maanantai 13. helmikuuta 2017

Kohti uutta elämänvaihetta

Pienimmäisemme täytti lokakuussa kolme. Ensi syksynä hänkin vihdoin aloittaa koulun isosisarustensa kansainvälisen koulun leikkikoululuokalla. Yksi elämänvaihe lähestyy loppuaan. Jonkun viikon ajan olen tuntenut itseni valtavan helpottuneeksi siitä, että olen kuin olenkin toiveideni mukaisesti saanut olla kotona kaikkien kolmen lapsemme varhaislapsuuden.

En ole koskaan osannut suunnitella elämääni kovin pitkälle eteenpäin. Toiveenani oli saada oma perhe mutta muitten tulevaisuudensuunnitelmien osalta olin suurpiirteisempi. En suorittanut yliopistotutkintojani niinkään tulevaisuutta ajatellen, vaan valitsin kurssit siltä pohjalta mistä asioista halusin oppia enemmän. On paljon sellaisia töitä joita voisin hyvillä mielin tehdä ja nämä kotivuodet ovat osoittaneet, että pärjään hyvin myös ilman minkäänlaista työidentiteettiä. Mutta perheeni on minulle juuri niin tärkeä kuin nuorempana odotinkin.

En meinaa uskoa todeksi, että pian aktiivisin kotiäitivaihe on ohi ja ensi syksystä asti minulla on ensimmäistä kertaa vuosiin jonkun tunnin verran joka päivä aikaa ihan vain itselleni. Mikään varsinainen palkkatyö ei minua syksyllä odota, mutta toimetta en suinkaan aio aamupäiviäni viettää. Suunnitelmat syksyn varalle kypsyvät mielessäni hyvää vauhtia. Nautin näistä viimeisistä kuukausista kotona täysin sydämin, mutta innolla odotan myös jo uusia tuulia. Olen sanomattoman kiitollinen, että syksystä eteenpäin minulla on tilaisuus omistaa osa päivästä omille projekteilleni.

Helpotuksen ja kiitollisuuden mukana on kuitenkin tullut myös annos syyllisyyttä. Syyllisyys juontaa juurensa siitä, että onnelliset sattumat ja ansaitsemattomat lahjat tuntuvat satujen aineksilta, eivät aikuisen elämältä. Jokunen vuosi sitten kun kirjoitin blogissa kotiäitiydestäni joku kommentoi kirpeästi, että aikuisen ihmisen paikka on töissä. Samanlaisia kommentteja olen toki saanut kuulla vuosien varrella enemmänkin. On myönnettävä, että osa minustakin ajattelee niin: ettei aikuisen ihmisen kuulu saada tällä tapaa kaikessa rauhassa nauttia omien lastensa seurasta tai voida vapaasti ottaa aikaa itselleen. Aikuisuuden ei pitäisi olla näin antoisaa ja onnellista!

Toisaalta kuitenkin ajattelen, että aikuisen ihmisen tehtävä on kyllä myös pitää mahdollisimman hyvää huolta omista jälkeläisistään. Vaikka perhe onkin minulle kaikki kaikessa, en mitenkään tietoisesti pyrkinyt pitkän linjan kotiäidiksi, vaan elämä vain järjestyi niin, että kaikkien perheenjäsenten kannalta minun paras paikkani on viime vuodet ollut kotona. On itse asiassa hyvinkin onnellinen sattuma, että osaan aidosti nauttia tästä tilanteesta johon olen päätynyt. Mitenkään itsestäänselvää ei ole se, että puoliso joka kiertää maailmaa toisen työn mukana aina löytää tästä kuviosta oman paikkansa. Minulta se on onneksi onnistunut hyvinkin kivuttomasti. 

Elämäntilanteeni ja elinolosuhteitteni sivutuotteena olen saanut myös tilaisuuden syksystä eteenpäin käyttää muutaman tunnin päivässä omiin projekteihini. Minun tilanteenihan on tämä: asumme olosuhteissa jossa minun työskentelyni kodin ulkopuolella tarkoittaisi melko väistämättä sitä, että meidän olisi palkattava lastenhoitaja hoitamaan ja osaltaan kasvattamaan lapsiamme. Pienimmän koulupäivä päättyy ensimmäiset kaksi vuotta pian puolenpäivän jälkeen ja isosisaruksetkin pääsevät koulusta melko varhain. Täältä tuskin löytyisi minulle töitä jotka joustaisivat perheemme tarpeiden mukaan ja jos minä kävisin kokopäivätöissä täytyisi jonkun muun olla lasten seurana useamman tunnin verran joka arki-iltapäivä. Olen nyt jo vuosia sivusta seurannut lastenhoitajia hoidokkiensa kanssa enkä halua sellaista elämää omille lapsillemme. Kaikkien onneksi minä viihdyn kotona ja osaan kehitellä itselleni mielekästä tekemistä myös siihen vaiheeseen kun pieninkin viettää osan päivästä koulussa. 

Kovin pitkälle eteenpäin en silti elämää suunnittele, kuten sanottu. Tilanteemme muuttuu koko ajan kun lapset kasvavat. Jokainen vuosi on erilainen ja jokaisessa maassa on vastassa omat realiteettinsa. Päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan, aikansa kutakin. Uskon, että yksi syy siihen, että olen saanut oman elämäni lopulta niinkin hyvin toimimaan tässä kiertolaiskuviossa on se, että kestän lopulta melko hyvin epävarmuutta siitä mitä seuraavaksi on edessä, ja osaan elää tässä hetkessä.

