lauantai 30. syyskuuta 2017

Kotipiirissä

Vastapäisen talon edestä karsittiin viime viikolla puita harvemmaksi. Ero entiseen on valtava. Nyt ei kotikadullamme ole armottomalta auringonpaisteelta juuri ollenkaan suojaa, ja yläkerran ikkunoista on meiltä yhtäkkiä suora näköyhteys vastakkaisen naapurin talolle. 

Naapurin talon katolla on yksinäinen rautasänky, jossa arvatenkin nukkuu yönsä joku naapurin palvelusväestä. Täällä on edelleen ihan tavallista nukkua kuumalla säällä ulkona, joko talon tuntumassa tai juurikin katolla. Minä katselen täältä kadun toiselta puolelta sänkyä katolla ja mietin hyttysiä ja muita ötököitä ja ennen kaikkea sitä kuinka turvattoman näköinen sänky on tasakaton reunustalla. Jos siitä yöllä unissaan kääntäisi vahingossa kylkeä yli sängyn reunan saattaisi tipahtaa samalla koko matkan katolta maahan asti. 

Kuka erottaa katolla sängyn?


Meidän omalla pihallamme on neempuu kasvanut hetkessä valtavaksi. Sitäkin on pakko pian karsia. Minua huolestuttaa puuhun pesinyt kottaraisperhe. Miten puun saisi pienemmäksi kyläloistokottaraisia häiritsemättä? Iltaisin metallinkiiltävät kottaraiset lentävät pienenä parvena pihamme yllä ja laskeutuvat välillä pihalle nokkimaan nurmikkoa. Niiden ääni muistuttaa minusta vähän oven narinaa, mutta komeita ne ovat sulkapeittoineen joka valosta riippuen taittuu joko metallinsiniseen tai -vihreään.

Vaikka asumme ihan kaupungin keskellä päällimmäisenä pihallamme kuuluu tavallisesti lintujen kiihkeä jutustelu, vasta etäämpänä autojen surina ja muut kaupungin äänet. 


Neempuu on kasvanut hetkessä suureksi.


Pihallamme pääsee ihailemaan jos jonkinlaisia lintuja. Suurimpia ja komeimpia ovat haukat, joihin en varmasti koskaan kyllästy. Muutama päivä sitten olin koirien kanssa pihalla kun minua kohti lensi niin suuri perhonen, että ihan säikähdin. Perhonen oli yhtä suuri kuin pihapiirimme pienimmät linnut jotka ovat kolibrin kokoluokkaa mutta eivät kolibreja kuitenkaan. En ole onnistunut selvittämään mistä pikkulinnusta tarkalleen on kyse. Kolibrinkin olen kyllä joskus ollut pihalla näkevinäni. 

Aika ajoin yhtä pensastamme käy syömässä parvi sininiskahiiroja. Niillä on mainion pitkä pyrstö ja töyhtö pään päällä. Pyörii pihalla toki myös ihan tavallisia varpusia ja kyyhkyjäkin. Suomalaisentyyppisiä puluja en muista täällä nähneeni mutta kyyhkylintuja on muuten paljon. Kyyhkyt ovat laittaneet pesän useampaan talomme ikkunaan kalterien lomaan ja kyyhkyjen kurnutusta kuuluu hiljaisina hetkinä eri puolilta taloa. Aika ajoin kyyhkynpoikaset tipahtelevat pesistään jotka minusta näyttävät usein aika kehnosti kyhätyiltä. Puutarhahanskat käsissä olen tässä vuosien varrella toimittanut takaisin pesään jo useamman kyyhkynpoikasen. 

Varpunen ja kyyhkynen aamuauringossa pikkilanka-aidalla.


Luonto tulee meillä ikävä kyllä myös sisälle. Käyn keittiössä tällä hetkellä taas kerran taistelua sokerimuurahaisia vastaan. Muurahaisia tuntuu olevan ihan loputtomasti. Ne tulevat sisään ovista ja ikkunoista, kaappien takaa, seinien halkeamista. Samaan aikaan kun yritän päästä muurahaisista eroon toisaalta ihailen niiden tarmokkuutta ja ahkeruutta. Mietin eilen muurahaisten puuhia seuraillessani kuinka me kiertolaispuolisot olemme vähän kuin muurahaiset. Jokaisen muuton kohdalla rakennamme yhä uudestaan tyhjästä uuden pesän. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla ahkera ja tarmokas jos mielii saada elämän uusissa kuvioissa toimimaan. Muurahaisista eroamme tosin kyllä ainakin siinä, että uutta kotia rakentaessamme me puolisot usein itkemme ja ärtyilemme, turhaudumme ja pysähdymme ihmettelemään mitähän tästä taas tulee. Muurahaiset eivät taida paljon mietiskellä tai murehtia, tekevät vain sen mitä milloinkin on tehtävä. Ihailtavaa tarmokkuutta ja peräänantamattomuutta todellakin. 

