keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kummajainen

Minusta on tullut maailmalla kummajainen. En tunne kuuluvani enää oikein minnekään, eikä minulla ole enää oikein minkäänlaista selkeää viiteryhmää. Etenkin nämä viimeiset kolme vuotta Sudanissa ovat muuttaneet minua ratkaisevalla tavalla. Tämä täkäläinen todellisuuteni on minulle itselleni nykyään niin arkipäiväinen ja tuttu, etten enää oikein saa kiinni siitä miltä elämä täällä ulkopuolisen silmin näyttäisi; en itsestäänselvästi enää näe mikä kaikki täällä on kummallista tai omalaatuista. Olen tottunut elämään näissä olosuhteissa siinä määrin, että minusta on esimerkiksi aivan normaalia ettei puhelinlinja tai internetyhteys toimi. Sähkökatkot tai ongelmat vesipalvelussa eivät nekään yllätä. Kummallisempaa on minusta oikeastaan se jos viikosta toiseen kaikki yhteydet ja palvelut pelaavat. 

Valoa ja varjoa koulun tallilla iltapäivällä.


Samaan aikaan kun täkäläisestä todellisuudesta on tullut tutumpi olen toisaalta myös entisestään etääntynyt länsimaisesta todellisuudesta. Hyllymetrit erilaisia tuoremehuja, konmarittaminen kuin myös häpeämätön unelmien tavoittelu tuntuvat kaikki minusta turhanpäiväisiltä ylellisyyksiltä. Tuntuu käsittämättömältä, että yhtäällä ihmiset katselevat omaisuuttaan sillä silmällä tuoko jokainen yksittäinen esine heille iloa ja pyrkivät loputtomiin kaikilla elämänaloilla kohti unelmiensa täyttymystä, kun täällä toisaalla minun roskani kerätään tien varresta aarteina talteen ja myydään edelleen. 

Tuntuu vaikealta kuroa kokoon etäisyyttä näiden kahden todellisuuden välillä. Vaikealta tuntuu myös selittää sitä kuka minusta on maailmalla tullut. Vaikka ihan kirkkaasti ymmärrän muuttuneeni ja sisimmässäni hyvin tiedän myös millä tavalla, en kuitenkaan jotenkin löydä sanoja sille mitkä ovat ne tärkeimmät elementit mitkä sisimmässäni ovat viime vuosina muuttuneet. 

Valoa ja palmujen varjoa tallilla.


Olen oppinut Sudanissa entistäkin enemmän ottamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomuoto, ikä, kansallisuus, uskonto tai mikään muukaan ulkoinen ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi. Ammatit tai erityisasemat eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, ennemminkin ehkä päinvastoin. Minun suosiooni kuljetaan ystävällisyyden ja tietynlaisen nöyryyden kautta. Kaiken olennaisen ihmisestä kertoo minulle se miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja eläimiin ympärillään.

Khartumissa on elämää äärestä ääreen: hökkeleitä ja majoja, parempia ja huonompia kerrostaloasuntoja, pienempiä ja suurempia huviloita. Kaikilla ei täällä ole kodeissaan juoksevaa vettä, mutta monessa isommassa talossa onkin sitten toisaalta uima-allas tai vähintäänkin loputtomasti kasteluvettä vaativa nurmikko. Erilaiset lähtökohdat eivät erityisesti aina kannusta yhteisymmärrykseen. Jamaikalta asti olen miettinyt kuinka paljon ja millä tavalla minun on maailman äärissä lupa hermostua ja suuttua kun kaikki ei suju niin kuin toivoisin. Onko minun länsimaisen hyväosaisen koskaan asiallista ärtyillä ihmisille joiden elämä on hyvin paljon omaani raskaampaa ja vaativampaa? 

Aurinko laskee roskaisen niityn taakse tiellä tallilta kohti kotia.


Olen viimeistään täällä todella oppinut, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tapaa. Omista lähtökohdistani en kykene ymmärtämään kaikenlaisia erilaisia elämäntapoja. Mutta ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta. Se mikä meistä itsekullekin on itsestäänselvää saattaa olla ihan käsittämätöntä toiselle. Käsittämätöntäkin voi kuitenkin kunnioittaa, ja siihen itse pyrin ja sitä toivon myös omaksi osakseni. 

Jokunen vuosi sitten vanhemman tyttären luokalla opettaja oli käynyt viisivuotiaiden kanssa keskustelua avioliitosta. Monet lapsista eivät olleet ollenkaan voineet ymmärtää sitä, että nainen voisi mennä myös toisen naisen kanssa naimisiin, tai mies toisen miehen kanssa. Kummalliselta vaikutti toisaalta osasta lapsista myös se, että jollakulla olisi enemmän kuin yksi vaimo. Yksi paikallisista lapsista totesi siihen, että mitä kummallista siinä on: jos vaimoja on enemmän tarvitaan taloon vain useampi sänky.

