perjantai 12. tammikuuta 2018

Uuden vuoden uudet haasteet

Olen kotiinpaluun jälkeen saanut sentään taas pääni pinnalle mutta aikamoista räpiköintiä tämä ensimmäinen arkiviikko on kyllä ollut. Kouluaiheiset huolet ovat vaivanneet heti ensimmäisestä koulupäivästä eteenpäin ja tässä on ollut niin paljon kaikenlaista muutakin yhden viikon varalle, että levollinen loma on enää vain etäinen muisto. 

Viime vuoden lopulla valtio kielsi useamman ruoka-aineen ja päivittäistavaran maahantuonnin. Näillä toimin yritetään kuulemma suojella paikallista valuuttaa ja kovan valuutan määrää maassa kuin myös tukea paikallista tuotantoa. Kiellettyjen tuotteiden listalla ovat muun muassa vihannekset ja hedelmät, maitotuotteet, lihatuotteet, vehnä, mehut ja pesuaineet. Jonkun verran on vielä kaupoissa tarjolla kyseisiä tuontituotteita, mutta joka päivä hyllyt ovat vähän tyhjemmät. Olen viime päivinä hamstrannut vähän mehua ja muita sellaisia tuotteita joita en usko enää pian kauppojen hyllyiltä löytäväni. Philadelphiajuusto on minusta täällä ihan turhan kallista mutta ostin sitä kuitenkin eilen pari pakettia ihan siksi kun vielä voin.  

Kieltämättä vähän jännittää mitä kauppoihin lopulta jää ja kuinka tästä eteenpäin ruokahuollon oikein järjestän. Maitotuotteiden ja lihan osalta meidän kotitaloutemme on joka tapauksessa pääasiassa luottanut paikallisen tuotannon varaan joten siltä osin pärjäämme kyllä varmaankin ihan hyvin kunhan vain paikallisia tuotteita jatkossakin riittää. Paikalliset mehut ovat osin oikein hyvälaatuisia mutta niissä on lähes aina reippaasti lisättyä sokeria ja välttelemme niitä siksi. Onneksi ilman mehujakin pärjää, ja kunhan vain paikallisia appelsiineja ja vesimeloneita riittää voi mehua aina tehdä itsekin. Pesuaineistakaan en ole kovin huolissani. Olemme tilanneet aikoinaan tänne Euroopasta ison erän pyykinpesuaineita joita riittää vielä hyvän aikaa ja paikalliseen tiskiaineeseen olen suorastaan ihastunut.

Ennen kaikkea olen oman keittiöni puolesta huolissani vihannes- ja hedelmäpulasta. Vihanneksia on täällä ollut tarjolla parhaimmillaankin aika rajallisesti minun makuuni. Kurkkua, tomaattia, kesäkurpitsaa, sipulia, perunaa, kaalia tuotetaan kai kaikkia täällä paikan päällä. Munakoisoakin ehkäpä mutta siitä en ole niin kovin innostunut. Hedelmistä omaa tuotantoa taitavat olla banaanit, erilaiset sitrushedelmät ja vesimeloni. Silloin tällöin näkyy näiden lisäksi kaupassa muitakin vihanneksia tai hedelmiä, mutta ihan varma en ole siitä ovatko satunnaiset parsakaalit ynnä muut alkujaan muilta mailta vai täältä paikan päältä. Joka tapauksessa valikoima tulee pienentymään entistäkin rajallisemmaksi. 

Vehnän tuontikielto ei meidän pääasiassa gluteenitonta talouttamme suoraan kovin kosketa mutta on hetkessä kaksinkertaistanut leivän hinnan maassa. Leipä on täällä äärimmäisen keskeinen ruoka-aine, moni elää pääasiassa sen varassa, ja korkeampi hinta on siksi iso ja vaikea asia paikallisille.

Bensan ja dieselin hinnan korotuksesta kuuluu myös enevässä määrin huhuja. Liekö hintaa jo nostettukin? Me yritimme eilen täyttää tankin viikonloppua varten mutta kahdella ensimmäisellä bensa-asemalla ei ollut dieseliä lainkaan eikä kai bensaakaan, ja kahden seuraavan bensa-aseman kohdalla seisoi tuhottoman pitkä jono busseja, rekkoja ja autoja. Tutut kertoivat jonottaneensa bensaa viime päivinä jopa tunnin verran. Onneksi meillä on vielä autossa tankki melko täynnä ja generaattorissakin jonkun verran vielä dieseliä. Voimme rauhassa odotella parempaa ajankohtaa tankkaamiselle. 

