sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Marrasväsymys

Marras-helmikuu on Sudanissa säiden puolesta parasta aikaa. Lämpötilat viilenevät inhimilliselle tasolle ja valo pehmenee. Aurinko paistaa täällä kyllä läpi talven kovaa ja kuumastikin, mutta sen valo ei tähän aikaan vuodesta ole ihan niin armoton kuin muuten. 

Vaikka Sudanin talvessa riittää valoa ja lämpöäkin tunnen silti itseni täällä marras-joulukuun vaiheilla usein vähän nuutuneeksi. Kuluvan kouluvuoden ensimmäinen puolisko on melkein lopussa ja olo on sen mukainen, niin äidillä kuin koululaisillakin. Lapset eivät kouluaamuisin jaksaisi nousta sängystä eikä tässä vaiheessa kouluvuotta enää tunnu auttavan sekään, että aikavyöhykkeen vaihdon myötä emme enää herää säkkipimeässä. 

Nyt kun joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa olenkin tapani mukaan ottanut aamuheräämisiin avuksi adventtikalenterit. Meillä ei kalenterien luukkuja avata niinkään jouluaaton kuin joululoman odotuksessa. Viimeinen luukku aukeaa ensimmäisen lomapäivän aamuna. En halua kantaa suuria kalentereita lomalle mukana, mutta niitten sisältä löytyvät pienet aarteet lapset voivat halutessaan pakata reppuihinsa. Esikoisella on tänäkin vuonna Lego Star Wars -kalenteri, vanhemmalla tyttärellä hevosteemaa ja nuoremmalla tyttärellä muumikalenteri. 

Joulukalentereita lukuunottamatta ei joulu ole meillä toistaiseksi juuri näkynyt eikä kuulunut. Lucia-juhlaa Ruotsin suurlähettilään kotona odotan tänäkin vuonna ja Sankta Luciaa olen jo lauleskellut muutaman päivän, mutta joululauluja minun ei ole vielä tehnyt mieli kuunnella. Gluteenittomia piparkakkuja haluaisin yrittää lapsille tehdä taas monen vuoden tauon jälkeen, mutta en tiedä löytyykö täältä kaikkia tarvittavia raaka-aineita. Voi hyvin olla, että piparit jäävät tänä jouluna tekemättä. Olen kiitollinen siitä, etten ole mikään erityinen jouluihminen koska virtaa ei juuri nyt kuitenkaan riittäisi kovin kummoiseen jouluhössötykseen. Kunhan pääsemme Australiaan asti kehittelemme kyllä lapsille joulun. Ehkäpä sieltä löytyy kaupasta valmiita gluteenittomia pipareitakin. 

Nuorimmainen sairastaa tänään kotona. Hän on onneksi melko hyväkuntoinen potilas mutta harmi kyllä vaikuttaa silti siltä, ettei vielä huomennakaan pääse kouluun. Minä kaipasinkin kyllä pientä taukoa koululla pyörimisestä ja on ihan mukavaa, että tyttö on kotosalla ja saa hänkin vähän levätä, mutta toivon toki silti pikaista paranemista pienelle potilaalleni.  

lauantai 25. marraskuuta 2017

Ilta dyyneillä

Koko viikon olin pyrkinyt kohti viikonloppua mutta kun ensimmäisenä viikonloppuaamuna perjantaina nousin vuoteesta oli oloni levollisen sijaan tylsä ja tyhjä. Teki mieli lähteä ulos lenkille, mutta jossain ihan muualla kuin täällä Khartumissa. Jossain missä ilma on raikas ja puhdas eikä kukaan pysäytä ja pyydä rahaa. Teki mieli tehdä jotakin. Kuin tilauksesta puoli kahdeksalta ystävältä tuli viesti, että hetken mielijohteesta muutama perhe oli yhdessä lähdössä illallispiknikille dyyneille Khartumin ulkopuolelle, tulemmeko mukaan. 

Iltapäivällä lähdimme kolmen auton ryhmänä liikkeelle meidän talomme edustalta, kaksitoista aikuista ja neljätoista lasta. Meillä oli kyydissä omien lasten lisäksi pari lasten luokkakaveria, auton kaikki seitsemän paikkaa käytössä. Muut autot olivat yhtä lailla täynnä ihmisiä ja pikniktarpeita. 