Näkymä puutarhastamme ihmeköynnöskaaren alitse kohti porttia.


29 kommenttia:

  1. Minusta on hienoa että olet ollut kotona ja että jatkossakin olet! Jos joku muuta sanoo se on kateellisuutta. Kotiäitiys on valinta kuten muukin työskentely on. Ei se ihminen parempi ole joka töitä muualla tekee, vaikka niin joku voisi kuvitella olevansa. Olen itse myös paljon kouluja käynyt, opiskellut jne ja nyt teen hommia kotona, tehnyt jo 14v eli jäin kotiäidiksi. Mutta toki nyt teen muutakin hiukan, tavallaan "yksityisyrittäjänä olen"näin se on meidän perheessä helpompaa ja pakkokin miehen työn luonteen takia. Ei tulisi mieleenikään että joku muu tulisi kotiini ja tekisi nämä hommat joita minä teen jotta minä voin mennä " Oikeisiin " töihin. Minulla "vain" yksi lapsi ja hän jo 14v.Kateellisia minunkin ympärillä pyörii, ai sä olet VAIN kotona..tai en mä vaan vois kotona istua kaiket päivät jne..ikäviä ihmisiä sellaiset arvostelijat. Eli nautitaan näin kuten se on.Muista viis :) Perhe on se tärkein. Kaikkea hyvää sinne maailmalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Esther! Meilläkin miehen työ ensinnäkin johdattaa meitä maasta toiseen mutta myös pitää häntä liikenteessä. Viime viikon mies oli kokonaisuudessaan työmatkalla Brysselissä, tällä viikolla pari päivää jossainpäin Sudania työn puolesta reissussa jos vain saa matkustusluvan, ja kuun loppupuolella vielä melkein viikon verran maansisäisellä työmatkalla. Tässä olisi aikamoinen sumpliminen jos minä en olisi kotona hoitamassa kaikkea mikä hoitamista vaatii - lasten ja koirien lisäksi tietysti paljon muitakin kotihommia jää aika lailla minun varaani.

      Täällä olen nähnyt paljon kodinhoitajia/lastenhoitajia jotka juurikin hoitavat hyvin paljon sellaisista jutuista mitkä minun mielestäni kuuluvat perheen omaan piikkiin. Olisi minustakin ihan hullua järjestää joku tänne hoitamaan näitä kotihommia vain siksi, että minä voisin sitten tehdä sellaisia töitä jotka nähdään jotenkin minulle sopivampina. Mutta voi noita kommentteja, niitä taitaa riittää kyllä ihan kaikille, minäkin olen osani todellakin kuullut! En sinänsä välitä siitä mitä muut minun valinnoistani ajattelevat, mutta joskus joku onnistuu silti näpäyttämään sillä tapaa, että se jää mieleen pitkäksi aikaa.

      Kaikkea hyvää myös sinnepäin!

      Poista
  2. Mielestäni on mahdottoman hienoa, että olet voinut hoitaa lapsenne itse kotona. Eri asia tietysti olisi, jos itse olisit kaivannut kodin ulkopuolista työtä ja jos se esim. taloudellisesti olisi ollut välttämätöntä. Tai jos identiteettisi rakentuisi urasi varaan.

    Jokaisen on varmasti tehtävä omat valintansa räätälöitynä juuri omiin tarpeisiinsa, ja ainakin näin ulkopuolisen näkökulmasta olette tehneet juuri teille oikeita valintoja.
    Ja huom! Myös aikuisuuden pitäisi ehdottomasti olla antoisaa ja onnellista!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin ulkopuolisesta vaikuttaa välillä siltä, että ruuhkavuosilla oikein kilpaillaan: kenen elämä on pahinta pyöritystä työn ja koulun ja lasten ja omien harrastusten välimailla. Sitä ajatellen tuntuu niin kuin aikuisuuden kuuluisi olla kiirettä ja päivittäistä venymistä! Minulla oli äskettäin oikeasti pienen kriisin paikka kun mietin, että olenko aikuinen ollenkaan kun saan elää näin vapaasti sellaista elämää kuin itse haluankin. Nyt vähän jo naurattaa...

      Poista
    2. Hassua, minustakin se näyttää välillä siltä, että se on tosiaan pientä kilpailua siitä, kenellä on raskainta. Välillä se ihmetyttää. Välillä myös kummastuttaa, miksi vanhemmuudesta on tehty Suomessa niin kova suorituslaji. Ihmiset tuntuvat ottavan paineita ihan ihmeellisistä asioista. Mutta helppohan se toki täältä käsin on arvioida. Mietin vain, mihin katosi ilo ja rentous, vanhemmuus Suomessa kun on kuitenkin monella tapaa myös hyvin helppoa ja turvallista. On ne einekset (jos ne kelpaavat nyt kun ruuasta on tullut sellainen suoritus ja ihmiset syyllistävät ja myös syyllistyvät niistä tavattomasti - aivan turhaan!), lapset pääsevät aina ilmaiseksi lääkäriin (jos terveyskeskus kelpaa!), on päivähoitoa vaikkei sille olisi tarvettakaan... Liekö sitten vain niin, että lehtien kirjoittelu on usein vähän kielteistä ja voiko asiaan vaikuttaa sekin, että Suomessa on aika kova yhdenmukaisuuden paine. Ulkopuolisesta katsoen perhe-elämä tuntuu joskus hiukan suorittamiselta Suomessa, ainakin joillekin.

