lauantai 14. tammikuuta 2017

Nelikymppiseltä kaksikymppiselle

Jos kolmenkympin loppupäässä tunsin itseni vähän vanhaksi ja kuluneeksi, tällä uudella kymmenellä minusta tuntuukin yhtäkkiä melkein nuorekkaalta. Tästä uudesta perspektiivistäni katselen elämää taaksepäin ja harmittelen, että nuorempana hätäilin ja huolehdin niin monista asioista. Jos saisin tilaisuuden kohdata parikymppisen itseni minulla olisi paljonkin sanottavaa.

Aloittaisin ehkä kehuilla: “Hyvä, että seuraat sydäntäsi ja uskallat ottaa ja lähteä jos jonnekin. Kun nyt parikymppisenä elät riittävän suurella liekillä et myöhemmin tunne tarvetta hötkyillä mihinkään, olet valmis antamaan aikaasi perheelle ja elämään hiljakseen hetkessä. Sinä parikymppinen tunnet juuri nyt ehkä itsesi ennemminkin ujoksi ja hermostuneeksi kuin rohkeaksi ja reippaaksi, mutta usko pois, vaatii rohkeutta etsiä onneaan maailman ääristä.”

Parikymppinen minä ei ehkä kehuista huolimatta haluaisi kuunnella elämänohjeitani mutta seuraavia asioita haluaisin joka tapauksessa hänelle korostaa:

“Kaikki kyllä järjestyy. Kun vihdoin rohkenet päättää, ettet jaksa etkä aio enää sietää yhdenkään päättämättömän nuoren miehen soutamista ja huopaamista ihmissuhteiden aalloilla, osuu kohdalle juuri oikea tyyppi. Eikä ajoitus ole ollenkaan sattumaa.

Älä kuitenkaan odota tai edellytä, että kukaan yksi ihminen olisi sinulle kaikkea. Tarvitset puolison lisäksi elämääsi myös lukuisia muita ihmisiä. Miehesi voi olla miten mainio hyvänsä, kansi sinun vakallesi, mutta on silti asioita joiden kohdalla ajatusmaailmanne eivät kohtaa. Älä takerru eroavaisuuksiin vaan iloitse yhtäläisyyksistä, niin suhteessa mieheesi kuin muihinkin ihmisiin. Ja nauti siitä, että sinulla on elämässäsi monia hyviä ihmisiä joista jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa. 

Sinua varoitetaan opiskeluaikoina aukoista CV:ssä niin kuin ne saattaisivat pahimmassa tapauksessa imaista sinut kadotukseen. Älä ole huolissasi, mitään kamalaa ei sinulle tule CV:n aukossa tapahtumaan. Päinvastoin, CV:n aukoissa tapahtuu usein oikein hyviä asioita: Syntyy lapsia ja heitä pidetään lähellä kunnes he ovat valmiita lähestymään maailmaa itsenäisemmin. Tehdään ajatustyötä ja suunnitellaan tulevaa. Elämä on niin paljon enemmän kuin CV. Ja oli miten oli, CV:n aukosta on ihan tavallista ja täysin mahdollista ennen pitkää kaivautua takaisin työelämään tai vaikkapa uudelleenkouluttautumaan kun aika on kypsä. 

Älä huolehdi tulevaisuudesta muutenkaan. Tulet saamaan elämässä kaiken mitä toivot ja paljon sellaista hyvää mistä et osaa vielä edes unelmoida. Surua ja murhettakin on totta kai edessä, mutta älä pelkää: sinä kyllä pärjäät.” 

*****

Nyt kun vielä saisin itseni ymmärtämään, että tämänhetkiset huoleni ovat todennäköisesti ihan yhtä turhia kuin ne jotka painoivat mieltäni kaksikymppisenä! Osaan kyllä elää hetkessä, nauttia tästä elämäntilanteesta ja arvostaa kaikkia hyvää elämässäni; en ole enää vuosiin välittänyt aukoista CV:ssä; olen oppinut välttelemään sellaisia ihmisiä joille nuorempana turhaan annoin aikaa. Mutta haluaisin vielä oppia elämään aidosti huoletta. Koska voi oikein hyvin olla, ettei taivas tipu päähäni seuraavan kahdenkymmenenkään vuoden aikana!

10 kommenttia:

  1. Neljankympin iassa tuntuu tosiaan helpommalta kuin parikymppisena, jolloin oli viela monesta asiasta epavarma. Nykyisin ei tarvitse yrittaa enaa miellyttaa vaan on helpompaa olla rehellisesti sita mielta mita on. Parikymppisena usko maailmaan oli kylla kovempi, ika on tehnyt ikava kylla valilla liiankin kyyniseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Kaksikymppisenä oli olo aika epävarma monenkin asian suhteen, mutta toisaalta ainakin minä olin silloin ihan eri tavalla toiveikas kuin mitä nykyään. Omassa elämässäni toivoa kyllä riittää edelleenkin mutta muun maailman suhteen minustakin on tainnut tulla parikymppistä itseäni aika lailla epäluuloisempi ja kyynisempikin!

