torstai 27. huhtikuuta 2017

Punainen lanka

Nelikymppisyys, uupumus ja kulman takana odottava uusi elämänvaihe ovat pakottaneet minut ottamaan tänä keväänä mittaa itsestäni. Monet vanhat ja uudemmatkin asiat ovat mielessäni loksahtaneet kuluneiden kuukausien aikana paikoilleen ja loksahtelevat hiljakseen edelleenkin. 

Neljäänkymmeneen vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Vaikka yhtäältä elämäni näyttäytyy minulle pitkälti hyvinkin johdonmukaisena kaarena, tuntuu toisaalta kuitenkin aika ajoin siltä kuin olisin oikeastaan elänyt monta erillistä elämää. 

Lapsuusaikaan kuuluivat ennen kaikkea oma perhe, päiväkoti ja kesäpaikkamme Siuntiossa. Nuoruuttani värittivät muun muassa kallionlukiolaisuus ja kielikurssikesät Jerseyn saarella. 

Aikuisuuteen astuin ensin varovasti Helsingin Punavuoressa omassa yksiössäni ja sitten ihan viimeistään yliopistossa Bristolissa, Englannissa. Bristolin vuodet toivat elämääni pari tärkeää ihmistä jotka osaltaan vahvasti vaikuttivat elämäni suuntaan. Yhden tärkeän ihmisen vuoksi hakeuduin yliopistovuosien päälle työharjoitteluun Washington DC:hin. Se elämänvaihe loppui työharjoittelun päättymiseen.

Hauska umpikuja Bristolissa.

Työharjoittelua seuraavan kesän vietin Suomessa. Syksyllä muutin Lontooseen tekemään toista yliopistotutkintoa. Vuotena-parina Lontoossa tapahtui niin paljon, että aika Lontoossa on sekin kuin oma elämänsä. Lontoosta muutin joksikin aikaa New Yorkiin. New Yorkin aika oli osin jatkoa Lontoolle, mutta toisaalta monessa mielessä ihan oma erillinen ja varsin täysi elämänvaiheensa sekin. 

New Yorkia seurasi taas lyhyt jakso Helsingissä. Kuukausista Helsingissä muistan ennen kaikkea sen miten talviaamuisin hämärässä matkalla töihin tuntui lohduttomalta kun juurikaan kukaan vastaantulija ei kohdannut katsettani. Olin yksinäinen. Useiden ulkomaanvuosien jälkeen en tuntenut löytäväni omaa paikkaani Suomesta. 

Suomesta muutin Brysseliin ja parista vuodesta Brysselissä muodostui niistäkin oma elämänvaiheensa ja kokonaisuutensa. Se vaihe päättyy mielessäni erääseen lauantaiaamuun jona mies ja minä istuimme pitkän kävelylenkin jälkeen kaupungin keskustassa brunssilla. Siinä hetkessä minä yhtäkkiä kirkkaasti ymmärsin mitä tarkoittaa se, että olemme tekemässä lähtöä Brysselistä kohti tuntematonta. Surin kyynelet silmissä eroa kissoistamme ja sanoin miehelle, ettemme saa koskaan unohtaa kuinka hyvää ja onnellista oli elämämme Brysselissä - ettemme olleet suinkaan lähdössä pakoon mitään vaan kohti uutta. Muutama kuukausi sen jälkeen kissamme muuttivat Suomeen minun vanhempieni rakkaiksi lemmikeiksi ja mies ja minä suuntasimme puolestaan Jamaikalle. 

Brysselin kotimme villinä rehottava pikku puutarha.


Jamaika oli taas yksi elämä, Belize toinen, ja Sudan omansa. Jokaisen muuton ja suuren muutoksen myötä olen omaksunut paljon uutta, tutustunut uusiin tärkeisiin ihmisiin, rakentanut vähän kerrallaan elämäni uudelleen jokaiseen uuteen paikkaan. Jokaisen muuton ja muutoksen myötä olen myös menettänyt enemmän tai vähemmän pysyvästi monta tärkeää ihmistä ja asiaa, ja unohtanut valtavasti arkipäiväisiä itsestäänselvyyksiä milloin mistäkin todellisuudesta. 

Jokaisesta elämänvaiheesta nousee vahvasti mieleen yksittäisiä asioita, tärkeitä ihmisiä ja tunnelmia. Joskus muistot johtavat harhaan. Ihan sattumankauppaa ja vahingossa päädyin eilen lukemaan vanhoja sähköposteja joista osan olin kirjoittanut jopa seitsemäntoista vuotta sitten. Olen kauan ajatellut olleeni niihin aikoihin ihan liian kiltti, arka ja nöyrä, mutta vanhoista posteista sainkin yhtäkkiä ihan toisenlaisen tuntuman parikymppiseen itseeni: sähköpostit oli kirjoittanut raivokkaan rehellinen nuori nainen joka rohkeasti seurasi sydäntään ja viimeiseen asti puolusti omia ajatuksiaan ja tunteitaan. 

