tiistai 28. helmikuuta 2017

Lisää arkisia yksityiskohtia Khartumista

Kun omaa arkea katsoo tarkemmin, alkaa huomata enemmänkin omalaatuisia yksityiskohtia:


Vesi

Vesifiltterisysteemimme on talon ulkopuolella ja siksi jatkuvasti hiekkapölyn peitossa.


Yksi niistä asioita joita maailmalla ikävöin on puhdas hanavesi. Pesemme täällä hanavedellä itsemme ja hampaammekin, ja jonkin verran käytämme hanavettä keitettynä ruuanlaitossa, mutta juomavetenä emme sitä kuitenkaan sellaisenaan käytä. Vettä täällä kyllä käsitellään ja meillä on lisäksi talossa vesifiltterisysteemi minkä pitäisi puhdistaa hanavedestä ainakin suuremmat epäpuhtaudet, mutta juomavedeksi hanavedestä ei minusta kuitenkaan ole. 

Khartumissa vesifiltterit tuntuvat olevan aika tavallisia, vähän vaatimattomammissakin talouksissa on usein ainakin pieni vesifiltteri keittiön hanan tuntumassa. Meidän suuri vesifiltterisysteemimme kattaa koko talouden. Vesifilttereistämme yksi pitää vaihtaa kerran parissa kuukaudessa, kaksi muuta kerran neljässä kuukaudessa. Tosin usein vaihtoväli venyy aika lailla pitemmäksi kun emme onnistu mistään löytämään vaihtofilttereitä.

Vasta kaksi tonkkaa tyhjillään - vielä ei ole kiire kauppaan vaihtamaan niitä täysiin.


Juomaveden ostamme kaupasta. Meillä on kaksi juomavesilaitetta - yksi alakerrassa keittiössä ja yksi yläkerrassa - ja yhteensä kahdeksan vesitonkkaa. Kun vesitonkista neljä seisoo ulko-oven vieressä tyhjillään on aika käydä vaihtamassa tyhjät tonkat täysiin. Yhden suosimamme Safia-merkkisen vesitonkan vaihtaminen täyteen maksaa tällä hetkellä noin 25 Sudanin puntaa, alle 2 euroa - ainakin jos kaupan eteen ajaa meidän suurella autollamme. Paikallisille saattaa hinta olla halvempi. 


Kärsivällisyyttä koetteleva internet

Internet toimii meillä usein niin hitaasti, että en monestikaan jaksa jäädä odottelemaan sivujen latautumista ja vain hyvin harvoin viitsin edes yrittää katsoa sosiaalisen median videolinkkejä tai kuunnella podcastejä. Hitaan yhteyden lisäksi meillä on data-aikaa vain rajoitetusti. Päivittäin voimme parhaimmillaan katsoa Netflixiä noin 24 minuuttia. Siinä on tietysti hyvätkin puolensa, sillä viihtyisimme varmaankin kaikki muuten Netflixin parissa liikaakin! Aion silti yrittää tässä lähikuukausina vaihtaa internetyhteytemme toimivampaan. 

Kummallista täkäläisessä internetissä on sekin, että aika ajoin joillekin sivuille ei ole pääsyä. Ensimmäiseen kahteen vuoteen en muista koskaan päätyneeni yhdellekään estetylle sivustolle, mutta nyt sellaisia on osunut kohdalle parikin muutaman viikon sisään. Ihan äskettäin kävin pitkästä aikaa lukemassa amerikkalaista mammablogia enkä ehtinyt ensimmäistä sivua pitemmälle, kun pääsy sivustolle oli yhtäkkiä estetty. En ole ihan varma miksi kyseinen mammablogi vaikutti sensuroijan silmissä kyseenalaiselta. Sillä on kyllä nokkela nimi joka saattaa antaa mielikuvan vähän toisenlaisesta sivustosta. 

Tähän asti kaikki ne estetyt sivustot joille olen päätynyt ovat ennen pitkää olleet luettavissa. Näin kävi myös mammablogin kohdalla. Kun kymmenisen minuuttia myöhemmin kävin koettamassa onneani, pääsin jälleen lukemaan sivustoa vapaasti. 


Maitotuotteet

Vasemmalla juotavia jugurtteja, keskellä täyteläistä maustamatonta jugurttia, oikealla tuoretta maitoa. Maustamatonta jugurttia on sekä tässä juoksevammassa että lohkeavassa muodossa. Pitkään en osannut päättää kumpi on minun suosikkini, mutta olen nyt parin vuoden jälkeen enemmän mieltynyt tuohon juoksevampaan olomuotoon.


Sudanissa on useampia maidontuottajia. Me itse suosimme Capo-maitotuotteita, sillä ne ovat hyviä ja kaikin puolin laadukkaita. Kaikki maitotuotteet täällä näyttäisivät olevan täysmaidosta, tuottajasta riippumatta. Se sopii minulle sillä käytän muutenkin mieluiten täysmaitotuotteita sen vähän mitä käytän. Me käytämme täkäläisestä maitotuotteista erityisesti tuoretta maitoa ja erilaisia jugurtteja. Paikalliset juustot ovat minun makuuni liian suolaisia, mutta paikallisen fetan makuun olen kyllä päässyt.