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Elämä voittaa

Olen vieläkin vähän tolaltani miehen sairastumisen vuoksi vaikka nyt on jo kahden täkäläisen lääkärin ja moninaisten laboratoriokokeiden toimesta todettu, että hän on toipumassa hyvää vauhtia. 

Olen moneen kertaan käynyt läpi sairauspäivien tapahtumia ja tunnelmia useamman ystävän, tuttavan ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Mieheni kanssa olemme vihdoin rohjenneet vertailla kokemuksia ja tuntemuksia niitten päivien osalta kun hän oli kovasti sairaana sairaalassa ja minä lasten kanssa Venetsiassa. 

Oikein synkällä hetkellä kanaalien kaupungissa minä ihmettelin minne ihmeessä menen jos mies ei selviäkään. Me olemme Sudanissa mieheni työn vuoksi, enkä olisi yhtään itsenäisempi täällä vaikka kävisin itsekin töissä: meidän kotimme on miehen toimiston nimissä, ja lasten koulukuviot niin ikään miehen työn varassa. Jos miehelle tapahtuisi jotakin meidän elämässämme muuttuisi kertaheitolla ihan kaikki. Se on aika pysäyttävä ajatus.

Suurimmat huolet ja murheet on nyt kuitenkin kai tältä erää pian puhuttu ja käsitelty pois mielestä ja elämä alkaa voittaa. En ole enää koko ajan huolissani miehestä ja hänen voinnistaan. Uskallan vähän kerrallaan taas luottaa tulevaisuuteen. Tällä viikolla minusta on pitkästä aikaa alkanut tuntua omalta itseltäni. Eilen jaksoin ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen keskittyä itseeni siinä määrin, että laitoin vähän meikkiä. 

Pitkä viikonloppu antaa lisää aikaa rauhoittua. Islamilainen uusi vuosi julistettiin eilen iltapäivällä torstaiksi ja sen myötä niin miehellä kuin lapsillakin on huominen päivä vapaata, ja sen päälle tavalliset viikonloppupäivät perjantai ja lauantai. Kolmepäiväinen viikonloppu tulee tarpeeseen. Ehdimme vapaapäivien aikana nähdä pitkästä aikaa ystäviä mutta viettää riittävästi aikaa myös kotona omalla porukalla. Odotan viikonloppua innolla, ja tulevaa täyttä viikkoakin vaihteeksi ihan hyvillä mielin. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulun ja kodin (epä)tasapaino

Omasta lapsuudestani en muista, että koulu olisi tullut näin paljon kotiin. Minun lapsuudessani koulussa käytiin oppimassa, kotona tehtiin jonkun verran läksyjä ja luettiiin aika ajoin kokeisiin, mutta sen enempää ei koulu juuri tuntunut tai näkynyt kotona. Täällä tilanne on aika erilainen. 

Ärsyynnyin vähän kun kuulin, että yksi pojan opettajista oli antanut ohjeen siitä kuinka paljon lapsilla on lupa käyttää koulun iPadejä kotona. Läksyt ovat asia erikseen, mutta muuten lasten ruutuaika kotona on mielestäni täysin meidän vanhempien päätettävissä, eikä siihen ole opettajilla sanomista. Sivumennen sanoen opettaja antaisi pojan käyttää iPadiä kotona enemmän kuin mitä itse pidän sopivana.

Yhdeksänvuotiaan esikoisen läksyt veivät keskiviikkona iltapäivästä puolitoista-kaksi tuntia, osa siitä iPadin ääressä. Poika tutki sinä aikana muun muassa erilaisten kertotaulujen pienimpiä yhteisiä jaettavia. Seitsenvuotias keskimmäinen suoriutui kotitehtävistään tällä kertaa melko nopeasti, noin kolmessa vartissa. Seitsenvuotias harjoitteli keskiviikkoisissa läksyissään oikeinkirjoitusta ja kolminumeroisten lukujen yhteenlaskua allekkain. Läksyjä on sekä seitsenvuotiaalla että yhdeksänvuotiaalla joka arki-ilta torstaita lukuunottamatta. Viikonlopuksi ei siis sentään onneksi läksyjä tule.