Jos vaikka olenkin elänyt useamman elämän ja ehtinyt monien muuttojen myötä unohtaa masentavan paljon sellaista mikä on joskus ollut minulle ensiarvoisen tärkeää, oli huojentavaa vanhojen postien myötä huomata, että läpi vaihtuvien elämänvaiheiden olen kuitenkin jo pitkän aikaa ollut aika lailla tämä sama oma itseni. 

Ilmoitustaulu Belmopanin keskustassa. On vaikea uskoa, että jätimme Belizen taaksemme jo kohta kolme vuotta sitten. Koskakohan lakkaan ikävöimästä sinne?

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Maanantaina

Viikon ensimmäinen arkipäivä sunnuntai sujui lopulta ihan mallikkaasti. Poika jäi kotiapulaisen kanssa kotiin siksi aikaa kun kävin nuoremman tyttären kanssa hakemassa vanhemman tyttären koulusta ratsastustunnilleen. Eilen iltapäivällä oli todella kuuma, yli 46 celsiusastetta. Tyttö sai valita halusiko ratsastaa vai istua mieluummin ilmastoidussa luokassa hevosaiheisella oppitunnilla. Taas kerran hevostyttöni lähti mielissään ratsastamaan helteestä huolimatta. Nuorimmainen ja minä leikimme sillä välin tallikissan kanssa ja näytimme samalla puolihuomaamattamme muutamalle paikalliselle lapselle ettei kissaa tarvitse pelätä.

Tallikissa Tilly, ihana pieni peto.


Illemmalla vein Poppyn eläinlääkäriin joka tutki koiran perinpohjaisesti ja jopa ultrasi sen alavatsan. Mitään sen vakavampaa ei onneksi löytynyt vaan Poppylla näyttää tosiaan olevan virtsatientulehdus ja se on nyt kymmenen päivän antibioottikuurilla. Koiria on onneksi helpompi lääkitä kuin lapsia - kissoista puhumattakaan. Kunhan lääkkeen kääräisee johonkin herkkuun Poppy kyllä taatusti nielaisee sen hetkessä. Taloutemme tällä erää viimeiset maapähkinävoit onkin nyt varattu Poppylle antibiootin kanssa nautittavaksi.

Tänä aamuna meillä kävi ilmastointihuoltomies joka huolsi yhteensä 13 ilmastointilaitetta läpi talon. Muutama jäi vielä huoltamattakin, sillä osaa talon ilmastointilaitteista emme käytännössä käytä ollenkaan. Mainiota, että nyt kaikki käyttämämme laitteet toimivat eikä yksikään niistä enää sylje päällemme paakkuuntunutta pölyä. Kerran tai pari aikaisemminkin viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana on joku käynyt huoltamassa ilmastointilaitteemme, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun asialla oli alan ammattilainen.

Poika on ollut vielä tämän päivän kotona mutta on siinä määrin paremmassa kunnossa, että pääsee toivottavasti huomenna taas jo kouluun. Tämän kevään monet sairauspäivät ovat näemmä tehneet tehtävänsä sillä poika joka sinänsä viihtyy kotona oikein hyvin on ihan kyllästynyt sairastamaan ja haluaisi mieluummin olla koulussa. 

Kaupungin ylle laskeutui tänään uusi hiekkapölypilvi. Sen myötä lämpötilat taas aavistuksen laskivat. Toisaalta hiekanharmaa taivas masentaa, olemme täällä niin tottuneet päivittäiseen kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Toivotaan siis, että hiekka pian menisi menojaan, viimeistään hyvissä ajoin ennen kuin miehen on viikonloppuna määrä palata reissultaan. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Viikon alussa

Kävimme viikonloppuna koulun tallilla perjantaina minun ratsastustuntini merkeissä ja lauantai-iltapäivällä vanhemman tyttären luokkakaverin kotona uima-allassynttäreillä, mutta muuten olimme ihan vain kotosalla. Se tuntuu meillä olevan ihanteellisen viikonlopun resepti: jonkun verran mukavaa tekemistä ja tasapainoksi riittävästi aikaa kotosalla lepäillen. 