Huoneenlämpökaappi

Lääkekaappimme on lapsilukolla kiinni, että lapset eivät pääse lääkkeisiin käsiksi.
Olemme saaneet helmikuussa nauttia miellyttävän viileistä säistä. Viime viikot olemme pärjänneet vain tuulettimilla ja nekin ovat olleet käytössä lähinnä öisin. Tällä viikolla näyttää sää kuitenkin taas tuntuvasti lämpenevän. Pian päästääneen taas jo lähelle 40 celsiusastetta ja huhti-toukokuussa reippaasti yli senkin. 

On aika hankalaa säilyttää näissä oloissa sellaisia lääkkeitä joita tulisi pitää huoneenlämmössä, huoneenlämpö kun nousee täällä kuumina kuukausina helposti lähelle 40 celsiusastetta ja ylikin. Ilmastointilaitteemme menevät rikki jos pidämme niitä päällä jatkuvasti yhdeksän kuukautta vuodesta, ja meillä on joka tapauksessa kylmimmilläänkin ilmastointi säädetty 28 celsiusasteeseen, mikä ei riitä sellaisille lääkkeille joita pitäisi säilyttää lähempänä 20 astetta.

Noin vuosi sitten löysimme ongelmaan ratkaisun: hankimme pienen viinikaapin jonka säädimme niin lämpimäksi kuin sen sai, eli noin 18-asteiseksi. Lämpötila on toki viileänpuoleinen, mutta menee kuitenkin huoneenlämmöstä. Ainakin paremmin kuin 40 astetta. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Sairaana kehitysmaassa

Maailmalla muhii paljon sellaisia sairauksia joiden minä luulin maailmanlaajuisesti jääneen edellisille vuosisadoille. Yksi miehen kollegoista sairastui jokin aika sitten lavantautiin, jonka olemassaoloon havahduin itse viime keväänä kun lastenlääkäri täällä epäili sitä vanhemman tytön kuumeilun syyksi ja lähetti tytön verikokeisiin joilla suljettiin pois muun muassa lavantauti sekä malaria. 

Sudanissa oli äskettäin koleraepidemia joka levittyi myös Khartumin alueelle. Virallista tietoa koleratapauksista ei mistään oikein löytynyt, mutta käytännössä epidemia näkyi muun muassa siinä, että yksi kaupungin keskeisistä vihannes- ja hedelmätoreista suljettiin. Kolera, ripulitauti, voi tappaa hyvinkin nopeasti, mutta siihen on toisaalta onneksi tehokas ja toimiva hoitokeino: nesteytys. Koleraepidemian aikaan jokainen tavallinenkin mahatauti tuntuu silti vähän turhan jännältä paikalta, siitäkin huolimatta, että meillä onkin aina lääkekaapissa nestehoitoa varten varalla lääkettä. Koleraepidemian vuoksi minusta tuli hygienian suhteen entistäkin varovaisempi ja pesen nykyään huolellisesti myös muun muassa greipit ja mangot ennen kuorimista ja syömistä. 

Äskettäin yksi nuorimmaisemme ystävistä sairastui tuhkarokkoon, mutta diagnoosi selveni vasta sen jälkeen kun pieni poika oli ehtinyt nuhaisena käydä taaperokerhomme tapaamisessa. Tuhkarokkohan oli Suomessakin vielä minun lapsuudessani 1970-luvulla ihan tavallinen lastentauti, mutta nykyään Suomessa esiintyy vain muutama tuhkarokkotapaus vuodessa. Rokotusten avulla tuhkarokko on käytännössä hävitetty Suomesta kokonaan. Täällä Sudanissa ei tuhkarokkoon toisaalta ole päässyt kehittymään samanlaista laumasuojaa kuin Suomessa, sillä läheskään kaikkia ei täällä ole rokotettu tuhkarokkoa vastaan. Tuhkarokko onkin täällä lavantaudin ja koleran tavoin edelleen melko tavallinen sairaus. 

Meidän kolmevuotias nuorimmaisemme on ehtinyt ottaa vasta yhden tuhkarokkorokotuksen, rokotusohjelman mukaisesti yksivuotiaana. Tuhkarokkoon sairastunut kaveri oli hänkin saanut ensimmäisen tuhkarokkorokotuksen, mutta yksi rokotus ei vielä anna täyttä suojaa - siksi tuhkarokkoa vastaan rokotetaan toisenkin kerran lapsuuden aikana. Meidän kolmevuotiaamme on määrä ottaa tehosterokotus tänä kesänä, ennen kuin tyttö syksyllä aloittaa koulun. 