      Poista
  2. Viisaita ja kauniita ajatuksia, joita kaksikymppisenä ei ehkä osaisi niin arvostaa, mutta varsinkin näin viisikymppisenä niissä näkee juuri sitä oikeaa suuntaa.
    Nyt sanoisin myös, että kyynisyys on vähän pelottavaa, eikä siihen pitäisi liiaksi heittäytyä -edes nelikymppisenä.
    En toki voi kieltää sitä, etteikö maailma näyttäisi aika epätoivoiselta paikalta ajoittain, mutta oma kyynisyys ei sitä ainakaan paremmaksi muuta.
    Luja luottamus siihen, että myös tulevaisuudessa pärjää ja edessä on paljon hyvää ja arvokasta, on sen sijaan mielestäni mahdottoman viisas asenne ja se ikään kuin toteuttaa itse itseään ajan kuluessa.
    Enkä tässä nyt todellakaan tarkoita, että olisin viisikymppisenä kovin viisas ja kaiken nähnyt. Enkä vielä vanhakaan!! Hah! Mutta odottakaas kun kuusikymppiä on joskus lasissa. Silloin sitä voi varmasti jo sanoa asioita aika painavasti. Luulen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että minua olisi kovastikin lohduttanut jos olisin kaksikymppisenä itsenäni saanut nähdä vilauksen tämänhetkistä elämääni. Olisin varmasti ollut aika hämmästynyt tästä nykyisestä ympäristöstäni, mutta uskon, että minua olisi rauhoittanut ja riemastuttanut tieto siitä, että tulevaisuudessa minua odottaa kaikin puolin hyvä ja onnellinen elämä.

      Kyynisyydelle ei pidä antaa liikaa aikaa eikä tilaa, eikä negatiivisissa tunnelmissa muutenkaan ole hyvä liiaksi viipyä, olen siitä samaa mieltä. Toivo on se mikä vie eteenpäin ja siitä täytyy kaikin voimin pitää viimeiseen asti kiinni.

      Poista
  3. Olen viime aikoina ajatellut ihan samoin, että parikymppisenä en olisi IkinäIkinä uskonut, kuinka onnellista ja vakaata ja ennen kaikkea mielenkiintoista elämä voi tässä iässä olla.
    Tietysti huoli lasten -omien ja muiden- puolesta on välillä suuri, mutta sitä paremmalla syyllä yritän välttää olemasta kyyninen. Vaikka samalla tiedän, että näkökantani takuulla vaikuttaa välillä aika naiivilta. Mutta silläkin uhalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taisin olla hyvinkin viaton ja naiivi lapsi ja nuori. Se oli sinänsä ihanaa aikaa, mutta ihan asiallista on ollut niistä päivistä hiukan kyynistyäkin! Edelleenkin vaikutan taatusti minäkin monesti aika naiivilta, mutta olen alkanut ajatella, ettei sillä ole niin väliä. Ei ole mitään hävettävää siinä, että on vähän pöhkö ja naiivi eikä tiedä eikä osaa kaikkea. Tämän ymmärtäminen on itsessään minulle keskeinen osa keski-ikäisyyden antia ja mahtavan vapauttavaa.

