lauantai 13. toukokuuta 2017

Kolme vuotta

Syksyllä tulee täyteen kolme vuotta Khartumissa. Se tuntuu jonkinlaiselta saavutukselta. Ennen kuin muutimme Sudaniin sitouduimme mielessämme maahan kuudeksi vuodeksi. Kun kolme vuotta sitten elokuussa saavuin lasten kanssa Khartumiin hiekkapölyn ja hyttysten keskelle sanoin miehelle, että voin asua täällä kaksi vuotta mutta sen enempään en uskalla lupautua. Ensimmäisen vuoden jälkeen olin onneksi jo sentään sen verran kotonani, että saatoin kuvitella meidän jäävän tänne koko kuudeksi vuodeksi. Edelleen tässä neljännen vuoden kynnyksellä suunnittelemme asuvamme täällä viidestä kuuteen vuotta. 

Tästä väliaikaisen asuntomme parvekkeenikkunasta katselin ensimmäisinä viikkoina ulos ja
mietin kuinka ihmeessä koskaan kotiutuisin tähän valtavaan hiekanruskeaan kaupunkiin.
Omalta osaltani päätös jäädä Sudaniin vielä useammaksi vuodeksi ei kerro niinkään siitä, että olisin erityisen onnistuneesti asettunut tänne tämänhetkiseen kotimaahamme. Ennemminkin on kyse siitä, että nämä toistuvat muutot ovat oma prosessinsa. Lähteminen on raskasta ja uuteen paikkaan saapuminen ja asettuminen sitäkin vaikeampaa. Vaatii kovasti voimia auttaa lapsia sopeutumaan uuteen kun itse samaan aikaan kamppailee kulttuurishokin ja asettumisen haasteiden kanssa. Koirien muuttaminen maasta toiseen on sekin äärimmäisen stressaavaa. Minusta on tärkeää saada ajan kanssa valmistautua jokaiseen uuteen muuttoon, että olisin kaikin puolin valmis lähtöön kun sen aika koittaa. 

Jokainen kulunut vuosi Khartumissa on tuonut mukanaan omat haasteensa ja yllätyksensä mutta elämä on toisaalta myös tietysti koko ajan arkipäiväistynyt ja tullut sitä myöten helpommaksi. Enää en joudu epätoivon valtaan kun sähköt katkeavat tai hanoista ei tulekaan vettä. Kouluvuoden tapahtumat ovat myös nykyään vanhastaan tuttuja eivätkä siksi enää yllätä niin kuin ensimmäisenä vuonna. 

Tällainen oli näkymä väliaikaisen asuntomme toisesta ikkunasta.


Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa hetken verran täällä Ramadanin aikaan. Ramadanin lähestyminen näkyy muun muassa siinä, että sokeria myydään kaupoissa suurissa 10 kilon pusseissa. Ramadan-ajan herkkuihin kuuluu kuluvan paljon sokeria. Ramadan nousee esiin myös puheissa: Ystävää oli neuvottu lähettämään huonekalunsa uudelleenverhoiltavaksi hyvissä ajoin ennen Ramadania sillä paastokuukauden aikana työt saattaisivat huonekaluverhoomossa edistyä tavallista hitaammin. Toinen paikallinen tuttu mietti kuinkahan hulluksi liikenne taas kehittyy kun suuri osa autoilijoista on tässä kovassa helteessä koko päivän syömättä ja juomatta. Samaa huolehdin minäkin ja yritän hoitaa kaikki juoksevat asiat pois päiväjärjestyksestä hyvissä ajoin ennen Ramadanin alkua. Mielessäni lasken samaan aikaan päiviä sekä Ramadanin että loman alkuun. 