Viikonloppuisin nautin siitä, että on aikaa hiljakseen hoidella kodin asioita: pestä rauhassa pyykkiä ja tiskejä ja laittaa ruokaa kiireettä. Perjantaina söimme porsaanleikettä jota mies toi mukanaan Belgiasta; se oli onneksi säilynyt kylmälaukussa moitteettomana tänne asti peruuntuneista lennoista huolimatta. Eilen valmistin pitemmällä kaavalla italialaista lihakastiketta ragúa, ja laitoinpa kaukaa viisaana vähän ruokaa myös tulevia päiviä varten, ettei yksinhuoltajaviikolla tarvitsisi viettää niin paljon aikaa keittiössä. 

Parasta viikonlopuissa on minusta se, että on aikaa levätä ja siirtyä kaikessa rauhassa tilanteesta toiseen. Tässä lapset ja koirat lauantaiaamutunnelmissa keittiön lattialla.


Ruuanlaiton ohessa valmistin itselleni eilen myös kannullisen jääteetä tämän päivän virkistykseksi kun huomasin, että hibiskusmehu oli päässyt loppumaan. Tähän aikaan vuodesta on pakko juoda nesteitä niin paljon päivittäin, että vedelle täytyy kehitellä vaihtoehtoja. Suosikkijuomani on viime viikot ollut paikallisella hibiskusmehulla terästetty vesi. Se taitaa olla monen muunkin suosikki tai sitten hibiskuksen sesonki alkaa tältä erää olla lopuillaan. Joka tapauksessa viime aikoina kaupoista on valmista hibiskusmehua löytynyt aikaisempaa huonommin. Eräs tuttu tarjoutui näyttämään minulle kuinka tehdä mehua itse, mutta vietän jo näinkin liikaa aikaa keittiössä ja ostan siksi mieluusti mehuni valmiina.

Mies selviytyi yön aikana Asmaraan ja sai lähetettyä meille periltä lyhyen sähköpostin. Siellä oli kaikki hyvin. Täällä tämän aamun saldo on yksi sairas lapsi ja yksi sairas koira. Pojan kurkku on ollut eilisillasta asti kipeä ja ääni käheä, joten pidin parhaana pitää hänet tänään kotona toipumassa. Poppy-koiralla on puolestaan ehkä virtsatientulehdus: se vaati päästä ulos eilen illalla kello yhdeksältä ja uudestaan puolenyön paikkeilla ja pissaili ylimääräisistä ulkoiluista huolimatta kuitenkin yön aikana myös sisälle. Hyvin harvinaista Poppylle ja selvä merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa.

Tänään iltapäivällä täytyy vähän sumplia, että sairas lapsi saisi potea kotona rauhassa sillä välin kun käyn viemässä vanhemman tyttären koulun jälkeen ratsastustunnilleen. Ja illalla pääsen tavallista isommalla porukalla käymään Poppyn kanssa eläinlääkärissä. Ei ihan paras alku viikolle, mutta ei nyt sentään huonoinkaan. 

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Yhdessä ja erillään

Miehen työn piirissä on myös sellaisia maita joihin perheillä ei turvallisuussyistä ole tulemista. Tällä hetkellä niihin lukeutuvat muun muassa Afganistan ja Irak. Meillä on ollut aina periaatteena ettemme harkitse työtarjouksia maista minne emme voi muuttaa koko perheen voimin. Haluamme elää perhe-elämää yhdessä. Vuosien varrella olemme silti olosuhteiden pakosta viettäneet aika paljon aikaa myös erillämme. Kolme kertaa olen lähtenyt maailmalta viimeisilläni Suomeen synnyttämään. Joka kerralla on mies tehnyt vielä useamman viikon töitä asemamaassa ennen kuin on kiirehtinyt hänkin Suomeen mukaan synnytykseen. Jokunen vuosi sitten vietimme käytännön syistä lapset, koirat ja minä kesän Suomessa sillä välin kun mies teki jo tuttavuutta uuden kotimaamme Sudanin kanssa. Ja joka kesä viimeisten muutaman vuoden ajan olemme viettäneet useamman viikon erillämme, mies töissä Khartumissa ja lapset ja minä Suomessa paossa täkäläisen kesän pakottavaa kuumuutta. Melko paljon on mies vuosien varrella käynyt myös työmatkoilla: Belgiasta hän matkusti jonkun verran muun muassa Afrikassa, silloin kun asuimme Jamaikalla mies vietti lähes joka kuukausi työn merkeissä viikon verran Belizessä, ja täällä Sudanissa työmatkoja on ollut taas enenevässä määrin niin maan sisälle kuin ulkopuolellekin. 