Nuorimmainen toi toisaalta eilen torstaina koulusta viikonlopuksi kotiin luokan nallekarhun. Kolmevuotiasta täytyy viikonlopun aikana auttaa piirtämään kuva nallen vierailusta meidän luonamme. Ihan suloinen ajatus, mutta tässä väsyneessä tilassani tuntuu tällä hetkellä kuitenkin minusta lähinnä vain ylimääräiseltä koulutehtävältä. 

Olen tällä viikolla lasten jokapäiväisten läksyjen seuraamisen ja koululounasvalmistelujen lisäksi käyttänyt toistaiseksi jo useamman tunnin kouluasioihin. Ystäväni ilmoitti minut jokunen viikko sitten nuorimmaisen luokan vanhempien edustajaksi. Alkuviikosta istuin puolisentoista tuntia kokouksessa muiden luokkatasojen vanhempien edustajien kanssa. Sittemmin olen pistänyt pystyyn whatsapp-ryhmän nuorimmaisen luokkakaverien vanhemmille - sinänsä ihan pikkujuttu mutta vie kyllä aika lailla aikaa kirjata puhelimen muistiin kaikkien vanhempien whatsapp-numerot - ja ollut useampaan kertaan sähköpostitse yhteydessä niin luokan opettajaan kuin vanhempiinkin.

Mielelläni olen etenkin uusien tulokkaiden tukena koululla ja vanhempien edustaminen on siinä mielessä ihan mukavaa ja luontaista hommaa. Mutta kun olen aamupäivän pyöritellyt mielessäni koulujuttuja vanhempien edustajan näkökulmasta, ja iltapäivästä suuri osa on kulunut lasten läksyjen parissa, tuntuu minusta vahvasti siltä, että koulu vie liikaa aikaa meidän arjestamme, etenkin lasten arki-iltapäivistä. 

Elämässä on niin paljon muutakin! Ainakin pienten lasten kohdalla koulun pitäisi minusta olla perhe-elämää pienemmässä roolissa. Siitä on kuitenkin vaikea pitää näissä oloissa kiinni, ei vähiten siksi, että niin harva täällä näkee mitään huonoa siinä, että koulu näin vahvasti hallitsee lasten elämää ihan pienestä asti.

Eilen illalla alkoi meillä onneksi viikonloppu. Tosin viikonlopustakin osa tulee kulumaan koululla: lauantai-iltapäivällä olemme menossa koululle juhlistamaan uuden kouluvuoden alkua koko koulun yhteisellä picnicillä. Ja ensi viikon arkiaamuista on koulu varannut toistaiseksi jo kaksi. Keskiviikkona koululla on lippujuhla jossa meidän keskimmäinen edustaa Suomea, ja torstaina on viides- ja kuudesluokkalaisten vanhemmat kutsuttu keskustelemaan lastemme internetin käytöstä turvallisuusnäkökulmasta. Toivoisin, että meno tästä syksyn mittaan rauhoittuisi mutta vanhasta muistista tiedän, että lokakuussa koululla on vielä syyskuutakin enemmän tapahtumia joihin vanhempien odotetaan osallistuvan. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Raskas loma

Tällä maalla on kyky painaa ihminen polvilleen. Juuri kun sain sanottua, että elämä Khartumissa tuntuu kaikin puolin omalta, sain muistutuksen siitä kuinka hukassa voinkaan täällä olla. 

Khartumissa ei malarian riski ole kovin suuri, mutta etenkin eteläpuolella maata malaria on todellinen ongelma. Kovien kuumeiden kanssa on oltava valppaana myös Khartumissa. Kun miehelle nousi pari viikkoa sitten kova kuume hän menikin kaikkien sääntöjen mukaisesti heti laboratorioon ottamaan malariakokeen. Täällä voi onneksi kätevästi laboratoriossa käydä ihan omasta aloitteesta, ilman lääkärin lähetettä. Mies oli käynyt pari viikkoa aikaisemmin malaria-alueella työmatkalla joten huoleen oli syytä.

