torstai 16. marraskuuta 2017

Kohtaamisia

Minusta alkoi tuntua, etten arjen kiireissä ehtinyt nähdä oikein ketään ystäviäni, joten päätin kutsua muutamia tuttuja äitejä nyyttäriaamiaiselle - vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia. Aamu sujui oikein mainiosti. Meitä oli koolla kansainvälinen seurue, kaikki kahdeksan äitiä eri maista ja useammalta mantereelta. Nyyttärikutsuvieraita yhdisti se, että tunnen tulevani heidän kanssaan hyvin juttuun, ja hyvin he tulivat juttuun myös kaikki keskenään. Keskustelu liikkui sujuvasti arabikumista kouluun ja aikavyöhykkeen vaihdosta siihen mistä maasta kunkin lapsi tunsi olevansa kotoisin.

Yksi uusista tuttavistani on alkujaan diplomaattiperheestä, suurlähettilään tytär. Hän osasi kertoilla meille siitä minkälaista on kasvaa niin kuin meidän lapsemme kasvavat, kiertolaisina. Suurlähettilään tytär varoitti, että monet kiertolaislapset kärsivät myöhemmin elämässään masennuksesta. Hän oli näin aikuisena kiitollinen kiertolaislapsuudestaan mutta totesi, ettei suinkaan ollut aina tuntenut samoin. 

Minä uskon, että huonomminkin voisi käydä kuin päätyä kiertolaisperheen lapseksi, mutta ihan selvää on, ettei ole helppoa kun elämä kokonaisuudessaan täytyy kerta toisensa jälkeen rakentaa alusta uudestaan. Tapaaminen muiden kotiäitien kanssa ja entisen kiertolaislapsen muistot omasta lapsuudestaan vahvistivat taas omaa tunnettani siitä, että olen keskeisessä ja tärkeässä tehtävässä kotona lastemme tukena ja turvana. Lastemme elämässä on paljon väliaikaista ja vaihtuvaa, mutta paljon myös sellaista mikä pysyy vuodesta ja maasta toiseen. Kaikki kolme lasta ovat syksystä asti olleet koulussa ja oma roolini on sinä aikana osaltaan muuttunut mutta monessa mielessä vain entisestään vahvistunut - tunnen, että minua tarvitaan tueksi ja turvaksi ja pysyvyyden vartijaksi kotona vielä hyvän aikaa. Tässä ohessa lasten kasvaessa ehdin koko ajan vähän enemmän tehdä omia juttujani, mutta toistaiseksi mennään edelleen ennen kaikkea lasten aikataulujen ehdoilla. Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan tässä ja nyt. 

Pari päivää nyyttäriaamiaisen jälkeen tapasin muutamia miehen kollegoita. Khartumissa missä lähes kaikki kynnellekykenevät käyvät töissä tapaamiset työssäkäyvien ja kotivanhempien välillä ovat oman kokemukseni mukaan usein vähän vaivaantuneita. Työssäkäyvillä on oma elämänpiirinsä ja omat juttunsa ja monen tuntuu olevan vähän vaikea suhtautua kaltaiseeni kotiäitiin. Tai ehkä minun kotiäidin on vaikea suhtautua työssäkäyviin? Oli miten oli minusta tuntuu täällä työporukoissa aika usein hyvin vahvasti siltä, etten kuulu joukkoon. Aika moni työssäkäyvä ei tunnu oikein keksivän mitään muuta keskustelunaihetta kanssani kuin lapset, ja huolitellut ja hyvinpukeutuneet työssäkäyvät saavat minut tuntemaan itseni tavallistakin hamssuisemmaksi.

