maanantai 30. tammikuuta 2017

Takapakkia

Kun Obama aikoinaan valittiin presidentiksi tuntui, että maailma oli kääntänyt uuden sivun. Ajattelin silloin, että kyse oli jatkuvasta kehityksestä kohti kaikin puolin viisaampaa, suvaitsevampaa maailmaa, mutta ei. Trumpin presidenttiyden myötä ovat maailmankirjat kääntyneet taas monta sivua taaksepäin. 

On vaikea ymmärtää sitä, että kaikille ei Trumpin presidenttikauden alku näyttäydy dystopisena painajaisena. Ihmettelen, että muun muassa niinkin monet amerikkalaiset kristityt ovat edelleen sitä mieltä, että Trump on heidän asiallaan. Mitä kristittyä on siinä, että suljetaan ovi pakolaisilta? Tai rajoitetaan sellaisia valtionohjelmia jotka ovat olleet oljenkorsi kaikkein köyhimmille amerikkalaisille? 

Pari viikkoa sitten Obama viime töikseen määräsi, että Yhdysvaltain pakotteita Sudania kohtaan höllennettäisiin. Sudanin sanktiot ovat olleet voimassa jo parisenkymmentä vuotta eivätkä ole tuoneet toivottuja tuloksia vaan päinvastoin hankaloittaneet ennen kaikkea tavallisten sudanilaisten elämää. Uutinen pakotteiden poistamisesta antoi toivoa, mutta se oli lopulta aika lyhytaikaista. Muutama päivä sitten Yhdysvaltain presidentti kielsi Sudanin ja kuuden muun maan kansalaisilta pääsyn maahan seuraavien kolmen kuukauden ajan. Olen surullinen sudanilaisten puolesta, sillä he ansaitsisivat nykyistä enemmän vapautta, eivät suinkaan lisää rajoituksia elämäänsä. 

Me itse suunnittelimme reissua Yhdysvaltoihin kesäksi. Yhdysvaltain uuden presidentin ensimmäistä työviikkoa seurailtuani Kanada alkoi näyttää huomattavasti Yhdysvaltoja paremmalta vaihtoehdolta, ja nyt en enää tiedä onnistuisiko meidän ylipäätään halutessamme myöhemmin tänä vuonna matkustaa Yhdysvaltoihin. Mehän emme toki ole Sudanin kansalaisia vaan vain asumme täällä toistaiseksi, mutta matkustusrajoituksen yksityiskohdat vaikuttavat varsin epäselviltä, ja nähtäväksi jää mitä Trump seuraavaksi keksii.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Mitä ja milloin

Nappasin Leenan blogista idean ja kerron nyt minäkin vuorostani mitä kaikkea elämääni on viime aikoina kuulunut. Tällaiset kyselyt ovat minusta yhtä mainioita kuin lapsuuden ystäväni-kirjat.

Soban kylätie jonka varrella sijaitsevat niin lasten koulun tallit kuin muun muassa muutama sairaalakin.


Viimeksi minä…

ilahduin siitä, että on viikonloppu! Minusta on ihan parasta olla perheen kesken kotona kaikessa rauhassa. Tälle viikonlopulle on sovittuna juuri sopivasti sekä tekemistä että leppoisaa kotiaikaa.

nauroin lasten jutuille. Kaikilla kolmella on hyvä huumorintaju ja varsinkin tyttäremme ovat molemmat kotioloissa aikamoisia klovneja.

itkin tammikuun alkupuolella useampaan otteeseen silkasta turhautumisesta kun loman jälkeen yritimme saada täällä arjesta taas otetta emmekä yrityksistä huolimatta ensin meinanneet saada monia ihan tavallisia asioita toimimaan. 

suutuin niin monta kertaa viimeisten viikkojen aikana, etten enää edes muista mistä viimeksi! Minua ovat viime aikoina suututtaneet muun muassa täkäläiset internetpalvelujentarjoajat, epäluotettavat ihmiset, kaikenlaiset hyvä veli -verkostot, Yhdysvaltain uusi idiootti presidentti, ja vaikka mikä muu. Aika nopeasti suuttumus on kyllä onneksi aina vaihtunut johonkin toiseen tunnetilaan ja ihan tässä viime päivinä olen ollut vähemmän ärsyyntynyt. Täällä tilanteet muuttuvat sen verran nopeasti, ettei hyvässä tai pahassa ehdi juuri jäädä liikaa vellomaan minkään yhden asian tiimoilla.