Emme välttämättä ole miehen työmatkojen aikaan yhteydessä päivittäin tai edes joka toinen päivä, mutta aina meillä on ollut sentään mahdollisuus ottaa yhteyttä toisiimme puoliin ja toisin tarpeen tullen. Viime viikolla mies esimerkiksi soitti minulle työmatkalta Brysselistä ja kysyi mikä olikaan suosikkiteeni nimi - hän oli ehtinyt kokousten välissä teekauppaan ja halusi hankkia vähän tuomisia. Jonkun kerran soitin ensimmäisen vuoden aikana täältä Khartumista hädissäni miehelle minne milloinkin kun sähköt olivat taas kerran katkenneet eikä generaattori toiminut tai vesi oli katki. Eihän hän kaukaa voinut asioille juuri mitään tehdä, mutta tuntui tärkeältä voida purkaa vähän mieltäni kuitenkin. 

Tulevan viikon on mies ensimmäistä kertaa reissussa sellaisessa paikassa mihin häneen on vähän hankalampaa saada yhteyttä. Eritreassa eivät toimi ainakaan eurooppalaiset kännykkäyhteydet. Sudanilaisesta verkosta ei vielä ole varmuutta mutta epäilen, ettei sekään välttämättä toimi siellä. Paikallista eritrealaista sim-korttia eivät toisaalta saa kuin maassa pysyvämmin asuvat. Internetyhteys ehkä sentään toimii, mutta toisaalta Eritreassa on kuulemma hyvin paljon sähkökatkoja jotka arvatenkin vaikuttavat myös internetin toimivuuteen. Vaikka olen tottunut olemaan erossa miehestä ja pyörittämään arkea täällä Khartumissa itsekseni, tuntuu vähän kummalliselta ajatella ettemme välttämättä voi olla juurikaan yhteydessä tulevan viikon aikana. Toivotaan, että viikko sujuu rauhallisesti ja mukavasti puolin ja toisin. Jään uteliaana odottamaan miehen ensivaikutelmia Eritreasta.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Hyvillä mielin

Yhden vuorokauden odottelun ja kahden peruuntuneen lennon jälkeen mies pääsi vihdoin Dohasta Khartumiin perille lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Eilen juhlistimme pääsiäistä nyyttikestibrunssin merkeissä ystäväperheen luona.

Tänä aamuna koululaiset palasivat kouluun, mutta miehellä on vielä tämä päivä vapaata töistä. Harvinaista ja ihanaa kun mies on arkipäivänä kotona! Puolenpäivän paikkeilla lähdimme mies, nuorimmainen ja minä ostamaan maitoa. Matkalla ehdimme keksiä päivän varalle kaikenlaista muutakin ohjelmaa: Jospa lähdettäisiin Niilin varrelle hotellin kahvilaan katselemaan maisemia! Tai ehkä sitten kuitenkin koulun puutarhaan, niinikään Niilin varteen? Afrikkakadulla ruuhka muutti suunnitelmat. Ei tehnyt mieli istua autossa ruuhkassa suuntaan ja toiseen, joten käännyimme takaisin ja ajelimme sivukatujen kautta takaisin omaan naapurustoomme, lähikahvilaamme. Maito jäi lopulta kokonaan ostamatta, mutta eipä siinä, pärjäämme kyllä huomisaamuun niillä maidoilla mitä meillä on. 

Minua on piristänyt valtavasti niin miehen paluu kuin myös vilpoisempi sää jonka hiekkamyrsky toi tullessaan. (Vilpoisuus on toki hyvin suhteellista. Tällä hetkellä ulkona näyttäisi olevan noin 35 astetta lämmintä.) Oikein hyvää teki myös lähteä pois omilta tutuilta reiteiltäni ja käydä vaihteeksi ajelemassa vähän vieraammilla sivukaduilla. Näimme muun muassa hyvin kauniin moskeijan sekä mainion kokoelman khartumilaisia katukoiria. Yhtäkkiä kaikki se mikä kuluneina viikkoina on tuntunut raskaalta ja vaikealta vaikuttaakin ihan vain tavalliselta elämältä ja osin suorastaan kepeältä. 

Suunnittelimme kahvilassa tulevia lomia ja mietimme tulevaisuutta pitemmällekin. Tarkkaan emme tiedä mitä tuleman pitää, mutta olemme mies ja minä molemmat kyllä lopulta aika hyviä elämään epätietoisuudessa. Suurimman osan ajasta maltamme elää hetkessä ja odottaa miten asiat järjestyvät, mihin maahan seuraavaksi päädymme ja millä aikataululla. Tekee minulle myös hyvää aina välillä muistaa, että vaikka tässä elämäntavassamme onkin paljon epävarmaa, meidän elämässämme on kuitenkin paljon myös pysyvää ja säännöllistä, paljon sellaista minkä varaan voin luottaa. 