Kun tyttösellemme nousi kova kuume noin viikko sen jälkeen kun hän oli tavannut tuhkarokkoisen kaverinsa ei auttanut kuin odottaa mitä tuleman pitää: puhkeaisiko tuhkarokkoihottuma vai oliko kuitenkin kyse vain ärhäkästä flunssasta. Minua hirvitti - ei niinkään itse rokko mutta sen mahdolliset jälkitaudit ja sivuvaikutukset. Onneksi tytön sairaus vaikuttaisi kuitenkin olevan ihan vain kovaa flunssaa. Päivä nuorimmaisen sairastumisen jälkeen myös isosiskolle tuli nuha ja yskä ja kuumetta, enkä itsekkään ole ihan täysin voimissani. Olemme nyt sairastaneet kotona jo useamman päivän ja arvelen, että muutama päivä ainakin tässä vielä menee. 

Ihan tavalliset sairaudetkin tuntuvat näissä olosuhteissa usein vähän normaalia huolestuttavammilta. Monen perussairauden kohdalla mainitaan internetin länsimaisilla lääkärisivustoilla, että kehitysmaissa ne saattavat olla jopa tappavia. Tarkoitus lienee rauhoittaa länsimaisia lukijoita, että heidän ei tavallisten tautien tappavuudesta tarvitse yhtä lailla huolehtia, mutta itse jään aina vähän miettimään onko kyse maantieteellisestä sijainnista vai ennemminkin kuitenkin elinolosuhteista. Me kun täällä sairastamme juurikin kehitysmaassa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Viisi yksityiskohtaa khartumilaisesta arjestamme

Muutamassa ulkosuomalaisessa blogissa on viime päivinä kuvailtu arjen yksityiskohtia eri maissa. Kiitos Liisalle hyvästä ideasta. Ulkosuomalaiset blogit avaavat ikkunan eri maihin ja mikä sen kiinnostavampaa kuin tavallinen arki! Toivottavasti moni muukin innostuu kuvaamaan oman elämänsä arkipäiväisiä erikoisuuksia.

Sudanissa ja täällä pääkaupungissa Khartumissakin eletään niin monissa erilaisissa todellisuuksissa, etten rohkene väittää oman arkeni edustavan elämää täällä kovin laajalti. Nämä yksityiskohdat ovat kuitenkin keskeinen osa minun täkäläistä elämääni ja kertovat siis omasta arjestani täällä aika tavalla. 


Sähkömittarit

Kylläpä meidän sähkömittarimme ovat hiekkapölyn peitossa!


Sähköstä maksetaan täällä etukäteen. Sähkötoimistosta käydään ostamassa kilowattitunteja ja ne ladataan sähkömittariin. Meidän talomme on siitä erikoinen, että meillä on sähkömittareita kaksin kappalein - ehkä siksi, että talomme on niin suuri, en tiedä. Kerran toinen mittareista meni huomaamatta nollille mutta sähköt talossa toimivat siitä huolimatta. Kun emme oikein ymmärrä miten sähkö talossa jakautuu olemme pitäneet tapana ladata aina kerralla varalta molemmat mittarit. Sähkö ei ole täällä minun mielestäni tavattoman kallista, vaikka hinta on kyllä kuluneen vuoden aikana entisestään kallistunut. Kesäkuumalla sähköä kuluu hyvinkin paljon sillä 40 asteen hellelukemissa emme ilman ilmastointilaitteita täällä pärjää.


Keittokaasu

Uunin oikealla puolen käytössä oleva keittokaasutonkka, vasemmalla varatonkka.


Kaasua keittiön uunia varten ostetaan kaasutonkissa. Keittokaasutonkan täyttäminen maksoi kaksi ja puoli vuotta sitten 25 Sudanin puntaa. Nykyisin hinta on reippaasti yli 100 puntaa. Ajoittain kaasusta on myös ollut pulaa. Siksikin meillä on talossa kaksi kaasutonkkaa. Yksi tonkista on käytössä ja toinen täysi tonkka odottamassa. Ulkopuolelta ei näe kuinka paljon kaasua tonkassa on jäljellä, eli ihan järjestään kaasu loppuu kesken ruuanlaiton. Silloin on kätevää, että voi yksinkertaisesti irrottaa yhden tonkan ja laittaa toisen tilalle. Alkuun arastelin käsitellä tonkkia itse, mutta koska olen ollut täällä niin paljon yksikseni, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla tonkkien kanssa tutuiksi.

Omat kaasuvarastot ovat sinänsä tuttuja juttuja jo monen vuoden takaa. Myös Jamaikalla ja Belizessä meidän täytyi itse ostaa kaasu uunia varten. Jamaikalla kaasua myytiin suuremmissa tonkissa, jotka seisoivat turvallisuussyistä talon ulkopuolella. Belizessä meillä oli kiinteä kaasusäiliö jonka täytti aika ajoin kaasurekka. Kiinteässä säiliössä kätevää oli se, että siitä pystyi päällepäin näkemään suurinpiirtein kuinka paljon kaasua oli vielä käytettävissä.


Radiopuhelin

Radiopuhelin lepäämässä Afrikka-palapelin edustalla. Palapeli on muuten ajastaan jäljessä, sillä siinä Etelä-Sudan ei vielä näy itsenäisenä valtiona.


