sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Hiirten ja mielenrauhan metsästystä

Hiiriä oli ikävä kyllä kuitenkin enemmän kuin yksi. Kolme on toistaiseksi saatu kiinni, yksi kolmena yönä peräjälkeen. Tänä aamuna loukuista ei löytynyt ketään mutta ihan vielä en kuitenkaan ole vakuuttunut, että olemme jälleen hiiretön talo. Toivottavasti pian ollaan siinä pisteessä! Ei ole ollenkaan kiva ajatus, että kotona kulkee pieniä kutsumattomia vieraita. Tosin hyväkin puolensa hiirissä: viikonloppuna tuli siivottua alakerta kerta kaikkiaan tarkasti. Valtava koiranruokakokoelma piti järjestää uudelleen paremmin puulavojen päälle kun oivalsimme, että hiiret olivat majailleet muun muassa koiranruokasäkkivuoren takana. Varastotilan hyllykkö tuli myös käytyä läpi jokaista hyllyä myöten kun alin hylly paljastui sekin hiirten pysähdyspaikaksi. 

Melko paljon jouti siivotessa tavaraa suoraan pois. Varastohyllyyn oli vuosien varrella jäänyt rikkinäistä tavaraa, tyhjiä laatikoita ja jostain syystä myös esimerkiksi vanha hajonnut lakana. Eilen aamulla kun vein pahvilaatikollisen roskia ulos huomasin, että roskia oli kertynyt jo aika lailla. Hankimme viime keväänä roskalaatikon kun kyllästyimme paikalliseen tapaan jättää roskat suoraan kadunvarteen missä kulkukissat ja -koirat ja myös ohikulkevat ihmiset käyvät niitä ronkkimassa. Roskalaatikkomme oli jo torstaina ihan täynnä ja nyt sen ympärillä on lisäksi kokoelma pahvilaatikoita ja roskapusseja. Meillä ei siis näy käyneen roska-auto useampaan päivään. Täytyy alkaa tutkia mikä roska-autoa pidättelee. Maksamme roskakuljetuksista täkäläisittäin melkoisen summan joka kuukausi mutta säännöllisen epäsäännöllisesti on palvelun kanssa kuitenkin jotakin häikkää. 

Ei ehkä ihme, että hiiret vipeltävät keittiössä kun metsästäjä nukahtaa tällä tapaa kesken kaiken tiskipöydälle.

On vähän väsyttävää, ettei oikein minkään varaan voi varmasti luottaa. Kun on tottunut luottamaan palveluihin ja viranomaisiin tuntuu vaikealta viikosta toiseen pitää mielessä kaikki se mitä täällä pitäisi päivittäin seurailla. On vahdittava sähkön- ja vedenkulutusta, etteivät mittarit pääsisi vähenemään tyhjiin. Sähkö ja vesi maksetaan täällä etukäteen ja jokaisessa taloudessa mittarit näyttävät millaista vauhtia sähköä ja vettä kuluu. Minkäänlaisia sähkö- tai vesilaskuja ei ole. Ja kuinka olisikaan; täällähän ei jaeta postia lainkaan. Viime vuosina sähkön ja veden hinta on vähän kerrallaan reippaasti noussut. Samalla rahalla saa nykyään huomattavasti vähemmän sähköä ja vettä kuin mitä vielä pari vuotta sitten ja mittarit tuntuvat kuluvan tyhjiin entistä nopeammin.

Sähkö- ja vesimittarien seuraamisen lisäksi on myös tarkkailtava, että roskat varmasti viedään säännöllisesti ja varmasti kaikki. Jostain syystä roskamiehet eivät millään viitsisi viedä mennessään roskalaatikkomme pohjimmaisia roskia. On myös pidettävä silmällä vesipumppuja siltä varalta, että ne varmasti toimivat ja pumppaavat veden kaupungin johdosta ensin meidän pihapiiriimme ja sitten vielä kaduntasolta vesisäiliöön katolla. Jos vesipumpuista yksi tai toinen on epäkunnossa meiltä loppuu muutamassa päivässä hanavesi kokonaan. 

Tästä kuvasta tulee mieleeni kielen tunnit: le chat est sous la table, the cat is under the table, kissa on pöydän alla.


Lomillakin pitäisi jaksaa pitää mielessä kaikki se mitä täältä puuttuu, että tulisi tuotua tullessa kaikki sellainen mitä tuoda voi. Pidän toki listaa puuttuvista asioista, mutta lomalla yltäkylläisyydessä on välillä vaikea muistaa varmistaa, että kaikki tarvittava tulee varmasti hankittua ja mukaan paluumatkatavaroihin. Lääkkeiden hinnat ovat täällä tuntuvasti nousseet kuluneiden kuukausien aikana ja yhä useammin olen viime viikkojen aikana kuullut, että lääkkeitä ei ole ollut tarvittaessa ollenkaan saatavilla. Leivinpaperin lisäksi täytynee siis hamstrata myös tavallista enemmän peruslääkkeitä mukaan seuraavalta lomalta.

Perjantai-iltana söimme meillä kotona ystävän kanssa, mutta muuten viikonloppu kului perhepiirissä ja pitkälti hiiriasioissa. Lauantaina meillä oli tarkoitus mennä koulun altaalle uimaan, mutta allas oli ikävä kyllä viikonlopun kiinni. Hiljainen kotiviikonloppu tuli kyllä toisaalta taas ihan tarpeeseen. Viikot viilettävät eteenpäin hurjaa vauhtia ja koulujuttujen ja harrastusten lisäksi emme arkena paljon muuta ehdikään. Nautimme kaikki siitä kun ei ole kiire minnekään. Tytöt maalasivat viikonloppuna useampaan otteeseen ja poika puolestaan innostui lukemaan muutamaa isänsä suosittelemaa kirjaa. Useamman elokuvankin ehtivät lapset viikonlopun aikana katsoa, muun muassa ikisuosikin Sound of Musicin, josta itsekin pidin lapsena kovasti. Minä puolestani yritin siivoushommien ohessa löytää sen sisäisen rauhan jonka kuluneiden viikkojen aikana hukkasin jonnekin. Melkein sainkin siitä jo otteen mutta sitten se pääsi jälleen pakenemaan. No, asioiden järjestämisen kautta rauha toivottavasti taas löytyy. Tai sitten viimeistään lomalla. 

torstai 4. lokakuuta 2018

Kuulumisia viikon varrelta

Onpahan ollut taas viikko.

Bensa-asemien eteen on tällä viikolla alkanut jälleen muodostua jonoja. Aikaisemmin viikolla jonotimme autonkuljettajan kanssa dieseliä parisenkymmentä minuuttia. Minä meinasin siinä ajassa menettää malttini useamman kerran kun henkilöautot ja jopa bussit yrittivät röyhkeästi etuilla jonossa. Kun vihdoin oli meidän vuoromme tankata bensa-aseman työntekijä yritti kovistella juomarahaa varsinaisen maksun lisäksi, se oli uutta ja ikävää. Ymmärrän, että taloudellinen tilanne on vaikea. Ei ole kuitenkaan minusta asiallista sekään, että pitkän jonotuksen jälkeen työntekijä ei vaivaudu edes tervehtimään ja sitten odottaa kuitenkin ylimääräistä maksua. Tähän asti ei meillä ole ollut tapana antaa bensa-asemalla juomarahaa muuten kuin ihan silloin tällöin.