Tänään tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kaikki on hyvin, maailma auki ja täynnä mahdollisuuksia. 

Tähän suloiseen kulkukoiralaumaan törmäsimme tänään Afrikkakadun sivukadulla.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Hiekkaa hiekkaa

Hiekkamyrskyinen sää jatkuu täällä Khartumissa. Miehen viimeöinen lento Dohasta Khartumiin peruuntui, ja äskettäin peruuntui myös tämän iltapäivän lento mihin miehellä oli varattuna paikka. Tänä yönä tänne tuskin kannattaa yrittääkään sillä hiekkasumu näyttäisi koko ajan tihentyvän, mutta kuulemma miehen täytyy kuitenkin odotella kentällä iltaan asti siltä varalta, että yölento pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Khartumia. Jos matka ei tänä yönä onnistu, heti huomenaamulla on edessä seuraava yritys.

Dohasta on siis tosiaan onneksi lentoja Khartumiin kolmesti päivässä. Tämänaamuinen lento ehti aavistuksen aikataulusta myöhässä perille Khartumiin ennen kuin sumu taas nousi. Jossain välissä onnistuu toivottavasti miehenkin palata kotiin! Nähtäväksi jää vain milloin. Säätiedotuksen perusteella arvailen, että hiekkamyrskyinen sää saattaa nimittäin hyvinkin jatkua viikon loppupuolelle asti. Hiekkamyrskyt eivät säätiedotuksessa sinänsä tavallisesti näy, mutta aika paljon voi päätellä siitä, että torstaihin asti näyttäisivät päivän korkeimmat lämpötilat olevan vuodenaikaan nähden melko alhaiset, alle 40 astetta tai niillämain.

Onneksi miehellä on sinänsä asiat Dohassa hyvin, ja ihan hyvin sujuu meillä täällä kotonakin. Hiekkasumu on himmentänyt armottoman auringon ja pohjoiset tuulenvireet viilentäneet kuumuuden kestettävälle tasolle. Kurjaa kuitenkin, että vietämmekin tämän pitkän viikonlopun nyt näin erillämme.

Hiekkasumun hämärtämä taivas tänään iltapäivällä.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Huh huhtikuuta

Sää on mahtava tasoittaja. Kukaan ei täällä pääse huhtikuun pakottavaa kuumuutta täysin pakoon. Ilmastointi toki auttaa, mutta ulos asti se ei sentään ulotu parhaimmassakaan taloudessa. Yhtä lailla nahkeita ja hikisiä ollaan siis ulkona liikkuessamme täällä nyt kaikki tyynni kun iltapäivisin heilutaan 45 celsiusasteessa ja ylikin, ja yölläkin on kylmimmilläänkin lähes 30 astetta lämmintä. 

Ainakaan meillä ei ilmastointikaan meinaa näillä säillä oikein jaksaa ja kova helle tuntuu siksi sisälläkin asti. Useampi ilmastointilaite kaipaisi huoltoa tai vähintäänkin sellaista kokonaisvaltaista puhdistusta johon omat rahkeemme ja välineemme eivät riitä. Mutta vaikka ilmastointilaitteet olisivatkin täydessä terässä eivät ne silti helposti pärjää näille lämpötiloille. Lastenhuoneessa ilmastointi oli yön säädettynä 28 asteeseen mutta varsinainen lämpötila siellä oli lämpömittarin mukaan kello puoli kahdeksalta aamulla kuitenkin 33 astetta. 

Puutarha jaksaa nurmikkoa lukuunottamatta kukoistaa helteestä huolimatta ja kukat tuoksuvat huumaavan hyviltä. 



Kylpyhuoneissa ei meillä ole ilmastointia lainkaan ja ne ovatkin kuin saunoja. Kylpyhuoneiden pienistä tuuletusikkunoista ei juuri ole apua kun ikkunan ulkopuolella kuuma ilma seisoo paikallaan. Kylpyhuoneessa nousee silmänräpäyksessä hiki pintaan eikä suihkun jälkeen tunnu hetkeäkään raikkaalta, semminkään kun hanasta tulee tähän aikaan vuodesta ainoastaan kuumaa tai vieläkin kuumempaa vettä.

Noin viikon kunnollisten yöunien jälkeen en ole enää uupunut, ihan tavallisen väsynyt vain. Täytyy kuitenkin yrittää olla valppaana, etten huomaamatta uuvu uudemman kerran. Väsyneimmilläni osasin pysähtyä ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja tarkkailin kaikin puolin itseäni ja ympäristöäni tarkkasilmäisemmin. Nyt kun en tunne oloani enää samalla tapaa hauraaksi ja huteraksi tulee kiireessä helposti tehtyä liikaa. Vasta tunteja myöhemmin huomaan, etten ole muistanut tankata vettä tai ylipäänsä moneen hetkeen lainkaan keskittyä siihen miltä minusta itsestäni tuntuu. Hermot ovat olleet muutaman päivän taas vähän kireämmällä. Yritän ajatuksella ottaa itselleni aikaa, ei ihan helppoa kun maanantaista asti olen ollut taas yksinhuoltajana. 

