ja brunssilla ja meillä kävi viikonlopun aikana muutamia vieraita mutta muuten olimme vain omissa oloissamme. Minä ehdin rauhassa pestä pyykkiä niin monta koneellista kuin halusin ja samalla sain kasattua ajatuksia. Levollisen viikonlopun jälkeen tuntui taas vähän helpommalta ymmärtää mihin lähteä mukaan ja mistä kieltäytyä. Siltikin vietän tälläkin viikolla koululla kaksi aamua, yhtenä aamuna vanhempien edustajien kokouksessa ja toisena tutustumassa koulun uuteen tietojenkäsittelyohjelmaan. Kun kaksi aamua viikossa kuluu koululla ei arkiviikosta jää kovin paljon aikaa mihinkään muuhun. Eikä siinä mitään. Tärkeintä juuri nyt taitaisi olla oppia tasapainottelemaan omia odotuksiani sen suhteen mitä kaikkea voin tässä elämäntilanteessa saada aikaan ja millä aikataululla. 

torstai 5. lokakuuta 2017

Viikon päästä

Viikon päästä selviää poistaako Yhdysvallat Sudanin pakotteet. Presidentti Obama aloitti omalla kaudellaan prosessin sanktioiden poistamiseksi, mutta lopullinen päätös jäi Trumpille. Päätöstä pakotteista odotettiin jo kesällä, mutta viime hetkellä Yhdysvallat ilmoitti tarvitsevansa kolme kuukautta lisäaikaa. 

Pakotteet ovat olleet voimassa jo parikymmentä vuotta ja mekin olemme eläneet niiden kanssa nyt jo kolme vuotta. Silloin tällöin niistä on ollut vuosien varrella puhetta täällä niin paikallisten kuin muiden ulkomaalaisten kanssa, mutta suuren osan ajasta sanktiot ovat olleet vain yksi täkäläisen arjen elementti, yksi elämää hankaloittava tekijä täällä. 

Nyt juuri sanktiot ovat täällä kaikilla mielen päällä ja tulevat puheeksi monta kertaa päivässä. Kuluneiden muutaman päivän aikana olen jutellut Yhdysvaltain pakotteista lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa. 

Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän mitä oikein odottaa kävi sanktiopäätöksen kanssa sitten mitä hyvänsä ja olemme siksi kai kukin vähän valppaana ja varuillamme. Yksi esimerkki odottavasta ilmapiiristä on seitsenvuotiaan luokan telttaretki, jonka olisi ollut määrä olla ensi keskiviikosta torstaihin. Tapasin liikunnanopettajan kanssa tänään. Juttelimme siitä kuinka seitsenvuotias voisi osallistua mahdollisimman paljon telttaretken ohjelmaan keliakiastaan huolimatta. Tapaaminen sujui oikein mainiosti. Pian tapaamisemme jälkeen tuli kuitenkin viesti, että sanktiopäätöksen ajankohdan vuoksi telttaretki siirretään toiseen ajankohtaan. 

Kukaan ei tunnu osaavan sanoa kuinka pakotteiden kanssa käy. Joidenkin mielestä on hyvä merkki, että Sudan poistettiin äskettäin Yhdysvaltain matkustuskieltolistalta. Toiset ovat sitä mieltä, että sanktiot ja matkustuskielto ovat kaksi erillistä asiaa. Se mistä tunnumme kuitenkin kaikki olevan täällä yksimielisiä on se, että sanktioiden poistaminen olisi muutos hyvään suuntaan. 

tiistai 3. lokakuuta 2017

Kiirettä

Khartum jaksaa yllättää hyvässä ja pahassa. Ihan tässä kotikadulla on viime päivinä päästy ihmettelemään niin villiä apinaa, lepakkoja kuin myös likavesiviemärin vuotamista kadulle. Liikenteessä olen kuluneiden päivien aikana nähnyt muun muassa jos jonkinlaisia holtittomia ohituksia, autonrengasta vaihdettavan lunkisti keskellä kiireistä risteystä, ja iltapäiväruuhkassa autojen ja tuktukien keskellä hevosen ja kärryt. 

Ruuhkassa velloo eteenpäin niin autoja, tuktukeja kuin aika ajoin myös aaseja ja hevosia kärryineen. Oranssin rekan kyydissä paikalliseen perinteiseen asuun pukeutuneita miehiä.


Tekisi mieli rauhassa tarkkailla ja mietiskellä tätä täkäläistä ympäristöä, mutta siihen on harvoin tilaisuutta kun koko ajan on vähän kiire. Minun pitäisi muistaa olla tarkkana sen suhteen, etten ole liikaa menossa; tarvitsen melko paljon rauhallista aikaa itsekseni kaiken kiireen vastapainoksi. Mutta toisaalta kiusaus on suuri yrittää näin kouluvuoden alkuun kaivertaa vapaista hetkistä aikaa uusille tulokkaille. Minun ensimmäinen vuoteni täällä Khartumissa oli niin yksinäinen ja raskas, että haluan osaltani yrittää parhaani auttaa muita asettumaan. Tänä aamuna kävin tapaamassa kahta uutta tulokasta ja huomenaamu sujuu samanlaisissa merkeissä. 