Hetkiä arjesta: koirat aamulla valmiina laukkaamaan pihalle.


Muutama ilta sitten mies näki keittiössämme hiiren juoksevan hellan takaa kaapin alle. Olin ehtinyt aikaisemmin jo vähän jätösten perusteella epäillä, että talossa oli hiiri. Tuntui kuitenkin mahdottomalta, etteivät kolme koiraa tai kissa olleet hiirtä kukaan huomanneet, joten ajattelin, että ehkä jätökset olivat jonkun vähän harvinaisemman liskon. Mutta ei. Siimahäntä livahti hellan takaa kaapin alle ja siitä eteenpäin en paljon muuta osannutkaan ajatella. Kovalta tuntui eilen illalla virittää hiirelle loukku mutta en tiennyt mitä muuta tehdä. Emme voineet keittiötä hiiren kanssa jakaakaan. 

Kaikenlaisia eläinkohtaloita on täällä vuosien varrella tullut vastaan, tilanteita jotka jäävät varmasti iäksi mieleen. Ensimmäisenä vuonna Sudanissa lammas teurastettiin ihan tuossa tien toisella puolen kun odottelimme lasten kanssa koulubussia. Muutama vuosi sitten haukka tipautti saaliinsa, vastasyntyneen kissanpennun, puolikuolleena jalkakäytävälle kun tulin lasten kanssa koulusta kotiin. Haukka jäi sähköpylvään päältä tarkkailemaan saalistaan enkä siksi rohjennut kissanpentua lähestyä. Pelkäsin, että lintu käy päälle jos menen liian lähelle, ja siihen pieni kissanpentuparka sitten lopulta kuoli. Kulkukissoja on kuollut pihaamme useampia. Ja nyt keittiöön hiiri. Täytynee virittää vielä toinenkin loukku, siltä varalta, että hiirellä oli enemmänkin perhettä. Mutta voi miten toivon, että tämä oli nyt tässä ja hiljalleen tämäkin muistikuva edes vähän himmenisi ja keittiö tuntuisi pian taas omalta ja tutulta ja turvalliselta. 

Juomavettä muutaman päivän tarpeiksi.


Useammasta virustautiepidemiasta kiertää täällä tällä hetkellä huhuja ja täytyy olla tarkkana kenen kanssa puhuu, sillä osa tutuista on sairauksista niin huolissaan, että heidän kanssaan puhuessaan on vaikea pitää itse pää kylmänä. Muutenkin olen ollut vähän entistäkin tarkempana siitä kenen kanssa jaan ajatuksia. Huomaan, etten enää lainkaan jaksa täkäläisen ulkomaalaisyhteisön sosiaalisia pelejä ja klikkejä. Vietän mieluummin suosiolla aikaani niiden kanssa jotka hekin ovat vähän irrallaan näistä kuvioista - tai vaikka sitten yksikseni.

Koululla oli tällä viikolla tapaaminen lasten, opettajien ja vanhempien kesken. Mies tapasi nuorimmaisen opettajan koska olin itse siinä vaiheessa hakemassa kahta vanhempaa lasta luokistaan. Yhdessä tapasimme vanhempien lasten opettajat. Ihan hyvin kuuluisi sujuvan kaikilla ja mikä tärkeintä opettajat tuntuvat kukin tuntevan lapsemme ja tietävän mikä heille kullekin on tällä hetkellä vaikeaa, mikä helppoa. Joka luokkatasolla edetään minusta vähän turhan kovaa tahtia, mutta jos lapsemme kykenevät suhteellisen helposti ja hyvillä mielin vastaamaan odotuksiin niin mikäpä siinä. 

Tällaisia harjoitellaan nelivuotiaamme luokassa. Tyttö on pysynyt hyvin opetuksen vauhdissa mukana, mutta minä ihmettelen onko todella tarpeen oppia jo nelivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan.


Eilen illalla vein Poppyn taas eläinlääkäriin. Haava on parantunut melko hyvin, mutta antibiootteja täytyy kuitenkin jatkaa vielä jonkun aikaa. Eläinlääkäri ei ollut enää niin huolissaan myhkyrästä Poppyn jalassa. Sanoi, että Poppy on niin hyvässä kunnossa, että vaikuttaa puolet ikäistään nuoremmalta. Se rauhoitti ja ilahdutti tietysti minua kovin. Tämänviikkoinen eläinlääkärireissu oli kaikin puolin edellisiä mukavampi. Toissaviikolla olin Poppysta eläinlääkärillä kovin huolissani ja viime viikolla vein puolestaan Pongon ja Skippyn yhdellä kertaa eläinlääkärin tarkistettavaksi. Viimeviikkoinen eläinlääkärikeikka kaksine potilaineen oli melkoinen sirkus enkä olisi millään pärjännyt ilman autonkuljettajan ja vanhemman tyttären apua. Olimme reissun jälkeen ihan puhkiväsyneitä kaikki, niin koirat kuin ihmisetkin. 

Arkiviikko on viittä vaille valmis. Kunhan koulupäivä ja harrastukset on tältä päivältä hoidettu alkaa täällä taas jo viikonloppu. Viikot kuluvat hurjaa vauhtia ja viikon päästä onkin taas jo loma. Vähän pitempäänkin olisin tähän saumaan jaksanut ilman taukoa, mutta ihan hyvä, että päästään vähän hengähtämään ja keräämään voimia kaikelle sille mitä tällä vuodella on vielä tarjottavana. 

Koulun pensasaitaan on leikattu somasti sydämet.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Skippyn tarina

Niihin aikoihin kun esikoinen täytti neljä, vanhempi tytär ei ollut vielä kahta eikä nuorimmaisesta ollut vielä tietoakaan, lapset ja minä aloitimme Belizessä ratsastustunnit. Alunperin vain poika ratsasti mutta myös tyttö innostui hevosista heti ja lopulta minäkin halusin nousta ratsaille. 

Ystävillämme on ravintola alle tunnin ajomatkan päässä Belmopanista. Ravintola on luonnonhelmassa, rakennuksessa ei ole lainkaan seiniä vaan se on joka puolelta auki ympäröivään sademetsään. Ravintolan yhteydessä oli niihin aikoihin talli ja sen edustalla kenttä jossa ratsastustunnit pidettiin. Silloin tällöin pääsimme poika ja minä ratsastamaan myös sademetsään. Se oli jotakin se. 