Malariakoe näytti negatiivista, mutta kuume nousi seuraavana päivänä vieläkin korkeammaksi, laski yhtäkkiä taas alas, veti miehen heikkoon kuntoon ja säikäytti hänet itsensäkin siinä määrin, että ihan omasta aloitteestaan mies lähti iltapäivällä autonkuljettajan kyydillä sairaalan ensiapuun. Ensiavussa ei ollut paikalla kuin opiskelijahoitaja, joka otti miehen verenpaineen ja mittasi kuumeen, ja totesi sitten, että ilman lääkäriä ei voida mitään kokeita saati diagnoosia tehdä. Lääkäri oli ehkä tulossa illalla. Oli uhrijuhlan aatto ja sairaala oli ensiapua lukuunottamatta kaikkinensa kiinni. 

Autonkuljettaja vei miehen vielä toiseen sairaalaan, muttei sielläkään ollut lääkäreitä. Soittivat vielä kolmanteenkin, mutta sama juttu, ei lääkäreitä. Mies sanoi olonsa olevan oikeastaan vähän parempi ja palasi kotiin. 

Sairaalakäyntiä seurannut yö oli yksi elämäni kurjimmista. Miehen kuume nousi taas, nuorimmainen puhkesi sängyssään useamman kerran itkuun, esikoisella oli mahavaivoja ja vanhempi tytär yski kipeänkuuloisesti läpi yön. Minä en saanut juurikaan nukutuksi. Seilasin lastenhuoneen ja meidän makuuhuoneemme väliä, taputtelin nuorimmaisen selkää, vedin isosiskolle peittoa päälle, ja koitin vähän väliä miehen otsasta miten pahaksi kuume oli päässyt äitymään. Tuntui epätoivoiselta, ettemme onnistuneet saamaan kuumeelle diagnoosia ja hoitoa!

Eihän sitä aikuisen ihmisen kuumeessa mitään niin ihmeellistä ole, mutta mielen taustalla painoi koko ajan kova huoli siitä, että jospa tosiaan on kyse malariasta. Täällä Sudanissa on mahdollisuus sairastua muutamaankin malariatyyppiin, mutta pääasiassa siihen kaikkein kurjimpaan, falciparum-lajin malariaan. Siitä sanotaan, että se on tavallisesti hyvin hoidettavissa kunhan hoito aloitetaan 24 tunnin sisällä oireiden alkamisesta. Perjantaina, uhrijuhlan varsinaisena juhlapäivänä, oli mies sairastanut jo pari vuorokautta. Toisaalta malariaverikoe oli keskiviikkona näyttänyt negatiivista. Ehkä kyse olikin jostain muusta?

Meillä oli perjantai-illalle liput Dubain kautta Venetsiaan. Tuntui viisaimmalta lähteä suunnitellusti reissuun sillä Khartumissa emme näillä näkymin apua olisi saaneet päiväkausiin, koko kaupunki kun oli kiinni uhrijuhlan vuoksi. Lensimme siis Dubaihin. Dubain lentokentällä hakeuduimme heti yhdelle lentokentän kolmesta lääkäriasemasta. Siellä mies tutkittiin ja hän sai tunnin verran nestehoitoa suoraan suoneen. Laboratoriota ei lentokentän lääkäriasemalla ollut joten uutta malariakoetta ei päästy tekemään, mutta lääkäri oli noin käsituntumalta sitä mieltä, ettei kyse ollut malariasta. Hän kehotti meitä jatkamaan matkaa ja hakeutumaan Venetsiassa lääkäriin jos kuume vielä jatkuisi. 

Kuumehan jatkui. Venetsiassa heitimme matkatavarat Airbnb-kämpällemme ja lähdimme taksilla kohti naapurikaupunki Mestren sairaalan ensiapua. Oli lauantai-iltapäivä ja ensiavussa ruuhkaista. Lapset ja minä odottelimme miehen kanssa ensiavussa puolisentoista tuntia. Alkoi tulla myöhä ja päädyimme siihen, että minun olisi parasta palata lasten kanssa kämpille kun oli vielä valoisaa. Mies saattaisi joutua odottelemaan ensiavussa vielä pitkään, ja voisi hyvinkin joutua lopulta jäämään sairaalaan. Pimeällä en ehkä olisi enää osannut reittiä yksin takaisin pitkin kanaalinvarsia, yli yhden jos toisenkin sillan. Löysin onneksi perille asunnolle, ja matkalla takaisin hoksasimme lapset ja minä matkan varrelta pienen ruokakaupankin. Nappasin kaupasta summanmutikassa mukaan nakkeja ja jugurttia ja muuta pientä mistä valmistaa lapsille ja itselleni illallisen. 