Tämä piikkilangan ja ihmeköynnöksen yhdistelmä porttimme päällä kiehtoo minua. Olen sitä kuvannut nyt useamman vuoden ajan eri kulmista odotellessani portilla lapsia koulubussilta.


Lapsilla on koulusta pääsiäissunnuntai vapaata, eli meillä vietetään nyt kolmipäiväistä viikonloppua. Miehen on määrä palata työmatkaltaan Brysselistä varhain huomenaamulla. Tänään nousi kaupungin ylle kuitenkin taas hiekkamyrsky. Toistaiseksi näkyvyys ei vielä ole ihan nollissa, mutta vähän huolettaa miten myrsky tästä vielä kehittyy. Yksi lento näyttäisi tällä hetkellä olevan kaikessa järjestyksessä matkalla Dohasta tännepäin eikä miehen öistä lentoakaan ole ainakaan toistaiseksi vielä peruttu. Mutta nähtäväksi jää olemmeko koko porukka huomenaamulla taas koossa saman katon alla vai joutuuko mies odottelemaan Dohassa täkäläisen sään selkeämistä.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Virkeämpänä uuteen viikkoon

Eilen koulun lämpömittarit nousivat iltapäivällä ensimmäistä kertaa tänä vuonna 45 celsiusasteen tuntumaan. Kun lämpötila nousee yli 45 asteen ulkoharrastukset perutaan ja välitunnit pidetään sisällä. Kuusivuotiaamme sai valita halusiko ratsastustunnillaan ratsastaa vai mieluummin harjata hevosta tallin varjossa. Tyttö valitsi ratsastuksen. 

Sillä välin kun hän ratsasti me muut teimme tuttavuutta uuden tallikissan Tillyn kanssa. Tallikissa Lucy kuoli yllättäen jokunen viikko sitten. Se oli suuri menetys varsinkin tytöillemme jotka olivat Lucyyn kovin kiintyneet. Pari viikkoa Lucyn kuoleman jälkeen tallille ilmaantui jostain kuin tilattuna soma pieni kulkukissanpentu. Vielä viime viikolla se oli hyvin arka, mutta nyt antaa jo silittää itseään ja eilen suorastaan hakeutui leikkimään kolmevuotiaamme kanssa. 

Tilly-kissa piilossa pensaan alla.


Ei ole paljon mitään kissanpentua ihanampaa! Ja muutenkin viikko on alkanut ihan mukavasti, kuumuudesta ja pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. 

Miehen olisi pitänyt lähteä työmatkalle kohti Brysseliä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, mutta hiekkamyrsky sekoitti suunnitelmat. Useampi lentoyhtiö jätti väliin lennot hiekkamyrskyiseen Khartumiin, niin myös Qatar jolla miehen oli ollut määrä lähteä matkaan. Lauantain hiekkamyrsky oli vielä perjantaistakin pahempi joten ihan yllätyksenä ei lennon viivästyminen tullut, mutta silti oli tietysti vähän turhauttavaa mennä kentälle myöhään yöllä vain palatakseen takaisin kotiin. Mies sai vaihdettua lentonsa seuraavalle yölle ja lähti vihdoin matkaan hyvin varhain tänä aamuna. 

Hetken pentu lepäili varjossa pensaan alla mutta tarjoutui sitten silitettäväksi.
Eilen yksi vesitankeistamme alkoi vuotaa, mutta kaikeksi onneksi mies oli silloin vielä kotona ja hoiti yhdessä autonkuljettajan kanssa tankin nopeasti takaisin kuntoon. Tänä aamuna oli puolestaan tukossa keittiön putkisto. Putkimies ehti paikalle hetkessä ja poisti tukon puolessa tunnissa. Sinä aikana ehdin puhelimitse järjestää nuorimmaisellemme uuden sängyn. Onnistunut aamu!

Olen jaksanut taas viime päivät hoitaa useampia asioita yhtä aikaa. Muutaman yön olen nyt nukkunut syvää unta ja sitä myöten voimani ovat alkaneet palata. Ihan rauhallisia eivät kuluneet yöt silti ole olleet: jostain syystä olen nähnyt joka yö valtavan tapahtumarikkaita unia jotka ovat sinänsä olleet sävyltään ihan myönteisiä mutta sirkusmaisuudessaan silti vähän väsyttäviä. 