Ystäviemme ravintola Belizessä valmiina ottamaan vastaan asiakkaita.
Nelivuotias esikoinen ja kaksivuotias tytär tervehtimässä hevosia ravintolan tallilla.
Hevostyttö jo pienestä asti.
Ratsastustuntien jälkeen pysähdyimme poikkeuksetta ravintolaan syömään ja juttelemaan omistajapariskunnan ja muiden ruokailijoiden kanssa. Ystäviemme ravintola on Belizeä parhaimmillaan: siellä tuntui aina kuin olisimme tulleet toiseen kotiin. Meidät otettiin vastaan kuin kauankaivatut perheenjäsenet. Omistajien lisäksi myös tarjoilijoista ja monista muista asiakkaista oli ajan kanssa tullut tuttuja. Ravintoloitsijoiden suloiset koirat kulkivat ravintolan ympäristössä tai pyörivät pöytien alla; ratsastustuntien ajan niiden seurassa kulki myös ratsastuksenopettajan pieni koira.

Erään kerran kun tulimme ratsastustunnille oli ravintolassa meitä vastassa vieras harmaa koira. Se oli niin arka, että lähes ryömi maata pitkin, mutta rohkeni tulla nuuhkimaan kättäni kun oikein pyysin. Koira oli reteämpi leikeissään ratsastuksenopettajan koiran kanssa. 

Harmaa koira leikkimässä ratsastuksenopettajan koiran kanssa.
Ystävämme kertoivat, että koira oli ilmaantunut tallille ihan yllättäen. He olivat tulleet kotiin ja löytäneet sen kiinnitettynä ravintolan edustalta. Koirassa oli melkoisen paljon heidän koiriensa näköä. En ajatellut asiaa silloin sen enempää, mutta näin jälkikäteen arvaan, että heidän uroskoiransa reviiri oli melkoisen laaja ja koira oli käynyt aloittamassa pentueen sinne, toisen tänne. Vaikka ihan ravintolan lähistöllä ei ollut muuta asutusta, jonkun matkan päässä oli kuitenkin muutamia taloja. 

Ravintoloitsijaystävämme kutsuivat harmaata koiraa Skippy Jackiksi. Monta viikkoa ajattelinkin sen nimen vuoksi olevan poikakoira. Vasta siinä vaiheessa kun ystävämme iloisina kertoivat oman tyttökoiransa olevan tiineenä tuli yhtäkkiä mieleeni kysyä oliko Skippy tyttö vai poika. Kun paljastui, että se oli tyttökoira minussa heräsi huoli, että silläkin olisi kohta pentue hoidettavanaan. Ystävämme ruokkivat Skippy Jackiä omien koiriensa ohessa, mutta se oli kuitenkin silti ensisijaisesti kulkukoira, pitkälti oman onnensa nojassa. Hiljakseen oli myös paljastunut, että Skippy Jack oli lähes tai kokonaan kuuro. Kuuroutensa vuoksi se nukkui tavattoman syvästi ja oli meinannut useamman kerran jäädä tallin hevosten jalkoihin kun ei ollut kuullut niiden tuloa.

Skippy Jack.
Ehdotin miehelleni, että me veisimme Skippy Jackin eläinlääkärille steriloitavaksi ennen kuin sekin alkaisi odottaa pentuja. Se voisi toipua meillä kaikessa rauhassa ja palata sitten tallille asumaan. Niin miehelleni kuin ystävillemmekin idea sopi oikein hyvin ja heti seuraavana viikonloppuna toimme pelästyneen koiran kanssamme tallilta kotiin.

Skippy Jackiä pelotti tulla sisälle taloon koska se oli aina ollut ulkokoira. Toisia koiriamme se ei niinkään vierastanut, ja nekin suhtautuivat siihen uteliaan ystävällisesti. 

Olimme varanneet Skippy Jackille eläinlääkäriltä sterilisaatioajan. Toimenpiteestä tuli lopulta monimutkaisempi koska ikävä kyllä Skippy olikin jo tiineenä. Eläinlääkäri tiesi meidän kertomustemme pohjalta koiran ja sen pentujen taustan ja arvioi Skippy Jackin olevan vasta vuoden vanha. Pennuilla ei olisi ollut suuria mahdollisuuksia selviytyä joten armollisin teko oli abortoida ne. Onneksi niin, koska en tiedä mitä olisimme tehneet jos meillä olisikin yhtäkkiä ollut hoidossa odottava äitikoira!

Skippy Jack toipui sterilisaatiosta hyvin. Sen olisi voinut hyvin jo seuraavana viikonloppuna viedä takaisin tallille. Miestäni kuitenkin huolestutti, että Skippy Jack jäisi tallilla hevosten jalkoihin. Hänestä kolme koiraa menisi meillä siinä kuin kaksikin. Minua vähän hermostutti ajatus kolmen koiran laumasta ja muutenkin tunsin sitä samaa innostuksensekaista pakokauhua mikä aina nousee mieleeni kun otamme kotiin uuden eläimen. Mutta niin Skippy Jack kuitenkin jäi taloon. Sen nimi lyheni meillä Skippyksi ja vähän kerrallaan sen valkoiseen taittanut turkki tummeni lähes kokonaan mustaksi.

Skippy tytön kanssa piirtelemässä Belizen kodissamme.
Samaisen vanhemman tyttären kanssa Sudanin kodin edustalla.
Skippy on kolmesta koirastamme lempein ja helpoin. Se haluaa ennen kaikkea olla mieliksi ja totella, kunhan vain ymmärtää mitä me toivomme siltä. Koska kuuroa koiraa ei voi sanoin ohjata tai komentaa meidän ja Skippyn on täytynyt opetella yhteisiä viittomia. Skippy tarkkailee käsimerkkien lisäksi myös tarkasti kahden muun koiran toimia ja muita merkkejä siitä mitä ollaan tekemässä seuraavaksi. Skippy käy nukkumaan sellaisiin paikkoihin mistä pystyy varmasti havaitsemaan jos jotakin tapahtuu. Se esimerkiksi nukkuu usein aamuisin ihan oven edessä, että tietää milloin on aika paukata pihalle. Koska Skippy on kuuro se ei pelkää ukkosta tai muita kovia ääniä. Se on siksi ollut Pongolle alusta asti tärkeä terapiakaveri: Pongoa näyttää selvästi rauhoittavan se, ettei Skippy tärise ja säiky ukkosta. Poppykin on suhteellisen rauhallinen ukonilmalla ja ilotulitusten aikaan mutta reagoi kuitenkin ääniin, kun taas Skippy ei kirjaimellisti korvaansa lotkauta kovistakaan äänistä. 

On ollut äärimmäisen mielenkiintoista saada ymmärtää koiramaailmasta uusia ulottuvuuksia kuuron koiran kautta. Mutta ennen kaikkea kiltti ja hyväntahtoinen Skippy on tuonut paljon iloa ja onnea meidän kaikkien elämään. 

perjantai 28. syyskuuta 2018

Erilaisuus ei ole epäkohta

Jokaisen kouluvuoden alussa käyn tapaamassa tyttärieni opettajia ja kerron heille tyttöjen gluteenittomasta ruokavaliosta. Vanhemmalla tyttärellämme on keliakia, nuorempi on vielä täyttä diagnoosia vailla mutta oireiden vuoksi kuitenkin tarkasti gluteenittomalla ruokavaliolla hänkin. Molemmat tytöt pitävät aika hyvää huolta itsestään ja syömisistään, mutta on silti toki tärkeää, että opettajat ovat selvillä heidän tilanteestaan. 