Mieheni kanssa juttelen paljon ja kaikesta, monesti myös työasioista. Mieheni tuntee minut ja tietää, etten ole ainoastaan äiti ja vaimo, vaan ajatteleva viisas ihminen. Moni miehen kollegoista ja työkavereista suhtautuu onneksi minuun myös kuin täyspäiseen ihmiseen. Mutta aika ajoin kohdalle osuu niitä joiden seurassa minusta tuntuu yksiselitteisen typerältä. En ole varma onko enemmän kyse minun ennakkoluuloistani vai heidän, mutta joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että voin joko puhua heidän kanssaan odotetusti loputtomiin lapsistani, tai sitten raivokkaasti tuoda esille kuinka paljon muuta olenkaan kuin vain äiti. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu väsyttävältä ja turhalta. Ajatelkoot mitä haluavat minusta he jotka eivät minusta tai elämästäni juuri mitään tiedä! Mutta kyllähän se aina vähän latistaa kohdata ihmisiä joiden seurassa tuntee itsensä näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Onneksi on myös niitä tapaamisia mitkä vahvistavat. Ensi viikolla kokoontuu nyyttäriporukka toivottavasti uudemman kerran.

18 kommenttia:

  1. Uskon vakaasti, että roolisi juuri pysyvyyden vartijana lastesi elämässä on mahdottoman tärkeä ja arvokas. Jos vain oma pääsi sen kestää.

    Muiden mielipiteistä tai ennakkoluuloista ei tosiaan kannata välittää, vaikka välillä vähän väsyttäisi joidenkin kummasteleva asenne.

    Minä olen varmaankin riittävän introvertti ja oman tieni kulkija, koska olen aika monessa jutussa kyennyt jättämään muiden kummasteluja omaan arvoonsa. Olen huomannut, että jos haluaa miellyttää kaikkia ja olla vieraiden ihmisten odotusten kaltainen, huomaa nopeasti, että tehtävä on mahdoton.

    Ihanaa, että olet löytänyt myös sellaista seuraa, jossa viihdyt ja koet olevasi enemmän ´omiesi´ joukossa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaisi olla missään muualla tässä elämänvaiheessa ja elämäntilanteessa kuin lasteni tukena ja seurana kotona. Tunnen heidän aktiivisesti tarvitsevan minua enkä tiedä miten pääni kestäisi sen jos minun pitäisi jättää heidät toistuvasti muiden hoiviin. Olenkin siis todella kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus olla edelleen kotona lasten kanssa. Yleisellä tasolla minäkin olen ennen kaikkea oman tieni kulkija ja ajattelen, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä. Pitää tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta koska tekee miten tahansa joku kyllä varmasti arvostelee! Mutta niin vain aika ajoin joku tilanne tai ihminen saa minut puolustusasemiin, tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja turhanpäiväiseksi, ja niistä tunnelmista kestää aina hetken nousta taas jaloilleen.

      Poista
  2. Onneksi on vertaisryhmänyyttärit sulla siellä. Vaikka kuinka olisi "oman tien kulkija" ja uskaltaisi tehdä omat ratkaisunsa, niin onhan se nyt luonnollista että on hyvä välillä kohdata niiden kanssa, jotka ovat tehneet suunnilleen samoja valintoja tai ainakin ymmärtävät niitä. Olen myös täältä tsemppailemassa sua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on vertais- ja muuta tukea ja tsemppaajia! <3 On tärkeää voida viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa jotka hyväksyy ja ymmärtää ja arvostaa. Toisaalta on kyllä varmasti ihan terveellistä tavata aika ajoin myös sellaisia ihmisiä jotka pakottavat miettimään omia valintoja kriittisemmästä näkökulmasta, vaikka se vähäksi aikaa ehkä latistaakin omia tunnelmia.

      Poista
  3. Hei! Kiitos paljon todella mielenkiintoisesta blogista, jota olen seuraillut jo pitkään. On mahtavaa saada kauttasi tietoa niinkin eksoottisesta paikasta kuin Sudan, josta täällä Suomessa ei kyllä tiedetä tai kuulla yhtikäs mitään.

    Olet useaan kertaan maininnut, että siellä lähes kaikki naiset käyvät töissä. Tarkoitatko tällä niitä expat-kontaktejasi vaiko sudanilaisia? En tiedä Sudanista oikeastaan mitään, mutta yllätyin siitä, että naisten työssäkäyntiprosentti on siellä niin korkea. Olisi kiva kuulla enemmänkin sudanilaiskontakteistasi, siitä miten yhteys on rakentunut.