Keskeltä suurkaupunkia tuntui erinomaisen hyvältä päästä näin aukeisiin maisemiin.


Kolmeksi vartiksi mainostettu matka kesti lopulta kaksi tuntia, osin siksi, että Khartumin naapurikaupungin Omdurmanin valtavan torin kohdalla pääsimme etenemään ihmisten, bussien ja tuktukien lomassa melko hidasta tahtia. Minua ei harmittanut pitkä matka eikä häikäisevä iltapäiväaurinko. Hymyilin leveästi koko menomatkan. Tuntui hyvältä lähteä Khartumista, mahtavalta nähdä jotakin muuta kuin jokapäiväiset tutut reittini kodista ruokakauppoihin ja koululle, virkistävältä tehdä jotakin ihan uutta. 

Perillä minua hymyilytti vieläkin enemmän vaikka hetken kesti, että hengitykseni tasaantui - dyyneillä ajaminen on minulle vähän liian jännittävää vaikken itse ollut edes ratissa. Lapset ja jotkut vanhemmat juoksivat suoraan dyyneille, laskivat mäkeä ja pyörivät hiekassa. Me muut ehdimme juuri parahiksi levittää ruuat esiin kun pimeys laski. Tähtitaivas oli upea katto ja retkieväät maistuivat pimeässä tavallistakin paremmilta. 

Lapset kiirehtimässä laskemaan alas dyynejä ennen kuin aurinko laskee. Lähimailla ei ollut muita kuin meidän iloinen seurueemme.


Lähdössä oli minun makuuni taas vähän liikaa dramatiikkaa. Joku autossamme leikkineistä lapsista oli laittanut leikillään tai huomaamattaan ylimääräisen nelivetovaihteen päälle ja kesti hetken ennen kuin huomasimme, että se esti meitä pääsemästä liikkeelle. Automme on aina nelivetoinen eikä tuota ylimääräistä vaihteistoa siksi juuri ole ollut aihetta käyttää. Tämä oli muutenkin ensimmäinen kerta kun lähdimme tällä maastoautollamme oikein kunnolla maastoon. Lisävaihteisiin ei ole ollut tarpeen juuri kaupunkiajossa tutustua eivätkä ne vikaa selvittäessä siksi tule oikein edes mieleen, vaikka kerran aikaisemmin vuosia sitten meille on käynyt vähän samanlainen tapaus juuri tuon ylimääräisen vaihdekepin vuoksi. 

Sydämeni nousi kurkkuun kun auto nikotteli pimeässä keskellä dyynejä. Onneksi mies pysyi olosuhteista ja minun hätäilyistäni huolimatta melko rauhallisena ja sai ongelman lopulta selvitettyä. Ajelimme väsyneinä mutta onnellisina puolisentoista tuntia takaisin kotiin. 

Tänä aamuna mies lähti viikonpituiselle työmatkalle toisaalle Sudaniin. Minä yritän ladata akkuja uuden väsyttävän viikon varalle ja toivon, että nuorimmaisen mahavaivat huomiseksi helpottaisivat. Lapsen itsensä vuoksi toki ennen kaikkea mutta siksikin, että aika hankalaksi menee yksinhuoltaja-arki hyvin nopeasti jos kukaan meistä sairastaa. 

tiistai 21. marraskuuta 2017

Liikaa palloja ilmassa

Tällä viikolla minulla on vähän liian monta palloa ilmassa: tyttöjen balettitunnit joitten aikataulu muuttui tänään yllättäen ja kesken kaiken, pojan uudet harrastukset, kaikennäköisiä enemmän ja vähemmän tärkeitä tapaamisia koululla, ja huomenna seitsenvuotiaan telttaretki. 

Lasten koulun ala-asteella on tapana viettää yö telttaillen kolmannesta luokasta eteenpäin. Ensimmäisenä vuonna koululaiset telttailevat koulun urheilukentällä, seuraavana vuonna koulun talleilla, sitten paikallisella maatilalla ja viimein Niilin rannalla. Esikoinen on käynyt jo kahdella telttaretkellä, tänä vuonna häntä odottaa retki maatilalle. Vanhempi tyttäremme lähtee huomenna telttailemaan ensimmäistä kertaa. Hänen kohdallaan prosessi on vähän monimutkaisempi keliakian vuoksi. Lasten kuuluu valmistaa ja syödä yhdessä illallinen, mutta tyttösemme joutuu tekemään yksin oman gluteenittoman ateriansa. Osan telttaretkiruuista tarjoaa ja valmistaa koulu, mutta minun täytyy lähettää tytön mukaan hänelle koko reissun ruokavarat. Siihen olen toki tottunut, ja tyttö itse on kovin innostunut telttaretkestä, että siltä osin kaikki on oikeastaan ihan hyvin. 

