tiistai 13. kesäkuuta 2017

Päästä pyörällä

Olen päästäni pyörällä. Lähimaksut, pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen uudet lippuautomaatit, R-kioskit joista noudetaan postipaketit ja ostetaan junaliput… Olen käynyt Suomessa useamman vuoden ajan pari kertaa vuodessa mutten silti pysy mukana täkäläisessä elämänmenossa. Kehityksen tahti tuntuu täällä ylikehittyneessä maailmassa minulle liian nopealta, kehitysmaiden menossa pysyy minun pääni paremmin mukana. 

Toisaalta osaan kyllä nauttia nopeasta kuitukaistanettiyhteydestä, toimivasta ja tehokkaasta astianpesukoneesta, ja etenkin siitä, että ruokakaupoista löytyy runsaasti marjoja kylmästä keväästä ja kesän alusta huolimatta. 

Lapset vaikuttavat minusta Suomessa hämmentävän vapailta ja itsenäisiltä. Ihan pieniä ihmisiä kulkee yksin ja kaksin jalan ja pyörällä pitkin ja poikin, isojen teiden yli, julkisilla liikennevälineillä. Omat lapsemme elävät suomalaislapsiin verrattuna melkoisen suojattua elämää, se alkaa korostua nyt kun vanhemmat lapset ovat molemmat suomalaisittainkin kouluikäisiä. Olen itse kasvanut paljon omia lapsiamme vapaammin. Ristiriita omien lapsuudenkokemusten ja äidinvaistojeni välillä tuntuukin nykyään aika ajoin hankalalta. Miltä pohjalta kasvattaa lapsiamme joiden lapsuus on niin erilainen kuin omani? Tasapainottelua vaatii osaltaan sekin, että mieheni on tahollaan elänyt niin erilaisen lapsuuden kuin minä itse. Ei auta kuin vain luottaa siihen, että ihan erilaisista lähtökohdista huolimatta onnistumme ohjaamaan monikulttuurisia lapsiamme läpi vaihtuvien kotimaiden ihan vain vaistojen pohjalta, tilanteen mukaan ja päivä kerrallaan.

Viime kesänä vähän omaksikin hämmästyksekseni oivalsin, ettei minulla oikein ole Suomessa enää todellista viiteryhmää. Tärkeitä, rakkaita ja kivoja ihmisiä täältä löytyy monia, mutta oma elämäni on lähtenyt kulkemaan ihan omanlaistaan polkua verrattuna aika lailla kaikkiin niihin ihmisiin joiden kanssa Suomessa olen tekemisissä. Tänä kesänä tunnen itseni edelliskesääkin vieraammaksi ja irrallisemmaksi. Suomessa tuntuu tutulta kieli, luonto ja epävakainen sää. Olen myös tunnistavani monia toimintatapoja - kuten sen, että bussissa tai junassa noustaan yksinkertaisesti seisomaan kun halutaan ikkunapaikalta pois sen sijaan, että kohteliaasti pyydettäisiin vieruskaverilta tilaa liikkua omalta paikalta käytävälle - mutta tututkin asiat vaikuttavat yhtäkkiä jollain tavalla vähän oudoilta ja erikoisilta. Tarkkailen ihmisiä ja yritän tehdä niin kuin muut, mutta minusta tuntuu niin kuin en enää osaisi oikein toimia niin kuin täällä kuuluu. Olen suomalaisuudessani kömpelö. Samalla tavalla kulttuurisesti kömpelöltä minusta on aiemmin tuntunut muilla mailla, muttei koskaan ennen Suomessa.

Tunnen muuttuneeni paljon Sudanin vuosien aikana, ja samaan aikaan Suomi ja maailma ylipäänsä tuntuu myös muuttuneen hurjaa vauhtia. Ulkopuolisuuden tunteet eivät mitenkään erityisesti sureta tai ahdista minua, mutta vähän erikoista kieltämättä on tuntea olevani näin ratkaisevalla tavalla vieras näillä kulmilla joilta olen alkujani kotoisin.

Huomaan, etten meinaa täällä löytää sanoja joilla kuvailla elämäämme Sudanissa, miltä arkemme siellä tuntuu, mikä minulle on vaikeaa ja mikä toisaalta helppoa - en ainakaan sellaisia muutamia sanoja joilla lyhyesti ja tyhjentävästi kertoa mitä minulle kuuluu. Ihmisten mielikuvat Afrikasta ovat niin vahvoja, että toisinaan tuntuu hyvinkin vaikealta päästä mielikuvien ohi ja ylitse antamaan todellista monisävyistä kuvaa elämästämme. Vaikka kuinka sanon, että Khartumissa on melko turvallista, meidät kuvitellaan vaarallisiin olosuhteisiin, ja vaikka miten korostan, etten halua liikaa kotiapua minut nähdään silti ennen kaikkea ohjaamassa henkilökuntaa. 

Mutta en toisaalta ihmettele sitä, ettei meidän elämästämme ole helppo tästä näkökulmasta saada kunnollista otetta. Minullekin Sudan vaikuttaa Suomesta katsoen etäiseltä ja melkein epätodelliselta - kaukaiselta unelta jota ennen pitkää palaan taas katsomaan.