Useimmiten keskustelut tyttöjen ruokavaliosta ovat melko lyhyitä ja ytimekkäitä, toisinaan kuitenkin vähän haastavampia. Jotkut opettajat eivät nimittäin haluaisi tyttöjen eroavan luokkakavereistaan gluteenittoman ruokavalionsa vuoksi - tyttöjen itsensä mutta myös muiden oppilaiden vuoksi. Nämä opettajat haluavat siksi yrittää mahdollisimman paljon häivyttää eroa tyttöjeni ja heidän luokkatovereidensa välillä. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta ajatus on silti minusta ennen kaikkea vähän kummallinen ja hankalakin.

Vuosia sitten tällaista mysliä löytyi khartumilaisesta kaupasta. Se oli iloinen yllätys.
Lapsi jonka täytyy terveyssyistä olla rajatulla ruokavaliolla on lähtökohtaisesti erilainen kuin ne luokkatoverinsa jotka voivat syödä mitä haluavat. Siitä ei pääse mihinkään. Lastemme koulussa on toisaalta myös lukemattomia muslimilapsia jotka eivät syö porsaanlihaa ja lisäksi koulussa on myös esimerkiksi lapsia jotka perheensä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi eivät puolestaan syö naudanlihaa. Heidän ruokavalionsa eroaa meidän ruokavaliostamme. Ja jokainen koululainen on toki omalla tavallaan erilainen kuin muut: lapset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, erilaisista perheistä, heissä on yhtäläisyyksiä mutta myös paljon yksilöllisiä eroja. Se on minusta onni ja rikkaus eikä suinkaan asia jota pitäisi jotenkin tasoittaa tai piilotella.

En ymmärrä miksi lapsia pitäisi yrittää estää kohtaamasta omaa erilaisuuttaan. Minusta meidän kunkin täytyy ennen pitkää oppia juurikin hyväksymään oma erilaisuutemme, miksei jo ihan pienestä asti? Uskon, että mitä tietoisempia olemme siitä millä tavoin itse eroamme toisista meidän on sen helpompi on hyväksyä ja arvostaa myös toisten ainutlaatuisia eroavaisuuksia. Monet vanhemmat sanovat, että lapselle täytyy hankkia tietynlainen puhelin koska kaikilla muillakin on, tai että lapsille on järjestettävä samanlaiset syntymäpäiväjuhlat kuin kavereillakin, etteivät he eroaisi muista. Minusta tällainen ajatustapa kuulostaa loputtomalta ja väsyttävältä suolta. Sen sijaan, että pyritään tekemään lapsi mahdollisimman paljon muiden kaltaiseksi miksei ennemminkin pyrittäisi tukemaan hänen kasvuaan omaksi itsekseen yksilöllisiä ominaisuuksia ja perheen arvoja kunnioittaen? 

Ymmärrän, että näin on helpompi ajatella tässä omassa monikulttuurisessa elinympäristössäni. Voi olla, että näkisin asian toisin jos me asuisimme pysyvästi yhdessä ja samassa maassa. Sitä pidän kuitenkin tärkeänä ympäristöstä riippumatta, että lapsi jonka täytyy olla ruokavaliostaan tarkkana ja joka joutuu jo aika pienestä asti pitämään siltä osin itsestään huolta ymmärtää kirkkaasti sen, että hän ei ole syömistensä suhteen ihan samanlainen kuin muut. Erilainen ruokavalio ei tee hänestä huonompaa eikä parempaa, vaan ihan vain omanlaisensa. Minusta eroavaisuuden hyväksyminen on tässä asiassa aivan ensiarvoisen tärkeää koska uskon, että jos eroa ei ymmärrä tai todella hyväksy voi lapsen olla vaikeampaa kieltäytyä ruuista jotka eivät hänelle käy. On rohjettava olla oma ainutlaatuinen itsensä, että kehtaa ja jaksaa kavereiden edessä kieltäytyä sellaisista tarjotuista herkuista joka eivät itselle sovi. 

Esikoinen syö nykyään koulun ruokalassa, mutta aikoinaan tein kahdenlaiset koulueväät:
gluteenittomat ja gluteenilliset. En muista, että lapset olisivat koskaan kadehtineet toistensa eväitä.
Moni säälii tyttöjäni koska he eivät voi syödä gluteenia. Minusta sekin on vähän kummallista. Ruoka on kuitenkin vain ruokaa. Vanhempi tytär itse suree ruokavaliotaan ehkä kerran-pari vuodessa ja nuorempi tytär ei toistaiseksi vielä koskaan ole välittänyt ruokarajoitteistaan vähääkään. Silloin tällöin meillä haikaillaan toki toisenlaisen elämän perään, mutta siitä, että voitaisiin syödä ihan kaikkea unelmoidaan vähän samalla tapaa kuin omasta ponista. Olisihan se aika ihanaa, mutta kaikki on toisaalta ihan hyvin näinkin. 

torstai 27. syyskuuta 2018

Koiralle kaveri

Ennen kuin päätimme ottaa Poppyn omaksemme päätimme, että siitä eteenpäin elämää täytyisi suunnitella myös koiran ehdoilla. Koira muuttaisi kanssamme minne menimmekin ja sille täytyisi jokaisesta maasta löytyä luotettava hoitaja. Kun asuimme Jamaikalla Poppy-koiraa hoiti lomiemme ajan eräs miehen toimiston paikallisista kollegoista vaimoineen. Kollega oli yksi luottoihmisistämme Kingstonissa. Hänellä oli omiakin koiria ja hän ja puolisonsa koirineen ottivat lomien ajaksi Poppyn osaksi laumaansa. Belizessä Poppyn otti puolestaan lomiemme ajaksi luokseen paikallinen nainen joka oli miehelle töiden kautta tuttu ja josta ennen pitkää tuli hyvä ystäväni. Naisella oli suuri aidattu piha ja myös useampi oma koira.

Ihan pennusta asti Poppy oli minusta lomiemme jälkeen aina vähän allapäin. Poppy oli kyllä kovin iloinen meidät nähdessään mutta toisaalta se tuntui ikävöivän hoitopaikkojensa koiraseuraa. Mietimme, että se tarvitsisi kotiin koirakaverin, mutta pitkään aikaan emme päässeet ajatusta pitemmälle. 

Poppy on aina halunnut olla kaikessa mukana, myös junarataa rakentamassa.
Mies kulki Belizessä jalan töihin: toimisto oli vain parin korttelin päässä kodistamme. Eräänä päivänä mies kertoi pienen ruskean kodittoman koiranpennun seuranneen häntä aamulla töihin. Sittemmin näimme pennun siellä täällä. Pentu löysi myös talollemme ja kävi pihapiirissämme lähes päivittäin sen jälkeen kun se oli kerran päässyt roskasuojaamme ja löytänyt sieltä porsaankyljysten jämät. Vähän kerrallaan oivalsimme, että pennulla oli itse asiassa omistaja: paikallinen poliisimies joka asui muutaman korttelin päässä meiltä. Omistaja oli eläinsuojeluyhdistykselle jo vanhastaan tuttu, hänella oli taipumus hankkia koiria ja jättää ne sitten hoitamatta.