Eniten minua oikeastaan juuri nyt jännittääkin se, että sää on täällä viime yönä selkeästi viilentynyt. Aamukuudelta oli tänään aika kirpakkaa. Yöllä lämpötila näyttäisi kylmimmillään laskevan tällä hetkellä alle kahdenkymmenen asteen. Suomalaisittain täkäläinen talvisää on toki kuin kesä kauneimmillaan, mutta me jotka olemme tottuneet parikymmentä astetta lämpimämpään ilmaan olemme kyllä kaikki vähän kylmissämme jos asteita on vähemmän kuin 25. Kolmasluokkalaisten on tarkoitus käydä leikkimässä koulun uima-altaalla jossain vaiheessa telttaretkeä. Uimahetki on mainio ajatus lämpimämmässä säässä mutta tällä hetkellä ajatuskin kylmää minua. En itse pidä lainkaan kylmästä vedestä ja vanhempi tyttäremme on paljon minuakin herkempi kylmälle, hänhän on elänyt koko elämänsä kuumissa maissa. Mutta ei auta kuin muistuttaa tyttöä pakkaamaan mukaan lisähuppari ja toivoa parasta, ettei hän kovin kylmettäisi itseään telttaretkellä. 

Viikonloppuna mies lähtee taas viikon pituiselle työmatkalle ja se on jo tällä viikolla mielessä kun tasapainottelen arkipäivien kiireessä; ensi viikolla minun täytyy hoitaa koko tämä setti yksin. Tämä on miehen toinen viikonpituinen työmatka nyt muutaman viikon sisään ja olemme molemmat edelleen vielä edellisenkin reissun jäljiltä väsyneitä. Hyvä uutinen on se, että joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa. Ja onhan tässä kiireen keskellä onneksi rauhallisempiakin hetkiä. Eilen aamulla toiset nyyttäriaamiaiskutsut onnistuivat oikein mainiosti. Meitä oli taas kerran koossa monikansallinen ja kaikin puolin monipuolinen ja mainio porukka, ja ensi viikon nyyttärit ovat jo suunnitteilla nekin.

Näin kauniissa maisemissa ystävän kotona vietin eilen aamua nyyttäriaamiaisen merkeissä. Tuntui kuin olisin astunut johonkin ihan toiseen todellisuuteen! Minua itseäni jaksavat aina ilahduttaa etenkin suuret palmupuut.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Arkiviikon alussa

Tänä aamuna ei hanoista tullut vettä. Vesipumppu oli unohtunut liian moneksi päiväksi pois päältä ja vesisäiliöt olivat päässeet sinä aika tyhjentymään. Aina kun vesi pääsee loppumaan ja säiliöt täyttyvät pitkästä aikaa tyhjistä täysiksi tulee hanoista ensin ruskeaa vettä. Aavikkohiekka mikä on kerääntynyt vesisäiliöiden pohjalle ja putkiin erottuu jonkun aikaa hanavedessä vähän tavallista selvemmin. Kun vettä hetken valuttaa se muuttuu tavallisen läpinäkyväksi. Mutta vaikkei hiekkaa aina yhtä selvästi vedessä näekään, sitä tulee varmasti hiukkasina aina hanaveden mukana. Peseydymme täällä puhdistetulla Niilin vedellä jossa on lisänä ihoa kuorimassa Saharan hiekkaa. Se on aika pysäyttävä ajatus mitä ei onneksi ole kovin aikaa miettiä näin uuden arkiviikon alussa.

Tällä viikolla alkaa koululla uusi harrastuskausi, joita kouluvuoteen mahtuu yhteensä kolme. Tytärten on määrä tänään aloittaa koulun jälkeen pitkästä aikaa balettitunnit. Koulu on järjestänyt paikalle balettiopettajan, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Tytöt malttavat tuskin odottaa mutta minua vähän jännittää sillä paikan varaaminen balettitunneille on ollut aikamoinen sekasotku ja pahaa pelkään, että ballerinahalukkaita saapuu ensimmäiselle tunnille tänään huomattavasti enemmän kuin odotettu. Varmistin vielä eilen, että meidän tytöillämme on taatusti paikka varattuna tunneille ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta odotan silti täksi iltapäiväksi aikamoista kaaosta tanssistudion ovelle.