    Onnellinen sinä, joka saat olla kotona ja hoitaa omia lapsiasi! Täällä Suomessa se on haave vain. Millaisissa tehtävissä muuten työskentelt, siis työskentelit silloin ennen lapsia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Expat-kuplaani viittaan tosiaan pääasiassa kun sanon, että kaikki täällä käyvät töissä. Lasten ulkomaalaisten koulukaverien vanhemmista suuri osa käy töissä. Monet ovat tulleet maahan puolison ominaisuudessa, mutta päätyvät melko pian töihin maahan saavuttuaan. Osa löytää oman alansa töitä kehitysyhteistyön piiristä, toiset päätyvät töihin esimerkiksi lasten koululle.

      Tuntemistani paikallisista naisistakin monet käyvät töissä, mutta rikkaiden paikallisten joukossa on kyllä ulkomaalaisia enemmän myös kotiäitejä, tai siltä ainakin vaikuttaa ihan näin mututuntumalla. Paikallisten kanssa on oman kokemukseni mukaan kuitenkin vaikea ystävystyä melkein kaikkialla ja täällä Sudanissa se on ihan erityisen haastavaa. Minulla on kyllä paikallisia tuttavia joiden kanssa mielelläni vaihdan ajatuksia kun törmäämme koululla tai lasten syntymäpäiväjuhlissa, ja muutamien paikallisten kanssa on syntynyt vähän syvempikin yhteys, mutta heitäkin näen silti vain hyvin harvoin. Vasta tänä vuonna olen oikein huomannut kuinka elämme täällä rinnakkain mutta erillämme, ulkomaalaisyhteisö ja paikalliset. Osasyy on se, että paikallisilla on pitkälti omat kuvionsa eivätkä monet heistä jaksa todella ottaa kontaktia meidän ulkomaalaisiin joista monet lähtevät jo vuoden parin jälkeen muille maille. Khartumissa eivät monet ulkomaalaiset viihdy kovin pitkään.

      Olin aikoinaan töissä muutamassa eri järjestössä, muun muassa naisasia-alalla. Oman alani töitä olisi täällä kyllä periaatteessa tarjolla. Paikallinen työkulttuuri nojaa kuitenkin vahvasti kokopäiväisiin lastenhoitajiin, eikä töistä noin vain lähdetä hakemaan lapsia koulusta tai jäädä hoitamaan sairasta lasta kotiin - lastenhoitajat hoitavat täällä paljon sellaisista tehtävistä jotka kuuluvat minusta yksinomaan vanhemmille. Vaihtuvat lastenhoitajat eivät tunnu minusta sopivalta tuelta ja turvalta lapsillemme joiden elämässä on muutenkin niin paljon väliaikaista ja vaihtuvaa.

      Poista
  4. Minusta on hieno ja ihailtavaa, että olet tehnyt päätöksen pysyä kotona ja että pysyt vakaasti päätöksessäsi, etkä anna muiden horjuttaa sitä. Uskon myös, että päätöksesi on perheesi kannalta oikea. Olisihan sinunkin läsnäolosi varmaan aivan toisenlaista, jos kävisit päivisin töissä. Nyt pystyt keskittymään kotiin ja perheeseen aivan toisella tavalla.

    Olen monesti miettinyt tuota keskustelun vaikeutta joidenkin ihmisten kanssa. Miten joidenkin kanssa voikin olla niin vaikeaa löytää juteltavaa? Tietysti erilaiset elämäntilanteet vaikeuttavat tilannetta entisestään, kun ei ole mitään yhteistä pohjaa. Toisaalta taas ajattelen, että kyse saattaisi olla pohjimmiltaan myös henkilökemioista ja siitä, että joidenkin kanssa ei vain natsaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökemiat varmasti pohjimmiltaan vaikuttavat siihen, että joidenkin ihmisten kanssa ei vain synny oikein minkäänlaista yhteyttä. Siinä korostuvat sitten erilaiset lähtökohdat ja elämäntilanteet niin ettei keskustelusta tunnu tulevan oikein mitään. En tiedä onko tämä ikäkysymys vai mikä mutta minusta tuntuu nykyään erityisen väsyttävältä viettää aikaa sellaisessa seurassa missä en tunne kuuluvani joukkoon. Istuskelen mieluummin hyvillä mielin yksikseni sohvannurkassa kuin vaivaantuneena seurassa! Ja toisaalta sitten taas entistäkin enemmän nautin omanhenkisestä seurasta jossa juttu kulkee sujuvasti ja kaikilla tuntuu olevan hyvä ja rento olo.