Läheltä pentu oli huolestuttavan laiha ja huomasimme, että sitä vaivasi syyhy. Omistaja ei selkeästikään ruokkinut syyhyistä pentua juuri ollenkaan ja minua huolestutti kuinka se pärjäsi. Aloin tarjota pennulle aidanraosta ruokaa aina kun se tuli talollemme ja hankin eläinsuojeluyhdistykseltä lääkkeet syyhyyn siltä varalta, että pentu antaisi minun hoitaa itseään. Jos pentua ei muutamaan päivään näkynyt, kävin kävelemässä tai ajamassa poliisimiehen talon ohitse. Joskus heitin ohikulkiessani koirankeksejä pennulle ja sen koirakavereille. 

Eräänä päivänä kun pentu oli tullut talollemme syömään otin sen sisälle lääkitäkseni vihdoin sen syyhyä. Pentu oli melkoisen surkeassa kunnossa ja minusta tuntui, etten millään voinut päästää sitä enää takaisin kadulle. Soitin miehelle ja varmistin, että hän oli samaa mieltä. Niin syyhyinen pentu jäi meidän koiraksemme. Annoimme pennulle nimeksi Pongo. Samalla nimellä olimme aikoinaan kutsuneet sitä kissanpentua joka oli päätynyt koiran suuhun Jamaikalla.

Näin surkealta ja surulliselta Pongo näytti sinä päivänä kun otimme sen omaksemme.

Pongo oli muutaman kuukauden ikäinen silloin kun se tuli meille. Vanhempi tytär oli niihin aikoihin vielä ihan pieni vauva, noin puolivuotias, ja me olimme parin viikon päästä lähdössä muutamaksi viikoksi joululomalle Suomeen. Ajoitus oli siis mitä huonoin. Minua huolestutti, että koiran syyhy saattaisi tarttua vauvaan tai parivuotiaaseen esikoiseen, ja ihmettelin mitä ihmettä tekisimme pennun kanssa lomamme ajan. Onneksi Poppyn hoitaja avasi kotinsa lomamme ajaksi Poppyn lisäksi myös syyhyiselle pennulle. 

Vain viikkoa myöhemmin Pongon katse alkoi kirkastua ja valpastua.
Ja se alkoi olla sen verran voimissaan, että innostui leikkimään Poppyn kanssa.
Pongo oli pitkään melkoisen sairas. Alkuun se sai antibioottia ja antihistamiinia ja syyhylääkettä syyhyyn, ennen pitkää lisäksi voidetta sienitulehdukseen joka puhkesi sen korviin ja kainaloihin. Kun tehokkaat amerikkalaiset syyhylääkkeet loppuivat jouduimme turvautumaan paikalliseen syyhylääkkeeseen joka oli melkoista myrkkyä. Siitä siirryimme yrttilääkitykseen joka hämmästyksekseni toimi erinomaisen hyvin. Kahdeksan kuukautta yhteensä kesti saada syyhy kaikkinensa parannettua. Sinä aikana Pongosta kehittyi mainio nuori koira ja perheenjäsen. 

Kuusi viikkoa myöhemmin Pongo näytti jo ihan toiselta koiralta. Se oli kasvanut ja sen iho jo
paljon parantunut.
Vuotta myöhemmin Pongo oli vihdoin ihan terve.
Poppy ei edes pentuna tehnyt kovin paljon tuhoja mutta Pongo ei sen sijaan ole oikein koskaan kasvanut aikuiseksi. Pongo on viimeisten kahdeksan vuoden aikana syönyt kaksi sohvaa, lukemattomia koiranpetejä ja sohvatyynyjä, useampia pehmoleluja ja muutamia kovempiakin leluja. Alkuun näin punaista joka kerta kun koira oli tehnyt tuhojaan, mutta nykyään en enää jaksa oikein edes hermostua. Pongo syö huonekaluja silloin kun sitä huolestuttaa jokin: ukkonen tai joku vieras pihassa, tai ihan vain se, ettei mies ole tullut töistä ajoissa kotiin. Minäkin hermostun aika herkästi ja minun onkin siksi aika helppo asettua Pongon asemaan. Minä puren hermostuksissani kynsiäni, koira taas syö sohvan. 

Pongo antoi omasta hyvästä onnestaan takaisin olemalla mahtava ystävä Scruffy-pennulle joka oli meillä sijaishoidossa. Kun Scruffy muutti omaan kotiinsa Pongo söi suruunsa sohvan.
Lastemme kanssa Pongo on vielä Poppyakin lempeämpi. Sillä on jo vuosia ollut toisessa takajalassa nivelrikko joka on selvästi kivulias etenkin kylmällä säällä, mutta kivuistakin huolimatta Pongo suhtautuu meihin ihmisiinsä aina yhtä suurella riemulla ja rakkaudella. Sanotaan, etteivät koirat osaa tuntea kiitollisuutta, mutta minä en sitä allekirjoita. Pongo tietää kyllä mistä tuli ja on kiitollinen hyvästä elämästään, rapsutuksista ja lasten halauksista, jokaisesta ruoka-annoksesta ja jokaisesta murusesta jonka se onnistuu varastamaan keittiön pöydältä. Ja me olemme toisaalta kovin kiitollisia Pongosta. Se on ollut meille ihmisille ja Poppylle uskollinen rakas ystävä ensimmäisistä hetkistä asti. 

Pongonkin kuono on viime aikoina alkanut harmaantua, se on nyt jo kahdeksanvuotias. Ikä tai kivut eivät sitä ole vielä kuitenkaan juurikaan hidastaneet. Pongossa on edelleen sitä samaa räjähtävää iloa ja energiaa mikä puhkesi esiin kun se oli oivaltanut, että vaikean alun jälkeen kaikki kääntyi lopulta parhainpäin. 

maanantai 24. syyskuuta 2018

Oma koira

Toivoin omaa koiraa ihan pienestä asti. Tarina kertoo, että toinen sanani oli “koila”. Perheenjäsenten allergioiden vuoksi emme voineet lapsuudenkotiini koiraa ottaa. Lapsena ja nuorena ulkoilutin ystävien ja naapurien koiria ja muutama koira oli minulla hoidossakin omistajien loman ajan. Nuorena aikuisena minua kannatteli vaikeitten ja epävarmojen aikojen yli osin se ajatus, että kunhan asetun aloilleni voin vihdoin hankkia oman koiran. Yhden raskaan ajanjakson ajan hain iloa ja voimaa muun muassa kuvasta jonka olin leikannut naistenlehdestä: kuvassa oli reipas pörröinen villakoiranpentu.