Nelivuotias nuorimmainen ei ole varsinaisesti koskaan käynyt balettitunneilla tai ylipäänsä harrastanut vielä koskaan yhtään mitään. Eräs ystäväni täällä, tanssija koulutukseltaan, opetti pikkutytöille huvikseen ja harrastemielessä vähän balettia viime vuonna. Innostus heräsi ja halusin siksi antaa nuorimmaisellekin tilaisuuden koittaa ihan oikeita tunteja kun vanhempi tytärkin oli innostunut palaamaan balettiharrastuksen pariin. Syksyn ajan vanhempi tytär pelasi tennistä ja kävi uimassa, mutta tällä viikolla alkavalle harrastuskaudelle hänellä ei ole mitään muita harrastuksia kuin baletti.

Esikoinen käy edelleen ratsastustunnilla. Ratsastuksen lisäksi hän pelasi syksyllä koulun jälkeen shakkia ja polttopalloa, mutta nyt uuden harrastuskauden myötä ratsastuksen rinnalle tulee pari vähän toisenlaista harrastusta: kauno- ja konekirjoitus ja lukupiiri. Lasten koulussa ei opeteta lainkaan kaunokirjoitusta eivätkä he juurikaan käytä myöskään tietokoneita vaan näppäilevät koulussa vain iPadiä. Eräs tuttu äiti keksi tarjota kauno- ja konekirjoitusoppia koulun jälkeen ja koska poika on innostunut oppimaan kaunoa hän pääsee nyt harjoittelemaan sitä muuallakin kuin kotona. Olen iloinen. Minä en toivo lastemme oppivan kaunoa niinkään nostalgiasyistä vaan ihan siksi, että painokirjaimin kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa ja työläämpää kuin kauno. Ja kymmensormijärjestelmä olisi ihan käytännön syistä hyvä oppia sekin. 

Esikoinen on innostunut lukemaan ja opettajansa suositteli siksi hänelle myös lukupiiriä. Poika valitsee helposti itse hyllystä luettavaksi aika samanhenkisiä kirjoja ja lukupiirin tarkoitus on osaltaan laajentaa lasten repertuaaria. Olen sitä tosin tehnyt itse täällä kotosallakin. On mahtavaa kun vanhemmat lapset alkavat olla sen ikäisiä, että jaksavat kuunnella minun omia lempikirjojani! Olen viime viikkojen aikana lukenut heille ääneen Salaisen puutarhan, Iloisen tytön ja Eläinten vallankumouksen, ja nyt on kesken Tuhat ja yksi yötä. Luen iltasatuja tällä hetkellä lähinnä englanniksi koska vähän vaikeampaa kieltä kaikki kolme ymmärtävät sujuvammin englanniksi kuin suomeksi enkä halua pysähtyä jatkuvasti selittämään sanoja sillä se häiritsee itse tarinan seuraamista. Minulle on juuri nyt tärkeämpää herättää lapsissa aito innostus kirjoihin ja kirjallisuuteen kuin opettaa heille joka hetki suomea. 

Ajatus pitkästä ja todennäköisesti kaoottisesta iltapäivästä koulun tanssistudiolla väsyttää jo etukäteen mutta eipä auta. Täytyy lähteä laittamaan jotakin evästä mitä tarjota koululla lapsille, että he jaksavat läpi iltapäivän. Ja minun on parasta juoda vielä toinenkin kuppi kahvia ennen kuin lähden liikenteeseen. 

torstai 16. marraskuuta 2017

Kohtaamisia

Minusta alkoi tuntua, etten arjen kiireissä ehtinyt nähdä oikein ketään ystäviäni, joten päätin kutsua muutamia tuttuja äitejä nyyttäriaamiaiselle - vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia. Aamu sujui oikein mainiosti. Meitä oli koolla kansainvälinen seurue, kaikki kahdeksan äitiä eri maista ja useammalta mantereelta. Nyyttärikutsuvieraita yhdisti se, että tunnen tulevani heidän kanssaan hyvin juttuun, ja hyvin he tulivat juttuun myös kaikki keskenään. Keskustelu liikkui sujuvasti arabikumista kouluun ja aikavyöhykkeen vaihdosta siihen mistä maasta kunkin lapsi tunsi olevansa kotoisin.