Olin ajatellut, että torstaiaamuna saisin tilaisuuden hetken ihan olla vain, mutta eilen tulikin torstaiaamulle kutsu esikoisen luokan tilaisuuteen. Eikä tässä liiaksi asti vapaita hetkiä ole lähipäivinä muutenkaan. Tänä iltana meille on tulossa illallisvieraita - tosin myös ystävä kylään laittamaan ruokaa - ja huomenillalla on yhdeksänvuotiaalla esikoisella vihdoin syksyn ensimmäinen ratsastustunti. En tiedä pojasta, mutta minua vähän jännittää uusi ratsastuksenopettaja ja tallin uudet kuviot! Seitsenvuotiasta keskimmäistä taisi jännittää myös, niinkin paljon, että hän yhtäkkiä päätti, ettei tänä lukuvuonna haluakaan ratsastaa.  

Siniset katumainokset ilahduttavat minua - ne tuovat väriä harmaanruskeaan katukuvaan.


Jossain välissä tällä viikolla pitäisi myös ehtiä tapaamaan yhtä lasten liikunnanopettajista. Seitsenvuotiaalla on ensi viikolla edessä koulun telttaretki ja haluan varmistaa, että tytön onnistuu olla mahdollisimman paljon mukana telttareissun ohjelmassa keliakiastaan huolimatta. Lapset sopivat yhdessä etukäteen mitä haluavat syödä, tuovat kotoa ruoka-aineet ja tekevät itse retkikeittimellä telttaseurueelleen ilta-aterian. En ollenkaan vielä tiedä kenen kanssa seitsenvuotiaamme tulee olemaan samassa teltassa, mutta oli hänellä kaverinaan kuka hyvänsä, ihan ylipäänsä en uskalla luottaa sen varaan, että yhdessä valmistettu ateria olisi varmasti kaikkinensa gluteeniton. Minun täytyy siis lähettää tytölle omat ruuat mukaan. Tiedän esikoisen telttareissuista, että ruokailun lisäksi illalla juodaan kaakaota ja aamulla syödään puuroa. Kaikki kaakaojauheet täällä eivät ikävä kyllä ole gluteenittomia, puurosta nyt puhumattakaan, eli aikamoinen muonakassi täytynee tytölle lähettää mukaan. Toivon, että liikunnanopettajan kanssa on helppo tehdä tämän asian suhteen yhteistyötä. Kyseessä on ihan uusi opettaja jota en tunne vielä ollenkaan, joten en oikein tiedä mitä odottaa.

Tämä edessä aukeava näkymä on (itsellenikin selittämättömästä syystä) yksi lempinäkymistäni täällä Khartumissa.



No, jospa viikonloppuna saisin tilaisuuden ihan vain istua ja ihmetellä jonkun hetken verran.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Kotipiirissä

Vastapäisen talon edestä karsittiin viime viikolla puita harvemmaksi. Ero entiseen on valtava. Nyt ei kotikadullamme ole armottomalta auringonpaisteelta juuri ollenkaan suojaa, ja yläkerran ikkunoista on meiltä yhtäkkiä suora näköyhteys vastakkaisen naapurin talolle. 

Naapurin talon katolla on yksinäinen rautasänky, jossa arvatenkin nukkuu yönsä joku naapurin palvelusväestä. Täällä on edelleen ihan tavallista nukkua kuumalla säällä ulkona, joko talon tuntumassa tai juurikin katolla. Minä katselen täältä kadun toiselta puolelta sänkyä katolla ja mietin hyttysiä ja muita ötököitä ja ennen kaikkea sitä kuinka turvattoman näköinen sänky on tasakaton reunustalla. Jos siitä yöllä unissaan kääntäisi vahingossa kylkeä yli sängyn reunan saattaisi tipahtaa samalla koko matkan katolta maahan asti. 

Kuka erottaa katolla sängyn?


Meidän omalla pihallamme on neempuu kasvanut hetkessä valtavaksi. Sitäkin on pakko pian karsia. Minua huolestuttaa puuhun pesinyt kottaraisperhe. Miten puun saisi pienemmäksi kyläloistokottaraisia häiritsemättä? Iltaisin metallinkiiltävät kottaraiset lentävät pienenä parvena pihamme yllä ja laskeutuvat välillä pihalle nokkimaan nurmikkoa. Niiden ääni muistuttaa minusta vähän oven narinaa, mutta komeita ne ovat sulkapeittoineen joka valosta riippuen taittuu joko metallinsiniseen tai -vihreään.

