perjantai 10. helmikuuta 2017

Nöyryyden ylistys

Kohtasin jokin aika sitten koulun tallilla lasteni lukioikäisen koulutoverin. Teini-ikäinen tyttö oli osaava ja huomiotaherättävän itsevarma, kaikkea sitä mitä kansainvälisten koulujen kasvateilta odotetaankin. Tyttö osasi ottaa tilanteen haltuunsa vaikka oli ratsastusseurueemme selkeästi nuorin. Minun mielestäni hän oli kaiken kaikkiaan aika väsyttävää seuraa.

Toisessa yhteydessä törmäsin täällä aikuiseen puolituttuun joka hänkin on hyvin ulospäinsuuntautunut ja hyvä suustaan, vieläpä useammalla kielellä. Jonkun hetken jaksoin vaihtaa ajatuksia naisen kanssa, kunnes väsyin siihen, että hän jatkuvasti pyrki kuin huomaamattaan kehuskelemaan omilla saavutuksillaan muitten kustannuksella. Minusta on äärimmäisen mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia muitten ihmisten kanssa mutta harvinaisen tylsää olla kenenkään yleisönä. 

Vuosien varrella olen Khartumissa kohdannut muutaman sellaisen uuden tulokkaan, jotka ovat esittäneet olevansa täällä kuin kotonaan heti ensimmäisistä päivistä alkaen. Minun on vaikea omien kokemusteni pohjalta uskoa, että on mahdollista todella asettua aloilleen ensihetkistä alkaen yhtään mihinkään, Sudanista puhumattakaan. Epäilen, että kukaan oikeasti tuntee olonsa heti aidosti kotoisaksi uudessa ja vieraassa ympäristössä, väliaikaisessa asunnossa tai hotellihuoneessa, kun huonekalut ja muu omaisuus vielä tekevät matkaa kontissa kohti uutta kotimaata. 

Ylenmääräinen itsevarmuus ei minusta ole erityisen viehättävä ominaisuus. En ollenkaan ymmärrä halua tai tarvetta esittää pärjäävänsä tilanteessa kuin tilanteessa. On huomattavasti helpompi lähestyä sellaisia ihmisiä jotka ovat sinut omien heikkojen hetkiensä ja puutteidensa kanssa kuin heitä jotka antavat ymmärtää olevansa aina vahvoilla. Oman kokemukseni mukaan todellinen yhteys ihmisten välillä ei synny omien vahvuuksien esittelystä vaan päinvastoin rohkeudesta avautua niistä asioista jotka ovat itselle vaikeita ja haastavia.

Minulle kaikki nämä kohtaamiset ovat joka tapauksessa olleet hyvä muistutus siitä miten on tärkeää tukea lapsissamme itsevarmuuden lisäksi vaatimattomuutta ja nöyryyttä, kykyä kuunnella ja antaa muille tilaa, ja rohkeutta olla heikko uuden edessä ja ihan ylipäänsä. Todellinen sisäinen varmuus antaa tilaa muille eikä vaadi erityistä huomiota. Ihmisillä jotka ovat sinut oman itsensä kanssa on kykyä ja varaa antaa muidenkin loistaa. Ja ujokin voi olla varma itsestään mutta ei vain osaa tai halua tuoda itseään esille. 

Näiden tapaamisten jälkeen olenkin taas ihan tyytyväinen siihen, että omat lapsemme ajoittain ujostelevat vieraita eivätkä jatkuvasti tee itseään joka seurassa tykö. Vaikka he kansainvälisen koulun kontekstissa saattavatkin välillä jäädä vähän varjoon, elämän kannalta uskon lupaavan hyvää sen, että he eivät ole ylitsevuotavan varmoja itsestään tilanteessa kuin tilanteessa. 

15 kommenttia:

  1. Olipa ajatuksia herättävä juttu. Kiitos.

    Reipasta ekstroverttia olemusta taidetaan pitää yleisesti ottaen pelkästään hyvänä ja siihen on koulussakin lapsia tähän asti rohkaistu kaikin tavoin. Onneksi ihan viime aikoina on ymmärtääkseni taas alettu taas puhua myös hiljaisempien tai ujompien lasten puolesta ja ehkä opittu vähän arvostamaankin niitä piirteitä ihmisissä.
    Suomessa ainakin psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen on kivasti puhunut näiden lasten puolesta ja opettajia on koulutettu ottamaan esimerkiksi arvioinnissa huomioon myös tällaisten lasten osaaminen. Hyvä juttu!