      Poista
  5. Tulipa tästä mieleen yksi miehen opiskelukaveri joka tuli meillä käymään. Olimme juuri saaneet valmiiksi suuren remontin. Vieras kehui kovasti lopputulosta, puhuen siitä miehelleni, täysin ohitseni. Niin kuin minulla ei olisi ollut osaa eikä arpaa joko urakassa. Tuli sellainen tunne, että olen täysin tumpelo ja mielipiteetön. Kun vieras lähti kihisin raivosta. Olin ollut kaikessa mukana hands on, alusta loppuun. Koska mieheni kävi silloin Englannissa töissä, juttelin työmiesten kanssa päivittäin ja maksoin heille aina perjantaisin. Kiersin rautakauppoja ja ostin puuttuvia materiaaleja. Valitsin lattioita ja laattoja yms. Minulta vieras kysyi ainoastaan, että miten lapset voivat, muuta keskustelua emme käyneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa tutulta! On jännä miten sitä tietyssä seurassa ei osaa tai oikein haluakaan tuoda itseään esille, jos tulee alusta lähtien sellainen mielikuva, että on lähes näkymätön ja mielipiteetön. Minä olen nyt viime aikoina muutaman kerran kohdannut sellaisia ihmisiä jotka ovat vahvasti saaneet minut tuntemaan itseni jotenkin turhanpäiväiseksi ja vaistoni on ohjannut minut yksinkertaisesti poistumaan paikalta. En jaksa oikein edes hermostua, mutta jälkikäteen olo on kyllä vähän latistunut.

      Poista
  6. Minusta on hieno tilaisuus että voit olla lastesi kanssa kotona, he varmaankin muistavat sitä myöhemmin ilolla. Oman lapseni jouduin laittamaan tarhaan jo 7 kk ikäisenä, mutta olisin kyllä halunnut olla lapsen kanssa paljon pitempään. Oi minulla on niin usein ollut .tuollainen näkymättömyyden tunne ihmisten joukossa, mutta se taitaa niin rippua tilanteesta ja ihmisistä, ja olla ehkä enemmänkin omassa pääkopassa kuin muiden ihmisten silmissä. Sudanissa ei varmaan ole helppoakaan päästä ulkomaalaisena työelämään? Venezuelassa asuessa jouduin olemaan täysin eksän siivillä, ja silloin välillä oli kyllä jonkinlainen mitättömyyden tunne,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika ajoin mietin, että mitäköhän tästä kaikesta lapsille jää lopulta mieleen. Niin monilla heidän ystävillään on lastenhoitajat, että jokainen vuorollaan on jonkun aikaa kaihonnut lastenhoitajan perään! En ole mitenkään erityisen kärsivällinen tai hupaisa äiti, mutta luotettava olen ja täällä paikalla päivästä ja viikosta toiseen. Toivon, että se kannattelee lapsia elämässä myöhemmin.

      Täällä ei taitaisi olla hirveän vaikea päästä töihin. Sudaniin ei ole ihan helppoa saada työviisumia joten kaikki me jotka olemme puolison ominaisuudessa päätyneet maahan olemme helpompia palkattavia kuin joku maan ulkopuolelta - meidän viisumimme täytyy vain vaihtaa toisenlaiseen. Se toisaalta vaikuttaa osaltaan omaan asennoitumiseeni. Mieheni työn kautta minulla ja lapsilla on diplomaattiviisumit. Jos kävisin töissä saattaisin työstä riippuen menettää diplomaattisuojan, enkä haluaisi elää täällä Sudanissa ilman sitä.