Kerran viikossa on radiotarkastuksen aika. Meillä on ollut hätätilanteita varten käytössä radiopuhelin jo Jamaikalta asti. Kun hurrikaanien jälkeen sähköverkko saattoi Kingstonissa olla useammankin päivän poissa toiminnasta olivat radiopuhelimet tärkeä yhteydenpitoväline. Missään aikaisemmassa asuinmaassamme emme ole kuitenkaan säännöllisesti harjoitelleet radiopuhelimen käyttöä ja olenkin itse niitä aina vähän vierastanut. Nyt kun viikottaisen radiotarkastuksen myötä alkaa radiopuhelimen käyttö olla minullekin hyvinkin tuttua, alan uskoa, että saattaisin osata hätätilanteessa sanoa radiopuhelimeen jotain rakentavampaa kuin “apua” ja saattaisinpa hyvässä lykyssä hätääntyneenä muistaa kutsutunnuksenikin. Radiopuhelinkeskusteluissahan ei tavallisesti käytetä omia nimiä vaan kutsutunnuksia. Toivotaan tosin toki, ettei radiopuhelimelle tulisi käyttöä.


Henkilökunta

Automme parkissa henkilökunnan puolella pihaa, hyttysverkon ja kalterien läpi kuvattuna. Jokaisessa kotimme ikkunassa on vastaavanlaiset kalterit. Olen niin tottunut kaltereihin, että en kiinnitä niihin enää mitään huomiota; meillä on ollut ikkunoissamme kalterit jo Jamaikan ajoista asti. Tämän talon kalterit ovat mielestäni itse asiassa aika tyylikkäät ja niiden läpi näkee melko hyvin ulos.


Jo Jamaikalta asti olen opetellut kuinka jakaa koti osa-aikaisen kotiapulaisen kanssa. Helpolla se ei ole tullut eikä ole ihan ongelmatonta edelleenkään. Arvostan suuresti sitä, että kotiapulainen auttaa pitämään talon järjestyksessä, mutta koskaan en taida täysin tottua siihen, että vieras ihminen hyörii talossa. Tänä keväänä olen vähän lähempänä omaa mukavuusaluettani kun kotiapulainen on talolla vain kolmena päivänä viikossa ja muutamana päivistä vain jokusen tunnin ajan.

Vartijoihinkin totuttelemme jossain määrin edelleen koska vartijoita meillä on ollut vasta Belizen aikojen loppupuolesta eteenpäin. Eikä meillä ennen Sudania koskaan ollut autonkuljettajaa eikä puutarhuria. Varsinkin autonkuljettajasta on tullut niin kiinteä osa arkeamme, etten osaa oikein kuvitellakaan miltä elämä täällä näyttäisi ilman häntä, mutta alkuun minusta tuntui hengästyttävän hämmentävältä ajatus omasta autonkuljettajasta.


Pistorasiat

Brittiläinen pistorasia.



Sudanissa on monessa talossa brittiläiset sähköpistorasiat. Toisaalta käytössä on myös eurooppalaisia pistorasioita, ja virallisten tietojen mukaan maassa on käytössä myös kolmannentyyppisiä pistorasioita, joihin en itse ole kuitenkaan koskaan täällä tyrmännyt. Täällä on myynnissä sähkölaitteita sattumanvaraisesti sekä eurooppalaisilla että brittiläisillä pistokkeilla. Me käytämme arjessamme runsaasti adaptereita, sillä aika monet sähkölaitteistamme ovat eurooppalaisia ja niissä on siis eurooppalaiset pistokkeet. Onneksi täällä on myös sama sähkövirta kuin esimerkiksi Suomessa, eli minkäänlaisille sähkövirranmuuntajille ei ole sentään tarvetta.

Adapteri arjen apuna.


















*****
Täkäläisiä arjen erikoisuuksia voisi listata vaikka kuinka! Nämä tulivat vain nyt ihan ensimmäisinä mieleen. Monet arkiset asiat täällä tuntuivat alkuun hyvinkin hankalilta, mutta niin vain kaikesta oudosta ja erilaisesta on ajan kanssa tullut hyvinkin arkipäiväistä.

Uskolliset ystävät

Koskaan ei tarvitse syödä yksin... Skippy oli tällä aterialla vahdissa pöydän alla, nämä kaksi puolestaan ihan pöydän vieressä.
En tiedä miksi Pongo näyttää iskevän silmää. 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Tytöt tallilla

Koulun talli on yksi tärkeistä paikoistamme Khartumissa. Minä käyn tallilla kolme kertaa viikossa. Vanhemmalla tyttärellä ja pojalla on ratsastustuntinsa eri koulupäivinä koulun jälkeen ja minä itse käyn ratsastamassa viikonloppuaamuna.

Talli on ihan Niilin tuntumassa missä on runsaammin kasvillisuutta kuin etäämmällä Niilistä. Kauniilla, vehreällä ja hyvinhoidetulla tallialueella tuntuu helpolta hengittää. Tallilla asustaa hevosten lisäksi tallikissa Lucy johon varsinkin tyttömme ovat kovin kiintyneet, ja lisäksi ainakin yksi suuri kilpikonna. 