    Muiden kuunteleminen ja arvostaminen on vähintään yhtä tärkeätä kuin oman erinomaisuuden korostaminen. Välillä kyllä tuntuu, että ne jotka eniten korostavat omaa osaamistaan tai pärjäämistään, ovat todellisuudessa niitä epävarmimpia.
    Pitää nyt kyllä tähänkin vielä todeta, että kulttuuri-eroja on varmasti siinä, miten lasten odotetaan käyttäytyvän. Ja aikuistenkin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat lapseni ovat paljon reippaampia kuin minä heidän ikäisenään, ja kansainvälisten koulujen kasvatteja esimerkiksi siinä mielessä, että osaavat ikäänsä nähden ihan hämmentävän rennosti esimerkiksi esiintyä julkisesti. Silti tässä ympäristössä he ovat kuitenkin melko hillittyjä. Kulttuurieroja on siis kokemukseni mukaan tosiaankin siinä miten lasten odotetaan käyttäytyvän ja mitä pidetään hyvänä!

      Minäkin vähän luulen, että ne jotka kaikkien kovimpaan ääneen tuovat itseään esille, eivät välttämättä suinkaan ole kovin varmoja itsestään. Jo ihan siksikin toivon lasteni rohkenevan pitää kiinni omista monimuotoisista itsestään sen sijaan, että tuntisivat tarvetta esiintyä yltiöitsevarmoina.

      Poista
    2. Piti vaan vielä korjaamani, että Liisa K.-J. on tietysti psykologian professori, ei vain psykologi. Mutta viisaita puhuu ainakin tässä asiassa.

      Poista
  2. Tuo yleisöna oleminen oli niin hyvin sanottu, se on tosiaan rasittavaa ja sellaiseen vasyn aika todella nopeasti. Sellaiset ihmiset ovat oikeita energiasyöppöja ja tapaamisen jalkeen tuntuu vasyneelta eika mukavalta kuten mukavien keskutelujen jalkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on! Se on kumma miten joittenkin ihmisten kanssa kerta toisensa jälkeen joutuu yleisön rooliin. En oikein tiedä miten heidän kanssaan tulisi ottaa tila haltuun niin, että oltaisiin oikeassa keskusteluyhteydessä, vai onko se mahdollistakaan. Oma ratkaisuni on vältellä heikäläisiä mahdollisimman paljon.

      Poista
  3. Se onkin mielenkiintoista. Kuinka olla itsevarma ja kuitenkin olla ärsyttämättä. Minua alkaa tosi nopeasti ärsyttää ihmiset, jotka aina vain puhuvat omista ja perheensä saavutuksista. Toki omistaan pitää ja saakin olla ylpeä, mutta senkin voi tehdä niin monella tapaa.

    Mietin muuten eilen sun blogitekariä, kun luin blogia Periaatteen Nainen.Hän mietti siinä lähteäkö perheen kanssa miehen mukaan Espanjaan, vaikka töitä ei nyt olisi siellä tarjolla. Sinun hieno pohdintaan CV:n aukoista vastaan se mitä olet kokenut kotona olemalla tuli mieleeni ja arvelin, että olisit varmaan oikea ihminen rohkaisemaan häntä valinnassaan lähteä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä, että omistaan voi olla ylpeä niin monella tapaa! Minäkin nopeasti ärsyynnyn jos joku hehkuttaa omia tai lastensa saavutuksia tiettyyn sävyyn ja yhtenään. Itse arvostan sellaista tietynlaista hiljaista itsetietoisuutta mikä ei juuri vaadi muilta huomiota, mutta näkyy ja tuntuu siinä, että sellaisen sopivasta itsestään varman ihmisen kanssa on helppo olla ja viettää aikaa.

