lauantai 25. maaliskuuta 2017

Afrikasta Eurooppaan ja takaisin, taas kerran

Kevätlomalla vietimme aikaa ystävien ja isovanhempien kanssa Sofiassa, Bulgariassa ja Wienissä, Itävallassa. Kävimme leikkimässä Sofian keskustassa puistossa ja ostoskeskuksessa trampoliinihallissa. Toisessa sofialaisessa ostoskeskuksessa pääsimme lapset ja minä luistelemaan: kaksi lapsista ensimmäistä kertaa elämässään, minä ensimmäisen kerran pariinkymmeneen vuoteen. Kylläpä luisteleminen onkin mukavaa! Voi olla, että minun on pakko käydä kokeilemassa khartumilaisen ostoskeskuksen tekojäätäkin vielä ennen pitkää. Jäi niin kova into luistella.

Söimme lomaviikon kaksin käsin porsaanlihaa, paistettua ja graavattua lohta, sushia, avokadoja, vadelmia ja mustikoita, leipää. Lapset herkuttelivat lukemattomilla kinder-munilla joiden sisältä löytyi pitkästä aikaa minustakin kivoja yllätyksiä: smurffeja ja muita pikkutyyppejä. Nautimme mahdollisuudesta kävellä pitkin ja poikin, ja otimme ilon irti myös Wienin metrosta. Ostimme kotiin tuomiseksi kinkkua ja juustoa, gluteenitonta leipää, jauhoja ja muita herkkuja, kirjoja, leluja, vaatteita ja kenkiä, pakastepusseja, kestäviä roskasäkkejä, ja jopa patjan. 

Wieniin hotelliin kantautuivat karmaisevat uutiset Lontoosta. Kun pari päivää Lontoon tapahtumien jälkeen teimme lähtöä takaisin Sudaniin näytti lähes joka kadunkulmassa Wienin keskustassa yhtäkkiä seisovan aseisettu poliisi. Ahdistus ja huoli ovat seuranneet taas kerran uniin asti ja saivat katselemaan maailman lentokentillä vähän tarkemmin ympärilleni. 

Toisaalta puistelin paluumatkalla useampaan kertaan mielessäni päätäni myös käsittämättömille uusille amerikkalaisille ja brittiläisille rajoituksille, jotka rajoittavat kannettavien tietokoneiden ja tablettien kuljettamista tietyiltä lentokentiltä tiettyjen lentoyhtiöiden koneissa. Mietin kuinka lentokentät uusista rajoituksista käytännössä selviävät. En ymmärrä mihin rajoituksilla pyritään muuta kuin ohjaamaan matkustajia yksiltä lentoyhtiöiltä ja kentiltä toisille. Jos kyse olisi todellista uhasta, kai rajoitukset koskisivat kaikkia lentoyhtiöitä ja kenttiä? Minä itse pärjään kyllä ihan mainiosti lentokoneessa ilman tietotekniikkaa, mutta en luottaisi tietokonettani lentomatkan ajaksi matkalaukkuun. Me lennämme nykyään aika lailla aina Dohan kautta Qatarilla, joka on ainakin amerikkalaisten rajoituslistalla. Me emme kuitenkaan ole nyt toistaiseksi muutenkaan menossa Yhdysvaltoihin, eikä meillä ole lähiaikoina suunnitteilla reissua myöskään Iso-Britanniaan. Toivottavasti rajoitukset eivät laajene koskemaan muita matkakohteita kuin Yhdysvallat ja Iso-Britannia. 

Dohan kentästä on viime vuosina kehittynyt minulle aikamoinen pysähtymisen paikka. Kuinka monta kertaa olenkaan siellä surrut, suorastaan itkenyt, paluuta Sudaniin! Eilenkin askel oli raskas eikä minun tehnyt mieleni nousta koneeseen kohti Khartumia. Mutta sitten keskellä yötä kotona vastassa olivat iloiset koirat ja tuttu ja turvallinen koti, oma sänky, eikä tuntunutkaan yhtäkkiä ollenkaan niin kamalalta olla taas täällä. Pari kuukautta on vielä kouluvuotta jäljellä ja sitten onkin taas jo edessä pitkä kesäloma muilla mailla. 

Väsymys on painanut minua jo useamman kuukauden niin arkena kuin lomallakin. Aion yrittää käyttää tulevat pari kuukautta ennen kaikkea väsymyksen taittamiseen, arjen puuhien ohessa. Lisää lepoa ja enemmän iloa, niitä luulen ennen kaikkea tarvitsevani. 

6 kommenttia:

  1. Terveiset Dohasta! Löysin blogisi sattumalta kun teimme muuttoa tänne viime kesänä. Meillä on kolme pientä lasta ja luen kiinnostuksella blogeja eri puolilta maailmaa. Asuinympäristönä Doha lienee Sudania paljon helpompi mutta kotona olo on aina omanlaistaan. Jaksamistani on helpottanut kerran viikossa aloittamani arabian opiskelu, urheilu ja iltakurssi paikallisella yliopistolla. Kodin vastapainona tuntuu välillä ihanalta ottaa hetki itselleen ja samalla uusi maalin tuntuu avautuvan uudella tavalla. Kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostavat oikein hyviltä nuo sinun harrastuksesi! Minulle tuntuu täällä jotenkin työläältä yrittää järjestää säännöllistä aikaa harrastamiseen. Kerran viikossa käyn kyllä ratsastamassa ja yritin käydä joogassakin jonkun viikon mutta joogaan lähteminen tuntui ottavan enemmän kuin antavan joten jätin sen nyt toistaiseksi. Omat jutut ovat kyllä tosiaan tärkeitä, ettei elämä ole ihan vain arjen pyörittämistä. Täällä ihan tämä tavallinen arki tuntuu vain usein niin kuormittavalta, etten sen lisäksi meinaa jaksaa oikein muuta.