harmistuin kun tuktuk-kuski eilen ajoi varomattomasti automme eteen sillä seurauksella, että jouduimme keskellä vilkasta risteystä pysähtymään irrottamaan automme etupuskurin tuktukin kyljestä. Onneksi sen enempää autoon kuin tuktukiinkaan ei tullut mitään paljon naarmua pahempaa.

Liikenne on täällä monesti aika kaoottista vaikka kaaos ehkä vähän huonosti välittyy kuviin. 


häkellyin kun uusi tuttava sanoi, että on kiertänyt maailmaa jo hyvin kauan - kahdeksan vuotta. Minusta se on vielä aika vähän! Näissä kuvioissa olemme tutustuneet moniin pitkän linjan diplomaatteihin ja muihin kiertolaisiin jotka ovat jo kymmeniä vuosia kiertäneet maailmalla. Heihin verrattuna omat kymmenen kiertolaisvuottamme eivät tunnu minusta vielä kovin pitkältä ajanjaksolta. 

kokeilin jotakin uutta: uuden asian äärellä olimme koko perhe kun vihkiydyimme joululomalla Suomessa Netflixin saloihin. Me olemme jääneet kehityksestä niin pahasti jälkeen, ettemme tienneet Netflixistä vielä oikein mitään viime kesänä, mutta nyt olemme päässeet hommasta sentään vähän kärryille.

urheilin tänään ratsastustunnilla. Jospa ehtisin ensi viikolla pitkästä aikaa taas joogaankin! Urheilu on sellainen asia johon mielelläni käyttäisin enemmän aikaa, mutta toisaalta se on harvoin ensimmäinen prioriteettini. 

Tämä hiekkatie johtaa lasten koulun tallille ja sen yhteydessä olevaan puutarhaan ja päättyy lopulta ihan Niilin rantaan.


luin Stephen Hawkingin entisen vaimon elämäkertaa joka on ollut minulla kesken nyt jo vähän aikaa. Jane Hawking kuvailee virkistävän pistävästi muun muassa Cambridgen yliopiston henkilökuntaa ja kertoo koskettavasti perhe-elämästä Stephen Hawkingin tiedeuran ja vaikean sairauden varjossa. 

söin pari pientä banaanimuffinssia tarkistaakseni kuinka ne onnistuivat. Ostan joka viikko banaaneja ja harva se viikko niistä osa kypsyy yli, joten lähes joka viikko teen satsin gluteenitonta banaanileipää muffinssien muodossa. En lisää banaanileipään lainkaan sokeria ja siksi se taipuu kätevästi sekä makeaksi että suolaiseksi syötäväksi siitä riippuen minkä kanssa sitä syödään. 

herkuttelin eilen illalla makealla paikallisella greipillä. Greipit ovat parhaimmillaan täällä aivan harvinaisen hyviä.

ostin viimeksi ihan vain ruokakaupasta ruokaa. Khartumissa en tavallisesti ostakaan ruuan lisäksi juuri muuta kuin palveluita. Muut ostokset teemme muilla mailla. Viimeksi käytin täällä rahaa rikkinäisen autonrenkaan korjauttamiseen. Tämä on nyt kai jo ainakin neljäs kerta kun automme renkaasta poistetaan ruuvi tai naula. 