14 kommenttia:

  1. Onnea vuosipäivästä Sudanin kanssa! Kyllä noissa teidän lämpötiloissa paastoaminen kuulostaa jo aika hurjalta, tosin päivä ei taida olla sitten yhtä pitkä kuin täällä, puhumattakaan pohjoisemmista maista. Pari kertaa olen odottanut taksia ramadin aikaan illalla, se on turhauttavaa kun takseja ei meinaa saada ja pelottavaa sitten, kun sellaisen löytää. Kerran illalla taksikuski informoi heti autoon istuessamme, että hän on jo ehtinyt syödä ;) Lisäsi turvallisuuden tunnetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasta syksyllä on lapsilla ja minulla varsinainen Sudaniin saapumisen vuosipäivä. Näillä main toukokuussa kolme vuotta sitten mies aloitti työt täällä Khartumissa, lapset ja minä seurasimme sitten elokuussa perästä. Mutta meilläkin on kyllä tavallaan nyt vuosipäivä siinä mielessä, että kohta päättyy kouluvuosi ja sitä myötä myös meidän kolmas vuotemme Khartumissa. Kesäksihän siirrymme lapset ja minä taas muihin maisemiin niin kuin aikaisempinakin kesinä täällä.

      Täällä aurinko laskee iltaseitsemän paikkeilla ja nousee pian kuuden jälkeen, että sinänsä päivät eivät tosiaan onneksi sentään ole ihan kohtuuttoman pitkiä. Mutta toisaalta nyt ollaan muutama päivä menty jopa yli 50 asteen lämpötiloissa... Toivotaan, että sää tästä vähän ehtisi laantua ennen kuin Ramadan alkaa, ettei olisi sentään ihan näin hirvittävän kuuma.

      Poista
  2. 50 astetta. Apuva!
    Minulla ei kyllä pinna taitaisi venyä noin pitkälle. Tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampaa on kestää kuumuutta ja tulen tosi kiukkuiseksi ja kärsimättömäksi jo yli 30 asteen lämpötilassa. Hatun nosto sinulle ja tietenkin myös lapsille, miehelle ja koirille. Nyt on tosiaankin toivottava, että ilmastoinnit pelaavat siellä. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin sitä vain jaksaa tätä äärimmäistä kuumuutta kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole. Minut kuuma sää tekee helposti joko hyvin raukeaksi tai sitten äärimmäisen ärtyisäksi, mutta oma kipupisteeni kuumuuden suhteen on kyllä täällä noussut 30 paikkeilta lähemmäs 40 astetta. Kun mennään yli 45 asteessa on niin hirveän kuumaa, ettei lopulta ole väliä sillä onko 47 vai 50 astetta... Mutta kyllähän se hurjalta kuulostaa tuollainen yli 50 asteen lämpö! Ja koomista on kuinka 40 astetta vaikuttaakin sitten siihen verrattuna melko leppoisalta säältä. Niin suhteellista kaikki.

      Eilen tein kaksi isoa kannullista jääteetä tätä päivää varten, mutta nyt näyttäisi siltä, että onkin vaihteeksi vähän vähemmän tuskaisen kuuma päivä. Teetä kuluu kyllä silti ja vettä, litrakaupalla on pakko juoda koko ajan. Toistaiseksi ilmastointi on toiminut ja sähköt ovat pysyneet päällä, toivottavasti myös jatkossa!

      Poista
  3. Joko siitä on tosiaan kolme vuotta, kun muutitte sinne? Kyllä aika menee uskomattoman nopeasti. En osaa edes kuvitella, miten työlästä on muuttaminen lasten ja koirien kanssa, vieläpä maasta tai maanosasta toiseen. Minusta tuntuu jo aivan liian työläältä sekin ajatus, että pitäisi muuttaa ukkelin kanssa kaksistaan saman kaupungin sisällä jonnekin. :-)

    Vietättekö kesäloman taas Suomessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutot ovat kai aina melko työläitä, oli välimatkaa sitten paljon tai vähän, mutta oma hommansa on tietysti tosiaan asettua ihan uuteen vieraaseen paikkaan. Ja pienet lapset ja koiralauma tekevät kyllä näistä muutoista aikamoisia projekteja. Ajatuskin väsyttää ja olen tosi kiitollinen, ettei juuri nyt tarvitse tehdä lähtöä mihinkään!

      Kesälomailemme taas pääasiassa Suomessa, jonkun viikon verran myös Kanadassa. Alan olla aika valmis lomalle, vaikka toisaalta koiria on jo etukäteen ikävä... Puolensa kyllä siinäkin: lomalta on usein muuten aika haastavaa palata täkäläiseen arkeen mutta koirien luokse on aina riemastuttavaa palata.