Vaikka asumme ihan kaupungin keskellä päällimmäisenä pihallamme kuuluu tavallisesti lintujen kiihkeä jutustelu, vasta etäämpänä autojen surina ja muut kaupungin äänet. 


Neempuu on kasvanut hetkessä suureksi.


Pihallamme pääsee ihailemaan jos jonkinlaisia lintuja. Suurimpia ja komeimpia ovat haukat, joihin en varmasti koskaan kyllästy. Muutama päivä sitten olin koirien kanssa pihalla kun minua kohti lensi niin suuri perhonen, että ihan säikähdin. Perhonen oli yhtä suuri kuin pihapiirimme pienimmät linnut jotka ovat kolibrin kokoluokkaa mutta eivät kolibreja kuitenkaan. En ole onnistunut selvittämään mistä pikkulinnusta tarkalleen on kyse. Kolibrinkin olen kyllä joskus ollut pihalla näkevinäni. 

Aika ajoin yhtä pensastamme käy syömässä parvi sininiskahiiroja. Niillä on mainion pitkä pyrstö ja töyhtö pään päällä. Pyörii pihalla toki myös ihan tavallisia varpusia ja kyyhkyjäkin. Suomalaisentyyppisiä puluja en muista täällä nähneeni mutta kyyhkylintuja on muuten paljon. Kyyhkyt ovat laittaneet pesän useampaan talomme ikkunaan kalterien lomaan ja kyyhkyjen kurnutusta kuuluu hiljaisina hetkinä eri puolilta taloa. Aika ajoin kyyhkynpoikaset tipahtelevat pesistään jotka minusta näyttävät usein aika kehnosti kyhätyiltä. Puutarhahanskat käsissä olen tässä vuosien varrella toimittanut takaisin pesään jo useamman kyyhkynpoikasen. 

Varpunen ja kyyhkynen aamuauringossa pikkilanka-aidalla.


Luonto tulee meillä ikävä kyllä myös sisälle. Käyn keittiössä tällä hetkellä taas kerran taistelua sokerimuurahaisia vastaan. Muurahaisia tuntuu olevan ihan loputtomasti. Ne tulevat sisään ovista ja ikkunoista, kaappien takaa, seinien halkeamista. Samaan aikaan kun yritän päästä muurahaisista eroon toisaalta ihailen niiden tarmokkuutta ja ahkeruutta. Mietin eilen muurahaisten puuhia seuraillessani kuinka me kiertolaispuolisot olemme vähän kuin muurahaiset. Jokaisen muuton kohdalla rakennamme yhä uudestaan tyhjästä uuden pesän. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla ahkera ja tarmokas jos mielii saada elämän uusissa kuvioissa toimimaan. Muurahaisista eroamme tosin kyllä ainakin siinä, että uutta kotia rakentaessamme me puolisot usein itkemme ja ärtyilemme, turhaudumme ja pysähdymme ihmettelemään mitähän tästä taas tulee. Muurahaiset eivät taida paljon mietiskellä tai murehtia, tekevät vain sen mitä milloinkin on tehtävä. Ihailtavaa tarmokkuutta ja peräänantamattomuutta todellakin. 

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Elämä voittaa

Olen vieläkin vähän tolaltani miehen sairastumisen vuoksi vaikka nyt on jo kahden täkäläisen lääkärin ja moninaisten laboratoriokokeiden toimesta todettu, että hän on toipumassa hyvää vauhtia. 

Olen moneen kertaan käynyt läpi sairauspäivien tapahtumia ja tunnelmia useamman ystävän, tuttavan ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Mieheni kanssa olemme vihdoin rohjenneet vertailla kokemuksia ja tuntemuksia niitten päivien osalta kun hän oli kovasti sairaana sairaalassa ja minä lasten kanssa Venetsiassa. 

Oikein synkällä hetkellä kanaalien kaupungissa minä ihmettelin minne ihmeessä menen jos mies ei selviäkään. Me olemme Sudanissa mieheni työn vuoksi, enkä olisi yhtään itsenäisempi täällä vaikka kävisin itsekin töissä: meidän kotimme on miehen toimiston nimissä, ja lasten koulukuviot niin ikään miehen työn varassa. Jos miehelle tapahtuisi jotakin meidän elämässämme muuttuisi kertaheitolla ihan kaikki. Se on aika pysäyttävä ajatus.

Suurimmat huolet ja murheet on nyt kuitenkin kai tältä erää pian puhuttu ja käsitelty pois mielestä ja elämä alkaa voittaa. En ole enää koko ajan huolissani miehestä ja hänen voinnistaan. Uskallan vähän kerrallaan taas luottaa tulevaisuuteen. Tällä viikolla minusta on pitkästä aikaa alkanut tuntua omalta itseltäni. Eilen jaksoin ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen keskittyä itseeni siinä määrin, että laitoin vähän meikkiä. 