23 kommenttia:

  1. Erittäin hyvä ja koskettava teksti, siihen ei todella voi olla mitään lisättävää, onnistuit sanomaan kaiken. Tuo raskas ja vaativa elämä... Minuun kolahti, kun luin kauan sitten jonkun suomalaisen, Mosambikissa harjoittelujakson tehneen suomalaisen blogia (en nyt muista blogin nimeä enkä oikein mitään muutakaan, mutta tämän yhden yksityiskohdan). Hän mietti, miten paikalliset vaikuttavat niin "alistuneilta", vähään tyytyviltä ja vähän passiivisilta ja kärsivällisiltä siinä missä me vauraiden maiden kasvatit hermostumme vähästäkin, vahdimme oikeuksiamme ja menetämme mielenrauhamme, jos kolari viivyttää työmatkaa minuutteja tai lähikaupassa on yksi pahentunut hedelmä. Tämä kirjoittaja, joka oli asunut kyläyhteisössä Mosambikissa, totesi, että hänen havaintojensa mukan paikallisten koko elämä on tavallaan yhtä taistelua alusta loppuun. On jo hienoa, jos vauva selviää hengissä viisivuotiaaksi. Sen jälkeen taistelu jatkuu ja tiivistyy. Kolmenkymmenen kilometrin matka lähikylään hoitamaan asioita täytyy taittaa jalan. Huono sää voi tuhota toiveet seuraavan kuukauden ruuasta. Kaikki on niin eri tasolla kuin meillä - peruselämä on taistelua, joten ruutia olisi ihan turha tuhlata enää niihin asioihin, joihin ei mitenkään voi vaikuttaa. Koin vahvasti, että juuri näin asia on, monien paikallisten elämä täällä on päivittäistä taistelua. Sen äärellä tuntee kyllä itsensä usein aika hemmotelluksi ja etuoikeutetuksi. Ja se kyllä muuttaa ihmistä, minulla ainakin taas kärsimättömyys tiettyjen vauraiden maiden kasvattien huolenaiheiden edessä on kasvanut: onko todella niin kamalaa, jos vegaani kulkee joskus autolla, yms.? Miksi pitäisi konmarittaa ja nähdä tavara riesana, eikö sitä voisi kunnioittaa? Tästä muutoksesta itsessäni en aina ole pelkästään iloinen, mutta totta on, että aivan erilaisen elämän äärellä oleminen ja sen tarkkaileminen muuttaa ihmistä. Kiitos ihanasta kirjoituksestasi Kata. Sinä olet todella hyvä kirjoittaja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mahtavasta palautteesta Lotta, arvostan sitä kovasti!

      Monen elämä täälläkin on todellakin päivittäistä taistelua. Risteyksissä pienet lapset räsyisissä likaisissa vaatteissaan kerjäävät rahaa, ajatuskin heistä saa palan nousemaan kurkkuun. Mitä heistä tulee isoina? Tästä näkökulmasta tuntuu käsittämättömältä se miten länsimaissa niin monet tuntuvat olevan tyytymättömiä elämäänsä ja näyttävät kaipaavat koko ajan vähän jotakin enemmän. Heidän todellisuutensa on kuitenkin jo ihan sellaisenaan niin monen unelmien täyttymys! Ja todellakin välillä vaikuttaa siltä kuin kehittyneempien maiden kansalaisten täytyisi väen vängällä kehittää elämäänsä haasteita ja ongelmia ja vauhkota niistä sitten toinen toisilleen: oli kyse sitten vegaaneista tai kiintymysvanhemmista tai konmaritukseen hurahtaneista tai mistä hyvänsä. Kaikenlaiset aatteet tuntuvat suurelta ylellisyydeltä kun seuraa vierestä sellaista vanhemmuutta missä pulaa on kaikesta ruuasta lähtien.

      Minustakaan ei ole mitenkään yksiselitteisen hyvä asia, että näen nykyään maailman niin vahvasti eri silmin kuin ennen. Se eristää ja saa pitämään ajatukseni itselläni enemmän kuin on minulle hyväksi.