Afrikkakatu on yksi Khartumin pääväylistä.


tapasin keskiviikkona ystävää kun vein nuorimmaisen leikkimään parhaan kaverinsa luokse. Nuorimmaisen parhaan kaverin äiti on minun hyvä ystäväni. Sillä välin kun tytöt leikkivät ja maalasivat me äidit joimme teetä ja juttelimme. Olisin voinut jatkaa juttua vaikka miten kauan mutta tuli kiire hakemaan isompia lapsia koulusta.

päätin taas kerran yrittää olla antamatta muiden mielentilojen ja mielipiteiden liikaa liikuttaa itseäni. Olen hyvin herkkä muiden tunnetiloille mutta yritän kovasti opetella välittämään niistä vähän vähemmän. 

inspiroiduin sudanilaisen kirjailijan Leila Aboulelan kirjoista. Minuun teki vaikutuksen erityisesti se miten Aboulela kirjoissaan osaa kuvata Khartumia käsinkosketeltavan aidosti ja tunnistettavasti. 


maanantai 23. tammikuuta 2017

Vihdoin taas kuin kotonani

Lomalta on usein vähän hankalaa palata takaisin tänne Khartumiin. Elämämme täällä on monessa mielessä niin outoa ja erikoista, että se usein katoaa kuin unen lailla mielestä jo siinä vaiheessa kun lentokone kiihdyttää Khartumin lentokentän kiitoradalla. Palatessa onkin sitten taas joka kerta lähestulkoon alusta opeteltava kuinka täällä oikein ollaan. 

Täkäläisten olojen kummallisuudesta kertoo jotakin esimerkiksi se, että kun saavuimme nyt tammikuussa takaisin lomalta ei lentokentän tuloaulasta löytynyt yksiäkään matkatavarakärryjä. Kysyin kärryjen perään henkilökunnalta tuloaulassa. He lähettivät minut hakemaan kärryt itse kentän ulkopuolelta. Turvallisuuskysymykset nousivat hetkessä mieleen ja pian sen jälkeen ärsytys ja ihmetys siitä miksei henkilökunta sukkelammin hoitele kärryjä kentän ulkopuolelta takaisin sinne missä niitä asiakkaat sisällä tarvitsevat. Mutta niin vain tungin ulos tuloaulasta nuorimmainen sylissäni ja sitten taas takaisin sisälle lapsineni ja kärryineni. Kello oli yksi yöllä.

Talvisen sininen taivas ja ihmeköynnöksen vahvanpunaiset kukat ovat mainio yhdistelmä jotka ilahduttavat vähän huonompanakin päivänä.


Seuraava ärsytyksenaihe täällä loman jälkeen oli se, että vanha internetyhteytemme ei enää yhtäkkiä suostunut toimimaan. Muutaman päivän, satojen Sudanin puntien, ja monien käsittämättömien ja raivostuttavien vaiheiden jälkeen päädyimme vaihtamaan kokonaan uuteen internetfirmaan. Uudessa firmassa oli internetyhteyksiä tarjolla erilaisia eri hintaan. Yhteydet erosivat toisistaan pääasiassa siinä kuinka paljon niillä saa ladata materiaalia internetistä. Kukaan ei kuitenkaan osannut kertoa minulle tarkalleen kuinka paljon latausvaraa mihinkin hintaan sai. Se oli minusta ihan käsittämätöntä. Kuka ihme suostuu maksamaan palvelusta jonka tarkkaa sisältöä ei tiedä? Mutta niin vain päädyin kuitenkin itsekin ostamaan sian säkissä. Valitsin halvimman internetyhteysvaihtoehdoista. Se on toistaiseksi toiminut ihan hyvin, vaikka latausvaraa siinä ei kyllä sivumennen sanoen ole juuri ollenkaan. 

Laitoimme viikonloppuna alakertaa vähän uuteen järjestykseen.


Ensimmäisen lomanjälkeisen viikon pysyttelin aika lailla vain kotona. En ollut oikein valmis kohtaamaan edes lähempiä ystäviä. Toisella viikolla olin jo vähän sosiaalisempi. Sitten iskikin melkein koko perheeseen oksennustauti ja jouduimme pakosta vetäytymään pitkäksi viikonlopuksi omiin oloihimme. 

