tiistai 29. elokuuta 2017

Tässä ja nyt

Asumme Khartumissa nyt neljättä vuotta. Asiat jotka täällä alkuun ärsyttivät ovat nykyään niin arkipäiväisiä, että tuskin huomaan niitä. Elämä täällä tuntuu kyllä edelleenkin melko työläältä, mutta toisaalta ajattelen, että tietynlainen työläys kuuluu elämässä asiaan. Tuntuu hyvältä joutua vähän venymään. On oikein päätyä kasvokkain vaikeittenkin asioitten kanssa.

Asettuminen tänne vei vuoden-pari. Kolmantena vuonna aloin olla Khartumissa enenevässä määrin kuin kotonani, ja samalla koko ajan enemmän oma itseni. Nyt neljäntenä vuonna olemme siinä määrin asettuneet tänne, että elämä on nykyään meille yhtä vahvasti tässä ja nyt kuin mitä uskoisin sen olevan silloin kun on aina asuttu yhdessä ja samassa paikassa. 

Toki meillä on kaikilla aina jossain mielen perukoilla muistot entisistä kotipaikoista niin kuin myös tieto siitä, että ennen pitkää lähdemme vielä täältäkin jonnekin muualle. Nyt juuri muutot tuntuvat kuitenkin kaukaisilta asioilta, ne ovat mennyttä ja tulevaa, eivät nykyhetkeä. Tällä hetkellä me kuulumme tänne - kotitaloomme, kouluun, toimistolle, ihmisillemme ja elämänpiirillemme täällä. Onneksi meillä on muuttojen välillä tilaisuus elää näitä melko pitkiä suvantovaiheita. 

Juuria en yritä kasvattaa sen enempää tähän maaperään kuin minnekään muuallekaan. En ole oikein koskaan ymmärtänyt ajatusta ihmisen juurista, en ymmärrä miksi ihmisen pitäisi asua yhdessä ja samassa paikassa ollakseen kunnolla kiinni elämässä. Minua kiinnostaa juurtumista enemmän sellainen sisäinen kasvu ja kehitys jota ei ole sidottu mihinkään paikkaan vaan ihan vain meihin itseemme, kaikki se mitä me itse kukin kannamme mukana itsessämme minne menemmekin. Jokaisesta entisestä asuinmaastani minä kuljetan mukanani jos minkälaisia oppeja, muistoja ja asioita. Näiden Sudanin vuosien aikana oma näkökulmani ja suhteeni maailmaan on muuttunut ihan ratkaisevasti. Olen utelias näkemään mitä kaikkea vielä opin itsestäni ja tästä ympäristöstä, mitä seuraavasta tulevasta kotimaasta. 

Puutarhamme komeat pensaat kasvattavat juuria. Me ihmiset olemme ihan vain jalat maassa.

16 kommenttia:

  1. Hieno ajatus tuo mietintäsi juurista ja siitä, miksi ihminen tarvitsisi "juuret" juuri johonkin tiettyyn asuinpaikkaan. Musta tuntuu, etten koskaan aiemmin ajatellut mitään juurettomuuden tunnetta (vaikka oon muuttanut Suomessakin kesken pahimman teini-iän toiseen kaupunkiin ja irtaantunut vanhasta lähes täysin), mutta ulkomaille muutto on tuonut tuollaiset ajatukset enemmän mieliin (varmaan sotkeentuvat kotimaan kaipuuseen). Uskon sun tavoin enemmän oman itsen kehitykseen ja kasvuun, en sellaiseen paikoilleen jämähtämiseen, jos nyt noin voi sanoa.

