tiistai 7. helmikuuta 2017

Kysymyksiä joilta en täällä pääse pakoon

En voi näissä olosuhteissa koskaan unohtaa kuinka onnekas olen. Aika lailla päivittäin mietin kuinka epäoikeudenmukaista on se, että minä saan elää näin hyvää ja huoletonta elämää, kun ympärillä monet vain juuri ja juuri selviytyvät päivästä toiseen. 

Hyväosaisuuden mukana tulee mielestäni aimo annos vastuuta. Omasta hyvästä onnesta ei voi hyvällä omallatunnolla nauttia jos sitä ei jaa eteenpäin. Me yritämmekin auttaa apuatarvitsevia kun voimme, niin tuttuja kuin vähän tuntemattomampiakin, lähellä ja kaukana. Mutta kohtaan täällä usein ihmisiä, jotka ajattelevat, että meillä on suorastaan velvollisuus antaa heille omastamme. Joku ottaa itse sieltä täältä mitä tarvitsee, toinen pyytää suoraan itselleen avustusta, kolmas antaa ymmärtää että meillä on mistä antaa. 

Kun itsekin ajattelen, että meidän hyväosaisten kuuluukin jakaa onnestamme eteenpäin, miksi minua harmittaa niin paljon se jos joku suoraan edellyttää meiltä avustusta? Tätä olen paljon miettinyt viime viikkoina ja kuukausina. Meillä on selkeästi enemmän kuin tarvitsemme: ruokaa, tavaraa, vaatteita, kaikkea. Jos joku huijaa minulta muutaman kympin tai suorastaan vaatii apua, mitäpä siitä?

Osin kai siksi, että vie pois paljon antamisen ilosta, kun apua tai lahjoitusta odotetaan ja suorastaan edellytetään. Minua kismittää myös se jos vastuunkanto ja anteliaisuus nähdään heikkoutena. Mutta on kai reaktiossani syyllisyydentunnettakin mukana. Jatkuvasti mietin teenkö tarpeeksi, tarjoanko riittävän hanakasti apua, huomaanko ja ymmärränkö todella muiden tarpeita. Tasapainottelen mielessäni kuinka paljon voin omasta onnestani hyvin mielin pitää itse, ja kuinka paljon olisi reilua ja oikein antaa pois. 

19 kommenttia:

  1. Onpa tuttua pohdintaa Intian ajoilta! Kamppailin siellä ihan samanlaisten ajatusten kanssa. Halusin antaa ja auttaa, mutta en pitänyt siitä, jos auttamista alettiin pitää suorastaan velvollisuutena, koska se nyt vain on niin, että ulkomaalainen on “rikas”, ja hänen kuuluu siitä syystä auttaa.

    Välillä tunsin jopa häpeää ja syyllisyyttä omista tunteistani. Mietin, mistä ihmeestä se johtuu, että auttaminen on kivaa niin kauan kuin se on omaehtoista. Vielä tähän päivään mennessä en ole saanut syytä selville, vaikka kaikenlaista olen pohtinut. Joskus jopa mietin sitäkin, että onko mukana (sittenkin) jonkinlaista ylemmyydentuntoa, vaikka en missään nimessä koe ylemmyydentuntoinen olevani. Siis tyyliin: minä annan silloin, kun minulle sopii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan onko lopulta väärin jos haluaa itse päättää ketä ja milloin auttaa? En tiedä onko se niinkään ylemmyydentuntoa kuin ihan vain omien rajojen kunnioittamista? En todellakaan tiedä vastausta. Näiden kysymysten äärellä olen itse täällä yhtenään.

      Haluan yrittää ylipäänsä elämässä toimia mahdollisimman paljon muiden hyväksi mutta itseäni silti unohtamatta ja omia rajojani kunnioittaen. Se taitaa olla kaikin puolin helpommin sanottu kuin tehty!

      Poista
    2. Satu, pidin lauseestasi : auttaminen on kivaa niin kauan kuin se on omaehtoista. /vapaaehtoista. Silloin se tuntuu hyvältä. Tämä on jatkuvaa pohdintaa ulkomaalaisena köyhässä maassa.

      Poista
  2. Siina on varmasti myös mukana se meihin suomalaisiin iskostettu rehellisyyden oppi, luottamus ihmisiin rapisee. Olen kylla oppinut etta rehellisyyden kasite on ihan eri toisissa kulttuureissa ja jos ei ole edes sita vahaa josta nyhjaista niin rehellisyys tuskin on ensimmaisena mielessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti ärsyyntymisessä on kyse siitäkin niissä tapauksissa missä joku varta vasten on huiputtanut minua tai ottanut vain kysymättä mitä tarvitsee. Rehellisyys on minulle ihan hirveän tärkeää ja minun on todella vaikea suhtautua sellaisiin ihmisiin jotka pyrkivät tahallaan huijaamaan minua, vaikka kuinka ymmärtäisin heidän syynsä ja tilanteensa.