      Poista
  4. Hei! Kiitos taas kerran hyvästä kirjoituksesta. Kuvaat hyvin juuri tuon, ettei joudu enää epätoivon valtaan sellaisista vastoinkäymisistä tai ilmiöistä, jotka alussa toivat pohjattoman uupumuksen ja kiukun tunteen. Se kertoo kai jonkinlaisesta sopeutumisesta, sillä tunnistan itsessäni samaa. Osittain helpottaa toki se, että joillekin asioille on pystynyt tekemään jotain - korjauttamaan generaattoreita, korjauttamaan pumppuja ym. Mutta sitten jotkut asiat on ehkä vain hyväksynyt, ja epätoivoa ei tule siksi. Esimerkiksi minä huomasin viikonloppuna, että yhdessä kaapissa olleet tavarat olivat taas alkaneet haiskahtaa homeelta. (Yläkerrassa oli vuosi sitten iso vesivahinko, ja sitä kyllä kuivailtiin ja hoidettiin, mutta tuho oli aika laajaa.) Aikaisemmin olisin ehkä kiukustunut ja masentunut, halunnut muuttaa jne, tai purkaa kaapin. Nyt ajattelin vain, että mitä muuta voi kuumassa ja kosteassa ilmastossa oikeastaan odottaa. On minun asiani yrittää sopeutua ilmastoon ja yrittää pitää tärkeistä tavaroista huolta niin hyvin kuin voin tällaisia asioita ennakoiden - ei enää odottaa, että voin toimia kuten ennenkin! Lisäksi tänä aikana tietysti sekin käsite, mikä tavara nyt lopulta on niin tärkeä, on muuttunut aika lailla. Pistin "homekaapin" tavaroista pesuun sen minkä voin ja muistutin itseäni tuulettamisen tärkeydestä, enkä omaksikaan hämmästyksekseni piitannut asiasta sen enempää. En varmasti ole ainoa, joka saattaa joskus löytää kaapista homehtuneet kengät tai jotain muuta mukavaa. Kuuma ja kostea ilmasto nyt on mitä on, ja tässä vaiheessa ajattelen, että olisikin oikeastraan aika yllättävää, jos tavarat selviäisivät tropiikin vuosista ilman minkäänlaisia kommelluksia - niistä myös varoitttiin etukäteen. (Yhteen samaiseen kaappiin vuokraisäntä teettikin tuuletusaukkoja, koska vesivahingon jälkeen meidän kaappitila väheni radikaalisti.)
    Mutta summa summarum, tarkoitukseni ei ollut tylsistyttää pitkillä selityksillä vesivahingoista ja kosteista kaapeista. Tarkoitin vain, että itsekin olen tainnut jossain määrin tottua ja hyväksyä. Ellei sitä onnistu tekemään, elämä on aika paljon onnettomampaa. Mutta on sanottava, että oman aikansa se vaatii, toisilta ehkä enemmän kuin toisilta! Sinätunnut pärjänneen todella upeasti ja tätä blogia on aina niin mielenkiintoista lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä vaiheessa kun ajatukseni blogiin asti pääsevät olen tainnut ne usein jo siinä määrin käsitellä, että vaikuttaa ehkä siltä niin kuin olisin seesteisempi kuin mitä olenkaan! Verrattain paljon aikaa on minulta minusta mennyt täkäläisten olosuhteiden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen, ja vaikken enää niin kiukustu tai ahdistu kun asiat eivät suju en siltikään elä tätä täkäläistä arkeani niin sujuvasti kuin toivoisin.

      Paljon olen viime aikoina miettinyt sitä kuinka monet ulkomaalaiset tuttuni ovat sopeutuneet tänne ihan samoihin oloihin niin paljon minua paremmin ja nopeammin. Tai ainakin näennäisesti he tuntuvat ihan eri tavalla jaksavan olla ja mennä ja puuhata kaikenlaista, kun taas minut ihan tavallinen elämä täällä helposti väsyttää siinä määrin, ettei voimia juuri riitä mihinkään ylimääräiseen. Saan tämän arkemme tällaisenaan toimimaan ihan hienosti, mutta mihinkään muuhun en meinaa jaksaa venyä. Osin on tietysti myös kyse erilaisista elämäntilanteista: minun ajastani ja voimistani suuri osa kuluu pieniin lapsiimme. Mutta en silti tiedä kuinka hyvin lopulta olen täällä pärjännyt. Niin hyvin kai sentään mitä se on nyt tällä erää ollut mahdollista.