Yksi uusista tuttavistani on alkujaan diplomaattiperheestä, suurlähettilään tytär. Hän osasi kertoilla meille siitä minkälaista on kasvaa niin kuin meidän lapsemme kasvavat, kiertolaisina. Suurlähettilään tytär varoitti, että monet kiertolaislapset kärsivät myöhemmin elämässään masennuksesta. Hän oli näin aikuisena kiitollinen kiertolaislapsuudestaan mutta totesi, ettei suinkaan ollut aina tuntenut samoin. 

Minä uskon, että huonomminkin voisi käydä kuin päätyä kiertolaisperheen lapseksi, mutta ihan selvää on, ettei ole helppoa kun elämä kokonaisuudessaan täytyy kerta toisensa jälkeen rakentaa alusta uudestaan. Tapaaminen muiden kotiäitien kanssa ja entisen kiertolaislapsen muistot omasta lapsuudestaan vahvistivat taas omaa tunnettani siitä, että olen keskeisessä ja tärkeässä tehtävässä kotona lastemme tukena ja turvana. Lastemme elämässä on paljon väliaikaista ja vaihtuvaa, mutta paljon myös sellaista mikä pysyy vuodesta ja maasta toiseen. Kaikki kolme lasta ovat syksystä asti olleet koulussa ja oma roolini on sinä aikana osaltaan muuttunut mutta monessa mielessä vain entisestään vahvistunut - tunnen, että minua tarvitaan tueksi ja turvaksi ja pysyvyyden vartijaksi kotona vielä hyvän aikaa. Tässä ohessa lasten kasvaessa ehdin koko ajan vähän enemmän tehdä omia juttujani, mutta toistaiseksi mennään edelleen ennen kaikkea lasten aikataulujen ehdoilla. Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan tässä ja nyt. 

Pari päivää nyyttäriaamiaisen jälkeen tapasin muutamia miehen kollegoita. Khartumissa missä lähes kaikki kynnellekykenevät käyvät töissä tapaamiset työssäkäyvien ja kotivanhempien välillä ovat oman kokemukseni mukaan usein vähän vaivaantuneita. Työssäkäyvillä on oma elämänpiirinsä ja omat juttunsa ja monen tuntuu olevan vähän vaikea suhtautua kaltaiseeni kotiäitiin. Tai ehkä minun kotiäidin on vaikea suhtautua työssäkäyviin? Oli miten oli minusta tuntuu täällä työporukoissa aika usein hyvin vahvasti siltä, etten kuulu joukkoon. Aika moni työssäkäyvä ei tunnu oikein keksivän mitään muuta keskustelunaihetta kanssani kuin lapset, ja huolitellut ja hyvinpukeutuneet työssäkäyvät saavat minut tuntemaan itseni tavallistakin hamssuisemmaksi.

Mieheni kanssa juttelen paljon ja kaikesta, monesti myös työasioista. Mieheni tuntee minut ja tietää, etten ole ainoastaan äiti ja vaimo, vaan ajatteleva viisas ihminen. Moni miehen kollegoista ja työkavereista suhtautuu onneksi minuun myös kuin täyspäiseen ihmiseen. Mutta aika ajoin kohdalle osuu niitä joiden seurassa minusta tuntuu yksiselitteisen typerältä. En ole varma onko enemmän kyse minun ennakkoluuloistani vai heidän, mutta joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että voin joko puhua heidän kanssaan odotetusti loputtomiin lapsistani, tai sitten raivokkaasti tuoda esille kuinka paljon muuta olenkaan kuin vain äiti. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu väsyttävältä ja turhalta. Ajatelkoot mitä haluavat minusta he jotka eivät minusta tai elämästäni juuri mitään tiedä! Mutta kyllähän se aina vähän latistaa kohdata ihmisiä joiden seurassa tuntee itsensä näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Onneksi on myös niitä tapaamisia mitkä vahvistavat. Ensi viikolla kokoontuu nyyttäriporukka toivottavasti uudemman kerran.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Uusi aika

Sudanissa vaihdettiin muutama päivä sitten aikavyöhykettä. Vuonna 2000 nykyinen presidentti määräsi, että kellot siirretään tunnin myöhäisemmäksi. Nyt kellot käännettiin tunti taaksepäin. Aikavyöhykkeen vaihdossa onkin siis itse asiassa kyse siitä, että Sudan palaa alkuperäiselle maantieteelliselle aikavyöhykkeelleen. Maa on nyt jälleen samassa aikavyöhykkeessä esimerkiksi Egyptin kanssa, mutta toisaalta Etelä-Sudanin ja Sudanin välillä on yhtäkkiä tunnin aikaero. 