      Poista
  4. Minä en ainakaan osaa elää huoletta, enkä ole oikein ikinä osannutkaan. Luulen, että tämä on luonnekysymys, jotkut ovat syntyjään huolettomampia, toiset kantavat maailman murheita hartioillaan siitä huolimatta, etteivät voi niille mitään. Ehkä huolehtimisesta voi vähän oppia pois iän myötä, kun kokemus opettaa, että monista asioista selviää ja toisaalta jotkut asiat myös kuuluvat elämään ja kasvuun. Parikymppisenä olin kamalan huolissani siitä, pääsenkö työelämään, saanko perheen ym. - no, molemmat toteutuivat, ja ne ovat isoja asioita, joten olen hyvin kiitollinen. Tällä hetkellä ihmettelen lähinnä sitä, pääsenkö ikinä TAKAISIN työelämään, ja olen jotenkin henkisesti varautunut siihen, että niin ei välttämättä käy. Oma alani kun on niitä, joita yt-neuvottelut ovat rankimmin ravistelleet. Mutta yritän muistaa, että talouteni on ainakin tällä hetkellä turvattu siitä huolimatta: se on suunnattoman iso seikka, josta on syytä olla kiitollinen. Välillä mietin myös, millaiseen maailmaan omat pienemmät lapseni aikanaan astuvat, ja miten he paikkansa siinä löytävät. Siihen en voi itse vaikuttaa kuin rajallisesti.
    Viime aikoina olen minäkin ajatellut elämääni aika paljon taaksepäin ja miettinyt, mitä olisin parikymppisenä tästä sanonut. Ainakaan en olisi osannut ennustaa, että elämä noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua ei ainakaan ole tylsää ja vakiintunutta - parikymppisestähän neli-viisikymppiset ovat auttamatta vanhoja ja tylsiä. Siinä mielessä, voiton puolellla ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä huolehdin nuorena valtavasti erityisesti siitä saisinko oman perheen. Työkin toki mietitytti mutta en kai ole koskaan ollut kovin kunnianhimoinen töitteni suhteen vaan vähän vähemmän mielenkiintoiset hommatkin kyllä kelpaavat minulle, kun taas ihmissuhteissa en mitenkään halunnut päätyä epätyydyttävään kompromissiin. No, kaikki kävi hyvin, ja minulla on ollut toistaiseksi tosi onnellinen ja onnekas elämä, ja se sinänsä kyllä kannustaa huolettomuuteen tulevankin suhteen. Mutta turhan helposti silti huolehdin ja hermoilen. Itse en ehkä niinkään liiaksi murehdi suuria juttuja kuten työelämän kuvioita tai sellaisia maailmanluokan asioita joille en voi mitään, vaan huolehdin turhaan pienemmistä, usein aika epärationaalisistakin jutuista. Sellaisesta turhanpäiväisestä huolehtimisesta haluaisin opetella eroon.

      Minä elän tässä vaiheessa elämääni sinänsä aika jännittävää elämää mutta muuten olen kyllä hyvinkin juuri niin tylsä kuin parikymppisenä olisin saattanut kuvitellakin! Olenkin tosiaan oikein tyytyväinen, että parikymppisenä elin sille ikäkaudelle sopivaa elämää muun muassa Lontoossa ja New Yorkissa. Juuri nyt en yhtään jaksaisi valvoa myöhään ja tutustua loputtomiin uusiin ihmisiin - on ihan mainiota, että nuoruusvuosien muistot kertovat, että onpahan sitä tullut valvottua ja elettyä!

      Poista
  5. Huoh, kiitos. Vaikka tämä olisi tarkoitettu mua 10 vuotta nuoremmille, se luo lohtua juuri nyt kun kipuilen urahaaveiden (ja oikeastaan jostain kulman takaa löytyneen kunnianhimon ja toisaalta "hukkaan" eli perusduunissa ja kotiäitinä vietettyjen vuosien aiheuttaman ahdistuksen kanssa) ja poden yhtä aikaa kolmenkympinkriisiä, maailmantuskaa ja huolta siitä, että en oikein kelpaa tämän vuosien kotona ja välillä maailmalla sekoillen ajan jälkeen sydänystäväksi, työntekijäksi tai opiskelijaksi sinne minne haluaisin. Eli kiitos, viisaista sanoista, ne tulivat ehkä vähän myöhään sinulle itsellesi mutta osuivat nyt hyvään saumaan mulle :). MILLA

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että tärkein viesti mulla tuossa yllä on, että kaikki kyllä järjestyy. Siihen on parasta uskoa jo siksikin, että niin kuin Leena tuossa yllä totesi, se ikäänkuin toteuttaa itseään.

      Mä suhtaudun itseeni ja menneisyyteeni armollisesti koska tiedän, että olen vilpittömästi yrittänyt seurata sydäntäni ja vaistojani. Olen hyvistä syistä tehnyt ajoittain huonojakin valintoja mutta tärkeää omasta näkökulmastani näin jälkikäteen katsoen on se, että olen ollut oikealla asialla, omaa parasta elämää rakentamassa. En usko, että mikään koskaan elämässä menee hukkaan vaan kaikella on tarkoituksensa. Kaikesta oppii jotakin mille tulee ennen pitkää käyttöä. Monesti se tarkoitus tai oppi toki ilmenee vasta joskus vuosien päästä, mutta siinäkin on oikeastaan taas vain syytä suhtautua itseensä ja elämäntilanteeseensa armollisesti ja ymmärryksellä!

      Ja toinen juttu on sitten tietysti se, että niihin aikaisemmin tehtyihin valintoihin ei joka tapauksessakaan enää voi vaikuttaa. Nelikymppinen täti toteaa nyt, että älä sure, sullahan on kaikki vielä edessä! Ja: kaikki kyllä järjestyy :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!