      Poista
    2. Niin! Kyllä minultakin oli mennä kahvit väärään kurkkuun, kun luin viikonloppuna Hesarista juttua, jossa aiheena oli suurin piirtein se, miten "lihansyöjä ilkkuu, kun vegaani syö salaa kännilihaa". Minua ei lainkaan kiinnosta, miten joku vegaani syö ja haluaako joku syödä (humalassa) lihaa. Tai omistaako vihreän puolueen vegaanijäsen sähköhammasharjan, sekin katsottiin ilkkumisen arvoiseksi asiaksi (tai lähinnä kai oletettiin, että monille se on kovinkin kiinnostava rike). Koko kysymyksenasettelu oli tästä näkökulmasta aivan käsittämätön ja juttu tuntui täysin turhalta. Miksi minua kiinnostaisi, millä joku ihminen harjaa hampaansa? Miksi sähköhammasharja olisi rike? Miksi ihminen ei saisi sekä pyöräillä että omistaa autoa? Tällaiset dilemmat ovat absurdeja, mutta vielä oudommalta tuntui oletus, että ihmiset vaivaavat päätään tällaisilla asioilla ja vahtivat muiden (eettisiä) valintoja. Vai tällaiseksiko Suomi on mennyt? Eikö ihmisillä ole enää tärkeämpää tekemistä? Moni on täällä "vegaani" varmaan ihan olosuhteiden pakosta ja söisi ehkä mielellään lihaa ja maitoa jos rahat riittäisivät. Siitä näkökulmasta en voinut ymmärtää kolumnia, suomalaisnäkökulmasta se ehkä oli hyvinkin nokkela ja kiinnostava. Mutta olenko itsekin muuttumassa kummajaiseksi?

      Poista
    3. Minä en nykyään kovin aktiivisesti seuraa Suomen uutisia, vähän sillä tavalla puolella silmällä vain. En pysy oikein riittävän hyvin kärryillä uutisissa - esim sote-uudistus kiinnostaa mutten siitä oikein mitään ymmärrä - ja toisaalta monet päivänpolttavat kysymykset tuntuvat minulle vierailta ja saavat minut juurikin tuntemaan itseni vieläkin enemmän kummajaiseksi. En ole tuota juttua siis itse lukenut mutta erikoiselta kyllä kuulostaa! Minulla on vähän sellainen tuntuma, että osalla suomalaisista on moneen asiaan vain yksi oikea vastaus ja siitä oikeasta vastauksesta sitten kinataan esimerkiksi ruokailutottumusten ja lastenkasvatuksen osalta näemmä loputtomiin. Esimerkkinä vegaanit vastaan lihansyöjät, synnytys- ja imetys- ja muut lapsiin liittyvät keskustelut, ja niin edelleen.

      Toisaalta esimerkiksi vegaanius taitaa kyllä muuallakin länsimaissa herättää suuria tunteita, niin kuin myös esimerkiksi vaikkapa kotisynnytyksetkin. Arvelen omasta näkökulmastani sen olevan ainakin osin siksi, että niin vegaanit kuin myös kotisynnyttäjät antavat aika usein sellaisen kuvan kuin heidän valintansa olisi kyseenalaistamattoman oikea ja me kaikki toisineläjät olisimme puolestamme ilmiselvän väärässä. Sellainen omahyväisyys ärsyttää minua ihan tavattomasti! Yritän tehdä omien olosuhteitteni puitteissa mahdollisimman hyviä valintoja mutten ole mitenkään vakuuttunut siitä, että omat valintani olisivat niin erinomaisia, että muittenkin kannattaisi toimia juuri niin kuin minäkin. Yritänkin aina korostaa, että omat valintani ovat ihan vain omia valintojani eivätkä mitään yleispäteviä totuuksia. Se mikä toimii minulle voi olla jollekin muulle mahdoton kauhistus ja päinvastoin. Elä ja anna elää, siihen pyrin.

      Poista
    4. Ihan sattumalta osuikin nyt tuo mainitsemasi juttu Hesarista silmään kun luin viikonlopun lehdestä mainion esseen luterilaisuudesta. Vaikka muuten en olekaan kovin hyvin perillä Suomen uutisista luen lomilla Suomessa kyllä Hesaria, tosin usein päivän tai parin jäljessä. On niin mukava lukea aamupalalla sanomalehteä perinteisessä muodossaan!

      Juttu taisi osaltaan sanoa vähän samaa kuin minäkin tuossa äsken: että tekopyhä omahyväisyys herkästi ärsyttää. Oli tosin vähän yllättävää löytää melkein itsenikin jutun tekopyhien joukosta! Kehitysyhteistyötä tekevä ja itseään hyvänä ihmisenä pitävä tyyppi joka toisaalta nostaa korkeaa palkkaa ja jonka pihalla kasvaa appelsiinipuita ja talon edessä odottaa autonkuljettaja on jutun kirjoittajan mukaan yhtä lailla ärsyttävä kuin esimerkiksi sellainen ihminen joka arvostelee toisten autoilua mutta matkustaa itse yhtenään lentokoneella. Ymmärrän sinänsä tavallaan mistä on kyse - tekopyhyys ja muiden yläpuolelle asettuminen ärsyttää tosiaan minuakin - mutta on mielestäni mielenkiintoinen ajatus, että jonkun mielestä on kyseenalaista, että mielekkäästä työstä maksetaan kunnon palkkaa josta osa käytetään paikallisten työntekijöiden, esimerkiksi autonkuljettajien, palkkaamiseen... Ikäänkuin olisi jotenkin parempi yrittää tehdä hyvää siten, että siitä itse vähän kärsii! Tosin mietin kyllä toki itsekin usein sitä kuinka kummallista on se, että me asumme niin mukavasti kun monien paikallisten olosuhteet ovat mitä ovat.