      Poista
  3. Usein käy niin, että eniten apua saavat ne kaikkein rohkeimmat ja ehkä myös röyhkeimmät pyytäjät. Todellista avun tarvetta on aika vaikea arvioida, mutta usein sitä kai mieluiten yrittää itse auttaa niitä eniten tarvitsevia eikä vain neuvokkaimpia pyytäjiä. Jos joku huijaamalla käyttää hyväuskoisuuttani tai kiltteyttäni hyväksi, alkaa harmittaa ja tulee pöhkö olo -vaikka kai se apu niissäkin tapauksissa on sitten ollut tarpeen. Rehellisyyttä minäkin arvostan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu todellakin ikävältä tulla hyväksikäytetyksi. Sinänsä olen oikein iloinen kun joku rohkenee pyytää meiltä apua, mutta silti suurin ilo on ehkä kuitenkin voida auttaa toisia silloin kun he eivät lainkaan apua odota. Kurjinta toisaalta taas minusta se kun joku sellainen ihminen jota olen pyrkinyt auttamaan, tai johon olen luottanut, huijaa minua. Oma arvostelukyky tulee siinä kyseenalaiseksi ja kun pitkälti oman arvostelukykyni varassa kuitenkin toimin niin on kuin olisi matto vedetty isomminkin jalkojen alta. Suurin juttu ei oikeastaan olekaan ehkä se, että kun ihmiset huijaavat tai vaativat itseltä jollain tapaa liikaa, menee luotto muihin ihmisiin. Pahempaa on se, että sellaisissa tilanteissa menettää hetkellisesti luottamuksen omaan itseensä ja siihen kuinka muihin suhtautua.

      Poista
  4. Heippa, mikä lie taas on, kun en millään saa jätettyä kommentteja sulle. Yleensä luen kännyllä ja kommentoin myös ja aina tulee jotain mikä joko pyyhkäisee kommentin kokonaan pois tai sulkee sivun tai jotain.

    Ilman vastauksia olen minäkin kysymyksiisi, vaikka mielessä ne ovat pyörineetkin.

    Tuttuja pohdintoja, erityisesti Kenian ja Namibian ajoilta. Miten auttaminen voi muodostuakin välillä niin haastavaksi ja miten sen oman auttamisen kanavan saa luovittua kaikille osapuolille sopivaksi? Tunnistan myös tuon huijaamisen ja itselleni erityisen vaikeaa oli hyväksyä se, että joku onnistui huijaamaan, sätin itseäni kuinka olin voinut olla niin vietävissä ja miksi en ollut huomannut jne... Minua myös hävetti aiemmin ihan valtavasti huijatuksi tuleminen. En vieläkään ymmärrä miksi. Olisiko se sitten erilainen rehellisyyden käsitys. Joku joskus sanoi, että suomalaisille matkailijoille ja ulkomailla kulkijoille yksi suurin ongelma on nimenomaan huijatuksi tuleminen. Ei niin, että huijattaisiin jotenkin enemmän, mutta että suomalaisille se on valtavan kova pala päästä siitä itse yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on mielenkiintoinen ajatus, että suomalaisille olisi erityisen vaikeaa tulla huijatuksi. Olen monesti puoliksi vitsinä maailmalla todennut, että suomalaiset eivät menesty korruptiotilastoissa niin hyvin siksi, että emme haluaisi olla korruptoituneita, vaan emme vain osaa. Meidän kulttuuriimme kuuluu suoraviivaisuus ja suorapuheisuus ja luotto siihen, että asiat ovat niin kuin sanotaan. Oman kokemukseni mukaan aika harvassa muussa maassa pidetään niin tiukasti kiinni säännöistä kuin Suomessa. Nämä ovat kaikki minusta ennen kaikkea hyviä asioita. Siltä kasvualustalta olen itsekin lähtenyt enkä tunnu ollenkaan osaavani virittää aivojani sille kanavalle mitä täällä usein tunnen tarvitsevani: tietynlaiseen valppaustilaan sen suhteen mitä ehkäpä on toisen sanojen ja toimien takana. Haluan olla rehellinen ja suoraviivainen ja odotan muiden haluavan samaa...