Sinä päivänä kun tytär ratsastaa minulla on tavallisesti viihdytettävänä tallilla vain nuorimmainen, sillä poika pääsee koulusta harrastustunniltaan vasta samoihin aikoihin kun tytön ratsastustunti jo alkaa. Poika menee niinä päivinä ystävän luokse suoraan koulusta ja me noukimme hänet sieltä kotimatkalla. 

Kun on pojan ratsastustunnin vuoro olen tavallisesti tallilla molempien tyttöjen kanssa. Tuon lapsille tallille mukana evästä ja kun muistan myös ajankuluksi askartelukirjoja tai ihan vain paperia ja kyniä. Viimeksi tallille oli joltakulta unohtunut pallo jolla tytöt innostuivat leikkimään hyvän tovin sillä välin kun veli ratsasti. 




torstai 16. helmikuuta 2017

Hyvästejä ja ikävää

Olen ollut viime viikkoina jotenkin tavallista kireämmällä tuulella ja myös tavallistakin väsyneempi. En tiedä onko syy vai seuraus se, että olen nyt monena yönä peräkkäin heräillyt keskellä yötä murehtimaan ja huolehtimaan milloin mitäkin. 

Viime yönä minut herätti se kun pienimmäinen muksahti kello yhden maissa sängystään lattialle. Lapsi kömpi puoliunissaan takaisin sänkyyn mutta itse en saanut enää unen päästä kiinni. Mieltäni painoi se, että olin aikaisemmin päivällä saanut kuulla, että yksi vanhemman tyttären läheisistä luokkakavereista oli eilen viimeistä päivää koulussa. Lähtö tuli ihan varoittamatta, perhe muuttaa kesken kaiken pois. Vasta joulukuussa sanottiin hyvästit toiselle läheiselle kaverille joka niinikään muutti kesken kouluvuoden toiseen maahan. Pyörin yöllä pari tuntia hereillä ja murehdin tytön puolesta hyvän kaverin yllättävää lähtöä.

Kuusivuotias vanhempi tyttäremme on kahden ja puolen Sudanin vuotemme aikana solminut täällä useampia läheisiä ystävyyssuhteita. Hänen läheisistä ystävistään on nyt yksi kerrallaan ehtinyt muuttaa pois jo seitsemän. Näiden läheisten ystävien lisäksi pois on muuttanut tänä aikana myös useampia vähän vähemmän läheisiä ystäviä ja tuttavia. Muutot ovat kiertolaiselämän välttämätön paha, mutta täällä Khartumissa ulkomaalaisten työntekijöiden vaihtuvuus on hyvinkin nopeaa, ja tyttärellemme on sattunut osumaan ihan harvinaisen huono onni sen suhteen kuinka monet hyvästit hän on jo joutunut jättämään. 

Parin vuoden takainen kuva tyttärestämme (kuvassa keskellä) kahden hyvän ystävänsä kanssa. Nämä molemmat ystävät muuttivat muualle ensimmäisen Sudanin vuotemme jälkeen. Tyttö ikävöi heitä ajoittain edelleenkin, puolitoista vuotta myöhemmin.


Kuusivuotiaamme on onneksi sosiaalinen ja hyvä ystävystymään. Hän tuntuu olevan hyvissä väleissä melko lailla kaikkien luokkakavereidensa kanssa ja on ystävystynyt myös moniin nuorempiin ja vanhempiin koulukavereihinsa. Silti minua surettaa hänen puolestaan, että jo näin pienenä hän on joutunut kohtaamaan läheisistä ystävistä eroamisen ja siitä seuraavan ikävän. 

Ikävä toki kuuluu tähän elämäntapaan erottamattomalla tavalla. Ikävää hallitaksemme ja hillitäksemme me pyrimme mahdollisimman paljon pitämään yhteyttä tärkeiden ja läheisten ihmisten kanssa myös siinä vaiheessa kun välissä on tuhansia kilometrejä. Matkustamme tapaamaan perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä mahdollisimman paljon. 

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista jatkaa ystävyyssuhteita muuton jälkeen. Tytön poismuuttaneet läheiset ystävät ovat kaikki olleet ihania ja mielenkiintoisia pieniä tyttöjä ja poikia eri puolilta maailmaa. Mutta vaikka tutustuin tytön kautta näistä kavereista osaan aika hyvinkin, en ehtinyt tulla kovin tutuksi heidän vanhempiensa kanssa. Suurta osaa näistä lähteneistä läheisistä ystävistä emme siksi todennäköisesti tulee enää toiste näkemään. Se surettaa minua. Tuntuu väärältä ja surkealta, että kuusivuotias on joutunut pienen ajan sisällä eroamaan lopullisesti ihmisistä jotka ovat olleet hänen elämässään tiiviisti mukana joka arkipäivä. 

*****

Huonostinukutun yön jälkeen olen tänään ollut hyvin väsynyt. Väsymystä ei auttanut se, että aamulla pyyhälsimme mies, nuorimmainen ja minä ensitöiksemme lasten koululle katsomaan kun tytön luokka esitteli ala-asteen aamunavauksessa pieniä kananpoikia jotka he ovat luokassa munista asti kasvattaneet. Tosin pikkukanaset kasvattajineen olivat kyllä oikein piristävää seuraa.  