      Mutta siis tosiaan ylipäänsä on kummallista kuinka paljon aikaa moni näemmä käyttää toisten asioiden, arvojen ja valintojen miettimiseen, niin kuin tuo mainitsemasi juttukin antoi ymmärtää. Miksi moninaisuuden ja erilaisuuden ja sisäisen ristiriitaisuudenkin hyväksyminen tuntuu olevan niin vaikeaa?

      Poista
    5. hyvänen aika, minulta meni näköjään suorastaan ohi se, että kehitysyhteistyöntekijät hienoine taloineen ja autoineen ja appelsiinipuineen ärsyttävät. Piti ihan lukaista uudestaan. Olen kyllä itsekin sitä ristiriitaa miettinyt paljon. Silkasta auttamisen halustahan voisi auttaa ihmisiä vaikka kylmässä Suomessa tai ylipäänsä kylmemmissä ja "ikävämmissä" maissa. Auttamisen halu ei siis yksin selitä asiaa. Vähän kummallistahan se todellakin on. Työntekijöissäkin on varmasti moneksi, osa on kyynisempiä, osa ei, ja olen itse huomannut, että on isoja eroja siinä miten näitä töitä tekevät ulkomaalaiset suhtautuvat paikallisiin. Osa ei antaisi paljostaan mitään ja puhuu paikallisista jotenkin alentuvasti - osa on anteliaampia, jotenin aidommin kiinnostuneita ja puhuu kunnioittavammin. Osaa myös juuri tuo ristiriita itseäänkin turhauttaa ja masentaa niin, että saattavat palata töihin joissa ei ole niin suuria paradokseja. Ikävä sanoa, mutta olen mielestäni nähnyt täällä myös ihmisiä, joille osa kehitysyhteistyön viehätystä tuntuu myös olevan se, että on koko ajan vähän "erityinen" ja paluu Suomeen "tavikseksi" samalle viivalle muiden kanssa ei houkuttele. Luin äskettäin Elina Hirvosen kirjaa jossa tuota asiaa vähän sivuttiin, harmillisesti en juuri nyt muista sen nimeä, mutta jos kiinnostaa, voin katsoa sen (sen pitäisi olla e-kirjalaitteellani). Maputossa tietysti koko hyvän tekeminen on hiukan sekava ajatus, sillä moni pitkään täällä ollut tuntuu turhautuneen siihen, että vuosi(kymmeni)en töistä huolimatta moni asia on edelleen masentavan huonosti, ja jotkut pohtivat, ylläpitääkö koko kehitysyhteistyö vain tiettykä ei-toivottuja kuvioita ja käyttäytymismalleja. Onhan näistä paljon puhuttu, aina ei varmasti turhaan. Aihe on iso ja arka.

      Poista
    6. Vaikeita juttuja todellakin, ja jotenkin omassa mielessäni liian suuria sellaiseen ylimalkaiseen heittoon kuin mitä tuossa jutussa. Kehitysyhteistyön monista ristiriidoista voisi ja pitäisikin minusta puhua paljon enemmän. Kehitysyhteistyötä ja avustustyötä tehdään todellakin monin erilaisin asentein eivätkä tulokset taida monessakaan paikassa olla yksiselitteisen hyvät... Hyvin vaikealta tuntuu omasta näkökulmastani useinkaan sanoa onko erilaisissa kehitysyhteistyöprojekteissa mitään mieltä vai tehdäänkö niillä itse asiassa enemmän hallaa kuin hyvää! Mutta vaikka menisikin ihan metsään sillä on minusta kuitenkin merkitystä onko yritys vilpitön vai ollaanko hakemassa vain omaa etua, oli sitten kyse yksittäisestä työntekijästä tai kokonaisesta instituutiosta. Instituutioiden kohdalla vilpittömyyttä on varmasti usein vaikea selvittää, mutta omalla kohdalla sen voi onneksi sentään tuntea.

      Ulkomailla eläessä tuo erityisyys/tavallisuus-kysymus tulee minusta vastaan myös muissa kuin kehitysyhteistöissä - muilla mailla sitä on niin hyvässä kuin pahassakin aina vähän erilainen, kun taas kotimaassa katoaa helpommin massaan.