Eilen sunnuntaina, täkäläisen viikon ensimmäisenä arkipäivänä, oli kulunut tarkalleen kaksi viikkoa siitä kun palasimme Suomesta lomalta takaisin Sudaniin. Sairausviikonlopun jälkeen olimme kaikki taas valmiita normaaleihin puuhiimme: kouluun ja työhön ja muihin arkisiin rutiineihin. Sunnuntaipäivän mittaan minä vierailin ystävän luona, kävin ruokakaupassa, vein vanhemman tyttären koulun jälkeen ratsastustunnilleen, otin miehen puolesta selvää hyvän hammaslääkärin yhteystiedoista, hain pojan ystäväperheen luota ja miehen toimistolta - autonkuljettajan kyydissä, perheen pienimmäinen kaikissa menoissa mukanani. Päivä sujui ihan mukavasti ja olin omaksi helpotuksekseni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen täällä jälleen niin kuin kotonani.

Alakerran leikkihuoneessa yhdistyvät esineet ja muistot monesta eri maailmankolkasta.


Kaksi viikkoa minulta tuntuu järjestään kuluvan lomien jälkeen siihen, että saan tästä todellisuudesta sellaisen otteen, etten tunne olevani täällä kuin Liisa Ihmemaassa. Parin ensimmäisen viikon ajan ihmettelen kaikkea ja ärsyynnyn ja hermostun helposti täkäläisistä päivittäisistä kummallisuuksista ja vastoinkäymisistä. Mutta sitten yhtäkkiä elämä asettuu aloilleen. Niin tälläkin kertaa.

Kun eilen illalla sähkölinja tipahti kadulle ihan talomme eteen ja sähköt katkesivat eikä generaattori lähtenytkään päälle, minä seisoin purkamassa kauppakasseja keittiössä. Vaikka keittiö sähköjen katkeamisen myötä hämärtyi melko pimeäksi en ollut mitenkään tolaltani enkä edes kovin harmistunut. Mies sai laitettua generaattorin päälle ja sähköyhtiön työntekijät saapuivat sukkelaan kiinnittämään tipahtaneen sähkölinjan takaisin paikoilleen. Naapurin sähkönkulutus oli kuulemma ylikuormittanut linjan ja se oli siksi rämähtänyt paikoiltaan. 

Onni onnettomuudessa oli se, ettei tapahtunut mitään pahempaa. Me olimme koko perhe vain kymmentä minuuttia aikaisemmin purkautuneet autosta hyvin lähellä sitä paikkaa mihin sähkölinja putosi. Pudonnut linja sytytti tuleen pienen kaistaleen nurmikkoa meidän talomme edustalla muttei onneksi tehnyt sen suurempaa vahinkoa. 

Paikoiltaan romahtanut sähkölinja. Kadulle asti en rohjennut mennä tipahtanutta sähkölinjaa kuvaamaan.










Tämä päivä on sujunut toistaiseksi ihan mallikkaasti. Löysin ruokakaupoista etsimäni ja enemmänkin: lampaankyljyksiä joita ei aina ole tarjolla, ja yllättäen pitkästä aikaa jopa hyllyllisen gluteenittomia tuotteita joita ostinkin innoissani parin pienen kassillisen verran. Dieseliä ei toisaalta löytynyt kummaltakaan niistä bensa-asemista joihin yritimme pysähtyä tankkaamaan. Toivottavasti saamme auton tankattua myöhemmin tänään reissulla eläinlääkäriin. 

Olen sairastamisen ja khartumilaiseen arkeen totuttelemisen jälkeen ihan hirvittävän väsynyt, mutta onneksi sentään vihdoin taas kiinni arjessa. 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Maailmanlopun aikoja

Minusta tuntuu nykyään aika usein vähän siltä niin kuin eläisin futuristisessa kauhuelokuvassa. Yhtäällä muhivat aika ajoin sellaiset lähes hallitsemattomalta vaikuttavat sairaudet kuten ebola ja toisaalla mylläävät antibiooteille immuuneiksi opetelleet bakteerit. Ilmasto lämpenee, napajäätiköt sulavat, sääolot ovat arvaamattomat, kaikkialla tulvii ja merenpinta nousee. Terroriuhka saa ihmiset pälyilemään ympärilleen ja kokonaiset kaupungit pysähtymään. Lääkkeiden jämät päätyvät viemäreistä vesistöihin ja muuttavat uroskaloja naaraiksi. Afrikan eläimet ovat kuolemassa sukupuuttoon, yksi uljas laji toisensa jälkeen. Peitymme roskavuoren alle. Yhdysvaltoja johtaa pian rasistinen ja seksistinen tositelevisiotähtimiljonääri. 