Pikkutiput ovat ehtineet parissa viikossa kasvaa jo aika isoiksi: kuvassa keskellä näkyvä ruskea otus on siis kananpoika.



Edessä on melko kiireinen viikonloppu: perjantaipäivällä ensin oma ratsastustuntini ja sitten tapaaminen ystäväperheen kanssa, ja perjantai-illaksi on meille vielä tulossa pari ystävää kylään laittamaan ruokaa ja syömään yhdessä. Lauantaina eläinlääkäri tulee rokottamaan koirat ja miehen täytyy käydä hammaslääkärillä, joten ihan vain levon merkeissä ei tule kulumaan sekään päivä. Mutta jospa saisin nyt öisin kuitenkin hengähdettyä ja levättyä enkä vaihteeksi heräisi huolehtimaan mistään.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kohti uutta elämänvaihetta

Pienimmäisemme täytti lokakuussa kolme. Ensi syksynä hänkin vihdoin aloittaa koulun isosisarustensa kansainvälisen koulun leikkikoululuokalla. Yksi elämänvaihe lähestyy loppuaan. Jonkun viikon ajan olen tuntenut itseni valtavan helpottuneeksi siitä, että olen kuin olenkin toiveideni mukaisesti saanut olla kotona kaikkien kolmen lapsemme varhaislapsuuden.

En ole koskaan osannut suunnitella elämääni kovin pitkälle eteenpäin. Toiveenani oli saada oma perhe mutta muitten tulevaisuudensuunnitelmien osalta olin suurpiirteisempi. En suorittanut yliopistotutkintojani niinkään tulevaisuutta ajatellen, vaan valitsin kurssit siltä pohjalta mistä asioista halusin oppia enemmän. On paljon sellaisia töitä joita voisin hyvillä mielin tehdä ja nämä kotivuodet ovat osoittaneet, että pärjään hyvin myös ilman minkäänlaista työidentiteettiä. Mutta perheeni on minulle juuri niin tärkeä kuin nuorempana odotinkin.

En meinaa uskoa todeksi, että pian aktiivisin kotiäitivaihe on ohi ja ensi syksystä asti minulla on ensimmäistä kertaa vuosiin jonkun tunnin verran joka päivä aikaa ihan vain itselleni. Mikään varsinainen palkkatyö ei minua syksyllä odota, mutta toimetta en suinkaan aio aamupäiviäni viettää. Suunnitelmat syksyn varalle kypsyvät mielessäni hyvää vauhtia. Nautin näistä viimeisistä kuukausista kotona täysin sydämin, mutta innolla odotan myös jo uusia tuulia. Olen sanomattoman kiitollinen, että syksystä eteenpäin minulla on tilaisuus omistaa osa päivästä omille projekteilleni.

Helpotuksen ja kiitollisuuden mukana on kuitenkin tullut myös annos syyllisyyttä. Syyllisyys juontaa juurensa siitä, että onnelliset sattumat ja ansaitsemattomat lahjat tuntuvat satujen aineksilta, eivät aikuisen elämältä. Jokunen vuosi sitten kun kirjoitin blogissa kotiäitiydestäni joku kommentoi kirpeästi, että aikuisen ihmisen paikka on töissä. Samanlaisia kommentteja olen toki saanut kuulla vuosien varrella enemmänkin. On myönnettävä, että osa minustakin ajattelee niin: ettei aikuisen ihmisen kuulu saada tällä tapaa kaikessa rauhassa nauttia omien lastensa seurasta tai voida vapaasti ottaa aikaa itselleen. Aikuisuuden ei pitäisi olla näin antoisaa ja onnellista!

Toisaalta kuitenkin ajattelen, että aikuisen ihmisen tehtävä on kyllä myös pitää mahdollisimman hyvää huolta omista jälkeläisistään. Vaikka perhe onkin minulle kaikki kaikessa, en mitenkään tietoisesti pyrkinyt pitkän linjan kotiäidiksi, vaan elämä vain järjestyi niin, että kaikkien perheenjäsenten kannalta minun paras paikkani on viime vuodet ollut kotona. On itse asiassa hyvinkin onnellinen sattuma, että osaan aidosti nauttia tästä tilanteesta johon olen päätynyt. Mitenkään itsestäänselvää ei ole se, että puoliso joka kiertää maailmaa toisen työn mukana aina löytää tästä kuviosta oman paikkansa. Minulta se on onneksi onnistunut hyvinkin kivuttomasti. 