Keittelin juuri nakkeja kun mies soitti, että häneltä oli vihdoin otettu malariakokeet ja muita testejä. Ulkona puhkesi raju ukonilma. Laitoin lapsille ja itselleni sängyn yhteen asuntomme makuuhuoneista koska halusin kaikki kolme lähelleni yöksi. Olin juuri saanut lapset sänkyyn kun mies taas soitti. Oli kuin olikin kyse falciparum-malariasta. Hoito aloitettaisiin vielä samana iltana.  

Oli helpotus saada tietää mikä miestä vaivaa, ja rauhoittavaa tietää, että hän oli nyt hyvässä hoidossa. Suuri huoli painoi silti mieltä koska mies oli ehtinyt olla sairaana neljä kokonaista päivää ennen hoidon aloittamista. 

Seuraavat pari päivää vietin lasten kanssa Venetsiassa sillä välin kun mies sairasti sairaalassa Mestressä. Kertaalleen kävimme miestä sairaalassa katsomassa, mutta tarttuvien tautien osastolle ei lapsilla ollut menemistä joten miehen täytyi jaksaa tulla meitä tapaamaan osaston ulkopuolelle. Se vei sairaalta paljon voimia. 

Lapset ja minä kuljeskelimme kanaalinvarsia muutaman tunnin päivässä, löysimme ravintolan josta sai hyvää gluteenitonta pizzaa ja paremman ruokakaupan josta löytyi vähän kaikenlaista. Ihmeellisen hyvin kantoivat lasten jalat, myös kolmevuotiaan, ja minä itse olin hämmentävän seesteinen ja rauhallinen. Huoli kirkasti mielen ja ahdistus piti pystyssä. 

Maanantai-iltana mies kertoi varovaisen helpottuneena, että oli ollut kuumeeton koko päivän. Hänen ruokahalunsakin oli vähitellen palannut ja hän oli saanut nukutuksikin vähän. Tiistaina varmistui, että malaria oli voitettu. Muutaman päivän ehti mies toipua Airbnb-asunnollamme ennen kuin oli aika lähteä takaisin kohti Sudania. Onneksi olimme sattumalta varanneet paluun bisnes-luokkaan, joten matka kohti kotia sujui melko mukavasti. 

Toisaalta täällä kotona tuntuu kaikki minusta nyt vähän ylivoimaiselta. Kun miehen vointi oli selkeästi kohentunut minun stressini purkautui kuumeena ja kovana kurkkukipuna. Kuume laski onneksi parin päivän jälkeen mutta edelleen olen ihan tolkuttoman väsynyt, niin kuin tietysti on myös malariatoipilaskin. Nuorimmainen on nukkunut viimeiset yöt ihan hirvittävän huonosti joten muutaman viikon aikana kehittyneet univelkani yhä vain kasvavat yöstä toiseen.

Jokaiselle päivälle olisi tekemistä paljon enemmän kuin mihin minulla riittää aika saati voimat. Koulun odotukset tuntuvat tässä väsyneessä tilassani ihan kohtuuttomilta. Koulusta muistutettiin taas eilen siitä kuinka tärkeää on huolehtia lasten asianmukaisista koulupuvuista - juuri parahiksi kun tänä aamuna en mistään löytänyt vanhemman tyttären urheilupaitaa ja kun esikoinen puolestaan lähti kouluun kokoa liian pieni paita päällään. 

Vanhemman tyttären läksyt vievät tällä hetkellä jokaisesta arki-illasta tunnin verran. Tästä päivästä eteenpäin saa kuulemma esikoinen myös enemmänkin kotitehtäviä, ja minun pitäisi muistaa kannustaa molempia tekemään lisäharjoituksia netissä. 

Emme onnistuneet tuomaan lomalta juuri mitään gluteenittomia eineksiä arkea auttamaan, joten kasaan pitkälle iltaan tyttöjen seuraavan päivän terveellisiä lounaita, samalla kun yritän valmistaa illallista ja auttaa vanhempaa tytärtä läksyissään. Tämän viikon alussa ruokakauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään kun läpi uhrijuhlaviikon ne olivat pysyneet kiinni, joten ruuanlaitto on viime päivät ollut aikamoista improvisoimista.

Ihmettelen missä vaiheessa päivää saisimme hetken verran ihan vain nauttia toistemme seurasta sen sijaan, että kiirehdimme läksyjen ääreltä ruokapöytään, ruokapöydästä pesulle, ja pesulta iltasadun kautta sänkyyn? Juuri nyt tuntuisi ensisijaisen tärkeältä saada viettää rauhallista aikaa perheen kesken kiitollisina siitä, että olemme todellakin kaikki edelleen tässä.