      Poista
    3. Minulle on tullut yllätyksenä se kuinka kovaa kilpailua vanhemmuus Suomessa pahimmillaan onkaan. En sitä oivaltanut ollenkaan ennen kuin vasta tässä ihan parin viime vuoden aikana kun en ole koskaan Suomessa lasten kanssa viettänyt muutamaa kuukautta pitempää aikaa.

      Tästä omasta näkökulmastani en ymmärrä miksi tavallisista arkipäiväisistä asioista tehdään tarkoituksella niin vaikeita. Kun kaikki ruoka on pakko tehdä alusta asti itse osaa arvostaa laadukkaita eineksiä eikä pysty ollenkaan ymmärtämään sitä, että joku tekee niistä itselleen kynnyskysymyksen! Kemikaalikauhuisuus tuntuu myös olevan aika yleistä vaikka Suomessa uskoisin aika hyvin valvottavan kemikaalikysymyksiä melko tarkasti ihan valtion viranomaisten puolesta. Täällä Sudanissa, Jamaikalla tai Belizessä ei voi luottaa siihen, että joku muu olisi huolehtinut vaikkapa sisämaalin tai koulussa käytettävien pesuaineiden turvallisuudesta - täällä pestään tavallisesti lattiat aikamoisilla myrkyillä ja hyttysiä hätyytään vielä pahemmilla aineilla, mikä kyllä hirvittää, mutten tiedä mitä sille oikein tehdä. On pakko vain elää.

      Poista
  3. Tuo on ihan totta etta joskus tosiaan tuntuu etta mita kiireempi, sen parempi aikuinen. Eihan kiire ole kivaa eika mitenkaan tavoittelemisen arvoinen asia. Itse ajattelen etta kaikelle on aikansa, vaikka kaipailin töihin valilla kun tyttö oli jo vahan isompi niin en yhtaan kadu etta olen saanut olla pitkaan kotona ja tytön tukena arjessa. Jos olisin alkanut etsiytya kokopaivatöihin ja etsinyt kontakteja jo aiemmin, olisin ehka löytanyt työn josta saisin monta kertaa enemmin palkkaa kuin nyt. Siltikaan se raha ei korvaisi sita etten ehtisi kotiin ennenkuin tyttö kay illalla nukkumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tosiaan aina ihan helppoa löytää sellaisia töitä jotka sopivat elämään kaikkinensa. Täällä oletusarvo on se, että kaikilla on joustava lastenhoitaja joten työnantajien ei tarvitse miettiä työaikoja lasten tarpeita ajatellen ja työpäivät venyvätkin monessa työpaikassa täällä helposti suuntaan ja toiseen. Tässä vaiheessa kun lapset ovat vielä melko pieniä katson olevani ennen kaikkea heidän palveluksessaan ja toistaiseksi venyn lähinnä heidän tarpeidensa mukaan. Koko ajan minua tarvitaan vähän vähemmän, niin kuin pitääkin, ja ennen pitkää voin sitten taas hyvillä mielin joustaa myös tarpeen tullen töidenkin mukaan.

      Poista
    2. Hei, mietin tässä yksi päivä että mikset kirjoita kirjaa matkoistasi,
      kun kuitenkin kirjoitat jatkuvasti. Yksi bloggaaja Italiasta kokosi
      blogginsa kirjaksi. Se on saatavana suomeksi, Leila Italiassa tai
      jotain semmoista. Olen myös lukenut ruotsalaisen ulkomaan toimittajan kirjoja eri puolelta maailmaa, hyvin mielenkiintoista.

      Poista
    3. Kirjoittamiseen aion varmasti käyttää vapautuvaa aikaa, mutta saa nähdä mitä kirjoituksista lopulta sitten kehittyy! Innolla odottelen uutta elämänvaihetta, ja ideat kypsyy koko ajan mielessä, vaikka toisaalta nautin kyllä kovasti myös näistä viimeisistä kuukausista tiiviisti pienimmän kanssa kotona.

      Poista
  4. Hieno kuva! Minusta se on onnekasta, että saa olla kotona lasten kanssa niin kauan kuin itse kenenkin tilanteessa se parhaimmaksi koetaan. Kiertolaisperheessä se toisen työn mukana matkustavan puolison osa ei ole helppo, joten jos sen osan saa tuntumaan onnelliselta, toimivalta ja hyvältä niin on varmasti saanut tehdä aikamoisen itsetutkiskelu ja-tuntemusmatkan, että on sinut itsensä ja tilanteensa kanssa. Minä en tunne syyllisyyttä niistä aamun tunneista, kun lapseni ovat koulussa, tosin ne menevät pitkälti asioiden hoidossa mutta välillä tulee hetkiä, kun vaan voi olla. Näiden muutamien kuukausien aikana, kun kuopuskin on ollut koulussa on mieli alkanut jo vaikka mitä ideoita ja ajatuksia tuottamaan siitä mitä mielekästä voin kotoa käsin tehdä. Sano sille sun syyllisyydentunteelle vaan hus hus :) ei ole syyllisyys paikkaansa ansainnut sun harteilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain vaiheessa mietin, että olisi kiva jos mies enemmän hehkuttaisi minun kotiäitiyttäni, mutta nyt ajattelen, että hänhän onkin varsin viisas kun ei ota minun valintoihin kantaa. Minua ei painosta kukaan eikä mikään suuntaan tai toiseen vaan olen saanut hyvin vapaasti valita kuinka elämäni järjestän. Tunnen itseni ihan älyttömän onnekkaaksi. Siitä kai se syyllisyydentunteet juontaa juurensa, että en sen kummemmin ansaitse tätä onneani kuin joku muu epäonneaan. Mutta täytyy muistaa hätyytellä syyllisyydentunteita pois! :)