Elämäntilanteeni ja elinolosuhteitteni sivutuotteena olen saanut myös tilaisuuden syksystä eteenpäin käyttää muutaman tunnin päivässä omiin projekteihini. Minun tilanteenihan on tämä: asumme olosuhteissa jossa minun työskentelyni kodin ulkopuolella tarkoittaisi melko väistämättä sitä, että meidän olisi palkattava lastenhoitaja hoitamaan ja osaltaan kasvattamaan lapsiamme. Pienimmän koulupäivä päättyy ensimmäiset kaksi vuotta pian puolenpäivän jälkeen ja isosisaruksetkin pääsevät koulusta melko varhain. Täältä tuskin löytyisi minulle töitä jotka joustaisivat perheemme tarpeiden mukaan ja jos minä kävisin kokopäivätöissä täytyisi jonkun muun olla lasten seurana useamman tunnin verran joka arki-iltapäivä. Olen nyt jo vuosia sivusta seurannut lastenhoitajia hoidokkiensa kanssa enkä halua sellaista elämää omille lapsillemme. Kaikkien onneksi minä viihdyn kotona ja osaan kehitellä itselleni mielekästä tekemistä myös siihen vaiheeseen kun pieninkin viettää osan päivästä koulussa. 

Kovin pitkälle eteenpäin en silti elämää suunnittele, kuten sanottu. Tilanteemme muuttuu koko ajan kun lapset kasvavat. Jokainen vuosi on erilainen ja jokaisessa maassa on vastassa omat realiteettinsa. Päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan, aikansa kutakin. Uskon, että yksi syy siihen, että olen saanut oman elämäni lopulta niinkin hyvin toimimaan tässä kiertolaiskuviossa on se, että kestän lopulta melko hyvin epävarmuutta siitä mitä seuraavaksi on edessä, ja osaan elää tässä hetkessä.

Näkymä puutarhastamme ihmeköynnöskaaren alitse kohti porttia.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Markkinahumua koululla

Katumarkkinat lasten koululla perjantai-iltana. Ihmisiä, markkinakojuja, värivaloja, ja kaiken yllä kuu.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Nöyryyden ylistys

Kohtasin jokin aika sitten koulun tallilla lasteni lukioikäisen koulutoverin. Teini-ikäinen tyttö oli osaava ja huomiotaherättävän itsevarma, kaikkea sitä mitä kansainvälisten koulujen kasvateilta odotetaankin. Tyttö osasi ottaa tilanteen haltuunsa vaikka oli ratsastusseurueemme selkeästi nuorin. Minun mielestäni hän oli kaiken kaikkiaan aika väsyttävää seuraa.

Toisessa yhteydessä törmäsin täällä aikuiseen puolituttuun joka hänkin on hyvin ulospäinsuuntautunut ja hyvä suustaan, vieläpä useammalla kielellä. Jonkun hetken jaksoin vaihtaa ajatuksia naisen kanssa, kunnes väsyin siihen, että hän jatkuvasti pyrki kuin huomaamattaan kehuskelemaan omilla saavutuksillaan muitten kustannuksella. Minusta on äärimmäisen mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia muitten ihmisten kanssa mutta harvinaisen tylsää olla kenenkään yleisönä. 

Vuosien varrella olen Khartumissa kohdannut muutaman sellaisen uuden tulokkaan, jotka ovat esittäneet olevansa täällä kuin kotonaan heti ensimmäisistä päivistä alkaen. Minun on vaikea omien kokemusteni pohjalta uskoa, että on mahdollista todella asettua aloilleen ensihetkistä alkaen yhtään mihinkään, Sudanista puhumattakaan. Epäilen, että kukaan oikeasti tuntee olonsa heti aidosti kotoisaksi uudessa ja vieraassa ympäristössä, väliaikaisessa asunnossa tai hotellihuoneessa, kun huonekalut ja muu omaisuus vielä tekevät matkaa kontissa kohti uutta kotimaata. 

Ylenmääräinen itsevarmuus ei minusta ole erityisen viehättävä ominaisuus. En ollenkaan ymmärrä halua tai tarvetta esittää pärjäävänsä tilanteessa kuin tilanteessa. On huomattavasti helpompi lähestyä sellaisia ihmisiä jotka ovat sinut omien heikkojen hetkiensä ja puutteidensa kanssa kuin heitä jotka antavat ymmärtää olevansa aina vahvoilla. Oman kokemukseni mukaan todellinen yhteys ihmisten välillä ei synny omien vahvuuksien esittelystä vaan päinvastoin rohkeudesta avautua niistä asioista jotka ovat itselle vaikeita ja haastavia.

Minulle kaikki nämä kohtaamiset ovat joka tapauksessa olleet hyvä muistutus siitä miten on tärkeää tukea lapsissamme itsevarmuuden lisäksi vaatimattomuutta ja nöyryyttä, kykyä kuunnella ja antaa muille tilaa, ja rohkeutta olla heikko uuden edessä ja ihan ylipäänsä. Todellinen sisäinen varmuus antaa tilaa muille eikä vaadi erityistä huomiota. Ihmisillä jotka ovat sinut oman itsensä kanssa on kykyä ja varaa antaa muidenkin loistaa. Ja ujokin voi olla varma itsestään mutta ei vain osaa tai halua tuoda itseään esille. 