Pitkä viikonloppu antaa lisää aikaa rauhoittua. Islamilainen uusi vuosi julistettiin eilen iltapäivällä torstaiksi ja sen myötä niin miehellä kuin lapsillakin on huominen päivä vapaata, ja sen päälle tavalliset viikonloppupäivät perjantai ja lauantai. Kolmepäiväinen viikonloppu tulee tarpeeseen. Ehdimme vapaapäivien aikana nähdä pitkästä aikaa ystäviä mutta viettää riittävästi aikaa myös kotona omalla porukalla. Odotan viikonloppua innolla, ja tulevaa täyttä viikkoakin vaihteeksi ihan hyvillä mielin. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulun ja kodin (epä)tasapaino

Omasta lapsuudestani en muista, että koulu olisi tullut näin paljon kotiin. Minun lapsuudessani koulussa käytiin oppimassa, kotona tehtiin jonkun verran läksyjä ja luettiiin aika ajoin kokeisiin, mutta sen enempää ei koulu juuri tuntunut tai näkynyt kotona. Täällä tilanne on aika erilainen. 

Ärsyynnyin vähän kun kuulin, että yksi pojan opettajista oli antanut ohjeen siitä kuinka paljon lapsilla on lupa käyttää koulun iPadejä kotona. Läksyt ovat asia erikseen, mutta muuten lasten ruutuaika kotona on mielestäni täysin meidän vanhempien päätettävissä, eikä siihen ole opettajilla sanomista. Sivumennen sanoen opettaja antaisi pojan käyttää iPadiä kotona enemmän kuin mitä itse pidän sopivana.

Yhdeksänvuotiaan esikoisen läksyt veivät keskiviikkona iltapäivästä puolitoista-kaksi tuntia, osa siitä iPadin ääressä. Poika tutki sinä aikana muun muassa erilaisten kertotaulujen pienimpiä yhteisiä jaettavia. Seitsenvuotias keskimmäinen suoriutui kotitehtävistään tällä kertaa melko nopeasti, noin kolmessa vartissa. Seitsenvuotias harjoitteli keskiviikkoisissa läksyissään oikeinkirjoitusta ja kolminumeroisten lukujen yhteenlaskua allekkain. Läksyjä on sekä seitsenvuotiaalla että yhdeksänvuotiaalla joka arki-ilta torstaita lukuunottamatta. Viikonlopuksi ei siis sentään onneksi läksyjä tule.

Nuorimmainen toi toisaalta eilen torstaina koulusta viikonlopuksi kotiin luokan nallekarhun. Kolmevuotiasta täytyy viikonlopun aikana auttaa piirtämään kuva nallen vierailusta meidän luonamme. Ihan suloinen ajatus, mutta tässä väsyneessä tilassani tuntuu tällä hetkellä kuitenkin minusta lähinnä vain ylimääräiseltä koulutehtävältä. 

Olen tällä viikolla lasten jokapäiväisten läksyjen seuraamisen ja koululounasvalmistelujen lisäksi käyttänyt toistaiseksi jo useamman tunnin kouluasioihin. Ystäväni ilmoitti minut jokunen viikko sitten nuorimmaisen luokan vanhempien edustajaksi. Alkuviikosta istuin puolisentoista tuntia kokouksessa muiden luokkatasojen vanhempien edustajien kanssa. Sittemmin olen pistänyt pystyyn whatsapp-ryhmän nuorimmaisen luokkakaverien vanhemmille - sinänsä ihan pikkujuttu mutta vie kyllä aika lailla aikaa kirjata puhelimen muistiin kaikkien vanhempien whatsapp-numerot - ja ollut useampaan kertaan sähköpostitse yhteydessä niin luokan opettajaan kuin vanhempiinkin.

Mielelläni olen etenkin uusien tulokkaiden tukena koululla ja vanhempien edustaminen on siinä mielessä ihan mukavaa ja luontaista hommaa. Mutta kun olen aamupäivän pyöritellyt mielessäni koulujuttuja vanhempien edustajan näkökulmasta, ja iltapäivästä suuri osa on kulunut lasten läksyjen parissa, tuntuu minusta vahvasti siltä, että koulu vie liikaa aikaa meidän arjestamme, etenkin lasten arki-iltapäivistä. 

Elämässä on niin paljon muutakin! Ainakin pienten lasten kohdalla koulun pitäisi minusta olla perhe-elämää pienemmässä roolissa. Siitä on kuitenkin vaikea pitää näissä oloissa kiinni, ei vähiten siksi, että niin harva täällä näkee mitään huonoa siinä, että koulu näin vahvasti hallitsee lasten elämää ihan pienestä asti.