      Ei ole tosiaan kovin pitkiä nuo nuorempien lasten päivät koulussa siellä taikka täällä, että mitenkään ruhtinaallisesti sitä omaa aikaa ei tosiaan kerry siinä vaiheessa kun pienet käy koulua. Pari arkiaamua viikossa hyvinkin menee nytkin ruokaostoksilla ja asioita hoitaessa ja niin varmasti myös syksystä eteenpäin. Ja kotona on aina myös kaikenlaista pientä puuhaa. Mutta yritän olla silti valppaana, että otan itselleni aikaa. Herkullista on miettiä miten vapaata aikaansa parhaiten käyttää! Paljon on onneksi sellaista mitä voi kotoa tehdä, täytyy vaan keksiä ja löytää se oma juttunsa.

      Poista
  5. Minusta päivät kotona menevät todella nopeasti nytkin kun lapset ovat isompia - en ole ehtinyt lainkaan pitkästyä, vaikka moni varmasti ihmettelee, mitä oikein teen päivät pitkät. Kun sitä kysytään, en oikein itsekään osaa selittää, mutta aina on kuitenkin jotain tekemistä. Ruokaostosten teko täällä vie minusta todella paljon aikaa, ja olen aktiivisesti iloinen, ettei meidän tarvitse tehdä sitä iltaisin töistä väsyneenä ja pimeässä ajaen. Ainoastaan lievästä yksinäisyydestä kärsin silloin tällöin, kotona olevalla kun ei ole sitä yhteisöä joka odottaisi joka päivä, eikä kukaan tule kotoa hakemaan (joskus harvoin joku tulee, ja se on sitäkin ihanampaa!). Kaipaan usein töihin, mutta olen todennut, etät kaipaan oikeastaan sitä yhteisöä, en kiirettä ja töitä sinänsä. Tuntuu että monilla kiireistä elämänvaihetta elävillä entisillä työkavereillani työkaverit ovat osittain korvanneet perheen (!). Tässä elämänvaiheessa ihanaa on esimerkiksi se, että ehtii lukea kirjoja - joskus kiireisempinä aikoina en vain ehtinyt keskittyä, enkä oikein jaksanut. Minusta on myös kiva vain olla läsnä lapsille, kaikkea pientä hoidettavaa on aina yllättävän paljon. On hienoa saada elää ilman jatkuvaa työstressiä ja sunnuntaiahdistusta, jotka me kaikki varmaan "entisistä elämistämme" tunnemme. Mutta kuten ehkä arvaat, joskus tätä on vaikea sanoa ääneen. Ei sitä oikein kehtaa tunnustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua kyllä on hyväksyttävämpää valittaa työkiireestä ja -stressistä kuin myöntää, että on kiitollinen kun välttyy niiltä. Tavallaan sen toki ymmärrän, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan. Jokaisen elämässähän kun on kuitenkin omat hyvät ja huonot puolensa ja se, että rohkenee ääneen sanoa mikä omassa elämässä tuntuu itsestä hyvältä ei kai ole keneltäkään muulta pois. Silti tosiaan itsekin tunnen syyllisyyttä tästä omasta hyvästä elämästäni. Vaikka tosiasiahan on se, että aika harva taitaisi haluta vaihtaa kanssani paikkaa ja muuttaa tänne Khartumiin elämään onnellista perhe-elämää!

      Minulla on samanlainen kokemus tuosta ajan kulumisesta. Harva asia sujuu näissä olosuhteissa niin nopeasti ja helposti kuin vaikkapa Suomessa ja minunkin aikani kuluu kyllä liiankin nopeasti. Ruokakauppaostokset vievät kovasti aikaa ja ruuanlaitto samoin. Eineksistä voi täällä vain unelmoida, ainakin kun kaiken ruuan täytyy olla taatusti gluteenitonta. Kun hanoista ei tule puhdasta vettä täytyy myös sellaisiin asioihin kuten juomaveden ja hanavesifiltterien hankkimiseen käyttää aikaa ja energiaa. Tällaisissa puuhissa päivät kuluvat kyllä tosiaan melko sukkelaan.

      Meilläkin myös nuo vähän isommat koululaiset tarvitsevat vanhempaa kotona moneen asiaan. Kyllähän läksyissä voisi joku muukin auttaa, ja ruuat kattaa pöytään, mutta siinä samalla tulee käsiteltyä myös huolia ja ilonaiheita ja muutenkin nautittua toistemme seurasta. Vaikka meillä kaikilla täällä nykyisellään ystäviä onkin, olemme kuitenkin monessa mielessä täällä vähän oman onnemme nojassa, me viisi ja koirat, aina vähän ulkopuolisia. Olen hyvin onnellinen siitä, että minä itse voin päivittäin olla kotiportilla tai koululla lapsia vastassa, että koulupäivää pitempään ei lasten tarvitse tsempata ja olla reippaita.