Oman koiran sain lopulta vasta päälle kolmekymppisenä, kohta kymmenen vuotta sitten. Mies ja alle vuodenikäinen esikoinen ja minä menimme viikonlopuksi tuttuun hotelliin Jamaikan Oracabessaan. Matkassa taisi olla myös silloinen aupairimme. Kävelimme sisään hotelliin ja siinä samassa aulan suurten kaksoisovien takaa poukkoili meitä tervehtimään pieni valkoruskea koiranpentu. 



Hotellin omistajat olivat viikkoa aikaisemmin vuorokauden verran kuulleet pennun ulinaa jostakin. Kun he olivat vihdoin menneet tarkistamaan mistä ääni kuului he olivat löytäneet pennun lähes hukkuneena läheisestä joesta. He olivat tuoneet pennun kotiin, ruokkineet sen ja tarjonneet yösijan. He eivät voineet pentua kuitenkaan itse pitää, sillä heidän dobermanninsa eivät hyväksyneet sitä laumaansa. Viikonlopun ajan tutustuimme pentuun ja mietimme mitä tehdä: pitäisikö meidän viedä koira kotiin mukanamme. Miehen ja minun kummankin mieltä painoi se, että jokunen viikko aikaisemmin olimme kohdanneet toisella hotellilla Jamaikan Port Antoniossa suloisen kissanpennun. Olimme ihastuneet kissanpentuun kovin ja jopa miettineet, että toisimme sen viikonlopun päätteeksi kanssamme kotiin. Päätimme kuitenkin jättää kissanpennun emonsa ja sisarustensa luokse. Viikkoa myöhemmin saimme kuulla, että kissanpentu oli päätynyt koiran suuhun. 

Kissanpennun kuolema mielessämme päädyimme lopulta tuomaan koiranpennun Oracabessasta kanssamme kotiin. Poppy oksensi kotimatkalla autossa syliini. 

Olimme alkuun Poppyn kanssa helisemässä. Sen hampaita kutitti ja se jäysti yhtenään meidän käsiämme ja jalkojamme. Kuukausien mittaan se kuitenkin rauhoittui ja rikkoi terävillä hampaillaan lopulta vain yhden rottinkileposohvan ja yhden kengän. Erääseen suosikkipaitaani Poppy repäisi pitkän halkeaman kynnellään kun ei vielä ollut oppinut, ettei minua vasten saa hyppiä. Sen enempää vahinkoa Poppy ei ole tehnyt kohta kymmeneen vuoteen.



Alkuun meistä tuntui, että Poppy oli ihan kamala pentu, mutta nyt kun meillä on enemmänkin koiria ja minulla enemmän kokemusta koiranpennuista ajattelen, että pääsimme Poppyn kanssa lopulta melkoisen vähällä. Poppy on aina ollut itsepäinen muttei toisaalta kuitenkaan mahdoton. Poppy tietää oman arvonsa eikä tottele jos ei siltä tunnu. Vaikka se toki aika ajoin johtaa hankaliinkin tilanteisiin arvostan kuitenkin Poppyn älyä ja tahtoa käyttää päätään ja pitää huolta itsestään. 

Poppy on vuosien varrella ottanut lämpimästi vastaan molemmat tyttäremme, kaksi koiraperheenjäsentä ja nyt viimeisimpänä vielä kissanpennunkin. Belizenvuosien aikana Poppy oli lisäksi yhdelle koiranpennulle ja useammalle kissanpennulle mainio sijaisperheenjäsen. Se suhtautuu muihin eläimiin ystävällisen uteliaasti. Poppy on niin itsevarma, ettei se tunne tarvetta kisailla muiden kanssa paikastaan perheyhteisössämme. Nuorempana se joutui kerran riitaan hoitopaikassaan Jamaikalla ja sai jalkaansa pahan haavan. Mutta silloinkaan Poppy ei ollut aloittanut riitaa.

Poppy on pitänyt meistä hyvää huolta kohta kymmenen vuotta. Se on raivokas talonvahti mutta toisaalta myös äärimmäisen lempeä seuralainen. Pongo ja Skippy ovat alusta asti luottaneet Poppyyn laumanjohtajana, ja Poppy on myös lastemme tärkeä kaveri. Minulle ja miehelleni Poppy on meidän ensimmäinen oma koiramme. Minulle Poppy on niin tärkeä, ettei sille ole sanojakaan. 



Eilen illalla vein Poppyn eläinlääkäriin koska sille oli ilmaantunut jalkaan pahannäköinen haava. Haava puhdistettiin ja Poppy on nyt tehokkaalla ja täkäläisittäin myös kovin kalliilla antibioottikuurilla. Eläinlääkäriä huoletti haavan lisäksi myhkyrä haavan yhteydessä. Myhkyrää täytyy kuulemma alkaa tutkia sitten kun haava on muutaman viikon päästä toivon mukaan parantunut.

Olen täällä aina eläinlääkärin vastaanottohuoneessa myös toimenpiteiden ajan, se on meidän eläinlääkärimme vastaanotolla tapana. Tuntuu toisaalta hyvältä voida silittää ja rauhoittaa lemmikkejämme kun heitä hoidetaan mutta toisaalta toimenpiteiden näkeminen ajoittain myös vähän hirvittää. Poppy täytyi eilen rauhoittaa, että haava sen jalassa saatiin kunnolla hoidettua, ja minua huolestutti se kuinka hyvin koiravanhus kestää nukutuksen. Onneksi kaikki sujui hyvin ja muutaman tunnin päästä Poppy oli kotona taas jo ihan oma itsensä. Nyt toivotaan, että antibiootit purevat haavaan ja ettei jalan myhkyrästäkään löytyisi mitään sen pahempaa. 

perjantai 21. syyskuuta 2018

Ikkunat auki

Viime aikoina olemme joutuneet useamman kerran odottelemaan bensa-asemalla sen aikaa, että joku viitsii tulla täyttämään auton tankin. Työntekijät ovat lähimmällä bensa-asemalla kuulemma aina aamiaistauolla juuri silloin kun siellä pysähdymme, kaikki työntekijät samaan aikaan ja kummasti näemmä koko ajan pitkin aamua. Itsepalvelua ei täällä ole bensa-asemilla ollenkaan eli ei auta kuin odotella, että jostain bensa-aseman takaa saapuu työntekijä tankkaamaan auton. Dieseliä on toistaiseksi onneksi riittänyt, mutta vähän epäselvää on se kuinka tilanne tästä eteenpäin jatkuu. Automme moottoriin on myös viime viikkoina ilmaantunut kaikenlaista pientä vikaa epäpuhtaan dieselin vuoksi mutta toistaiseksi auto sentään onneksi kulkee. 

Tällainen ruuhka osui kohdalle torstaina alkuiltapäivästä.