Lopulta se innostui suorastaan leikkimään.


Vaikken tunnekaan itseäni enää niin uupuneeksi en edelleenkään aio liikaa lukea uutisia tai pyöriä Facebookissa. Päiviini on vapautunut aikaa ja mieleeni tilaa kun olen vältellyt some-höttöä ja muita turhia ärsykkeitä. Olen kirjaimellisesti ehtinyt rauhassa nuuskia kukkia puutarhassa ja kiinnittää ihan eri tavalla huomioni pihan yllä lenteleviin lintuihin kun ajatukseni eivät ole liehuneet ties missä turhanpäiväisessä eikä katseeni ole hakeutunut mihinkään ruutuun. 

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Auton ikkunasta

Perjantaiaamuinen hiekkamyrsky nosti Khartumin ylle hiekkapölypilven. Tämä roskainen tienvarsi matkalla koulun tallille näyttää aurinkoisenakin päivänä aika lohduttomalta. Hiekkapölysumussa se oli jos mahdollista vieläkin karumman näköinen. Jaksoin väsymyksestä huolimatta perjantaina pitkästä aikaa mennä ratsastustunnille.
Roskia tonkivat vuohet piristävät aina minua, niin kuin eläimet ylipäänsäkin. Vuohia vartioi joukko somia paimenkoiria.
Talleilla oli ihan aamusta hyvin sumuista, tuulista ja täkäläiset sääolosuhteet huomioonottaen melkeinpä vilpoista. Keskellä hiekkamyrskysumua näkyy lentävän haukka. Ratsastustuntini aikana sumu vähitellen hälveni ja iltapäivällä olikin taas jo tuskaisen kuumaa ja aurinkoista.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Uupumuksen merkkejä

Olen ollut vuosien varrella uupunut ennenkin. Huomaan uupumuksen tavallisesti ensiksi siitä, että ihan tavalliset asiat alkavat huolestuttaa minua. Alan yhtäkkiä epärationaalisesti pelätä, että koulubussi ajaa kolarin tai mies saa sairauskohtauksen. Toinen yliväsymyksen merkki minulla on se, että mieleen alkaa nousta noloja muistoja kaukaa menneisyydestä. Tällä viikolla olen tahtomattani muistellut kahdenkymmenen vuoden takaisia asioita jotka ovat nolostuttaneet kuin olisivat tapahtuneet eilen. 

Tavallisesti uupumuksen taltuttamiseen on riittänyt ihan vain pari hyvin nukuttua yötä. Tällä kertaa lasten kuukausia kestänyt sairastelukierre yhdistettynä miehen toistuviin työmatkoihin pääsivät kuitenkin väsyttämään niin, että toipuminen tuntuu kestävän kauemmin ja olevan enemmän työn takana. 

Jokusen viikon ajan olen nyt käynyt itseni kanssa jatkuvaa keskustelua omista rajoistani. Tasapainottelen arjen vaatimusten ja oman jaksamiseni välillä ja kuulostelen itseäni: Jaksanko mennä taaperokerhon tapaamiseen vai jäänkö mieluummin tytön kanssa kotiin lepäilemään? Jos jätän kauppareissun tänään väliin mistä aineksista rakennan illallisen? Tuntuuko siltä, että tekisi hyvää tietää mitä maailmalla tapahtuu vai onko parempi jättää uutiset tänään lukematta? Haluanko käydä Facebookissa tarkistamassa kavereiden kuulumiset? Olisiko mukava nähdä ystävää vai luulenko tapaamisen ennemminkin väsyttävän minua?

Huomaan, etten tällä hetkellä jaksa tehdä useampaa asiaa samaan aikaan, ja siksikin on ollut tärkeää yksinkertaistaa arkea. Olen tarkoituksella hidastanut tahtia ja ajatuksella keskityn tekemään yhden asian loppuun ennen kuin aloitan seuraavaa.