      Kävinkin itse asiassa lyhyesti kommentoimassa jo Periaatteen naiselle, ja hän taisi lukeakin ainakin viimeisimmän pohdintani CV:n aukoista. En kyllä tiedä olenko itse rohkaiseva vai varoittava esimerkki! Jos omien tutkintojen käyttäminen käytännössä on tärkeää, voi olla aika kauhea ajatus, että minä olen jo kuinka monennetta vuotta kahden yliopistotutkinnon pohjalta kotiäitinä :) Mutta joka vuosi olen kyllä omalta kohdaltani itse yhä vain kiitollisempi siitä, että olen tehnyt juuri nämä valinnat mitkä olen tehnyt.

      Poista
  4. Mulle on ollut yllätys se, että heikkouksia ei saisi olla tai että niitä ainakaan ei sopisi näyttää. Eivätkö ne kuulu ihmisyyteen siinä missä muutkin inhimillisyyden osat. Tätä nykyä oon tottunut olemaan välittämättä niin paljon jos joku haluaa vaikka cv.tään mulle korostaa, mutta en myöskään oikein jaksa sellaista vain siltä kannalta elämää katsomista, mutta ihmiset ja elämänkulut ovat kai niin erilaisia että en sitten tiedä miten mihinkin pitäisi suhtautua. Se on muuten ihan just niin, että yhteys ihmiseen syntyy juurikin vaikeiden asioiden jakamisesta. Hienosti oivallettu ja hyvä kirjoitus muutenkin. Mä olin ujo lapsi ja taitaa olla jotain sellaista perinyt multa esikoinen ainakin. Tässä muuten on varmaan kulttuurieroja miten paljon ja mistä iästä alkaen lasten odotetaan esim sanovan tuntemattomille "päivää" ja olen välillä ihan neuvoton miten ohjata varautunutta lasta. Kuuluuko painostaa että sano nyt ja olen tullut vähän siihen tulokseen että no ei voi liikaa ainakaan. Kaipa hän kasvaa ja se alkaa tulla luonnostaan ilman hirveää painetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin myös ujo lapsi. Viisaat vanhempani onneksi osasivat antaa minun olla sellainen kuin olin, eivätkä hätyyttäneet minua millään tapaa. Uskon, että oman itsevarmuuteni kehittymisessä oli ensiarvoisen tärkeää se, että sain ottaa aikani kasvaa rohkeammaksi! Nykyään en pidä itseäni enää ollenkaan ujona, mutta omista lapsistani minäkin tunnistan varsinkin esikoisessa vähän samanlaisia piirteitä. Kansainvälisten koulujen kontekstissa kasvaneena hän on kyllä tosiaan paljon reippaampi kuin minä ikäisenään. Suomalainen koululaitos ei ainakaan omina kouluaikoinani ollut oikein omiaan rohkaisemaan ujoa esiintymään kun taas näissä kansainvälisissä kouluissa ollaan niin paljon koko ajan esillä ihan pienestä asti erilaisten esitelmien ja esitysten merkeissä, että esiintymisestä tulee nopeasti arkipäiväistä, ja se on kyllä minusta hyvä asia.

      Täälläkin selvästikin lapset opetetaan esimerkiksi hyvin pienestä kättelemään aikuisia mikä minusta ei ole ollenkaan tarpeellista. Omasta kokemuksestani tiedän, että ujoa on parempi tukea kuin hätyyttää, joten pyrin itse ottamaan aika rennosti sen jos lapsia ei hirveästi kiinnosta tervehtiä jokaista vastaantulijaa joka kättänsä ojentaa. Kyllä se sieltä tulee ajallaan.