      Tuo ympäröivän maan aukeaminen on myös tosiaan tärkeä juttu sopeutumisessa ja jaksamisessa ja se onkin täällä yksi haaste ja väsyttävä tekijä, etten tunnu saavan Sudanista oikein otetta vielä kahden ja puolen vuodenkaan jälkeen. Kielen opetteleminen auttaisi varmasti, mutta toisaalta ei taitaisi tuoda kovin paljon lähemmäs paikallisia kuitenkaan - sudanilaiset ovat kyllä ihan ystävällisiä mutta pitävät etäisyytensä.

      Mutta nyt lähdenkin tutustumaan sinun blogiisi ajatuksella! Kaikkea hyvää sinne Dohaan mikä tuntuu kuin naapurilta vaikkei ihan tässä vieressä toki olekaan.

      Poista
  2. On se kyllä lohdullista, että paluu omaan kotiin tuntuu lopulta aina hyvältä, vaikka joskus etukäteen ajattelee ettei haluaisi vielä palata.

    Mitenkähän lapsenne mahtavat kokea kotiinpaluun Sudaniin? Voisin kuvitella, että heille se on jotenkin luontevaa eivätkä ehkä osaa asiaa edes kyseenalaistaa. Koti kun on koti. Vai olenkohan väärässä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänne omaan kotiin tuntui lopulta hyvältä palata, koirien luokse, mutta paluu itse Khartumiin on kyllä ikävä kyllä osoittautunut juuri niin takkuiseksi kuin Dohassa etukäteen pelkäsinkin... Näiden säännölllisten lepolomien (rest and recuperation, R & R) tarkoitushan on antaa haastavissa oloissa asuville tilaisuus käydä hengähtämässä ja lataamassa akkuja, mutta minulle on lepolomilta palaaminen usein aikamoinen koitos! Mutta ei auta kuin painaa läpi päivien ja ennen pitkää taas helpottaa ja täkäläinen elämä vie mennessään.

      Lapset ovat tosiaan minua sujuvammin solahtaneet arkeen, mutta kyllä hekin ovat tietoisia siitä, että voisimme olla jossain muuallakin. Vanhemmat lapset ymmärtävät tämän meidän liikkuvan elämäntyylimme periaatteen mutta eivät ihan vielä sitä millä perusteella maat valikoituvat ja ettemme voi ihan minne tahansa maailmassa päätyä ainakaan tämän työn piirissä. Koti on koti, ja koti on meille kaikille pitkälti siellä missä koirat milloinkin ovat, mutta toisaalta lapset ikävöivät kyllä ihan aktiivisesti Suomeen isovanhempiensa luo ja meidän omaan kotitaloomme siellä, ja ajoittain myös muihin koteihin: vanhaan kotiimme Belizeen, ja myös muun muassa läheisten ystäviemme luokse Washingtoniin. Pienin on liikuttavasti sanonut nyt monesti viime viikkojen aikana, että haluaisi mennä Amerikkaan (toisaalta kuulemma myös Albaniaan - en tiedä mistä Albania tuli hänelle mieleen!), ja aika usein lapset miettivät, että jospa seuraavaksi voisimme muuttaa Suomeen.

      Mitenkään ihan helppoa ei siis lapsillekaan ole tämä maasta toiseen siirtyminen, lomien tai muuttojen yhteydessä, mutta luulen, että ylipäänsä on helpompaa silloin kun arjessa voi solahtaa johonkin olemassaolevaan kuvioon: mies työhön ja koululaiset kouluun. Täällä kotona täytyy päivä rakentaa joka päivä ihan omin avuin ja se on haastavaa jos on väsynyt tai muuten tolaltaan.

      Poista
  3. Asia ei siis lapsillekaan ole niin yksinkertainen. Varmaan totta, että ainakin isommat lapset ymmärtävät teidän asuneen joskus muuallakin, eikä koti aina ole ollut pelkästään Sudanissa. Olisi ehkä eri asia, jos olisivat syntyneetkin siellä.
    Luultavasti teillä on jossakin vaiheessa tulossa monta perinpohjaista keskustelua asiasta ja muitakin ehdotuksia kuin Albania ja Amerikka. Vastauksia ja perusteluja on varmasti hyvä mietiskellä ajoissa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutot ja tämä liikkuvainen elämä ovat meillä lasten kanssa oikeastaan jatkuvasti puheena tavalla tai toisella. Kaksi vanhempaa muistavat hyvin vielä edellisen kotimaan ja viimeisimmän muuton, pienin ei tietysti samalla tapaa kun oli tänne saapuessamme vasta alle vuoden. Eikä pienin taida isompien tapaan vielä ymmärtää, että täältäkin ollaan ennen pitkää lähdössä, vaikka toisaalta on ehkä vähän hahmottanut asiaa hänkin jo sitä kautta, että jotkut ystävistään ovat siirtyneet täältä Khartumista jo muille maille.

      Ihan yksinkertaista ei tämä meidän elämä tosiaan ole perheenjäsenistä kenellekään! Mutta toisaalta lapsemme pärjäävät minusta kyllä hirveän hienosti tässä eriskummallisessa elämässään, ja omalaatuiset haasteet ovat yhdistäneet koko perheen melkoisen tiiviiksi ryhmäksi.

      Poista

Kiitos kommentistasi!