      Työyhteisöä minäkin ajoittain kaipaan. Miehellä on töissään stressistä huolimatta usein selkeästi oikein mukavaa, hyvässä seurassa! Mutta toisaalta ajattelen oman yhteisöni olevan kotiäiti ja -isäporukka täällä Khartumissa - perustin tänne kohta pari vuotta sitten ryhmän äideille ja isille lapsineen, tapaamme kerran viikossa ja jaamme kuulumisia - ja toisaalta pidän kollegoinani myös teitä ulkosuomalaisbloggaajia joiden blogeja aktiivisesti seuraan. Tällä hetkellä nämä yhteisöt tuntuvat riittävän minulle.

      Poista
  6. Kiitos jälleen kerran viisaista sanoistasi. Minä myönnän kokeneeni pienen, ehkä jopa ammatillisen kriisin siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi täytti kolme ja minä edelleen olin kotiäitinä. Nyt nuorin on jo viisi ja edelleen olen kotiäiti, vaikka kaikki lapseni ovatkin päiväkodissa ja koulussa ja minä nautin vapaista aamupäivistä. Ihan häpeilemättä nautin näistä muutamista omista tunneista vuosien jatkuvan saatavillaolon jälkeen. Ja kuten Lotta yllä totesi, yllättävän hyvin aika kuluu, vaikka lapset eivät jaloissa pyörikään koko ajan. Välillä toki tylsistyttää, mutta toisaalta juuri tylsistyminen antaa tilaa uusille ideoille ja luovuudelle. Teen osa-aikatyötä, jos nyt niin voi sanoa. Olen Suomikouluopettajana ja kirjoitan jonkin verran postauksia blogiin korvausta vastaan. Nämä ovat minulle tärkeitä, olen osa jotain yhteisöä. Minä ja mieheni ajattelemme meidän perhettä kokonaisuutena ja tällä hetkellä meidän perheelle on parempi, etten ole kokopäivätöissä. Vähemmän kiirettä ja stressiä. Asumme Saksassa, joten sukulaisten tukiverkkoa ei ole meilläkään lähellä. Lisäksi mieheni matkustaa jonkin verran eli olen täällä paljon myös ihan yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle uhkasi melko lailla samaan saumaan tulla myös kriisi, ei tosin niinkään ammattillinen eikä edes keski-iän kriisi vaan jotenkin kummasti aloin tosiaan epäillä omaa aikuisuuttani! Kai tästä omasta olemisesta on tullut sillä tapaa helppoa kun lapset ovat kasvaneet yli sen ihan kaikkein vaativimman vaiheen, että tulin miettineeksi, että pääsenkö jotenkin liian helpolla kun syksylläkään en aio suinpäin puskea työelämään vaan saan muutaman tunnin päivässä toteuttaa itseäni. Vaan sepä se, että itsekin olen ollut saatavilla 24 tuntia vuorokaudesta nyt jo kohta yhdeksän vuotta ja olen edelleenkin. Kahvitauoista tai sairauspäivistä ei pienten lasten kotiäitinä pääse juuri nauttimaan!

      Me ajattelemme samalla tapaa perheemme olevan kokonaisuus. Vaikka miehen työn perässä kuljemmekin yhdessä teemme kaikki päätökset siitä minne ja milloin seuraavaksi, eikä miehen työ ole meillä mitenkään kaiken keskus vaan kyllä se on tämä meidän perheemme. Mies joustaa paljonkin työmenoistaan perheen vuoksi ja esimerkiksi lomat järjestetään koko perheen parasta ajatellen.

      Poista
    2. Sama meillä, että mies joustaa myös omista työmenoistaan tarvittaessa. Meillä on myös kokemusta siitä, että molemmat vanhemmat ovat kokopäivätyössä. Olin nimittäin vuoden verran esikoisen ja keskimmäisen välissä työelämässä ihan täyspäiväisesti mukana. Silloin se oli minulle ja meidän perheelle paras ratkaisu ja asuimmekin toki vielä Suomessa.

      Poista
    3. Meillä ei olekaan muusta nyt toistaiseksi kokemusta, kun olemme olleet tällä tiellämme koko sen ajan kun meillä on ollut lapsia. Arvaan, että Suomessa on varmasti vähän erilaista olla kokopäivätöissä kuin monessa muussa maassa kun se on siellä kuitenkin se normi ja kaikki on järjestetty ikäänkuin sitä ajatellen.