      Juuri tuota joka tapauksessa tarkoitin, että vastoinkäymiset täällä eivät enää samalla tavalla kokonaisvaltaisesti lamauta minua kuin alkuun. Meillä ei täällä kuivuudessa onneksi tarvitse huolehtia homeesta, mutta Jamaikalla ja Belizessä jouduin heittämään useamman kenkäparin roskikseen kun ne olivat päässeet menemään niin pahasti homeeseen. Täällä ongelmaksi on koitunut se, että kosteissa Karibian olosuhteissa teetetyt puuhuonekalumme eivät ole kovin hyvin asettuneet tänne huomattavasti kuivempiin oloihin. Sängyt ja kaapistot seisovat kyllä vielä mutta ovat näkyvästi halkeilleet. Alkuun se masensi mutta nyt ajattelen niin kuin sinäkin, että mitä muuta saatoimme odottaakaan. Olosuhteet ovat mitä ovat ja mitä enemmän ne hyväksyn sen kevyemmältä tuntuu elämä.

      Poista
    2. Se on juuri noin, mitä paremmin ne hyväksyy, sitä kevyemmältä tuntuu. Ja meillä molemmilla varmasti tätä ajattelua vauhdittaa sekin, että mehän emme täällä suinkaan ole niitä ihmisiä, joilla on oikeasti haasteita ja vaikeaa. Se on mielessäni oikeastaan koko ajan, kuten käsittääkseni sinullakin - suhteellisuudentaju on tärkeää. Juuri viime viikolla vein yhden vaksimme lääkäriin, koska hän oli kipeänä eikä julkinen sairaala ollut auttanut. Kyllä taas hirvitti kun mietin, miten isoja yksityisklinikan maksut olivat suhteessa hänen palkkaansa. Toivon, että hän sai avun (vien hänet joka tapauksessa vielä tsekkauskäynnille). Pieniltä tuntuvat omat homehtuneet kengät tällaisten epäkohtien rinnalla. Minä voin joka tapauksessa aina ostaa uudet kengät jostakin.
      Mekään emme ole erityisen puuhakkaita ja erityisesti pojat eivät jaksaisi kouluviikon jälkeen oikein mitään. Olisivat mieluiten kotona vain. Olen viime aikoina tajunnut, että se väsymys (heillä) johtuu varmaan osin myös kielestä. Vaikka he osaavat hyvin englantia, se ei kuitenkaan ole äidinkieli kuten monilla koulukavereilla. Jatkuva suoriutuminen vieraalla kielellä, aamuvarhaisesta myöhäiseen iltapäivään, voi viedä voimia, vaikka kielen tavallaan osaisikin. EI ihme että viikonloppuisin he usein haluavat vain "ladata akkuja". Minäkin olen paljon väsyneempi kuin mitä ehkä aikaisemmin olin.

      Poista
    3. Minulle oli yksi pysähtymisen paikka se kun ensimmäisen vuoden keväällä meiltä katkesi eräänä viikonloppuna sähkö eikä generaattori taas kerran toiminutkaan. Yritimme kerta toisensa jälkeen soittaa miehen toimiston paikalliselle työntekijälle, että hän puolestaan kutsuisi paikalle generaattorihuoltomiehen, mutta puhelin oli tunnista toiseen poissa päältä. Kun ärtyilin miksei paikallinen työkaveri vastaa puhelimeensa mies totesi, että työkaverilla on varmaankin sähköt myös poikki, ei puhettakaan generaattorista ja kännykästä arvatenkin päässyt virta loppumaan. Tunsin itseni siinä hetkessä todella typeräksi enkä sittemmin ole enää samalla tapaa kiukutellut sähköjen katkeamisesta, toimimattomasta generaattorista tai ylipäänsä näistä täkäläisistä olosuhteistani. Niin kuin sanoit, me emme täällä ole ne joilla on oikeasti hankalaa.