      Minä olen tässä vuosien varrella tottunut olemaan "vain" puoliso. Jamaikalla ja Belizessä oma roolini tuntui täysin pätevältä mutta täällä Sudanissa tunnelma on erilainen, arvioni mukaan siksi, että kotivanhemmuus on täällä ulkomaalaispiireissä niin harvinaista. Mutta totta on varmasti tuokin, että näkymättömyyden tunne on lopulta hyvin pitkälti varmasti ennen kaikkea omassa päässä ennemmin kuin muiden mielessä!

      Poista
  7. Kanna vain ylpeänä tärkeää kotiäidin viitta! Mikään ei minusta ole nyt tuossa tilanteessa tärkeämpää, kuin että lapsillanne on pysyvä äiti kotona lähettämässä ja vastaanottamassa heitä kolusta. Ehdit kyllä varmasti työelämään, kunhan lapset ovat vanhempia ja asemapaikanne ehkä myös hieman helpompi. Täällä Suomessa kotiäitinä (lähes 5 vuotta olleena) en silloin kokenut mitään tärkeämmäksi. Tosin silloin tuli pyörittyäkin juuri muiden kotiäitien seurassa, joille myös lasten alkuvuosien rauhoittaminen, kerhoilut jne. olivat elämän ykkösasioita. Ja näiden äitien koulutus-/työtausta oli hyvin kirjava, löytyi joka alalta korkeakoulutettuja ja peruskoulunsa käyneitä, mutta ajatusmaailma kohtasi ja lasten etu. On tietenkin niin erilaista olla siellä kotiäitinä, kuin täällä Suomessa, mutta lasten ja oman perheen kannalta se on samanlaista niille, jotka siihen tärkeään ja rankkaankin tehtävään haluavat panostaa. Olet selkeästi hyvin suomalaisittain ajatteleva nainen, joka kasvanut Suomessa ja saanut täältä elämän eväät (pitkän lapsuuden). Nauti nyt vapaudestasi olla lastesi elämässä paljon läsnä, kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa vaikka kuinka haluaisivatkin. Mukava lukea Sudanin juttujasi ja seurata maailman menoa siltä suunnalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tii kommentista ja kannustuksesta! Minulla ei ole tosiaan sinänsä mikään kiire työelämään vaan päinvastoin tuntuisi hankalalta ajatukselta se, että pitäisi yrittää kotielämän lisäksi hallita vielä jotakin muutakin kokonaisuutta. Tuntuu, että näinkään en ehdi rauhassa ja kunnolla tehdä kaikkea sitä mitä tänne kodin arkeen kuuluu. Suomessa on työn ja elämän tasapaino paremmalla mallilla kuin elämänpiirissäni täällä missä kokopäiväiset lastenhoitajat takaavat sen, että töissä voidaan olla pitkiä päiviä ja työmatkalle lähteä lyhyelläkin varoitusajalla. Mutta kun sitten kohtaan niitä jotka eivät tunnu yhtään näitä minun valintojani ymmärtävän herää ajoittain omassakin mielessäni epäilyksiä omasta paikastani ja roolistani. Minähän olen ollut kotona lasten kanssa jo kohta kymmenen vuotta, se on pitkä jakso elämässä. On kyllä minusta hyväkin pysähtyä välillä miettimään omaa elämää ja omia valintoja kriittisesti ja ikäänkuin toisesta näkökulmasta, mutta väsyttääväkin.

      On ollut jännä huomata miten ajatukseni lastenhoidosta ja koulusta ovatkin niin vahvasti suomalaisia koska aika monessa mielessä tunnen kuitenkin olevani aika vieraantunut suomalaisesta elämänmenosta. Aika ajoin ulkosuomalaispiireissä arvostellaan suomalaista äitiyttä juuri siitä kulmasta, että siihen kuuluu liikaakin omistautumista. Huomaan ottavani yleistyksistä itseeni. On harmillista miten niin Suomessa kuin täälläkin vanhemmuuden valinnat ihan turhaan erottavat ihmisiä toisistaan. Onneksi elämässä niin täällä kuin muuallakin maailmassa on osunut kohdalle heitäkin joiden kanssa tulen oikein hyvin juttuun vaikka elämme ihan erilaista elämää - lopulta poikkeuksia ovat ne ihmiset joiden kanssa ei tunnu löytyvän ollenkaan yhteistä kieltä.