      Mieheni osaa italialaisena suhtautua ihan eri tavalla ihmisiin, eikä tosiaan taida myöskään samalla tavalla ottaa itseensä jos joku häntä tuleekin huijanneeksi. Häntä tosin harvoin kukaan tuntuu pääsevän huijaamaan! Miehen lisäksi minulla on myös arjen kohtaamisissa onneksi usein apunani viisas ja luotettava autonkuljettajamme joka on minunkin puolestani valppaana ja osaa sopivaan sävyyn varmistaa, että kaikki on niin kuin pitää.

      Poista
  5. Musta tuntuu että olen usein aivan liian sinisilmäinen ja toope suorastaan. Varmasti pohjaa suomalaisuuteen, että olettaa asioiden olevan niin kuin sanotaan. Mies kyllä huomauttelee tästä mulle ja on epäluuloisempi avunpyytäjiä kohtaan. Tässä on kyllä kantapään kauttakin opittua ja muistettavaa. Täällä ei ole niin suoraan kohdakkain joka päiväisen avun pyytämisen kanssa, mutta muistan Ugandasta tätä. Heti ensi töiksemme siellä tultiin pahasti huijatuksi ja sen myötä alkoi kismittää kaikenlainen huijaaminen. Onko siinä sitten jotain nöyryytetyksi tulemisen tunnetta, että huomaa olleensa toope kun on luottanut syyttä suotta. Täällä mietin just aamulla viimeksi yhden jokapäiväisen kerjäläisnaisen ohi kulkiessani, että antaako vai ei hänelle jotain ja mitä se hyödyttää. Vauvansa kanssa samassa kohdassa joka päivä liikenteen ja pakokaasujen seassa istumassa. Surkeaa. Viime viikolla eräs koulun läheistä taloa huoltava mies suoraan pyysi vastasyntyneelle vauvalleen vaatetta ja hän jotenkin osasi pyytää niin kivasti, että olin tosi iloinen voidessani viedä hänelle muutamia vaatteita ja menin ostamaan pari uuttakin lisäksi. En tiedä. Nämä ovat näitä mietityttäviä kysymyksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa huojentavaa kuulla kuinka samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia teillä monilla onkaan! Tuleehan näitä asioita käsiteltyä täällä paikan päälläkin mutta on jotenkin rauhoittavaa huomata, että nämä ovat näin yleismaailmallisia kysymyksiä.

      Ärsyttää tulla hyväksikäytetyksi mutta toisaalta ajattelen, että mieluummin kannan kuitenkin hyväuskoisuuteni kuin lähden itse mukaan leikkiin huijaamaan tai muuten käyttämään toisia tavalla tai toisella hyväksi.

      Poista
    2. kYllä minuakin on huijattu nuorempana, kun oli sinisilmäinen eikä ollut kokemusta näistä muista kulttuureista joissa melkein kilpaillaan kuka osaa huijata parhaiten. Nyt jotenkin aistini sanoo missä mennään.

      Poista
    3. Huijaaminen on tosiaan kuin peli, ja minusta tuntuu, että monet täällä nauttivat siitä ihan puolin ja toisin! Minusta ei tämäntyyppisiin peleihin kuitenkaan ole, enkä halua niitä oppiakaan. Minua väsyttää tämä puoli täkäläisessä elämänmenossa ihan hirveästi, se miten on koko ajan oltava valppaana ja yritettävä nähdä mitä on sanojen ja tekojen takana. En mielestäni ole erityisen sinisilmäinen mutta haluaisin kuitenkin mieluummin voida uskoa ihmisistä hyvää kuin lähtökohtaisesti epäillä heitä jostakin.

      Poista
  6. Hei, kiitos taas mielenkiintoisesta aiheesta. Olisi kiva, jos voisit kertoa enemmän esim. paikallisesta autonkuljettajastanne ja hänen työhistoriastaan, taustasta jne. Tarkoitan sitä, onko hänellä takana jo useampi vuosi eri ulkomaisten työntekijöiden palveluksessa, kun osaa auttaa teitä paikallisissa asioissa, hoitaa koirianne loma-aikananne (jos olen ymmärtänyt oikein)? Varmaankin miehesi pestin päättyessä, näitä paikallisia, hyväksi havaittuja, työntekijöitä suositellaan seuraajille jne. Millaisia ovat heidän 'työehdot' vai määrittääkö jokainen hänet palkkaava ne itse. Onko teillä tällaisille avainhenkilöille tuuraajia sairas/loma-ajaksi ja miten ne löytää vai suositteleeko esim. kuskinne teille tuttavaansa. Toivottavasti sait kiinni ajatuksestani ja joskus jos voit teet jonkun tällaisen postauksen tai jos et voi juuri hänestä kertoa mitään, niin ainakin yleisesti näistä paikallisista työntekijöistä. Mukavaa helmikuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikilla työntekijöillä on varmasti vähän omanlaisensa tarina vaikka yhtäläisyyksiäkin toki löytyy. Omien työntekijöidemme yksityisyyttä haluan kunnioittaa samalla tapaa kuin perheenjäsenienikin, eli heistä en viitsi kirjoittaa sen laajemmin. Ihan yleisellä tasolla oma kokemukseni on se, että hyvät työntekijät napataan tosiaan hetkessä, eli heidän ei tavallisesti tarvitse juuri sinnitellä työpaikkojen välissä. Hyviksi tiedettyjen työntekijöiden seuraava paikka on usein jo valmiiksi katsottuna ennen kuin edellinen perhe on ehtinyt lähteä.