      Poista
  7. Voi että miten hyvää keskustelua täällä ja nämä sun kirjoituksesi mietteet sinänsä tietysti myös. Ja niitä kirpeitä kommentteja, niitä on tullut kuultua ja luettua. Mä en myöskään halua antaa vastuuta lastenhoidosta kaikkinensa muille ja niin se nyt täällä vaan menee, että se on vähän niinkuin joko tai jos on töissä (ainakin kokoaika- sellaisissa), koska kuten sanoit niin oletus on että lastenhoito järjestyy aina (kuten tietysti järjestyisikin jos haluaisi sen niin järjestyvän miten oletetaan). Myös toisaalta suomalainen kulttuuri on työ(-identiteetti?)keskeinen ja mulla on joskus ehkä ollut tunne, että on hankala tulla ymmärretyksi tästä elämästä tietämättömile että mitä se arki ja elämä käytännössä näissä olosuhteissa on. Ehkä toki jollain tapaa joskus itsellenikin, koska tunnistan tuon ajatuksen siitä, että eihän aikuisen ihmisen elämä voi olla näin leppoisaa! Ja sitten onhan tässäkin sitten ne omat haasteensa ja realiteettinsa, kuten samanaikaisten kohtalotovereiden puute yms, jolloin stereotyyppinen kuva leppoisasta expat-puolison elämästä ei ole ollenkaan niin ruusuinen jne, tietänet mitä tarkoitan. Mä olen kiitollinen siitä että vaikka kuinka "everyone around you disagrees" että olen voinut olla lasteni elämässä näin paljon läsnä kun he ovat pieniä. En myöskään osaa enkä halua kuvitella sellaista vaihtoehtoa, että heidät suurin piirtein herättää ja laittaa nukkumaan joku muu kuin äiti tai isä - joka olisi se realiteetti täällä kun jo nyt valmiiksi se yksi kokoaikatyössä oleva mies on ympäripyöreitä päiviä poissa ruuhkineen ja matkustaa (tuli juuri Brysselistä:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on ollut vähän yllätys se miltä tämä oma elämäni joillekin ulospäin näyttää. Mutta niin kai se on, ettei tätä kyseenomaista roolia ehkä pysty oikein kaikkinensa ymmärtämään jos ei ole tällaisessa tilanteessa itse ollut. Mutta eipä siinä, ei muiden lopulta tarvitsekaan ymmärtää, kun itse vain osaa sopivalla tavalla arvostaa omaa osaansa. Mutta vaatiihan se välillä aika paksua nahkaa!

      Heh, kohtasivatkohan meidän miehet toisensa ehkä Brysselissä? Minunkin miehenihän siis palasi juuri sunnuntaina sieltä suunnalta.

      Poista
    2. Juu ei tarvitse ymmärtää, eikä aina ole ollut riittävän paksu nahka, mutta onneksi osaa nähdä sen oman osansa arvon.

      Tänne mies palasi jo vähän aiemmin, mutta ties vaikka olisivat joskus kohdanneet tai tulisivat kohtaamaan :)

      Poista
    3. Olipa hyvä kirjoitus ja todella hyviä mielipiteitä.

      Tuntuu siltä, että ne, jotka ovat asuneet vain Suomessa eivät oikein ymmärrä miten paljon lasten kouluun viemiset ja hakemiset sitovat. Hoitomaksujen kalleuskin on ihan eri luokkaa kuin Suomessa, jossa silti valitetaan hoidon kalleudesta.

      Itse huomasin, että ulkomailla asuessa oli helpompi asettua kotiäitiyteen kuin mitä Suomessa olisi ollut. Olen ollut äitiyslomalla Suomessa, työssäkäyvä yhden ja nyt 4 lapsen äiti sekä 2-4 lapsen kotiäiti Englannissa. Aika aikansa kutakin ja kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

      Itse en ollut koskaan yksinäinen kotiäitivuosinani, sillä meitä oli kuitenkin paljon samassa tilanteessa olevia expatteja. Töissä käydessäni kaipaan sitä yhteistä kiireetöntä aikaa kavereiden kanssa, kun lapset leikkivät keskenään.

      Poista
    4. Täällä itse asiassa olisi verrattain edullista palkata kokopäiväinen lastenhoitaja. Melko paljon sain aikoinaan Jamaikalla ja sittemmin täälläkin kuulla kuinka kannattaisi käyttää siltä osin tilannetta hyväksi. Yksi miehen entisistä pomoista kehotti meitä palkkaamaan suorastaan useamman lastenhoitajan kun se Jamaikalla oli kerran niin halpaa. Täällä tiedänkin sellaisia perheitä joissa lastenhoitajia on parikin. Itse en ole kuitenkaan koskaan halunnut päästä lasten kanssa helpolla tai halvalla. En siis säästösyistä hoida lapsia itse yhdessä mieheni kanssa vaan ihan siksi, että se tuntuu minulle ainoalta oikealta tavalta elää tätä hetkeä ja elämäntilannetta.

      Kiertolaisen elämästä tekee helposti vähän yksinäistä se, että muutaman vuoden välein on koko elämä rakennettava uudestaan uudessa ympäristössä uusien ihmisten keskellä. Itse olen hyvinkin valikoiva tosiystävien suhteen enkä juurikaan perusta hyvänpäiväntutuista joten minulta kestää aikani - usein parikin vuotta - löytää uudesta maasta omanhenkisiä ystäviä. Täällä Khartumissa lisähaaste on se, että täällä on expatpiireissä hyvin vähän kotiäitejä tai -isiä. Melkein kaikki expatit pyrkivät täällä tekemään töitä, ja lapsia hoitavat kokopäiväiset lastenhoitajat. Nyt kun olemme asuneet täällä vuoden ympärille on löytynyt ihan mukava kokoelma ystäviä. Aloitin tänne pari vuotta sitten kerhon kotiäideille ja -isille lapsineen joka on osaltaan auttanut tutustumaan uusiin kivoihin ihmisiin jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. Vaikka pidän huolta siitä, että tieto kerhosta leviäisi mahdollisimman laajalle, meitä kerholaisia on kuitenkin vain muutama. Täällä 8 miljoonan asukkaan kaupungissa! Sitä on jotenkin edelleen vaikea käsittää.

      Täälläkään niin kuin Suomessa ei siis ole erityisen helppoa olla pitempään kotiäitinä koska se ei ole expatpiireissä täällä ollenkaan tavallista. Tässä onkin siksikin tullut vuosien varrella paljon mietittyä näitä omia valintoja.