Eilen illalla alkoi meillä onneksi viikonloppu. Tosin viikonlopustakin osa tulee kulumaan koululla: lauantai-iltapäivällä olemme menossa koululle juhlistamaan uuden kouluvuoden alkua koko koulun yhteisellä picnicillä. Ja ensi viikon arkiaamuista on koulu varannut toistaiseksi jo kaksi. Keskiviikkona koululla on lippujuhla jossa meidän keskimmäinen edustaa Suomea, ja torstaina on viides- ja kuudesluokkalaisten vanhemmat kutsuttu keskustelemaan lastemme internetin käytöstä turvallisuusnäkökulmasta. Toivoisin, että meno tästä syksyn mittaan rauhoittuisi mutta vanhasta muistista tiedän, että lokakuussa koululla on vielä syyskuutakin enemmän tapahtumia joihin vanhempien odotetaan osallistuvan. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Raskas loma

Tällä maalla on kyky painaa ihminen polvilleen. Juuri kun sain sanottua, että elämä Khartumissa tuntuu kaikin puolin omalta, sain muistutuksen siitä kuinka hukassa voinkaan täällä olla. 

Khartumissa ei malarian riski ole kovin suuri, mutta etenkin eteläpuolella maata malaria on todellinen ongelma. Kovien kuumeiden kanssa on oltava valppaana myös Khartumissa. Kun miehelle nousi pari viikkoa sitten kova kuume hän menikin kaikkien sääntöjen mukaisesti heti laboratorioon ottamaan malariakokeen. Täällä voi onneksi kätevästi laboratoriossa käydä ihan omasta aloitteesta, ilman lääkärin lähetettä. Mies oli käynyt pari viikkoa aikaisemmin malaria-alueella työmatkalla joten huoleen oli syytä.

Malariakoe näytti negatiivista, mutta kuume nousi seuraavana päivänä vieläkin korkeammaksi, laski yhtäkkiä taas alas, veti miehen heikkoon kuntoon ja säikäytti hänet itsensäkin siinä määrin, että ihan omasta aloitteestaan mies lähti iltapäivällä autonkuljettajan kyydillä sairaalan ensiapuun. Ensiavussa ei ollut paikalla kuin opiskelijahoitaja, joka otti miehen verenpaineen ja mittasi kuumeen, ja totesi sitten, että ilman lääkäriä ei voida mitään kokeita saati diagnoosia tehdä. Lääkäri oli ehkä tulossa illalla. Oli uhrijuhlan aatto ja sairaala oli ensiapua lukuunottamatta kaikkinensa kiinni. 

Autonkuljettaja vei miehen vielä toiseen sairaalaan, muttei sielläkään ollut lääkäreitä. Soittivat vielä kolmanteenkin, mutta sama juttu, ei lääkäreitä. Mies sanoi olonsa olevan oikeastaan vähän parempi ja palasi kotiin. 

Sairaalakäyntiä seurannut yö oli yksi elämäni kurjimmista. Miehen kuume nousi taas, nuorimmainen puhkesi sängyssään useamman kerran itkuun, esikoisella oli mahavaivoja ja vanhempi tytär yski kipeänkuuloisesti läpi yön. Minä en saanut juurikaan nukutuksi. Seilasin lastenhuoneen ja meidän makuuhuoneemme väliä, taputtelin nuorimmaisen selkää, vedin isosiskolle peittoa päälle, ja koitin vähän väliä miehen otsasta miten pahaksi kuume oli päässyt äitymään. Tuntui epätoivoiselta, ettemme onnistuneet saamaan kuumeelle diagnoosia ja hoitoa!

Eihän sitä aikuisen ihmisen kuumeessa mitään niin ihmeellistä ole, mutta mielen taustalla painoi koko ajan kova huoli siitä, että jospa tosiaan on kyse malariasta. Täällä Sudanissa on mahdollisuus sairastua muutamaankin malariatyyppiin, mutta pääasiassa siihen kaikkein kurjimpaan, falciparum-lajin malariaan. Siitä sanotaan, että se on tavallisesti hyvin hoidettavissa kunhan hoito aloitetaan 24 tunnin sisällä oireiden alkamisesta. Perjantaina, uhrijuhlan varsinaisena juhlapäivänä, oli mies sairastanut jo pari vuorokautta. Toisaalta malariaverikoe oli keskiviikkona näyttänyt negatiivista. Ehkä kyse olikin jostain muusta?

Meillä oli perjantai-illalle liput Dubain kautta Venetsiaan. Tuntui viisaimmalta lähteä suunnitellusti reissuun sillä Khartumissa emme näillä näkymin apua olisi saaneet päiväkausiin, koko kaupunki kun oli kiinni uhrijuhlan vuoksi. Lensimme siis Dubaihin. Dubain lentokentällä hakeuduimme heti yhdelle lentokentän kolmesta lääkäriasemasta. Siellä mies tutkittiin ja hän sai tunnin verran nestehoitoa suoraan suoneen. Laboratoriota ei lentokentän lääkäriasemalla ollut joten uutta malariakoetta ei päästy tekemään, mutta lääkäri oli noin käsituntumalta sitä mieltä, ettei kyse ollut malariasta. Hän kehotti meitä jatkamaan matkaa ja hakeutumaan Venetsiassa lääkäriin jos kuume vielä jatkuisi. 