      Tuo on totta, että vähän vieraamman kielen käyttö väsyttää, varsinkin kun sitä täytyy käyttää uusien tietojen ja taitojen omaksumiseen. Muistan omalta kohdaltani ensimmäiseltä yliopistovuodelta hyvin sen kuinka paljon loputon englannin puhuminen ja kirjoittaminen väsytti - välillä oli pakko luentoviikon päätteeksi vetäytyä omaan huoneeseen, laittaa stereoihin soimaan suomalaista musiikkia ja sulkea koko englanninkielinen maailma hetkeksi ulkopuolelle.

      Meitä ei kieli väsytä mutta jokin näissä arkiviikoissa vetää väsyneeksi. Tyttösemme taitavat olla meitä muita vähän sosiaalisempia ja jaksaisivat viikonloppuisin enemmän kuin mies, minä ja esikoinen. Mutta hyvin mielellämme vietämme kaikki hiljaisia kotiviikonloppuja ainakin aika ajoin. Nyt tuntuu, että kouluvuoden viimeisille viikoille ja viikonlopuille on vähän liikaakin ohjelmaa, mutta toisaalta paljon kaikenlaista mukavaakin joka onneksi antaa voimaa eikä ainoastaan väsytä.

      Poista
  5. Nopeasti on mennyt aika tosiaan siellakin, luulen etta on paikkoja ja tilanteita joihin ei yksinkertaisesti sopeudu vaikka mita tekisi. Teidan paikkanne on olosuhteiltaan todella haastava ja sopeutumiseen vaikuttaa niin moni muukin juttu, joskus asiat loksahtavat kohdalleen ja joskus niilla ei ehka ole tarkoituskaan. Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alan ymmärtää, että maailmassa on niitä paikkoja jotka kolahtavat ja sitten niitä jotka eivät tosiaan koskaan tule ihan omiksi vaikka miten yrittäisi. Iso-Britannia, Bryssel ja Belize ovat kaikki tuntuneet aikanaan minusta kodilta, kun taas Jamaika, Yhdysvallat ja Sudan eivät. Ja tosiaan syitä on monia siihen etten ole kaikkialle niin hyvin kotiutunut, joka paikassa vähän omansa. Elämäntilanne vaikuttaa ja siihen sitten päälle erilaiset maakohtaiset asiat. Mutta se on ollut hyvä ja tärkeä oppi, että näinkin voi elää hyvää elämää - vähän ulkopuolisena ja ei niin kaikin puolin asettuneena. Ennen pitkää haluan kyllä silti päätyä johonkin sellaiseen paikkaan mikä tuntuu oikeasti kodilta.

      Hyvää viikon jatkoa myös sinnepäin!

      Poista
  6. Petra tuossa hyvin puki edellä ajatukseni sanoiksi.

    Sinun arkesi on näin bloginkin välityksellä todella vaativan oloinen, saati sitten mitä se todellisuudessa on. Mutta hyvin siellä toimit perheenne parhaaksi. Toivottavasti seuraava asuinpaikkane sitten joskus on vähän armollisempi.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka muutto on vielä useamman vuoden päässä niin jonkun verran ovat ajatukset vähitellen alkaneet siirtyä myös tulevaan. Toivon, että päädymme seuraavaksi johonkin sellaiseen paikkaan mikä tuntuu vähän enemmän omalta. Erilaisia maavaihtoehtoja on meillä jo keskustelun alla, jokaisessa omat hyvät ja huonot puolensa. Vaikea sanoa mikä niistä sitten käytännön tasolla lopulta tuntuisi eniten kodilta! Olenkin toisaalta oikein tyytyväinen, ettemme voi ihan vapaasti itse päättää minne seuraavaksi, sillä se tuntuisi suurelta vastuulta kun kuitenkaan koskaan ei etukäteen oikein voi tietää minkälaista missäkin on asua pysyvämmin.

      Arkeni täällä on omalaatuinen yhdistelmä helppoa ja vaikeaa, ja tässä kolmen vuoden rajapyykin paikkeilla alan olla niin sokea oman elämäni yksityiskohdille, etten enää oikein aina saa otetta siitä minkälaista tämä täkäläinen elämä noin yleensäottaen onkaan. Välillä minua ihan nolottaa, että olenko antanut tästä täkäläisestä arjestamme epärealistisen vaativan kuvan... Mutta sitten pysähdyn miettimään näitä täkäläisen arjen haasteita ja on pakko todeta, että elämä täällä on vähintäänkin aika omalaatuista!

      Poista

Kiitos kommentistasi!