Kuitenkin samaan aikaan koko ajan tapahtuu myös paljon hyviä asioita, myönteisiä toimia, kehitystä oikeaan suuntaan. Miksi hyvät uutiset niin helposti hukkuvat pahan alle? Olemmehan me niin hyvässä kuin huonossakin monessa mielessä saavuttaneet sen tulevaisuuden minkä nuoruusaikojeni tieteiselokuvien visioivat: Niinsanotuista näköpuhelimista on tullut Facetimen ja Skypen ja muiden vastaavien palveluiden myötä arkipäivää, sähköautoja on liikenteessä jo melko laajalti, ja jonkin verran on kai jo käytössä jopa myös autoja jotka kulkevat ilman kuljettajaa. Lääketiede on kehittynyt muun muassa sillä tapaa, että ihan pienenpieniäkin keskosia onnistutaan nykyään pelastamaan elämälle. Miksi silti tuntuu niin kuin uutiset olisivat pääasiassa masentavia? Keskitynkö itse hanakammin huonoihin kuin hyviin uutisiin? 

Kun esikoisemme syntyi jätin uutisten seuraamisen moneksi vuodeksi väliin aika lailla kokonaan. Halusin tietoisesti unohtaa kaiken kamalan ja keskittyä ihanaan vauvaan ja pieneen perheeseeni. Sama linja jatkui aika pitkään. Vähän kerrallaan olen viime vuosien aikana pyrkinyt takaisin hieman tietoisempaan tilaan. Mutta viime aikoina olen alkanut taas miettiä, etten ole ihan vakuuttunut siitä, että on hyväksi olla liian hyvin perillä kaikesta siitä mitä maailmassa tapahtuu. Haluan ennemminkin pyrkiä elämään tyytyväisenä hetkessä kuin kaiken aikaa ajan hermolla. Siksi ihan tietoisesti rajoitan sitä mihin elämässäni paneudun ajatuksella: minkälaisiin uutisiin ja ylipäänsä minkälaisiin asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin.

Minä en ajattele Anne Frankin tavoin, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyviä, mutta en toisaalta usko pohjimmaiseen pahuuteenkaan. Me jokainen teemme koko ajan valintoja: hyviä, huonoja, ja yhdentekeviä. Olemme minun näkemykseni mukaan joka päivä kaikki niin hyviä kuin huonojakin ihmisiä, pienemmissä ja suuremmissa asioissa; inhimillisiä olentoja kaikkine puutteinemme ja hyveinemme. Tapahtui maailmassa mitä hyvänsä ja oli vastassa sitten mitä tahansa viimeisten aikojen merkkejä - näin jokin aika sitten mainion kuvan jossa Ilmestyskirjan peto näytti vanhassa Raamatussa epäilyttävän paljon Trumpilta - ei taida lopulta olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin vain pyrkiä elämään päivästä toiseen ja yrittää tehdä joka päivä enemmän hyviä ja vähemmän huonoja valintoja.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Nelikymppiseltä kaksikymppiselle

Jos kolmenkympin loppupäässä tunsin itseni vähän vanhaksi ja kuluneeksi, tällä uudella kymmenellä minusta tuntuukin yhtäkkiä melkein nuorekkaalta. Tästä uudesta perspektiivistäni katselen elämää taaksepäin ja harmittelen, että nuorempana hätäilin ja huolehdin niin monista asioista. Jos saisin tilaisuuden kohdata parikymppisen itseni minulla olisi paljonkin sanottavaa.

Aloittaisin ehkä kehuilla: “Hyvä, että seuraat sydäntäsi ja uskallat ottaa ja lähteä jos jonnekin. Kun nyt parikymppisenä elät riittävän suurella liekillä et myöhemmin tunne tarvetta hötkyillä mihinkään, olet valmis antamaan aikaasi perheelle ja elämään hiljakseen hetkessä. Sinä parikymppinen tunnet juuri nyt ehkä itsesi ennemminkin ujoksi ja hermostuneeksi kuin rohkeaksi ja reippaaksi, mutta usko pois, vaatii rohkeutta etsiä onneaan maailman ääristä.”