      Poista
    7. Aivan, se tulee myös muualla vastaan, näin on. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä! Se kirja, jossa oli hiukan tuota tematiikkaa, oli Elina Hirvosen Kun aika loppuu (minulla on se e-kirjana). Yksi kirjan henkilöistä toimii avustustyössä Somaliassa. Sellainen ylimalkainen heitto, kuin tuossa jutussa (ja ehkä siksi en edes huomannut sitä, katseeni jotenkin liukui sen yli!), on tosiaan vähän epäreilu. Mutta ristiriidoista pitäisi kyllä puhua enemmän. Esimerkiksi Mosambik on monien täällä pitkään toimineiden mielestä edelleen ihmeen huonossa jamassa avustusmääriin nähden.

      Poista
    8. Kehitysyhteistyöhön liittyy todellakin paljon sellaisia kysymyksiä mitä liian harvoin kysytään. Minä ihmettelen kaikkia heitä jotka alalla toimivat eivätkä aktiivisesti kyseenalaista omaa tekemistään (vastaan on vuosien varrella tullut aika monia kirkassilmäisiä maailmanparantajia), ja sitäkin ihmettelen muun muassa kuinka usein valitetaan sitä, että kehitysyhteistyövaroja vähennetään mutta paljon harvemmin kysytään mihin varoja ylipäänsä on käytetty. Vähäisemmilläkin varoilla voi saada paljon aikaiseksi jos ne käytetään viisaasti! Eikä suurellakaan rahalla toisaalta välttämättä tehdä suuria muutoksia.

      Täytyypä katsoa jos tuo kirja osuisi jostain kohdalle. Kuulostaa mielenkiintoiselta.

      Poista
  2. En ole asunut noin vaativissa olosuhteissa joten minulla lamppu ei ole varmasti ihan yhtä kirkastunut mutta saan kyllä oikein hyvin kiinni tuosta ajatuksestasi miten moni länsimaalainen asia tuntuu niin kummalliselta, täällä jossain länsimaailman laidalla keikkuen monen hyvin eri tavalla ajattelevan ajatuksenjuoksu tuntuu nykyisin ihan ymmärrettävältä kun taas hätkähdän aikalailla kuinka ankara ajatusmaailma monilla länsimaalaisilla lopulta onkaan monia asioita kohtaan. Sinulla on Kata hieno taito pukea ajatuksia sanoiksi ja tuoda niissä esiin sellaisia pohdintoja jotka tuntuvat ainakin itsella karkaavan pois helposti mielestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Petra kauniista sanoista! Minusta tuntuu, etten saa näistä ajatuksistani oikein itsekään kiinni kuin hetkittäin ja vähän sattumalta. Tuntuu vaikealta selittää omia tunnelmia kun niitä on jotenkin niin hankala sanoittaa vaikka ne mielessä vahvoina ovatkin.

      Minäkin ihmettelen kuinka armottomasti me länsimaiset ihmiset usein vaadimme muita sopeutumaan meidän ajatusmaailmaamme kun meille itsellemme on kuitenkin niin vaikea hyväksyä toisenlaisia arvoja ja periaatteita.

      Poista
  3. Olen Lotan kanssa samaa mieltä. Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus.

    Mietin, mitä tuollaisissa olosuhteissa elävälle ihmiselle ylipäätään tapahtuu. Minua ihastuttaa esimerkiksi se, että sanot nykyisin ottavasi monet hankalat asiatkin vain.. no, asioina, niistä enemmin hermostumatta. Eli kun joka asiaan ei kuitenkaan itse voi vaikuttaa, hyväksyy monet jutut sellaisinaan. Niistä ei tarvitse tykätä, mutta ne hyväksyy. Tämä kuulostaa nyt vähän sellaiselta Hyväksyvän Läsnäolon Ylistykseltä, joka muuten itse asiassa olisikin ihan älyttömän hyvä harjoitus meille kaikille kontrollifriikeille. Eikä tuossa kaikessa kyse taida tosiaankaan olla alistumisesta vaan viisaasta hyväksymisestä. Ihan eri juttu mielestäni. Hmmm. Tätä täytyykin miettiä lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan jaksa enää monestikaan kuluttaa voimia hermostumalla sellaisista asioista mille en mitään voi. Se on ollut arvokas oppi! Toisen erinomaisen tärkeän opetuksen sain ensimmäisen Khartumin vuoden loppupuolella. Muistan hetken edelleen kuin eilisen päivän - oivalsin yhtäkkiä kirkkaasti kuinka hemmoteltu ja hyväosainen todella olenkaan kun oma tilanteeni vertautui konkreettisesti erään täkäläisen tilanteeseen. Senkin jälkeen olen kyllä valittanut ja hermostunut, mutta ollut toisaalta ihan eri tavalla tietoinen siitä kuinka etuoikeutettu olen. Ja päivittäin minua inspiroivat täällä ihmiset, joilla on niin paljon minua parempi asenne vaikka heidän tilanteensa on monin kerroin hankalampi.