      Poista
  5. Hei ja kiitokset mielenkiintoisesta tekstistä! Juuri eilen olin tilanteessa, jossa yksi kaverini puhkesi itkemään, koska ei jaksa enää kiusaamista, joka häneen kohdistuu yhdessä koulun vanhempainyhdistyksessä. Tässä on sellainen vähän kärjistetysti sanottuna lattarit vastaan usalaiset tilanne. Minä ehdotin, että mitä jos kerrot miten pahalta jatkuva asioista huomauttelu tuntuu ja kuinka se vaikuttaa negatiivisesti jo niin moneen asiaan, mutta sain täystyrmäyksen idealleni. Kaverini kokee että näin tämä kiusaaja voittaisi, jos tietäisi kuinka paljon kipuilua aiheuttaakaan. Joten sitten vaan jatketaan tällä ulospäin hyvin iloisella ja ystävällisellä asenteella ja itketään kotona.
    Mikään ei muutu. Itse uskon, että kiusaaja voisi kyllä ymmärtää tekojensa seuraukset jos vain kohtaisi ne. Vaikeuksien jakaminen usein tosiaan yhdistää, mutta se vaatii paljon rohkeutta sellaiselta, jonka kulttuurissa se ulkokuori on tärkein. Minua joskus katsotaan kummastellen kun olen tukka pystyssä ja valitan väsymystä ja sitä ettei ole ruokaa jääkaapissa. Sitten jään toisinaan miettimään että pitäisikö skarpata ja ovatko toiset aina oikeasti langat tiukasti käsissään tai sitten taas ajattelen että voin ihan hyvin myös olla esimerkki sille, että myös väsymys ja sekainen tukka on ihan ookoo.

    Luulen myös että usein sellainen jatkuva itsensä ulostuominen on tapa kätkeä epävarmuus. Ja sitten taas jotkut ihmiset vaan ovat tosi ekstroverttejä ja puheliaita siinä missä toiset eivät koe mielekkääksi jakaa jokaista ajatustaan. Minä koen ryhmätilanteet tälläisten persoonien kanssa jotenkin erityisen raskaaksi.

    On tämä vanhemmuus aikamoinen kasvua, its e ajattelin joskus että haluan omien lapsieni ehdottomasti tervehtivän ja kysyvän kuulumiset aina reippaasti ihmisiä kohdatessa, mutta nyt olen alkanut ymmärtämään että ei se ihan niin mene. Omat poikani ovat aika ulospäinsuuntautuneita, mutta parilla kaverilla on ujoja lapsia ja haluan antaa heille tilaa olla kuinka itse parhaimmaksi kokevat, pidemmän ajan päästä onkin sitten tosi palkitsevaa kun ujo lapsi on " hyväksynyt" minut ja haluaa kertoa juttujaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en jaksa yrittää muuttaa ympäristön asenteita ja olosuhteita vaikka mieli toki usein tekisikin, mutta en itse toisaalta myöskään pitemmän päälle jaksa enkä osaa olla muuta kuin oma itseni. Yritän olla maassa maan tavalla siltä osin, etten tarkoituksella loukkaa tai astu kenenkään varpaille, vaan esim pukeudun täällä täkäläisten normien mukaan varsin peittävästi. Mutta sitten kyllä muun muassa puhkesin alkuun täällä useamman kerran kotiportilla itkemään kun vartijamme suhtautuivat minuun mielestäni ikävästi. Täkäläinen puhetyyli on helposti aika aggressiivisenoloinen ja on minulle tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa liikaa. Nolotti itkeä ja se taisi olla aika tavatonta täällä, että talon rouva rupeaa vartijan sanoista itkemään, mutta toisaalta sen myötä vartijat nyt lähestyä minua sillä tapaa etten ole nyt pariin vuoteen enää joutunut tunnekuohun valtaan portilla.

      Omat tunteeni ja mielipiteeni ovat lopulta siinä määrin pinnalla, että itse en varmasti jaksaisi kerta toisensa jälkeen käydä esimerkiksi juuri vanhempainyhdistyksessä tuntemassa oloani pahaksi vaan vahingossakin tulisin sanoneeksi mitä ajattelen! Kaikissa tilanteissa ja kaikille ihmisille ei varmasti kyllä ole paras jakaa mitä ajattelee, että sinänsä ymmärrän ystävääsikin kyllä.

      Minä luulen, että todellisten vaikeuksien jakaminen vaatii paljon rohkeutta ihan kaikilta. Meillä suomalaisilla on ehkä enemmän tapana tuoda helposti esille sitä huonoa - olen paljon miettinyt sitä viime aikoina, että Suomessa ei ole oikein sopivaa kertoa kuinka hyvin kaikki on, hyvin herkästi saa leuhkan maineen, vaan on sopivampaa melkein kehuskella sillä kuinka huonosti omat asiat ovatkaan - mutta luulen, että aikamoinen kynnys on lopulta siltä meistä kullakin jakaa niitä asioita jotka ovat meille oikeasti niitä kipeimpiä. Ja kuitenkin niitten kaikkein vaikempien asioiden jakaminen luo todellisia yhteyksiä ja tekee vaikeimmista asioista monesti hyvin paljon kevyempiä kantaa.