    Mä olen muuten niin huomannut saman, et asiat, jotka ennen ärsytti suunnattomasti, on nykyään niin itsestäänselviä, ettei niihin kiinnitä huomiota. Joskus vain muistaa ne. Valitettavasti ihan kaiken kanssa ei ole vielä niin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole tosiaan tainnut koskaan oikein ymmärtää ajatusta ihmisen juurista ja juurettomuudesta. En tiedä onko juurettomuudesta ennen ollut näin paljon puhettakaan, vai onko tämä uusi liikkuvaisempi aikakausi tuonut ilmiön jotenkin enemmän esiin? En itse tunne itseäni yhtään juurettomaksi vaikka elämä viekin mua maasta toiseen, enkä ajattele meidän lapsiakaan juurettomina: heillä on oma taustansa ja tarinansa johon liittyy useampikin eri paikka. Juurettomuuden sijaan musta tuntuukin enemminkin, että me olemme kiinnittyneet useampiin eri maihin. Kääntöpuoli on se, että on koko ajan vähän ikävä moneen eri paikkaan.

      On sitä itselläkin edelleen niitä asioita jotka tasaisin väliajoin edelleen ärsyttää vaikka ovat nykyään jo miten tuttuja juttuja. Mutta aika usein huomaan vähän omaksikin hämmästyksekseni, etten enää yhtään jaksa hermostua sellaisista asioista jotka alkuun saivat mut ihan tolaltani. Miellyttävää kehitystä tämä! Nyt kun vielä muistaisi tältä pohjalta seuraavassa maassa ottaa alusta asti vähän lunkimmin...

      Poista
  2. Kaunis tuo loppukuva ja etenkin sen teksti niin viisas! Hyvä teksti taas muutenkin. Minä tulin takaisin Maputoon elokuussa, mutta alku oli niin intensiivinen (sukulaisvierailun takia), etten ole vielä onnistunut herättämään blogia talviunilta, vaikka sanottavaa olisi vaikka kuinka paljon. Mutta sinä inspiroit! Ehkäpä tämä tästä. Kumma kyllä minustakin Maputo tuntui nyt kolmannen vuoden alkaessa taas vähän enemmän kodilta, paluu tuntui paremmalta kuin vuosi sitten, kevyemmältä. Kiinnostavaa, mitä kerrot, että Sudan on antanut ratkaisevasti uutta näkökulmaa. Minulle ainakin Maputo on tuonut myös ison muutoksen. Oikein ihanaa päivän jatkoa sinulle Kata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua vähän nauratti tuo kuvateksti koska se tuli mieleen vähän kuin sattumalta, mutta olikin sitten ihan osuva. Kiva jos inspiroin kirjoittamaan! Odottelenkin jo teidän kuulumisia.

      Mielenkiintoisia ovat minusta nämä asettumisen eri vaiheet. On se aika ihmeellistä kuinka sitä vähän kerrallaan asettuu melkein minne tahansa, vaikkei hirveästi edes yritä. Toisaalta tuntuu kyllä tavallaan myös, että joka vuosi sitä käy läpi osin samoja asioita yhä uudestaan.

      Minusta tuntuu, että olen oppinut täällä Sudanissa enemmän maailmasta ja itsestäni kuin edeltävinä vuosina yhteensä. Paljon on sellaista mitä en osaa oikein edes laittaa sanoiksi. Sieltä Maputon näkökulmasta arvaan sinun hyvin kyllä ymmärtävän millä tavalla vuodet Sudanissa ovat muuttaneet minua.

      Oikein ihanaa päivää myös Maputoon!

      Poista
  3. Huh miyen nopsaa aika kuluu!! Eihän siitä mitenkään voi olla niin pitkä aika kun muutitte Sudaniin... Kiva kuulla,että olo tuntuu täysin asettuneelta.

    Tästä on tainnut olla ennenkin puhetta. Jännää miten ihmiset kokee asit niin eri tavalla, mulle itselleni taas on todella tärkäää se, että lapset saa juuret Suomeen ja kokee kuuluvansa (myös) sinne. Mutta mähän kaipaankin Suomeen about koko ajan - ei niin ettenkö viihtyisi täällä ja nauttisi elämästä, mutta tunnen hyvin vahvasti, että lasten pitää saada asua ainakin joku aika Suomessa, että tuntevat oman perimänsä kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ero on varmasti siinäkin, että meidän lasten perimä ei joka tapauksessakaan ole vain Suomessa vaan myös isänmaassa Italiassa. Suomi on jo siksikin vain yksi meidän lasten kiinnekohdista. Suomen ja Italian lisäksi Belize on meille kaikille hyvin tärkeä paikka maailmassa. Vanhempi tytär ajatteli pitkään olevansa belizeläinen ja se oli minusta ihan hienoa. Pyrimmekin aktiivisesti pitämään yllä suhdetta Belizeen, mutta tarjoamme me toki lapsillemme paljonkin tilaisuuksia tutustua myös äitinsä synnyinmaahan. Käymme Suomessa melko usein, tavallisesti pari kertaa vuodessa. Viimeiset kolme kesää olen viettänyt Suomessa useamman kuukauden lasten kanssa. Meillä on ollut viitisen vuotta Suomessa oma pysyvä koti jossa vietämme osan loma-ajasta.