Näiden tapaamisten jälkeen olenkin taas ihan tyytyväinen siihen, että omat lapsemme ajoittain ujostelevat vieraita eivätkä jatkuvasti tee itseään joka seurassa tykö. Vaikka he kansainvälisen koulun kontekstissa saattavatkin välillä jäädä vähän varjoon, elämän kannalta uskon lupaavan hyvää sen, että he eivät ole ylitsevuotavan varmoja itsestään tilanteessa kuin tilanteessa. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kysymyksiä joilta en täällä pääse pakoon

En voi näissä olosuhteissa koskaan unohtaa kuinka onnekas olen. Aika lailla päivittäin mietin kuinka epäoikeudenmukaista on se, että minä saan elää näin hyvää ja huoletonta elämää, kun ympärillä monet vain juuri ja juuri selviytyvät päivästä toiseen. 

Hyväosaisuuden mukana tulee mielestäni aimo annos vastuuta. Omasta hyvästä onnesta ei voi hyvällä omallatunnolla nauttia jos sitä ei jaa eteenpäin. Me yritämmekin auttaa apuatarvitsevia kun voimme, niin tuttuja kuin vähän tuntemattomampiakin, lähellä ja kaukana. Mutta kohtaan täällä usein ihmisiä, jotka ajattelevat, että meillä on suorastaan velvollisuus antaa heille omastamme. Joku ottaa itse sieltä täältä mitä tarvitsee, toinen pyytää suoraan itselleen avustusta, kolmas antaa ymmärtää että meillä on mistä antaa. 

Kun itsekin ajattelen, että meidän hyväosaisten kuuluukin jakaa onnestamme eteenpäin, miksi minua harmittaa niin paljon se jos joku suoraan edellyttää meiltä avustusta? Tätä olen paljon miettinyt viime viikkoina ja kuukausina. Meillä on selkeästi enemmän kuin tarvitsemme: ruokaa, tavaraa, vaatteita, kaikkea. Jos joku huijaa minulta muutaman kympin tai suorastaan vaatii apua, mitäpä siitä?

Osin kai siksi, että vie pois paljon antamisen ilosta, kun apua tai lahjoitusta odotetaan ja suorastaan edellytetään. Minua kismittää myös se jos vastuunkanto ja anteliaisuus nähdään heikkoutena. Mutta on kai reaktiossani syyllisyydentunnettakin mukana. Jatkuvasti mietin teenkö tarpeeksi, tarjoanko riittävän hanakasti apua, huomaanko ja ymmärränkö todella muiden tarpeita. Tasapainottelen mielessäni kuinka paljon voin omasta onnestani hyvin mielin pitää itse, ja kuinka paljon olisi reilua ja oikein antaa pois. 

maanantai 6. helmikuuta 2017

Vastakohtia

Näkymä monien vastakohtien Khartumista. Edustalla nainen paikallisessa asussa kuorma täkäläiseen tapaan pään päällä; taustalla vastarakennettu moderni rakennuskompleksi. Uusia rakennuksia on samaan aikaan ohittamassa sekä ratsukko että auto.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Kylmä ja hiekkamyrskyinen viikko

Tämän talven pitempi kylmä jakso osui tälle viikolle. Olin ehtinyt jo menettää toivoni, että saisimme tänä talvena nauttia kylmemmästä säästä, mutta niin vain kävi, että viime perjantaina heräsimme tuuliseen ja mukavan vilpoiseen aamuun. Seisoin aamulla koirien kanssa pihalla ja hytisin. Myöhemmin perjantaiaamuna ratsastustunnilla tuuli niin kovasti, että niin hevoset kuin me ratsastajatkin räpyttelimme hiekkapölyä silmistämme aika lailla koko tunnin ajan. Kylmä sää saapui yhdessä hiekkapilvien kanssa: useamman kerran viime päivien aikana on taivas haalentunut hiekanvaaleaksi ja tuuli on vahvistunut. 

Minä olen nauttinut täysin sydämin siitä, että nyt hetken verran olen tarvinnut aamuisin ja iltaisin villashaalia ja öisin villapeittoa. Päivisin lämpötila on noussut kolmenkymmenen pintaan, ja siinä vaiheessa lyhythihainen paita on riittänyt suojaksi ihan mainiosti, mutta missään vaiheessa ei tällä viikolla ole ehtinyt tuntua tuskaisen kuumalta. 

Viime sunnuntaina lupasi säätiedotus täkäläisittäin
mukavan vilpoista säätä.

Ainut varsinainen epäkohta tässä säässä on se, että vedenlämmittimme ei jostain syystä jaksa toimia kunnolla ja se tarkoittaa tällä säällä hyvinkin kylmiä suihkuja. Minä inhoan kylmää vettä, mutta yritän pitää mielessä, että ihan pian on meillä täällä taas kuukausikaupalla mahdollisuus vain äärimmäisen kuumiin suihkuihin. Nimittäin siinä vaiheessa kun sää taas lämpenee, aurinko lämmittää vesisäiliöt ja putket kiehuvan kuumiksi eikä hanoista tulekaan enää lainkaan kylmää vettä. 

Ensi viikolla sää näyttääkin taas vähitellen lämpenevän, mutta näiden kylmien päivien jälkeen kestän taas vähän paremmin ajatuksen kuumasta keväästä. 

Taivas on läpi viikon ollut hiekkapilvien vuoksi tavallista hailakampi, mutta ihmeköynnöksen kukat yhtä kauniita ja näyttäviä kuin aina.