Kuumehan jatkui. Venetsiassa heitimme matkatavarat Airbnb-kämpällemme ja lähdimme taksilla kohti naapurikaupunki Mestren sairaalan ensiapua. Oli lauantai-iltapäivä ja ensiavussa ruuhkaista. Lapset ja minä odottelimme miehen kanssa ensiavussa puolisentoista tuntia. Alkoi tulla myöhä ja päädyimme siihen, että minun olisi parasta palata lasten kanssa kämpille kun oli vielä valoisaa. Mies saattaisi joutua odottelemaan ensiavussa vielä pitkään, ja voisi hyvinkin joutua lopulta jäämään sairaalaan. Pimeällä en ehkä olisi enää osannut reittiä yksin takaisin pitkin kanaalinvarsia, yli yhden jos toisenkin sillan. Löysin onneksi perille asunnolle, ja matkalla takaisin hoksasimme lapset ja minä matkan varrelta pienen ruokakaupankin. Nappasin kaupasta summanmutikassa mukaan nakkeja ja jugurttia ja muuta pientä mistä valmistaa lapsille ja itselleni illallisen. 

Keittelin juuri nakkeja kun mies soitti, että häneltä oli vihdoin otettu malariakokeet ja muita testejä. Ulkona puhkesi raju ukonilma. Laitoin lapsille ja itselleni sängyn yhteen asuntomme makuuhuoneista koska halusin kaikki kolme lähelleni yöksi. Olin juuri saanut lapset sänkyyn kun mies taas soitti. Oli kuin olikin kyse falciparum-malariasta. Hoito aloitettaisiin vielä samana iltana.  

Oli helpotus saada tietää mikä miestä vaivaa, ja rauhoittavaa tietää, että hän oli nyt hyvässä hoidossa. Suuri huoli painoi silti mieltä koska mies oli ehtinyt olla sairaana neljä kokonaista päivää ennen hoidon aloittamista. 

Seuraavat pari päivää vietin lasten kanssa Venetsiassa sillä välin kun mies sairasti sairaalassa Mestressä. Kertaalleen kävimme miestä sairaalassa katsomassa, mutta tarttuvien tautien osastolle ei lapsilla ollut menemistä joten miehen täytyi jaksaa tulla meitä tapaamaan osaston ulkopuolelle. Se vei sairaalta paljon voimia. 

Lapset ja minä kuljeskelimme kanaalinvarsia muutaman tunnin päivässä, löysimme ravintolan josta sai hyvää gluteenitonta pizzaa ja paremman ruokakaupan josta löytyi vähän kaikenlaista. Ihmeellisen hyvin kantoivat lasten jalat, myös kolmevuotiaan, ja minä itse olin hämmentävän seesteinen ja rauhallinen. Huoli kirkasti mielen ja ahdistus piti pystyssä. 

Maanantai-iltana mies kertoi varovaisen helpottuneena, että oli ollut kuumeeton koko päivän. Hänen ruokahalunsakin oli vähitellen palannut ja hän oli saanut nukutuksikin vähän. Tiistaina varmistui, että malaria oli voitettu. Muutaman päivän ehti mies toipua Airbnb-asunnollamme ennen kuin oli aika lähteä takaisin kohti Sudania. Onneksi olimme sattumalta varanneet paluun bisnes-luokkaan, joten matka kohti kotia sujui melko mukavasti. 

Toisaalta täällä kotona tuntuu kaikki minusta nyt vähän ylivoimaiselta. Kun miehen vointi oli selkeästi kohentunut minun stressini purkautui kuumeena ja kovana kurkkukipuna. Kuume laski onneksi parin päivän jälkeen mutta edelleen olen ihan tolkuttoman väsynyt, niin kuin tietysti on myös malariatoipilaskin. Nuorimmainen on nukkunut viimeiset yöt ihan hirvittävän huonosti joten muutaman viikon aikana kehittyneet univelkani yhä vain kasvavat yöstä toiseen.

Jokaiselle päivälle olisi tekemistä paljon enemmän kuin mihin minulla riittää aika saati voimat. Koulun odotukset tuntuvat tässä väsyneessä tilassani ihan kohtuuttomilta. Koulusta muistutettiin taas eilen siitä kuinka tärkeää on huolehtia lasten asianmukaisista koulupuvuista - juuri parahiksi kun tänä aamuna en mistään löytänyt vanhemman tyttären urheilupaitaa ja kun esikoinen puolestaan lähti kouluun kokoa liian pieni paita päällään. 

Vanhemman tyttären läksyt vievät tällä hetkellä jokaisesta arki-illasta tunnin verran. Tästä päivästä eteenpäin saa kuulemma esikoinen myös enemmänkin kotitehtäviä, ja minun pitäisi muistaa kannustaa molempia tekemään lisäharjoituksia netissä. 