      Poista
  4. Voin uskoa, että noinkin erilaisissa olosuhteissa asuminen voi samalla aikaa sekä avartaa maailmankuvaa että viedä kauemmas siitä, mitä on tottunut pitämään totena tai oikeana. Varmasti siinä jää ikään kuin jonkinlaiseen välitilaan kellumaan. Mutta ehkä totuus löytyy kuitenkin sisimmästämme, ja ulkoiset olosuhteet ja niiden vaikutukset ovat vain pieni osa meitä. Ajattelisin, että jos joutuu peilaamaan itseään koko ajan vieraan kulttuurin kautta, oma itse tulee jollakin tavalla kirkkaammaksi ja selvemmäksi, kun joutuu kohtaamaan itsensä vieraissa tilanteissa.

    Hienosti sanottu tuo, että "ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta". Aivan liian usein tulee teilattua joku tai jokin ihan vain sen takia, että ei ymmärrä. Petrattavaa siis todellakin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnen tosiaan oman kuvani itsestäni tulleen selkeämmäksi kaukomaavuosien aikana. On ollut pakko miettiä kuka itse oikein olenkaan kun ympärillä ei välillä ole ollut moniakaan ihmisiä joihin omaa itseä peilata, ja siksikin koska ympäristön tavat ovat tuntuneet itselle usein niin vierailta ettei niistä ole voinut suoraan ottaa omaan olemiseen mallia. Minusta tuntuu, että tunnen nykyään itseni hyvin niin hyvässä kuin pahassakin ja olen siitä kiitollinen.

      Joudun itse itseänikin aika ajoin muistuttamaan tuosta, että ymmärtäminen ei saa olla kunnioittamisen mitta. Niin helposti sitä katselee maailmaa tiukasti omista lähtökohdista, että unohtaa kuinka rajalliset ne ovatkaan. Omaa suhtautumistani helpottaa toisaalta se, että olen monen asian edessä nykyään aika nöyrä: en tiedä mikä on oikea tapa olla ja elää, enkä siksi kovin helposti ajattele, että olen itse varmasti oikeassa!

      Poista
  5. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Elämässä on paljon asioita, joita ei ole itse valinnut, ja kompromisseja, joihin on pakotettu, mutta silti niiden takana on vapaus. Ihmisyyden mitta on toisten eläväisten kohtaaminen, kaikki muu on toissijaista.
    Seuraan blogiasi ja arvostan mielipiteitäsi. On kiinnostavaa lukea rehellisiä sanojasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Iines kauniista sanoistasi!

      Me länsimaiden kasvatit olemme tosiaan käsittämättömän vapaita moniin muihin verrattuina. Meillä on lupa ajatella ja sanoa mitä haluamme - toki meitäkin rajoittavat hyvät tavat ja normit, mutta ei kuitenkaan aito pelko sen seurauksista, että esitämme omia ajatuksiamme julkisesti tai muilla tavoin toteutamme itseämme. Voimme liikkua maailmalla melkoisen vapaasti - varat toki meitäkin rajoittavat, mutta olemme kukin syntymälahjana saaneet mahdollisuuden passiin jolla pääsee lähes jokaiseen maahan. Meillä on vapautta ja toivoa paremmasta. Kummallisesti monen kohdalla toivo tuntuu herkästi muuttuvan turhautumiseksi siitä kun asiat eivät järjestykään juuri niin kuin odotimme.

      Poista
  6. Viisaita sanoja. Tuntuuko lomilla paluu länsimaisen kulutuskulttuurin pariin ahdistavalta? Mä olen jollain todella kierolla tavalla iloinen siitä, että nyt meillä lapset "joutuvat" näkemään sen erilaisten elämäntapojen kirjon: Ei kulu viikkoakaan, etteikö me keskusteltaisiin ferian mukana kulkevista afrikkalaisista perheistä, joiden elämä on pakettiautossa asumista, muoviteltoissa nukkumista ja ihan pienestä asti sitä krääsän myymistä, tapahtumasta toiseen.
    Sen tajuaminen, että kaikilla ei ole kotia, kaikki eivät voi valita työtään, kaikki eivät saa turvallista ja yltäkylläistä lapsuutta on selvästi tehnyt vaikutuksen lapsiin. En tietenkään tahtoisi syöttää alle 10-vuotiaita täyteen maailmantuskaa, sitä tulee riittämään ihan tarpeeksi muutenkin, mutta ehkä tuo on se jyvä siihen ymmärrykseen, että suomalainen tapa elää on hyvin marginaalinen lopulta ja varsin kapea ja voi olla kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä vakavarainen yhteiskunta tarjoaa mutta myös muistaa, että miljoonat ihmiset maailmalla elävät hyvin toisenlaista arkea joka ei ole yhtään oudompaa, huonompaa tms.