Parikymppinen minä ei ehkä kehuista huolimatta haluaisi kuunnella elämänohjeitani mutta seuraavia asioita haluaisin joka tapauksessa hänelle korostaa:

“Kaikki kyllä järjestyy. Kun vihdoin rohkenet päättää, ettet jaksa etkä aio enää sietää yhdenkään päättämättömän nuoren miehen soutamista ja huopaamista ihmissuhteiden aalloilla, osuu kohdalle juuri oikea tyyppi. Eikä ajoitus ole ollenkaan sattumaa.

Älä kuitenkaan odota tai edellytä, että kukaan yksi ihminen olisi sinulle kaikkea. Tarvitset puolison lisäksi elämääsi myös lukuisia muita ihmisiä. Miehesi voi olla miten mainio hyvänsä, kansi sinun vakallesi, mutta on silti asioita joiden kohdalla ajatusmaailmanne eivät kohtaa. Älä takerru eroavaisuuksiin vaan iloitse yhtäläisyyksistä, niin suhteessa mieheesi kuin muihinkin ihmisiin. Ja nauti siitä, että sinulla on elämässäsi monia hyviä ihmisiä joista jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa. 

Sinua varoitetaan opiskeluaikoina aukoista CV:ssä niin kuin ne saattaisivat pahimmassa tapauksessa imaista sinut kadotukseen. Älä ole huolissasi, mitään kamalaa ei sinulle tule CV:n aukossa tapahtumaan. Päinvastoin, CV:n aukoissa tapahtuu usein oikein hyviä asioita: Syntyy lapsia ja heitä pidetään lähellä kunnes he ovat valmiita lähestymään maailmaa itsenäisemmin. Tehdään ajatustyötä ja suunnitellaan tulevaa. Elämä on niin paljon enemmän kuin CV. Ja oli miten oli, CV:n aukosta on ihan tavallista ja täysin mahdollista ennen pitkää kaivautua takaisin työelämään tai vaikkapa uudelleenkouluttautumaan kun aika on kypsä. 

Älä huolehdi tulevaisuudesta muutenkaan. Tulet saamaan elämässä kaiken mitä toivot ja paljon sellaista hyvää mistä et osaa vielä edes unelmoida. Surua ja murhettakin on totta kai edessä, mutta älä pelkää: sinä kyllä pärjäät.” 

*****

Nyt kun vielä saisin itseni ymmärtämään, että tämänhetkiset huoleni ovat todennäköisesti ihan yhtä turhia kuin ne jotka painoivat mieltäni kaksikymppisenä! Osaan kyllä elää hetkessä, nauttia tästä elämäntilanteesta ja arvostaa kaikkia hyvää elämässäni; en ole enää vuosiin välittänyt aukoista CV:ssä; olen oppinut välttelemään sellaisia ihmisiä joille nuorempana turhaan annoin aikaa. Mutta haluaisin vielä oppia elämään aidosti huoletta. Koska voi oikein hyvin olla, ettei taivas tipu päähäni seuraavan kahdenkymmenenkään vuoden aikana!

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Onnistunut loma

Pari päivää ennen joulua lähdimme odotetulle lomalle Suomeen. Vietimme joulunpyhät vanhempieni luona ja ehdimme myös käväistä kaveriperheen luona jutustelemassa ja leikkimässä tapaninpäivän illan verran. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen lähdimme vanhempieni luota kohti omaa kotiamme. Ajomatkalla aurinko paistoi tummien pilvien lomasta. Radiosta soivat kotimaiset iskelmät ja auton ikkunan ohi vilahtelivat tutut maisemat: peltoa, metsää, Kirkkonummen Prisma.