Emme onnistuneet tuomaan lomalta juuri mitään gluteenittomia eineksiä arkea auttamaan, joten kasaan pitkälle iltaan tyttöjen seuraavan päivän terveellisiä lounaita, samalla kun yritän valmistaa illallista ja auttaa vanhempaa tytärtä läksyissään. Tämän viikon alussa ruokakauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään kun läpi uhrijuhlaviikon ne olivat pysyneet kiinni, joten ruuanlaitto on viime päivät ollut aikamoista improvisoimista.

Ihmettelen missä vaiheessa päivää saisimme hetken verran ihan vain nauttia toistemme seurasta sen sijaan, että kiirehdimme läksyjen ääreltä ruokapöytään, ruokapöydästä pesulle, ja pesulta iltasadun kautta sänkyyn? Juuri nyt tuntuisi ensisijaisen tärkeältä saada viettää rauhallista aikaa perheen kesken kiitollisina siitä, että olemme todellakin kaikki edelleen tässä.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tässä ja nyt

Asumme Khartumissa nyt neljättä vuotta. Asiat jotka täällä alkuun ärsyttivät ovat nykyään niin arkipäiväisiä, että tuskin huomaan niitä. Elämä täällä tuntuu kyllä edelleenkin melko työläältä, mutta toisaalta ajattelen, että tietynlainen työläys kuuluu elämässä asiaan. Tuntuu hyvältä joutua vähän venymään. On oikein päätyä kasvokkain vaikeittenkin asioitten kanssa.

Asettuminen tänne vei vuoden-pari. Kolmantena vuonna aloin olla Khartumissa enenevässä määrin kuin kotonani, ja samalla koko ajan enemmän oma itseni. Nyt neljäntenä vuonna olemme siinä määrin asettuneet tänne, että elämä on nykyään meille yhtä vahvasti tässä ja nyt kuin mitä uskoisin sen olevan silloin kun on aina asuttu yhdessä ja samassa paikassa. 

Toki meillä on kaikilla aina jossain mielen perukoilla muistot entisistä kotipaikoista niin kuin myös tieto siitä, että ennen pitkää lähdemme vielä täältäkin jonnekin muualle. Nyt juuri muutot tuntuvat kuitenkin kaukaisilta asioilta, ne ovat mennyttä ja tulevaa, eivät nykyhetkeä. Tällä hetkellä me kuulumme tänne - kotitaloomme, kouluun, toimistolle, ihmisillemme ja elämänpiirillemme täällä. Onneksi meillä on muuttojen välillä tilaisuus elää näitä melko pitkiä suvantovaiheita. 

Juuria en yritä kasvattaa sen enempää tähän maaperään kuin minnekään muuallekaan. En ole oikein koskaan ymmärtänyt ajatusta ihmisen juurista, en ymmärrä miksi ihmisen pitäisi asua yhdessä ja samassa paikassa ollakseen kunnolla kiinni elämässä. Minua kiinnostaa juurtumista enemmän sellainen sisäinen kasvu ja kehitys jota ei ole sidottu mihinkään paikkaan vaan ihan vain meihin itseemme, kaikki se mitä me itse kukin kannamme mukana itsessämme minne menemmekin. Jokaisesta entisestä asuinmaastani minä kuljetan mukanani jos minkälaisia oppeja, muistoja ja asioita. Näiden Sudanin vuosien aikana oma näkökulmani ja suhteeni maailmaan on muuttunut ihan ratkaisevasti. Olen utelias näkemään mitä kaikkea vielä opin itsestäni ja tästä ympäristöstä, mitä seuraavasta tulevasta kotimaasta. 

Puutarhamme komeat pensaat kasvattavat juuria. Me ihmiset olemme ihan vain jalat maassa.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Arkista haparointia

Olen ollut kotona lasten kanssa nyt yli yhdeksän vuotta. Ensimmäistä kertaa vuosiin tänä syksynä ei kotona arkiaamuisin muutamaan tuntiin olekaan yhtään lasta. Ajatuksena aamu yksin kotona tuntui ruhtinaallisen pitkältä ja ajattelin ehtiväni vaikka mitä, mutta käytännön tasolla huomaan, että ainakin toistaiseksi aamun tunnit kuluvat hetkessä ja omaa aikaa ei ole ollenkaan niin paljon kuin kuvittelin.

Koulua on käyty nyt kohta kaksi viikkoa. Olen vähän kerrallaan yrittänyt sovitella arjen palasia yhteen, mutta päiviin ei vielä toistaiseksi ole oikein löytynyt rytmiä. 

Varhaisen aamun aikataulussa ei juuri ole pelivaraa. Nousen kuudelta, vien koirat pihalle ja annan niille ruokaa. Herätän lapset, hoputan heitä pukemaan päälleen, laitan aamupalaa. Lapset lähtevät aamulla pian seitsemän jälkeen koulubussilla kouluun, mies samalla portinavauksella töihin. 