      Tältä pohjalta esikoinen on aina ajatellut olevansa ensisijaisesti suomalainen. Nuoremmat siskonsa eivät taida tuntea itseään ihan yhtä suomalaisiksi kuin veljensä. Varsinkin vanhempi tytär onkin persoonallisuudeltaan minusta enemmän italialainen, kun taas esikoinen on monessa mielessä hyvin suomalainen. Viime vuosina lapset eivät ole yhtä paljon päässeet tutustumaan isänsä synnyinmaahan ja se on jäänytkin vähän vähemmän tutuksi. Nyt ollaankin Eid-al-Adha-lomaksi vaihteeksi menossa Italiaan, Venetsiaan, ja suunnitteilla on pitempikin reissu Italiaan.

      Minusta on riemastuttavaa saada seurata lasten kehitystä tästäkin kulmasta, että mihin paikkaan he lopulta tuntevat kuuluvansa! Ajattelen, että meistä jokaisella on lupa valita oma kotimaamme ja kielemme, eikä siinä ole lopulta vanhemmilla kovinkaan paljon sanomista.

      Poista
  4. Mielenkiintoinen ja tervetullut näkökulma juurettomuuteen. Itse olen tuntenut melkeinpä jonkinlaista huonommuutta sen takia, kun en ole koskaan kokenut, että minulla olisi juuret jossakin paikassa tai että kuuluisin jonnekin. Ehkäpä se onkin toisaalta hyväkin asia, kun on henkisesti vapaa menemään minne tahansa ja tuntemaan olonsa kotoisaksi missä tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itsekään oikein koskaan tuntenut kuuluvani johonkin paikkaan. Tai toisaalta olen tuntenut kuuluvani milloin minnekin. Oman paikkani olen löytänyt ainakin Helsingistä, Bristolista ja Belmopanista, ja pienemmässä mittakaavassa omasta kotipaikastamme Suomessa.

      Khartum ei tunnu samalta tapaa omalta, mutta toisaalta tunnen täällä kyllä olevani osa kansainvälistä yhteisöä, eli sillä tapaa kuuluvani johonkin lapsuudenperheen ja oman aikuisuuden perheen lisäksi. Kansainvälisessä yhteisössä on se mainio puoli, että se ei ole sidottu yhteen paikkaan vaan on olemassa kaikkialla! Toisaalta lomilla Suomessa viime vuosina olen huomannut tuntevani oloni vähän hankalaksi juuri siksi, että ajattelen nykyään kuuluvani ennen kaikkea kansainväliseen yhteisöön. Suomessa vaikutan tietysti kuitenkin ennemminkin suomalaiselta ja sitähän toki olenkin. Tämä on niitä juttuja jota tuntuu hyvin vaikealta selittää ja pukea sanoiksi!