Dieseliä ja auton hieman rikkinäistä moottoria säästääksemme ajelemme joka tapauksessa nykyään suuren osan ajasta ilmastointi pois päältä ja ikkunat auki. Ilmastointi kuluttaa melkoisesti polttoainetta ja kun ilmastointi on päällä auton moottorista kuuluu enemmänkin kummia ääniä. Neljänkymmenen asteen tuulenvire on omanlaisensa kokemus niin kuin on myös se saunamainen tunnelma joka autoon syntyy ilman ilmastointia melko hetkessä kun auto seisoo liikennevaloissa tai ruuhkassa vähänkään pitempään. Mutta minusta on mukavaa kuulla auton avonaisista ikkunoista kaupungin ääniä ja haistella erilaisia tuoksuja. Liikkuvassa autossa ikkunat auki pääsen täällä myös kaikkein lähimmäksi vapaudentunnetta. 

Kun mies ja minä aikoinaan muutimme Jamaikalle ajoimme lähes aina autonikkunat auki. Suositus taisi kyllä sielläkin olla, että ikkunoiden tulisi olla kiinni ja autonovien lukittuina. Risteyksien kerjäläisiä olisi joidenkin mielestä pitänyt varoa mutta avonaisten ikkunoiden myötä heistä tulikin meille ennen pitkää hyvänpäiväntuttuja, jotka ihmettelivät miehelle missä olin kun lähdin Suomeen synnyttämään esikoista.

Lauma oli melkoisen suuri ja kulki kaikessa rauhassa keskellä tietä paimenen perässä.


Kun toimme ensimmäisen lapsemme kotiin Jamaikalle tasalämpöisempi ilmastointi tuntui vauvaa ajatellen paremmalta ratkaisulta kuin kuuma tuulenvire avonaisista ikkunoista. Jamaikan loppuajoista eteenpäin siirryimmekin käyttämään autossa melko säännöllisesti ilmastointia. Nyt ovat kaikki lapset toisaalta sen verran vanhoja, että pärjäävät myös vähän kuumemmassa autossa. Ja joka tapauksessa täällä on monesti niin kuuma, ettei meidän automme ilmastointikaan oikein näille helteille pärjää. Aukinaiset ikkunat ovat usein ihan yhtä hyvä ellei parempikin tapa pitää auton sisälämpötila kestettävänä. Hiki virtaa oli miten oli, mutta sille tunteelle on muutenkin ollut pakko antautua jo aikaa sitten. 

Lehmät eivät autoja hämmästelleet vaan kulkivat keskittyneesti liikenteen lomassa.



Jotain ainutlaatuisen riemukasta on siinä kun kuumuus iltapäivällä on jo vähän taittunut, aurinko alkaa vaipua kohti taivaanrantaa ja pyyhällämme läpi resuisen Khartumin auton keula kohti kotia. Lämmin tuuli leikkii hiuksissa ja kuivaa hetkeksi hikipisarat otsalta, joka puolella kaikuvat kaupungin äänet ja tuulen mukana autoon kulkeutuvat erilaiset tuoksut ja tunnelmat.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kuka voittaa ja mitä sillä on väliä?

Olen aiemminkin todennut, etten ole lainkaan kilpailuhenkinen. En välitä siitä voitanko lauta- tai korttipelin enkä seuraa saati harrasta kilpaurheilua. Juoksen omaa juoksuani ja yritän kannustaa myös lapsiani mahdollisimman paljon kisailemaan ihan vain itsensä kanssa. 

Mielenkiinnolla seurailen sivusta sitä mistä kaikista asioista voi halutessaan näemmä kehittää kilpailun: ainakin raskausajan liikunnasta ja ruokatottumuksista, synnytyksestä, lasten ruokinnasta alkaen imetyksestä siihen kenen lapsi syö vihanneksia tai eksoottisia ruokia parhaimmalla ruokahalulla. Kilpailla voi myös omilla tai lasten harrastuksilla taikka koulumenestyksellä, kuin myös sillä kuinka paljon tai oikeastaan vähän aikaa kunkin lapsi viettää ruudun ääressä. Työmarkkinoilla voidaan kilpailla siitä kuka on missäkin asemassa ja kenellä on paras palkka, kuka on nopeiten edennyt urallaan mihinkin pisteeseen.

On minusta mielenkiintoista ja toisinaan suorastaan huvittavaa tästä sivustakatsojan roolistani huomioida mitä kaikkea voidaankaan pitää saavutuksena tai jonkinlaisena menestyksen merkkinä. Toisinaan saan osakseni kehuja siksi, että lapseni koulun kahviossa valitsee innoissaan syötäväksi mangoa kuppikakkujen sijaan. Kehut huvittavat minua koska kysymys ei ole mistään erityisestä kasvatusihmeestä tai lapseni hyvistä ruokatottumuksista vaan ihan vain siitä, että mango on gluteenitonta. Lapseni joutuu terveyssyistä olemaan gluteenittomalla ruokavaliolla eikä siksi osaa edes unelmoida kahvion kuppikakuista. 

Ulkomailla asumisessakin tuntuu toisille olevan omat kilpailun paikkansa. Kilpaillaan muun muassa siitä missä kaikkialla on asuttu - mitä haastavampi paikka sen parempi, näin olen ollut ymmärtävinäni - mutta ehkä ihan ennen kaikkea kuitenkin siitä millä tapaa minnekin on asetuttu. Joidenkin arvioiden mukaan ulkomaalainen on todella lunastanut paikkansa maailmalla vasta sitten kun ystäväpiiri koostuu pitkälti paikallisista. Hyvällä ulkomaalaisella on vähintäänkin enemmistö paikallisia ystäviä koska ilman paikallisia ystäviä ei vierasta ympäristöä voi tämän näkökulman mukaan koskaan todella ymmärtää. Näihin uskomuksiin tuntuu usein liittyvän myös se mielenkiintoinen yksityiskohta, että kehitysmaissa jostain syystä rikkaat paikalliset eivät samalla tapaa avaa ikkunoita kotimaahansa kuin köyhemmät kansanmiehensä ja -naisensa. On siis erityisen tärkeää tutustua juuri niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin. Muuten elää siinä määrin kuplassa ettei melkein voi edes sanoa asuvansa maassa.

Toisille sopeutuminen uuteen on selvästi myös jonkinlainen näytön paikka. Uusi asuinympäristö halutaan ottaa mahdollisimman sukkelasti haltuun ja mitä pikimmin ympärille pyritään kokoamaan näennäisen tiivis ystäväpiiri. Vain muutaman kuukauden sisään vaikuttaa siltä kuin oltaisiin aina oltu siellä minne ollaan juuri saavuttu. 