    Tulipa nyt ajatusoksennus, mutta siis ymmärrän hyvin tuon näkemyksen ja sen valossa ehkä taas mietin tätä omaa firstworldproblems-tuskailua (En osaa olla shoppailematta! En saa päättää missä haluan asua!). Eikä sitä sisäistä muutosta varmasti tarvitse sanoittaa, hyvä varmasti että sen tunnistaa koska epäilemättä se seuraa myös seuraavaan kohteeseen, ja koko iän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saavuimme juuri lyhyelle lomalle Suomeen. Kyllä täkäläinen kulutuskulttuuri vieraalta tuntuu, mutta osaan siitä silti nauttiakin. Iloisena kävin juuri isoilla ostoksilla ruokakaupassa ja suunnittelen kauppareissua muun muassa Ikeaan - en mitenkään ole siis lakannut kuluttamasta tai innostumasta esimerkiksi ruokakaupoista. Mutta ihmettelen kyllä tarvetta valtaviin valikoimiin mehua, jugurttia, kinkkua, keksejä... Arvaan, että vähempikin riittäisi aika monelle.

      Omat lapsemme näkevät kaikenlaista kurjuutta päivittäin liikkuessaan Sudanissa, esimerkiksi liikennevaloissa Khartumissa ikäisiään kerjäämässä rahaa. En tiedä kuinka syvästi he kuitenkaan lopulta ymmärtävät sen epäkohdan, että heidän elämänsä on niin turvattua kun toisten elämä samaan aikaan on niin täysin turvatonta. Kyllä mekin siitä paljon toki puhumme. Minä tuon joskus kyllä ihan suoraan esillekin sen silloin jos lapset kovasti valittavat jotain epäkohtaa omassa elämässään: kuinka onnekkaita he ovatkaan. Se ei ehkä ole ihan reilua, mutta mielestäni on tärkeää lastemme ymmärtää se kuinka etuoikeutettuja he ovat.

      Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että lapsemme kasvavat juuri nyt muslimimaassa. He tietävät omakohtaisen itsestäänselvästi, että ihmiset ovat lopulta kaikki aika samanlaisia, olivat sitten minkämaalaisia hyvänsä ja oli heidän uskonnollinen näkemyksensä mikä tahansa. Paljon on outoa ja kummallista maailmassa meidän lastemme näkökulmasta, mutta paljon outoa heille myös Suomessa: meidän lastemme näkökulmasta on kummallista esimerkiksi se kuinka pienet lapset kulkevat ihan yksin Suomessa. Meidän lapsemme ovat hyvin vahvasti kummajaisia siis hekin; heillä ei oikeastaan ole mitään sellaista todellisuutta mikä heille itselleen tuntuisi itsestäänselvän oikealta ja tutulta. On vain tämä meidän oma perheyhteisömme, joka onkin varmasti meille kaikille korostuneen tärkeä juuri siksi - ja lisäksi heillä on myös kansainvälisten koulujen maailma. Kansainväliset koulut ovat lastemme oma yhteisö ja ympäristö maailmassa jossa he eivät kuulu oikein minnekään muualle.

      Poista
    2. Koulujen rooli on kyllä valtavan tärkeä! Mitään sellaista ei peruskoulumaa Suomessa (tietenkään ole). Koulut ovat yhteisö paitsi oppilaille parhaimmillaan myös vanhemmille, jos he sitä haluavat. OLen paljon miettinyt tuota, ja sitä miten hienosti lapset kasvavat kouluissa kansainvälisyyteen. Täälläkin myös paljon puhutaan siitä miten hyväosaisia koulun oppilaat ovat - minäkään en oikein tiedä, kuinka hyvin oppilaat, etenkään pienet, sen epäkohdan ja epäsuhdan - ja eriarvoisuuden - lopulta tiedostavat. Itselläni kun on koko ajan vahvasti se olo, että on vain silkkaa sattuma, etten ole itse siinä epäonnisemmassa joukossa. Toivoisin, että edes jotain siitä tosiasiasta jäisi heihin itämään, vaikka joskus tuntuu, että kyllä he ihan samaan malliin valittavat ja nirsoilevat kuin nuoret ja lapset muualla. Ehkä se on normaalia ja osoittaa että he vain elävät omaa elämäänsä, mutta itseäni se joskus turhauttaa. Minäkin saatan esim. ruokakranttuilun äärellä sortua ärjäisemään, että näethän miten täällä ihmisillä ei ole ruokaa ja kehtaat silti valittaa. Se hävettää itseäni, mutta en vain aina voi sille mitään - ne "Afrikan nälkäänäkevät" kun eivät täällä ole mikään kaukainen abstrakti juttu! Mutta mitä tästä lopulta jää käteen - en tiedä. Teillä on tietysti enemmän pohjaa, ja tulette ehkä jatkossakin asumaan haastavissa paikoissa toisin kuin todennäköisesti minä. Totta on, että minuakin joskus turhauttaa se, miten monien suomalaisten tuntuu olevan vaikea tajuta, että suomalaisetkin tavat ovat muista näkökulmista outoja, joskus jopa hyvinkin perustellusti, ja ettei se, että tehdään toisin, tarkoita, että se olisi huonompi tapa. Nauti Suomen lomasta, ihanaa kun pääsitte sinne hengähtämään ja ostoksille.