Joinain päivinä tunnen voimieni palaavan, mutta heti seuraavana päivänä saatankin olla taas väsyneempi. Onneksi ei ole kiirettä mihinkään. Siinä vaiheessa kun vielä yritin jaksaa tehdä kaiken ja välttää huomaamasta omaa väsymystäni olin kärsimättömämpi ja ärsyynnyin helpommin. Nyt kun olen antanut itselleni luvan olla hidas ja väsynyt voimani riittävät paljon paremmin tavallisen arjen pyörittämiseen. Pärjään väsyneenäkin, ihan hienosti nämäkin pari päivää kun mies on taas vaihteeksi ollut työmatkalla. 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Riittävästi juonenkäänteitä

Olen viime vuosien aikana katsonut paljon kokonaisia pääasiassa amerikkalaisia televisiosarjoja jakso kerrallaan DVD:ltä ja nyt viime aikoina jonkun verran myös Netflixistä. Gilmore Girls, West Wing, Nashville, Parenthood, Studio 60 on the Sunset Strip, Revenge, Brothers and Sisters, The Newsroom - muun muassa niistä olen nähnyt jokaisen jakson, osan jo useampaan kertaan. Katselen sarjoja pääasiassa iltaisin kun lapset ovat menneet nukkumaan, usein yhdessä miehen kanssa, mutta toisinaan myös itsekseni.

Katson jaksoja järjestyksessä ja melko tiiviiseen tahtiin ja sitä myötä saanut aikaisempaa paremman otteen siitä kuinka amerikkalaiset jatkuvajuoniset televisiosarjat rakentuvat. Ensimmäinen kausi on tavallisesti viimeisen päälle suunniteltu kun taas myöhemmät kaudet eivät useinkaan tunnu samalla tapaa toimivilta kokonaisuuksilta. Jaksoja on yhdessä kaudessa noin kahdestatoista kahteenkymmeneenkolmeen, ja jonnekin kauden puolivälin paikkeille osuu tavallisesti yllättävä juonenkäänne. Kauden viimeinen jakso pyrkii samaan aikaan kuromaan juonen siististi kasaan mutta toisaalta jättämään riittävästi aukinaisia kysymyksiä. Viimeinen jakso täytyy rakentaa yhtäältä niin, että katsojia kutkuttaisi palata sarjan pariin mutta toisaalta sillä tapaa tyhjentävästi, etteivät katsojat jäisi ihan tyhjän päälle jos uutta kautta ei päästäisikään enää tekemään. Amerikkalaisten sarjojen tekeminen tuntuu olevan aika arvaamatonta hommaa.

Vaikka sarja kaudesta toiseen toistaisi pitkälti samoja teemoja, täytyy jokaiselle kaudelle silti keksiä vähän jotain uuttakin: joku uusi henkilöhahmo tai haaste. Välillä tuntuu, että omaan elämään ilmaantuu samalla tapaa uusia ihmisiä tai asioita - kuin tarkoituksella mutkistamaan juonta tai tuomaan siihen virkistäviä uusia elementtejä. Yllättävät juonenkäänteet herättävät juuri silloin kun elämä on päässyt tasoittumaan.

Viimeisten vähän yli kymmenen vuoden aikana olen asunut kolmessa eri maassa ja lisäksi viettänyt Suomessa useamman pitemmän jakson. Olemme saaneet kolme lasta. Kotiimme on löytänyt tiensä kolme kulkukoiraa. Anoppi on sairastunut vakavasti ja ehtinyt melko hyvin jo kuntoutuakin. Olen tutustunut muutamaan sellaiseen ihmiseen jonka toivon olevani elämässäni aina. Muutama tärkeä ystävyys on päättynyt enemmän tai vähemmän selittämättömästi. Meillä on näiden kymmenen vuoden aikana ehtinyt olla neljä au pairia, useampi kotiapulainen, yksi osa-aikainen lastenhoitaja ja pari autonkuljettajaakin. Viimeisen viitisen vuoden aikana gluteenittomuus on tullut meille hyvinkin tutuksi jutuksi lapsen keliakian myötä ja tuonut elämään uudenlaisia haasteita. Olen saanut ajokortin ja oppinut ratsastamaan.

Jos elämäni olisi amerikkalainen televisiosarja, en tiedä olisivatko nämä juonenkäänteet riittäneet takaamaan sen, että sarjaa tehtäisiin yhä vain uusia kausia. Mutta kun näin katselen omaa elämääni kymmenen vuotta taaksepäin en yhtään ihmettele, että olen niin väsynyt! Melko paljon on tapahtunut viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja tapahtumarikasta oli elämäni jo ennen tätä viimeisintä kymmenvuosikauttakin. On jo ehkä aikakin hetken verran ihan vain levätä laakereillani. Tässä viimeisten väsyneiden päivien aikana olenkin useamman kerran muistuttanut itseäni, että mitään suurempaa asiaa ei tarvitse juuri nyt hoitaa. Lapset on toimitettava kouluun, ruokaa on laitettava ja kodin hommia hoidettava hiljakseen, mutta kaikki muu jaksaa kyllä odottaa. Se on lohduttava ja rauhoittava ajatus. Tosin sen verran pitäisi jaksaa sentään päättää minkä televisiosarjan seuraavaksi ottaa katsottavaksi.