      Vanhemmuus todellakin kasvattaa! Minulla ei tainnut olla kovin vahvoja ajatuksia etukäteen siitä millaisia toivoisin lasteni olevan, mutta opin kyllä itsestäni ja elämästä lasten myötä päivittäin yhä enemmän. Minä huomaan itse pitäväni erityisesti niistä lapsista jotka eivät tule heti jokaisen vastaantulijan kanssa juttuun, ja toisaalta ne lapset jotka hetkessä ovat tilanteessa kuin tilanteessa kuin kotonaan ja suunapäänä väsyttävät minua. Yhtä lailla minuakin väsyttävät myös ryhmätilanteet oikein ulospäinsuuntaantuneiden aikuisten kanssa. Arvostan kovasti sellaista puolin ja toisin tilan antamista ja kuuntelemista oli sitten kyse lapsista tai aikuisista.

      Poista
  6. Minuakin yli-itsevarmat ihmiset lähinnä pelottavat, lisäksi minulla menee heidän seurassaan usein kieli solmuun ja tunnen itseni tavallistakin kömpelömmäksi sosiaalisesti. Olen rennoimmillani ihmisten seurassa, jotka eivät yritä esittää mitään. Vilpittömien, toisista ihmisistä kiinnostuneiden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ärsyttää yli-itsevarmoina esiintyvissä ihmisissä ehkä ennen kaikkea se, että he vaativat muiden osaltaan pönkittävän itseään ja olevan yleisönä heidän erinomaisuudelleen. Monesti olen tunnistavani itsevarman olemuksen takaa epävarmuutta ja se hermostuttaa ja ehkä vähän pelottaakin minua: minusta tuntuu, että täytyy pitää huolta siitä, ettei itsevarmana esiintyvä jotenkin nolaa itseään ja sillä tapaa paljastu tavalliseksi puutteelliseksi ihmiseksi. Minua huolestuttaa se mitä silloin tapahtuu jos itsevarmuuden naamio tipahtaa tällaisten tyyppien kasvoilta!

      Minäkin olen toisaalta ehdottomasti rennoimmillani sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat itsensä kanssa sinut sillä tapaa ettei heidän tarvitse esittää mitään.

      Poista
    2. Ah juu, se yleisönä oleminen... Tunnen minäkin sellaisia, jotka saattavat aluksi antaa hyvinkin sosiaalisen kuvan itsestään, mutta aika pian huomaa, että he kaipaavat vain yleisöä itselleen ja hovia ympärilleen. Olen ottanut sen asenteen, että jos tiedän tapaavani tällaisen ihmisen, hyväksyn jo ennakkoon sen, etten yritäkään kuin olla yleisö. Varaudun siihen, että omat lauseeni todennäköisesti katkeavat, kun toinen ei tunnu niitä kuulevankaan (eikä kuulekaan, sillä mikään siitä mitä sanot ei mene niinsanotusti jakeluun) ja alkaa vain puhua päälle omiaan, sanot mitä sanot. Tällainen yleisönä toimiminen vain on aika väsyttävää. Sitä jaksaa hetken, mutta ennen pitkää huomaa, että nyt riitti ja on aika lähteä kotiin... Kukaan ei jaksa ilman vuorovaikutusta, paitsi ehkä juuri se henkilö, joka hovia pitää.

      Poista
    3. Minä pahaa pelkään, että olemuksestani näkyy päälle se miten yleisönäoleminen ärsyttää minua. Siksi välttelen mahdollisimman paljon sentyyppisiä ihmisiä. Täällä on muutama sellainen ihminen joita kohtaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Lohduttavaa on ollut oivaltaa, että moni muukin pyrkii välttelemään ihan näitä samoja ihmisiä - vaikka päällepäin vaikuttaakin siltä, että heillä on tosiaan aikamoinen hovi ympärillään.

      Poista

Kiitos kommentistasi!