Viime viikolla kun mies oli työmatkalla yksi rauhaton aamu johti siihen, ettei nuorimmainen suostunutkaan nousemaan sisarustensa kanssa bussiin. Ei auttanut kuin päästää bussi menemään vanhemmat lapset kyydissään, pukea reippaasti päivävaatteet itsellenikin päälle, hälyttää autonkuljettaja apuun ja viedä kolmevuotias itse autolla kouluun. Ehdimme juuri parahiksi, mutta toivon, ettei samaan tarvitsisi ryhtyä toiste. Yritän siis parhaani mukaan pitää aamut rauhallisina, että lapset lähtisivät kaikki suosiolla ja hyvillä mielin aamulla bussilla kouluun. Rauhallista tunnelmaa ei kuitenkaan ole aina ihan helppo saavuttaa kun aamun yhtälöön kuuluu kolme väsynyttä lasta, kolme energistä koiraa ja minuuttiaikataulu!

Nuorimmainen pääsee isosisaruksiaan aiemmin koulusta ja ilman sisaruksia en halua kolmevuotiasta vielä bussiin laittaa. Siksi haen nuorimmaisen koulusta autonkuljettajan kyydillä alkuiltapäivästä. Yritän samalla mennessä tai viimeistään kotimatkalla hoitaa juoksevia asioita kuten käydä ruokaostoksilla. Myöhemmin iltapäivällä koulubussi toimittaa isommat lapset kotiin koulusta. 

Esikoinen tekee läksynsä oma-aloitteisesti ja itsenäisesti mutta seitsenvuotias tarvitsee toistaiseksi minut vierelleen auttamaan. Eilen tytön läksyihin meni melkein kaksi tuntia. Yritin siinä samalla melko huonolla menestyksellä katsoa nuorimmaisen perään ja auttaa esikoista valmistamaan itselleen välipalaa. Kun läksyt oli vihdoin tehty täytyi minun heti alkaa tehdä iltaruokaa ja pakata tytöille lounaita seuraavaa päivää varten. Esikoinen syö nykyään koulun ruokalassa, mikä helpottaa iltarutiineja jonkun verran. Seitsenvuotiaskin saisi tänä vuonna ostaa lounaansa koulusta, mutta keliakian vuoksi se ei ole mahdollista. Sen enempää koulun ruokalassa kuin missään muuallakaan ei täällä ole tarjolla gluteenittomia vaihtoehtoja ellen valmista niitä itse. Ylipäänsä ruokakauppojen rajalliset valikoimat tuovat arkeen omat pulmansa. Lounaita olisi huomattavasti helpompi ja sukkelampi kasata päivittäin jos kaupoissa olisi paremmin saatavilla tuoreita vihanneksia ja hedelmiä tai vaikka ihan vain paremmin eineksiä. Tällaisenaan olen aika ajoin vähän pulassa sen suhteen mitä ihmettä tytöille lähettää kouluun syötäväksi.

Illallisen jälkeen täytyy lapsia alkaa aika lailla heti toimittaa nukkumaan sillä aamulla on edessä varhainen herätys. Ennen nukkumaanmenoa luen lapsille pari lukua milloin mistäkin kirjasta. Tällä hetkellä meillä on menossa mainio kanadalainen kirja, jonka nappasin vähän summanmutikassa kirjakaupasta Calgaryssä. Pyrin siihen, että kahdeksaan mennessä valot sammuvat lastenhuoneessa. Haluaisin mieluusti laittaa lapset jo vähän aiemminkin nukkumaan, että he taatusti saisivat kaikki tarpeeksi unta, mutta tämän tiiviimmäksi emme millään ole saaneet illan aikataulua järjestettyä. 

Tuntuu kaikkinensa, etten toistaiseksi ihan pysy tässä uudessa arjessa mukana. Mies hoitaa toki kyllä oman osansa, mutta hän on pitkät päivät töissä ja arjen rutiinit ovat siksi pitkälti minun varassani. Se on minusta sinänsä ihan oikein ja hyvin. Ajattelen, että onkin minun tehtäväni kotiäitinä olla kotona vetovastuussa, järjestää lasten aamuihin rauhaa ja iltapäiviin iloa. Haluan kuitenkin yrittää myös pitää kiinni siitä, että muutamat aamun tunnit yksin kotona käytän niin kuin itse haluan sen sijaan, että esimerkiksi valmistelen hyvissä ajoin lasten seuraavan päivän lounaita tai teen aamulla iltaruuan valmiiksi odottamaan. Koko päivää en jaksaisi yrittää olla tehokas, haluan järjestää päiviin rauhaa ja iloa myös itselleni. 

Uskon ja toivon, että kunhan viikot tässä kuluvat saan rutiineista paremman otteen ja arki alkaa paremmin kulkea omalla painollaan. Nyt onneksi häämöttää jo viikonloppu edessäpäin ja pian myös syksyn ensimmäinen loma.