      Uusia työntekijöitä otetaan pitkälti suositusten pohjalta, mutta toisaalta kaikkien on aloittava jostakin ja tiedän täällä kyllä useampia sellaisiakin työntekijöitä jotka ovat ihan ensimmäisessään pestissään lastenhoitajana, autonkuljettajana tai esim kotiapulaisena. Moni näistä työntekijöistä on ylikoulutettu tekemäänsä työhön mutta nämä pestit ovat silti haluttua hommaa kun töistä on pulaa ja siksikin, että ulkomaalaiset usein maksavat kohtuullista palkkaa. Näin työnantajan näkökulmasta suositukset ovat tärkeitä kun etsii itselleen kotiapua paikassa jota ei tunne ja jossa mitään muuta turvaverkkoa ei juuri ole, mutta lopulta suosituksia tärkeämpää itselleni on lopulta kuitenkin se minkälaisen vaikutelman itse saan mahdollisesta työntekijästä. Olen ihmisten suhteen lopulta aika mustavalkoinen tyyppi ja melko nopeasti tiedän tulenko jonkun kanssa juttuun vai en.

      Työehdot ja työnkuva sovitaan jokaisessa taloudessa varmaan vähän omalla tavallaan. Minusta on järkyttävää se kuinka moni ulkomaalainen ei maailmalla maksa työntekijöilleen mitään niistä viikoista kun on itse lomalla eikä tarvitse työntekijän palveluksia. Me olemme aina maksaneet työntekijöillemme kuukausipalkkaa, ja myös toki niiltä viikoilta kun itse olemme poissa vaikkemme heidän työpanostaan silloin tarvitsisikaan.

      Silloin kun sijaiselle on tarvetta on usein helpointa pyytää vakkarityöntekijää järjestämään itselleen tuuraaja, tai näin olen itse ainakin toiminut niin täällä kuin aikaisemmissakin asuinmaissamme.

      Hyvää helmikuuta sinnekinpäin! Ja kiitos kommentista ja hyvistä kysymyksistä!