      Hyvää joulun odotusta! Täällä odotellaan edelleen, että sää tuntuvammin viilenisi. Tänäänkin odotellaan lähemmäs 40 asteen hellettä, mutta lähipäivinä päivän korkeimmat lämpötilat näyttävät onneksi vihdoinkin alkavan laskea lähemmäs 30 astetta.

      Poista
  8. Olen myös varma että paikkasi kolmen lapsen tukipilarina maiden ja kulttuurien vaihtojen keskellä on todella oleellinen. En oikeastaan ajattele ikinä perheemme töitä sen mukaan kuinka tasa-arvoisia tässä ollaan tai ei olla vaan sen mittapuussa kuinka me pärjätään, että lapsella on tarpeeksi vanhempien seuraa, meillä tarpeeksi rahaa ja myös vapaa-aikaa. Vanhemmuus on eri asia monessa muussa maassa kuin vaikka Suomessa, siihen tarvitaan kotona usein enemmin tukea ja paivahoitokin on monesti mutkikkaampi kuvio. Vertaistukiryhmä on tärkeä, kaipaan ainakin itse s8ännöllisin väliajoin suomalaisten ystävieni seuraa täällä, samoin myös tytön kavereiden äitien joiden kanssa jaan sitten omat ilot ja murheet liittyen tuon ikäisen kouluun ja kasvuun. Teillä onkin jo arki alkanut, meille saapuivat ekat sateet ja ukkoset, pian laitetaan lämmöt päälle sillä lämmöt tippuvat tulevalla viikolla vain 4 asteeseen yöllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kyllä mietin tasa-arvoasioitakin, mutta en toki minäkään sellaisesta näkökulmasta, että meneekö meillä työt ja vastuualueet tarkalleen tasan. Ajattelen kuitenkin minun ja mieheni olevan rakentavanlaatuisella tavalla tasa-arvoisia, kummankin panos yhteiseen elämään on yhtäläisen tärkeä. Omaa suhtautumistani tukee miehen tapa lähestyä tätä meidän perhe-elämäämme: palkankorotusten yhteydessä hän sanoo, että meidän palkkaamme nostettiin ja niin edelleen.

      Minä en osaa kaivata erityisesti suomalaista seuraa mutta omanhenkisten ihmisten pariin hakeudun kyllä mielelläni minäkin säännöllisesti. Ja toisaalta huomaan, että koko ajan vähemmän jaksan antaa aikaani sellaisille ihmisille jotka syystä tai toisesta vain vievät minulta energiaa. Olen paljon mieluummin omalla porukalla kotona kuin sellaisessa seurassa missä ei ole kaikin puolin helppo ja hyvä olla.

      Kuulostaapa hurjan kylmältä täkäläisestä näkökulmasta nuo teidän yölämpötilat! Meillä mennään öisin edelleenkin parinkymmenen asteen tuntumassa, mutta eihän täällä toki tietysti pahimmillaankaan lämpötila laske kuin ehkä jonnekin 15 asteen paikkeille öisin. Odottelen jo innolla kylmempää säätä, se on näissä oloissa tervetullutta vaihtelua.

      Poista
  9. "Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi." Kauniisti kuvattu! Olen alkanut löytää upeita, kiehtovia ihmisiä aiemmin minua epäilyttäneiden, vieraiden hijabien alta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän vaikea on suhtautua ihmiseen josta ei näe kuin silmät - oma ongelmani on esimerkiksi koululla joskus se, etten mitenkään erota kuka äideistä on kyseessä jos he ovat kovin peitettyjä. Täällä tosin vähemmän käytetään hijabeja kuin teillä siellä Qatarissa; sudanilaisten naisten perinteinen asu thobe on sarintyyppinen kangas joka vedetään myös pään peitoksi. Mutta todellakin, kaikenlaisia ihmisiä löytyy thobien ja hijabien alta!

      Poista

Kiitos kommentistasi!