      Poista
  8. Itse olen hyvin pitkälti samanlaisessa tilanteessa. Olen ollut kotiäitinä kohta kuusi vuotta mutta syksyllä tytär aloittaa paikallisen ala-asteen ja todennäköisesti koulupäivä pitenee parilla tunnilla. Eli nyt olisi mahdollisuus itsellä keskittyä ns. omiin juttuihin. Kokopäivätyöt eivät tule kyseeseen puolison töiden takia ja osittain myös siksi, että en halua kodin/lastenhoitajaa omia hommiani hoitamaan. Eli tarkoituksena olisi löytää jotain sellaista, mitä voisin tehdä omalla aikataululla. Aivan uuden alan opiskelu on tullut mieleen mutta myös muita juttuja. Niitä siis vielä kypsyttelen. Onneksi ei ole mitään pakkoa/kiirettä palata töihin vaan voin rauhassa miettiä, että mitä sitä seuraavat 25 vuotta tekisi :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On suuri lahja voida rauhassa miettiä mitä itse haluaa tehdä. Itse viime syksynä mietiskelin myös ihan uuden alan opiskelua ja olisin varmasti siihen suuntaan pyrkinytkin jos etänä olisi mahdollista opiskella sitä alaa mistä olisin erityisesti kiinnostunut. Kun se ei kuitenkaan ollut mahdollista lähdin kehittelemään suunnitelmia vähän toiseen suuntaan. Mutta saa tosiaan omalla kohdallakin nähdä mitä tässä seuraavien vuosien aikana vielä ehdinkään tehdä. Seuraavassa asuinmaassa saattaa opiskelu onnistua eri tavalla kuin täällä Sudanissa, ja lasten kasvaessa tilanne koko ajan muuttuu ja kehittyy siltä osin kuinka paljon vapaita tunteja päiviin kertyykään.

      Onnea sinnekin pohdintoihin!

      Poista
  9. Kohta kaksi vuotta maailmalla (vasta) olleena on todellakin kovinta kalkkia purra ollut kotiäitiys! Lähi-itään sopeutuminen on ollut helppoa siihen verrattuna :) Miten tiukassa onkaan ajattelu, että työ ja tulot mittaa arvomme ja liian helppo elämä on jotenkin halveksittavaa.
    Mukaamme kotoa lähti vain nuorin lapsi, nyt 12 v, ja monen mutkan kautta päädyimme kotiopettamaan. Kotiopetuksesta ja kodin pyörittämisestä huolimatta koen "vain" olevani kotiäiti ja elämäni todellakin olevan liian helppoa ja suorastaan siipeilyä mieheni tuloilla. Herttilei, aurinko paistaa ja palmut huojuu, ikuista lomaa ;)
    Yritän karistaa moiset mietteet pois ja keskittyä tähän hetkeen enemmän, aina se ei ole helppoa. Nautitaan, huomisesta ei koskaan tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kotiäitiys itsessään ei oikeastaan ole ollut missään vaiheessa mitenkään erityisen kova paikka vaan on tuntunut hyvin vahvasti omalta jutultani. Olen tässä vuosien varrella ehtinyt miettiä ja vähän ihmetelläkin sitä kuinka helppoa minun onkaan ollut asettua tähän rooliin ja tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, etten määritä sen enempää muiden kuin omaakaan arvoani työn tai palkkatulojen kautta. (Blogissa olen aiemmin miettinyt näitä kysymyksiä muun muassa tässä kirjoituksessa: http://edustusrouvanpaivakirja.blogspot.com/2015/05/puolisona-maailmalla_18.html )

      En itse lainkaan ajattele, että eläisin jotenkin miehen siivellä. Siitä on omanarvontuntoni lisäksi pitkälti kiittäminen miestä ja yhteistä historiaammekin. Ihan seurustelumme alkuvaiheessa mieheni kysyi minulta mihin maahan olisin hänen kanssaan valmis muuttamaan; asuimme ja teimme molemmat siinä vaiheessa töitä Belgiassa mutta miehen mielessä eli jo suunnitelma elämästä maailmalla ja hän halusi minut matkaan mukaan. Olemme niistä ajoista lähtien aina yhdessä päättäneet minne muutamme ja milloin. Useamman kerran mies on jättänyt hakematta paikkaa kun minä olen sanonut, etten ole valmis muuttamaan tai ehdotettu maa ei ole minulle mieluinen. Minulle tämä elämämme eri puolilla maailmaa on alusta asti ollut yhteinen projekti jossa minä olen yhtä tärkeä tekijä kuin mieskin. Auttaa tietysti asiaa, että myös mies ajattelee tulojensa olevan yhtä lailla minun kuin hänenkin.

      Ajattelisin niin, että jos kotiäitiys tuntuu omasta näkökulmasta ikäänkuin liian helpolta, on ehkä aika miettiä mitä muuta voisi kotihommien ohessa tehdä? On varmasti ihan inhimillistä ja normaalia, ettei halua päästä elämässä omissa silmissään liian helpolla. Toisaalta jos itse on elämäänsä tyytyväinen ja tuntee syyllisyyttä omasta hyvästä elämästään ihan vain muiden arvostelujen vuoksi, niin pitää tosiaan vain karistaa arvostelut mielestä ja nauttia! Näin ulkopuolisen näkökulmasta tuntuisi, että kotiopetus olisi itsessään ihan täysi työ.