      Poista
  7. Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus taas! Itse ihmettelin muutama viikko sitten digi-Hesarissa neuvokkipalstan Kirstin (onko se vielä Kirsti vai Torsti?) vastausta jollekulle, joka kertoi avustavansa vähävaraista perhettä säännöllisesti. Kysyjää kismitti se,ettei perhe ikinä kiittänyt. Se oli vähentänyt hänen innokkuuttaan auttaa. Hämmästelin Kirsti/Torstin vastausta. Kirsti oli sitä mieltä, ettei lahjoittajan kuulukaan odottaa kiitosta, sillä muuten lahja ei ole pyyteetön. Hän jopa antoi ymmärtää, että lahjoittajalla on tässä hyvä tilaisuus harjoitella pyyteetöntä lahjan antamista! Minusta Kirsti/Torsti sotki puurot ja vellit. Lahjasta voi aina kiittää, kiitos kuuluu hyviin tapoihin. Se ei liity lahjan pyyteettömyyteen, ja ymmärsin hyvin, miksi lahjan antajaa oli vuosien varrella alkanut harmittaa - mielestäni kiitos olisi ollut ihan paikallaan. Ei ole kiva tulla kohdelluksi itsestäänselvyytenä, niin kuin tälle lahjoittajalle oli käynyt kiittämättömän perheen kanssa. Pitkä aasinsilta, mutta liittyy tuohon, mistä kirjoitit. Minä koen auttamisen velvollisuudekseni kuten sinäkin, samoista syistä, ja olen nauttinut siitä. Huijatuksi en vielä ole tullut (tai en ainakaan ole huomannut!), tosin täällä en erityisemmin pelkääkään sitä - monet mosambikilaiset ovat tosi kohteliasta väkeä ja heillä on useimmilla myös itsekunnioitus kohdallaan. Mutta en minäkään tiedä, miten reagoisin, jos joku edellyttäisi avustusta tai suoraan vaatisi sitä. Ei se vaermaan tuntuisi mieluisalta etenkin kun emmehän me oikeasti ole sellaisia kroisoksia kuin paikallisväestön silmissä näyttää - emme ole loputtomia kirstuja. Totta kai meillä on kaikkea, ja ylenpalttisesti, verrattuna useimpiin täällä, mutta Euroopassa meilläkin on normaalit laskut maksettavana, maksamme (puhun yleisellä tasolla) ehkä joitakin laskuja kotimaissamme koko ajan, tarkoitan että ei se kirstu pohjaton ole ja johonkin on siksi vedettävä raja. Minulla nämä tunteet myös vaihtelevat päivästä päivään, joskus harmittaa ja on olo, että "en jaksa avustaa koko maata ja jokaista", joskus taas tekee mieli auttaa. Yhden WOolworthin edustalla päivystää jatkuvasti kerjäläisiä. Siinä on aina yksi sama mies, joka pyytää leipää ja tulee auton ikkunan taakse pyytämään, hän on jopa aika röyhkeä ja hänen takiaan välttelin paikkaa muutaman viikon. Kun palasin, näin kadulla pari langanlaihaa hampaatonta mummelia istumassa. Tulin kaupasta ja annoin heille paitsi muutaman setelin (olisit nähnyt vauhdin jolla ne sujahtivat paidan sisään turvaan) myös pari pussillista tuoreita leipiä. He eivät pyytäneet mitään, siksi heille oli kiva antaa toisin kuin sille kaverille, jonka oletus tuntuu olevan, että minun TÄYTYY auttaa häntä. Se asenne ei ole kiva, ainakaan kun se toistuu joka kerta! Olen nyt antanut niille maassa istuville hampaattomille mummeleille muutaman kerran ja aina he ovat yhtä onnellisen näköisiä ja toivottavat siunausta. Edelleenkään he eivät pyydä mitään, vaikka varmasti jo tuntevat minut, kun kävelen ohi. Toivottavasti kukaan ei vain vie heiltä niitä leipiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minustakin avusta ja lahjoista tulee kiittää eikä ole mitään pahaa siinä, että odottaa kiitosta. Pyyteettömyydellä ei minustakaan ole mitään tekemistä kiitosten kanssa! Täkäläisessä kulttuurissa mukavaa on mielestäni se, että sekä auttaminen että kiittäminen on sillä tavalla arkipäiväistä, ettei siitä tehdä suuntaan tai toiseen hirveää numeroa. Mutta se ei silti tarkoita, etteikö lainkaan kiitettäisi.

      Minunkin tekee mieleni välillä selittää avustuksia odottaville, että meillä on muuten koti myös Suomessa ja sielläkin laskuja maksettavana. Toisaalta heti seuraava ajatus mielessäni on se, että niinpä niin, meillä on varaa ylläpitää kokonaista taloa toisessa maassa... Velvollisuuden- ja syyllisyydentunnolta en tunnu itseltäni pääseväni pakoon!

      Hyvin ymmärrän tuon, että tekee mieli auttaa mummeleita jotka eivät avustusta edellytä, enemmän kuin vaativaa miestä. Vastaavia kokemuksia on itsellänikin. Toivotaan, että mummelit ovat saaneet pitää leipänsä!

      Poista
    2. Ei siltä syyllisyydentunnolta pääse pakoon. Se on totta. Minä en vain voi tulla Woolworthilta ruokakassieni ja -pussieni kanssa antamatta jotain sen edustalla parveileville ihmisille, jotka näyttävät todella huonokuntoisilta, kuten juuri ne iäkkäät naiset. En vain pysty siihen! Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. Se on kuin ylimääräinen "ylellisyysvero", jonka maksan ihan mielelläni.
      Auttaminen tuntuu täälläkin olevan arkipäiväistä ja sitä sekä näkee että siitä kuulee paljon. Tietysti joillakuilla on kyynisempi asenne ja kukkaron nyörit tiukemmalla, mutta itse en koskaan haluaisi muuttua sellaiseksi. Minusta on tärkeää, että uskoo hyvää muista ja myös säilyttää sydämen paikallaan!

      Poista
    3. Vaikka välillä tuntuu kovalta tuntea vastuuta vaikka mistä tuntemattomista ihmisistä ja eläimistä niin en minäkään toisaalta tosiaan haluaisi syyllisyydentunnolta säästyä jos se tarkoittaisi sitä, että täytyisi jotenkin kovettaa itsensä. Ei auta kuin tasapainotella näitten omien tuntemusten kanssa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!