      Poista
  5. Minusta oli ihanaa lukea, että tyttäresi ajatus belizeläisyydestä on sinulle ok. Itse kipuilen eniten (tai no kipuilenko edes, mutta eniten mietityttää juuri nyt) tuon ajatuksen kanssa, että suomalaisuus on istutettava lapseen. Juu, se on kotikielemme, se on vanhempien kotimaa ja kasvupohja, mutta tyttärestämme ei ikinä tule samallalailla suomalaista - eikä edes tarvitse. Jos hän kokee englannin äidinkielekseen eikä suomen -eli tunnekielekseen, niin se ei vähennä minun suomalaisuuttani tai minun rakkautta suomenkieleen - omaan tunnekieleeni. Totuus kuitenkin on - niin aikuisella kuin lapsella - että kaikki kokemukset kasvattavat ja kokemukset ulkosuomalaisena on lapselle vahvemmat, jolloin se henkinen kotimaa tulee lapselle todennäköisesti ihan jostain muualta, tai sitten ei. Niitä lapsia ja nuoria tosiaan on, joilla on uskomaton rakkaus Suomea kohtaan vaikkeivat koskaan olisi siellä asuneet.
    Tulipas paatosta, anteeksi :D
    Itselläni alkoi 3. vuosi Arabiemiraateissa ja juurikin tuo tunne asettumisesta on läsnä, mikä on aika jännä koska tosiaan tännehän ei olla tultu jäädäkseen vaan tämä on vain yksi etappi.
    Mukavaa - viilenevää syksyä toivotellen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kesti kyllä aikansa ymmärtää ja hyväksyäkin, että lapsemme tulevat ihan erilaisista lähtökohdista ja heidän lapsuutensa on ihan erilainen kuin minun eikä heistä siis mitenkään voi tulla lähellekään omia kuviani. Jos lapsemme kiintyvät vahvasti Suomeen ihan hyvä niin, mutta en pidä sitä oikeastaan minkäänlaisena arvona itsessään. Minä itse olen joka tapauksessa aina suomalainen, koska olen sieltä kotoisin ja siellä elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni, eikä lasten tuntuma maahan tosiaan sitä mihinkään muuta. Minulle itselleni on myös suomen kieli hyvin tärkeä, ja toivon lastemme aina vähintäänkin pärjäävän suomen kielellä, mutta minulle ei toisaalta ole ongelma se, että lastemme vahvin kieli on englanti. Eilen juuri ihailin kuinka valtavan hienosti nuorimmainen on englantia omaksunut, kun hän ymmärsi huvittua prepositiovirheestä, joka muutti lauseen merkitystä aavistuksen verran. Kunhan lapsilla on yksi vahva ns äidinkieli, olen tyytyväinen. Kaikki muut kielet ovat plussaa. Näin ajattelisin jos lasten vahvin kieli olisi suomi, mutta yhtä lailla nyt kun se onkin englanti.

      Kiertolaislasten kohdalla puhutaan usein passimaista (passport countries) ja se on mielestäni ihan osuva konsepti. Se maa mistä lapsen passi on kotoisin, ei välttämättä ole hänen omin paikkansa maailmassa. Ja toisaalta tosiaan on sitten niitä lapsia ja nuoria jotka tuntevat vahvasti kuuluvansa passimaahansa vaikkeivät ole siellä koskaan asuneet. Aika näyttää mikä kenenkin kodiksi muodostuu.

      Kolmas vuosi on itselleni ollut aina sellainen syventävän asettumisen vuosi. Pari ensimmäistä vuotta menee ihmetellessä ja asettuessa, mutta kolmantena vuonna on olo jo hyvinkin kotoisa. Etapeissakin voi onneksi olla perillä, ainakin hetken verran!

      Oikein hyvää syksyä myös sinnepäin! Huomenna lennämme muuten sitä kautta kohti Italiaa. Jännästi Arabiemiraateista ja Qatarista on tullut täällä Sudanissa tavallaan osa meidän elinpiiriä, samalla tapaa kuin Miamista aikoinaan kun sen kautta lensimme Jamaikalta ja Belizestä Eurooppaan.

      Poista
  6. Minä olen miettinyt tuota juurettomuutta. Äitini oli Viipurista, siis kamurjalaisia jotka evakoitiin. Kotikonnut jäi sinne rajan taa. Isäni oli Inkeristä, ja koko suku hajosi mikä minnekin. Isäni onnistui pakenemaan Suomeen, yksi sisko Ruotsiin ja loput perheestä joutui Kazakstaniin. Näinollen ei sukua paljoa ole.Surullista.Olisi mukavaa jos olisi juuria enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma lähisukuni on elänyt ihan Suomessa mutta kuitenkin sellaisen matkan päässä ettei suurin osa heistä ole tullut oikein tutuksi. En osaa sitä jotenkin toisaalta surra, elämä nyt vain on mennyt näin. Mutta se onkin jännä ajatus, että onko juuret enemmän yhteydessä ihmisiin vai johonkin tiettyyn paikkaan?