      Poista
    3. Voi niinpä, ei meidänkään lapsistamme ole kehitysmaavuosien myötä tullut mitenkään erikoislaatuisen tietoisia omasta hyväosaisuudestaan. Ei vaikka sen luulisi joka puolelta katsovan heitä silmiin ja siitä sekä koulussa että kotona puhutaankin. Toisaalta sitten joskus ihan kesken kaiken joku heistä sanoo jotain sellaista josta huomaan kuinka syvästi heihin lopulta on vaikuttanut se, että he ovat eläneet lapsuutensa kehitysmaissa. Minä en osaa hävetä sitä, että muistutan lapsia aika ajoin omasta hyväosaisuudestaan, vaikkei se ehkä ihan reilua aina olekaan. Afrikan nälkäänäkevät eivät todella ole meidänkään lapsillemme mikään abstrakti etäinen asia ja tuntuu irvokkaalta kun he nirsoilevat ruuasta siinä ympäristössä.

      Minä tunnen myös hyvin vahvasti, että oma hyvä onneni on täyttä sattumankauppaa. Kiitollisuus omasta hyvästä onnestani kietoutuukin mielessäni vahvasti tietynlaiseen syyllisyydentuntoon ja haluun yrittää jakaa onnestani eteenpäin. Enhän onneani yhtään enempää ansaitse kuin joku toinen epäonneaan. Haluamme yrittää välittää kansainvälisen yhteisvastuullisuuden tunteen lapsillemmekin, mutta nähtäväksi kai jää kuinka hyvin siinä onnistumme.

      Kansainvälisiä kouluja arvostellaan muun muassa eliittisyydestä ja eliittikoulujahan ne usein toki korkeine lukukausimaksuineen ovatkin, mutta kyllä ne kansainvälisyyttä ja monimuotoisuutta silti mielestäni hyvin tehokkaasti tosiaan opettavat. Neljävuotiaan nuorimmaisen kolmetoista luokkakaveria ovat Sudanista, Egyptistä, Irakista, Saksasta, Kiinasta, Belgiasta, Yhdysvalloista, Intiasta, Italiasta, Ruotsista ja Kanadasta. Vanhempien lasten luokat ovat vähintäänkin yhtä kansainvälisiä. Jokaisen lapsen luokalla on myös useamman eri uskontokunnan edustajia. Uskoisin, että lapsillemme on monikulttuurisen kouluympäristön myötä arkipäiväisen selvää, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tavalla!

      On ihanaa olla Suomessa vaikka aikamoisen pikaloma tämä onkin, lasten koulun viikon pituinen syysloma josta matkat edestakaisin syövät oman osansa.

      Poista
  7. Kuinka hieno kirjoitus! Voisit oikeastaan kirjoittaa kirjan kaikesta näkemästäsi ja kokemastasi -osaat katsoa asioita niin kauniisti ja tarkasti ja kirjoittaa niin hyvin. Tätä blogia on todella ilo lukea! Ja olen niin samaa mieltä, pystyn hyvin ymmärtämään tuon erillisyyden tunteen, vaikka olenkin tiukasti kiinni täällä kotimaan kamaralla tällä hetkellä. On hassua että ihmiset matkustelee enemmän kuin koskaan, ja silti olemme yhä tiukemmin kiinni niissä omissa kuplissamme, ja ulos ei edes haluta nähdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset Reetta aivan ihanasta palautteesta!

      Tuo on varmasti itsellenikin yksi suurimpia turhautumisen aiheita: kuinka niin monet tuntuvat olevan niin vakuuttuneita siitä, että heidän oma elämäntapansa on paras ja kaikista oikein etteivät suostu lainkaan avaamaan silmiään toisten ehkäpä ihan yhtä päteville mutta erilaisille valinnoille. Kuitenkin myös monet suomalaiset vakiintuneet tavat ovat muunmaalaisille outoja ja käsittämättömiä - vaikkapa lasten päiväunien nukkuminen ulkona tai se kuinka Suomessa ajatellaan, että lasten täytyy ulkoilla säällä kuin säällä. Eikä tosiaan matkustelu välttämättä avarra vaikka niin luulisikin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!