      Minä en tunne täällä Sudanissa pääseväni lainkaan helpolla sillä elämä on täällä monessa mielessä hyvinkin vaikeaa. Toisaalta omalla tavallani nautin näistä täkäläisen elämän haasteista sillä niiden avulla saan jatkuvasti ottaa mittaa itsestäni. Täällä asuminen on kasvattanut minua valtavasti ja arvaan, etteivät opit ole vielä ohitse. Näiden arkipäivän haasteiden lisäksi aion syksyllä alkaa entistä tarmokkaammin käyttää aikaa omiin projekteihini. Sen pitemmälle en osaa vielä suunnitellakaan.

      Tsemppiä sinne ja kaikkea hyvää! Onkohan teilläkin ollut viime aikoina tavattoman kylmä?

      Poista
  10. Hei Kata,

    Tykkään lukea sun maanläheistä ja realistista kuvausta perhe-elämästä ulkomailla. Kamalaa kuulla kommentteja, miten "aikuisen paikka on töissä" kun kerrot kotiäitiydestä. Kyllä tää ulkomailla kotona lasten kanssa oleminen on ihan työtä. Ja olen kuullut ja nähnyt perheistä, joissa molemmat vanhemmat ovat innolla hypänneet uratyöhön... Lapset ovat kokeneet ulkomaille muuton niin rankkana, että piirtelevät kuvia itsestä arkussa ja toivovat kuolemaa. Olet ihan oikeassa kun laitat perheesi tarpeet muiden mielipiteiden edelle. Tosi hieno asenne!

    En ihmettele (länsimaisen) työidentiteetin vahvuutta, kun sitä on aktiivisesti opetettu meille vuosikymmenten ajan. Tehokasta on ollut tämä naisten töihin saaminen :) mutta ei se saisi tapahtua lasten kustannuksella.

    Olen itse vähän samassa tilanteessa - kuopus on neljä. Olen myös miettinyt lisäopiskelua ja muitakin projekteja on mielen päällä. Elämällä on niin paljon annettavaa, ei se nine-to-five toimistotyö ole ainoa tapa toteuttaa itseään ja laittaa luovuttaan kukkimaan.

    Mulla on itsellä apu kotona, jolle voin joskus jättää lapsetkin, kun tulee menoa. Mutta koen silti itse olevan se kodin ja lasten hoitaja. En pystyisi täällä tekemään kaikkea kotihommissa vaadittavaa, jos ei olisi apua. Ja saamme tällä tavalla sponssata hänen pojan opiskelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Henna-Maria! Vaikka pääasiassa olen saanut blogiin vuosien varrella lähinnä mukavia ja ajatuksiaherättäviä kommentteja, kirjoitukseni kotiäitiydestä ovat jostain syystä aika usein herättäneet närää ja kirvoittaneet ihan tahallisen ikäviä kommentteja. Olen saanut kuulla, että elän miehen siivellä ja että aikuisen paikka on töissä, ja niin edelleen. Minut kommentit ovat yllättäneet, sillä en alunperin osannut niitä odottaa. Nykyisin mietin muutamaankin kertaan kerronko omasta tilanteestani kotiäitiyden osalta sen laajemmin. Tämäkin kirjoitus odotti valmiina jokusen viikon kun mietin viitsinkö sitä julkaista ollenkaan.

      Mekin olemme tässä vuosien varrella nähneet muutamia varoittavia esimerkkejä siitä kuinka rankkoja varsinkin toistuvat muutot voivat lapsille olla. On ollut aika hurjaa katsoa kuinka joissain perheissä molemmat vanhemmat paukkaavat heti ensimmäisellä viikolla uudessa maassa töihin, ja lapset jätetään uuden vieraan lastenhoitajan huomaan. Vaikka molemmat vanhemmat kävisivät töissä olisi minustä hyvä jos ainakin muuton yhteydessä olisi jollakulla läheisellä aikuisella aikaa omistautua mahdollisimman paljon ihan vain lasten sopeutumiselle - läheinen aikuinen voi olla yhtä lailla isä tai äiti kuin vaikkapa isovanhempi, joku joka luo turvaa uuteen vieraaseen arkeen.

      Meilläkin on osa-aikaisesti täällä apuna kotiapulainen, joka hoitaa suuren osan siivoushommista. Talon valtavan koon ja täkäläisen hiekkapölyn vuoksi siivoaminen vie paljon aikaa ja sen olen suosiolla antanut toisen tehtäväksi. Lapsia en toisaalta ole osannut antaa täällä kenenkään hoitoon. Täkäläinen lastenhoitajakulttuuri tuntuu minulle niin vieraalta, että olen halunnut pitäytyä siitä ihan kokonaan erilläni. PIenin kulkee kanssani kaikissa arkisissa menoissa ja iltamenot jätämme joko väliin tai otamme lapset mukaan. Eilen illalla pyysimme ystäväpariskuntaa tulemaan mieluummin meille jotta saatoimme viettää aikaa yhdessä mutta minä sain laitettua lapset ihmisten ajoissa nukkumaan sillä välin kun mies ja ystävät jatkoivat juttua alakerrassa. On kaikkien etu, että lapset saavat tarpeeksi nukkuakseen! En tässä elämänvaiheessa yhtään kaipaa ns aikuistenmenoihin enkä halua itsekään valvoa myöhään. Parasta aikaa on minusta se kun olemme kotona kaikki viisi ja koirat.

      Poista

Kiitos kommentistasi!