Yhdellä tunnilla on hyvinkin paljon merkitystä sillä aurinko nousee ja laskee näillä leveysasteilla niin nopeaan. Ennen heräilin täällä arkisin kuuden maissa, hetken ennen auringonnousua. Nyt kun herään kuudelta on kello vanhaa aikaa seitsemän ja aurinko on jo korkealla taivaalla. Toisaalta myös illat tulevat toki aikavyöhykkeen vaihdon myötä varhemmin. Kun ennen pimeä laski iltaseitsemän paikkeilla nyt onkin jo kuuden maissa aika lailla säkkipimeää. 

Tänään oli meillä ensimmäinen arkipäivä sitten aikavyöhykkeen vaihdon. Viime viikolla kun kelloja siirrettiin me olimme Suomessa lomailemassa lasten koulun syyslomalla. Ihan täysin saumattomasti emme uuteen aamuun ja aikaan tänä aamuna nousseet. Koirat herättelivät minua melkein koko ylimääräisen tunnin verran ja kotiapulainen kolisteli ulko-ovella jo puoli seitsemältä vaikka tavallisesti saapuu sunnuntaiaamuisin vasta puoli kahdeksan paikkeilla. En ole varma oliko hän ollenkaan kuullut aikavyöhykkeen vaihdosta vai olettiko vain meidän nousevan aamuun auringon kanssa vanhaan tapaan. 

Pojan ratsastustunti taitaa tästä lähin olla iltahämärässä, ja koirien iltaulkoilut täytyy miettiä uudestaan, mutta muuten uusi aika sopii minulle kyllä ihan mainiosti. Oli ihanaa saada kerrankin herätä siinä vaiheessa kun aurinko oli ehtinyt jo nousta taivaalle pimeyteen heräämisen sijaan.

Vaan saapa nähdä kuinka pitkään tätä riemua nyt kestää. Rehtorilta tuli aamupäivällä viesti, että aikavyöhykkeen vaihdon vuoksi koulu harkitsee varhaisempaa alkua koulupäivälle. Tällä hetkellä koululaisten päivä alkaa joka arkipäivä sunnuntaista torstaihin vähän vaille kahdeksan. Koska osa valtion virastoista ja muista toimistoista on päättänyt aikavyöhykkeen vaihdon myötä aloittaa työpäivän tuntia varhemmin, pohditaan koulussa nyt samaa. Minun korviini idea kuulostaa varsin huonolta. Jos koulupäivä siirretään alkamaan tuntia varhemmin seitsemältä, täytyy meidän alkaa herätä aamuisin pian viiden jälkeen, taas kerran pimeässä. En ole aamuihminen ja on vienyt aikansa, että olen hyväksynyt kello kuuden aamuherätykset. Aamuviisi menee kohdallani jo vähän liian pitkälle. Viiden herätys tarkoittaisi käytännössä myös sitä, että lapset pitäisi laittaa nukkumaan seitsemän paikkeilla, että he saisivat tarpeeksi unta. Iltarutiinit olisi siis aloitettava jo kuuden maissa, iltaruoka syötävä viiden paikkeilla. Koko elämä olisi järjestettävä tunti tunnilta uudestaan. 

Koululla kohtasin lukuisia muita ulkomaalaisia jotka hekin vastustivat koulupäivän varhaistamista. Toisaalta rivien välistä olen ymmärtänyt, että monet paikalliset ovat varhaisempien aamujen kannalla. Laitoin rehtorille postia ja esitin oman toivomukseni, että koulupäivän annettaisi jäädä ennalleen. Nähtäväksi jää kuinka tässä lopulta käy. Ainakin huomenaamulla saan kuitenkin vielä nukkua aamun valkenemiseen asti. Jospa koiratkin olisivat jo tästä aamusta viisastuneet ja odottelisivat kellon soittoon asti ennen kuin tulevat minua herättelemään.