      Poista
  7. Hyvä kirjoitus taas Kata! Minä olen ajatellut, että juureni ovat syvällä Suomessa. Isäni on asunut aina samassa kodissa, siellä missä minä olen syntynyt myös. Äitini reissannut enemmän ympäri Suomea ja minäkin useissa kaupungeissa asunut. Mutta myös sinun kirjoittamasi kuulostaa järkevältä, ehkä ihminen ei ainakaan samalla tavalla tarvitse juuria kuin kasvit. Tai ehkä pitää juurtua, mutta tarviiko juurtua tiettyyn paikkaan? Hyviä ajatuksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat vanhempani tulivat molemmat muualta Helsinkiin. Sieltä olen itse kotoisin mutta toisaalta ehkä vähän löyhemmin kuin jos vanhemmatkin olisivat sieltä alkujaan? Hurjaa, että olet syntynyt isäsi lapsuudenkotiin. Siinä varmasti syntyykin vähän erilainen yhteys tiettyyn paikkaan.

      Poista
  8. Maputon Lottaa kompaten tykkäsin kovasti tuosta me ihmiset olemme ihan vain jalat maassa -kuvatekstistä. Itse olen varmaan jotenkin valuvikainen kun ajatus juurista synnyttää vahvan mielikuvan paikalleen jämähtämäisestä. Siinä sitä sitten ollaan jumissa yhdessä ja samassa paikassa koko elämä. Meille on viimeksi kuluneen kuukauden aikana hoettu moneen otteeseen "nyt te sitten varmasti jäätte tänne Suomeen ainakin siihen asti kunnes lapsi lähtee opiskelemaan". Ööh. Mistä sen voi tietää? Miksi moista pitäisi edes miettiä? Nyt ollaan Suomessa mutta ei voi tietää kuinka kauan. Pari vuotta, kymmenen vuotta, loppuelämä? Itse kliseisesti ja alitajuisesti olen enemmän ajatellut ja toiminut vahvoja siipiä silmällä pitäen.

    Hetkessä elämisessä ja siitä nauttimisessa meillä suomalaisilla ja täällä Suomessa on paljon opittavaa afrikkalaisilta. Tässä on hyvä nyt. Sopivasti suunnitelmallisuutta ilman kontrollifriikkeydessä märehtimistä toki joskus helpottaa arkea ja elämää :)

    Kuten aina: ihana seurata matkaasi. Sekä fyysistä että sitä pään ja sydämen sisällä tapahtuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monen taitaa olla vaikea antaa elämän olla sillä tapaa auki, ettei huomisesta ole varmaa tietoa? Siksi kai teidänkin suunnitelmien perään niin kysellään ja odotetaan jotain ratkaisevanlaatuista ja lopullista suunnitelmaa. Minä en ole toisaalta koskaan oikein osannut suunnitella elämää kovin pitkälle eteenpäin vaan hyvinkin vahvasti elänyt aina yhtä vaihetta kerrallaan. En miettinyt opintoja tulevaisuuden työpaikan näkökulmasta enkä pyrkinyt rakentamaan minkäänlaista uraa vaan olen mennyt opintojen ja töiden suhteen ihan muiden tuulten mukana. Ihan helppoa ei silti ollut ruveta kiertolaiseksi, tässä kun elämä on yhtaikaa omissa että toisten käsissä... Mutta toisaalta sitten kuitenkin tunnen olevani jotenkin omiani tähän kiertämiseen kun en tosiaan osaa enkä haluakaan liian pitkälle tietää mitä seuraavaksi. Tärkeää minulle on perhe ja muut läheiset, heissä olen hyvillä mielin kiinni erilaisin säikein, mutta mihinkään maanpintaan en tunne tarvetta tarrautua.

      Ihanaa kun kuljet mukana matkassa! Suurella mielenkiinnolla seurailen puolestani teidän asettumista Suomeen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!