Minä olen suurinpiirtein yhtä kiinnostunut näistä ulkomaalaisten kilpailuista kuin olen kilpailemaan parhaan vanhemman roolista - eli en ollenkaan. En erityisesti yritä keräillä paikallisia ystäviä enkä kokemuksia. En välitä siitä näenkö jokaisen keskeisen nähtävyyden ja ehdinkö kokea jokaisen autenttisen paikallisen kokemuksen. Annan suosiolla itselleni aikaa tunnustella uutta ympäristöä enkä kiirehdi ystävyyssuhteita. En ajattele olevani tässä suhteessa millään tapaa parempi tai huonompi ulkomaalainen tai ihminen; yritän vain toimia niin kuin itselleni parhaaksi näen. Jollekin toiselle saattaa olla erityisen tärkeää, että kotona näyttää alusta asti siltä kuin oltaisiin aina asuttu siinä yhdessä ja samassa paikassa. Omalta osaltani tiedän vanhastaan, että asettuminen kestää minulta lopulta parisen vuotta. Sen verran aikaa mieleni käsittelee vanhaa ja ottaa vastaan uutta, enkä sitä prosessia pysty kiirehtimään vaikka tekisin mitä, joten muuttolaatikot voivat kyllä rauhassa odottaa purkamista jonkun hetken.

Kaikenlainen kilpailu elämän eri osa-alueilla vaikuttaa minusta erikoiselta ja turhanpäiväiseltäkin siksi, että me lähdemme kaikki liikkeelle omilta lähtöviivoiltamme sieltä sun täältä. Lastenkasvatus, eteneminen työelämässä, asettuminen uuteen maahan ovat lopulta kaikki melkoisen yksilöllisiä kokemuksia eikä niitä siksi minusta voi verrata ihmisestä toiseen. Esimerkiksi tänne Sudaniin on arvatenkin vaikeampi asettua jos ei ole aikaisemmin koskaan kokenut toistuvia sähkökatkoja tai muita täkäläisen elämän erikoisuuksia. Toisaalta kaikki ne jotka tietävät alunperinkin tulevansa tänne vaikkapa kolmeksi vuodeksi ja palaavansa täältä takaisin johonkin länsimaahan saattavat hyvinkin pärjätä oikein mainiosti haasteista huolimatta ihan vain siksi, että osaavat nähdä kokemuksen omanlaisenaan rajatunpituisena seikkailuna. 

Omaan asettumiseeni ja olemiseeni eri maissa vaikuttaa toisaalta osaltaan vahvasti muun muassa se, että miehen työ kuljettaa meitä kehitysmaasta toiseen. Emme ole väliaikaisella komennuksella vaan pysyvästi kiertämässä maailmaa. Jamaika oli meille aikoinaan jonkinlainen seikkailu kun taas Belizestä muotoutui vuosien kuluessa koti. Sudan ei toisaalta ole minulle oikein kumpaakaan: kolmen lapsen ja kolmen koiran ja kissan kanssa minusta ei ole samalla tapaa seikkailemaan kuin kaksin miehen kanssa Jamaikalla, eikä jokaisesta paikasta maailmassa löydy sellaisia ominaisuuksia jotka minulle tekevät kodin. Tännekin olen kuitenkin asettunut ja rakentanut perheelleni toimivan elämän. Sitä pidän suurena saavutuksena ja voittona omassa hiljaisessa kisassani itseni kanssa. 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Vetäytymistä

Alkuun uudessa maassa minusta tuntuu usein siltä, etten meinaisi jaksaa lähteä ihmisten ilmoille. Tekisi mieli yrittää saada ensin oma mieli ja koti järjestykseen ja vasta sitten alkaa todenteolla tutustua ihmisiin ja ottaa vastaan uuden ympäristön vaikutteita ja tapoja. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan tavallisesti ole: on mentävä ja tehtävä ja nähtävä ja tutustuttava, luotava suhteita ulkomaailmaan aika lailla heti kun on astunut lentokoneesta uuden maan kamaralle. Ihan vain jo lastenkin vuoksi.

Nyt kun olen alkanut mielessäni vähitellen tehdä lähtöä Khartumista huomaan itsessäni samanlaista halua vetäytyä pitkälti omiin oloihini kuin mitä alkuaikoina. En tunne entisenkään vertaa tarvetta jutustella niitä näitä puolituttujen kanssa enkä oikein jaksaisi tutustua enää uusiin ihmisiin. Viime viikonloppuna olimme juhlissa missä oli osin tutumpaa ja osin vieraampaa porukkaa. Vanhojen tuttujen kanssa oli mukava vaihtaa ajatuksia mutta tuntemattomampien suuntaan en jaksanut venyä tervehdyksiä enempää. Mielenkiintoista ja tavallaan rauhoittavaakin oli huomata se, että tunne näytti olevan molemminpuolinen. 

Elämä Khartumissa on sen verran kuluttavaa, että kukin täällä keskittyy pitkälti omiin asioihinsa ja elämänpiiriinsä. Minulla on täällä muutama sellainen läheisempi ystävä jonka kanssa olisi mukava viettää enemmänkin aikaa, ja oman perheen seuraan en koskaan kyllästy. Toisaalta tuntuu kovin työläältä poistua tämän oman piirini ulkopuolelle tässä vaiheessa kun en enää pyri niinkään rakentamaan elämäämme täällä kuin hiljakseen purkamaan sitä. 

Khartumin ulkomaalaisyhteisön suljetut piirit oli yksi asia mikä minua harmitti ja masensi kun muutimme tänne. En ole koskaan elämässäni ollut niin yksinäinen kuin alkuaikoina Khartumissa. Yritin ottaa kontaktia mutta en saanut juuri vastakaikua tai tunsin itseni ajoittain suorastaan ei-tervetulleeksi. Haastavien olosuhteiden toivoisi tuovan ihmisiä lähemmäs toisiaan, mutta käytännössä haasteet vievät siinä määrin voimat, että vain harvoja ja valittuja toisia jaksetaan todella ottaa huomioon. Moni ulkomaalainen täällä tuntuu lyövän ystäväpiirinsä lukkoon hyvinkin varhain sen jälkeen kun on saapunut maahan. Kun on löytynyt se oma porukka jonka kanssa viettää iltaa ja viikonloppuja ei ole enää tarvetta katsella ympärille ja yrittää tutustua uusiin ihmisiin. 

Ymmärrän sen nykyään kyllä koska tunnistan itsessänikin samoja tunnelmia. Toisaalta koska oma alkuni täällä oli niin tavattoman ja tarpeettoman raskas olen itse yrittänyt ottaa joka vuosi mahdollisimman paljon kontaktia uusiin tulokkaisiin. Tänä syksynäkin aloitin ihan tarmokkaasti mutta melko pian oivalsin, että näissä lähdön tunnelmissani en vain jaksa entiseen tapaani suuntautua kohti uusia. Jos tuntuu, että minä valitan näistä olosuhteistamme voi vain arvata miltä kuulostavat he jotka ovat vasta saapuneet maahan. Itse en toisaalta tietysti enää itse jaksa niin päivitellä kaikkea kun menossa on jo viides vuosi näillä samoilla kulmilla. Eikä olisi toisaalta ehkä reiluakaan liikaa kaveerata tässä vaiheessa uusien kanssa: heidän on parempi luoda suhteita toisiin uudempiin tulokkaisiin joista on seuraa vuosiksi eteenpäin. Huomaan arvostavani tänä vuonna entistäkin enemmän lähipiirini ihmisiä ja eläimiä ja haluan puolestani antaa aikaani ennen kaikkea heille.