Omassa kodissamme oli kaikki entisellään. Kotipesässämme on vuodesta toiseen juuri niin kotoisaa ja hyvä olla kuin mitä toivoimme kun talon hankimme. Talo ja sen ympäristö tuntuvat olevan parhaimmillaan jokaiseen vuodenaikaan, myös sellaiseen lumettomaan talviaikaan mitä joulu ja välipäivät tänä vuonna etelässä olivat. Pimeys ja hiljaisuus antoivat rauhan nukkua pitkään. Hitaina aamupäivinä oli aikaa useammalle kupille kahvia ja pitkät pimeät iltapäivät kutsuivat lepäämään. Ulkona kylmä nipisti sopivasti poskia ja lasten uudet kevyet toppatakit olivat lauhalle säälle juuri passelit. 


Jokunen päivä ennen paluuta Suomesta Sudaniin heräsimme lumiseen maisemaan ja kiristyvään pakkaseen. Viimeiset lomapäivät olivatkin todellisia pakkaspäiviä. Pahimmillaan tuuli teki kylmästä hyvinkin ankaraa. Lapset saivat leikkiä lumessa sen verran kuin kylmältä tarkenivat ja pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään pulkkamäkeenkin. 

Etukäteen suomalaisen talven pimeys vähän hirvitti minua, mutta sainkin lomapäivien myötä mainion muistutuksen siitä minkälaista pimeä Etelä-Suomen leveysasteilla oikein onkaan: kuinka aamuhämärä alkaa jo ennen varsinaista auringonnousua, kuinka pitkään päivä etelässä lopulta pimenee päivästä yöksi, ja kuinka pimeä ei aina lopulta ole niinkään synkänmustaa vaan usein ennemminkin pehmeänsinistä. Minä joka olin huolehtinut siitä, että pimeys saattaisi pahimmillaan jopa suorastaan masentaa minut joka olen tottunut päivittäiseen auringonpaisteeseen, huomasinkin saavani vähäisestä valosta ja pimeästä hyvinkin paljon: ihailin miten valo ja pimeys päivän ja yön mittaan vaihtelivat ja nautin täysin sydämin aurinkoisista talvipäivistä joita meille onneksemme osui kohdalle useampi.



Loma talvisessa Suomessa toi minut pitkästä aikaa kaikin puolin jotenkin erityisen lähelle omaa suomalaisuuttani. Oivalsin pimeyden keskellä, että tapahtui politiikassa mitä tapahtui metsä ja merenranta, talvien pimeys ja niiden vastapainona kesien yöttömät yöt, pysyvät vuodesta toiseen. Tiedän Suomesta sellaisia asioita jotka tietää vain sellainen joka on viettänyt siellä monta kevättä, kesää, syksyä ja talvea. Tunnen Suomen valon ja valottomuuden. Tiedän, että aurinkoisia talvipäiviä ei osu kohdalle liiaksi asti. Tiedän millaisella säällä maa on arvaamattoman liukas, tunnen loskan ja lumen eri olomuodot, senkin tiedän milloin tienvarresta saattaa löytää metsämansikan, milloin mustikat kypsyvät, miten liikkua sellaisessa maastossa missä viihtyvät myös käärmeet. 



Loma loppui taas kerran liian aikaisin. Hyvin varhain sunnuntaiaamuna palasimme Khartumiin. Kun laskeuduimme Khartumin lentokentälle yhden maissa yöllä lämpötila oli täällä +26 celsiusastetta. Koko ensimmäisen päivän ihmettelin valoa ja lämpöä ja tätä meidän eriskummallista elämäämme. Olin loman jäljiltä täynnä energiaa ja purin heti kaikki kuusi matkalaukkua ja siivosin joulukoristeet pois. Tunsin saavani hyvin otteen täkäläisestä todellisuudesta, mutta sitten heti ensimmäisen leppoisan päivän jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset: emme saaneet internettiä päälle, vesimittarimme meni rikki ja yritykset hoitaa asioita sujuivat tutun takkuisesti. Tähän päivään asti kesti saada wifi kotona taas toimimaan ja siinä prosessissa olen menettänyt malttini useamman kerran. Rento ja onnistunut loma tuntuu etäiseltä muistolta. Nyt yritän vain suoriutua tämän viikon viimeisestä arkipäivästä torstaista suosiolla ja toivon huomattavasti parempaa tulevaa viikkoa.