Mies ja minä huomasimme pian paluumme jälkeen, että meidän kummankaan puhelin ei toiminut. Saatoimme vastaanottaa puheluita ja lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä, mutta emme voineet kumpikaan soittaa kellekään. Pian ilmeni, että puhelimissamme ei sinänsä ollut mitään vikaa. Viranomaiset ovat vain estäneet puhelut kaikkien niiden sim-korttien kohdalla mitä ei ole aikoinaan rekisteröity henkilöllisyystietojen kanssa. 

Toissapäivänä marssin siis oman ja miehen passin kopion kanssa puhelinfirmaan rekisteröimään sim-korttimme. Iltapäivällä miehen puhelin toimi taas normaalisti mutta minä en edelleenkään voinut soittaa omallani. Eilen aamulla palasin takaisin puhelinfirmaan. Olin käynyt ystävän kanssa varhemmin aamulla kävelylenkillä ja olin edelleen urheiluvaatteissa, tukka poninhännällä. Puhelinfirman vastaanottovirkailija kuunteli asiani ja ohjasi minut hoitamaan asiaa luukulle yksi tai kaksi. Istuin hetkeksi alas odottelemaan vuoroani. Luukulla yksi hoidettiin jotakin asiaa hyvin hitaanlaisesti. Luukulla kaksi ei ollut lainkaan työntekijää. Kolme minuuttia odoteltuani minulta keitti yli. Kävelin takaisin vastaanottovirkailijan luo. Sanoin, etten halua viettää koko päivää hoitamassa asiaa jonka oli pitänyt hoitua jo eilen. Siihen vielä lisäsin, että on ihan typerää lähettää minut luukulle yksi tai kaksi kun luukulla kaksi ei edes ole ketään töissä. Olin aidosti ärtynyt, mutta suutahtamiseni oli kieltämättä myös taktista. Olen huomannut, että kun täällä menettää hillitysti malttinsa asiat alkavat monesti hoitua. Niin tälläkin kertaa. Vastaanottovirkailija otti heti itse asian hoitaakseen. Kymmenen minuuttia piti prosessiin kulua kaikkinensa. Seisoin sen koko ajan tahallisen tylsistyneen näköisenä urheiluvaatteissani vastaanottovirkailijan pöydän tuntumassa, etteivät vain pääsisi mitenkään unohtamaan minua. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin puhelimeni toimi vihdoin taas. Voin vain kuvitella kuinka kauan puhelimen rekisteröintiin olisi mennyt jos en olisi pitänyt puoliani. 

Näihin arjen vastoinkäymisiin kun lisätään entisestään kiristyneet välit pohjoisen naapurimaan kanssa niin onhan tässä kaikenlaista. Aikamoinen alku uudelle vuodelle. 

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Upoksissa

Sudaniin palaaminen tuntuu usein minusta siltä kuin sukeltaisin syvään sumeaan veteen. En näe eteeni eikä henki kulje mutta ei auta kuin uida eteen- ja ylöspäin ja toivoa, että ennen pitkää löydän taas pinnalle. 

Loma Australiassa sujui kaikin puolin mainiosti. Vietimme sopivassa suhteessa aikaa kaupungeissa ja maaseudulla, lepäsimme ja kiertelimme nähtävyyksiä, söimme ja joimme hyvin. Kävimme seuraamassa miten sinipingviinit palasivat iltahämärässä kalastamasta takaisin kotiin. Mies ja esikoinen kävivät uimassa meressä villien delfiinien ja hylkeiden tuntumassa, tytöt ja minä seurasimme menoa laivan kyydistä. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin ihan läheltä delfiinejä ja hylkeitä liikkumassa vapaasti omassa ympäristössään. Mahtava kokemus. 

Esikoinen ja minä kävimme pitkällä ratsastusretkellä Australian alppimaisemissa. Kultatöyhtökakadut lentelivät yllämme kun ravasimme eukalyptuspuiden lomitse ja laukkasimme ylös jyrkkiä mäkiä. Korkeanpaikankammoani koetteli pysähdys mäenhuipulla mistä oli kyllä kieltämättä äärimmäisen komeat näkymät. 

Kuvia ei lomalta ole liiaksi asti. Kamera unohtui meiltä jatkuvasti laukkuun tai majapaikkaan ja hyvä niin. Tallensimme muistoja kameran sijaan mieliimme.

Pysähdyimme loman aikana pitempään Sydneyssä ja Melbournessa ja ajoimme niitten välin edestakaisin, mennen rantaa pitkin ja paluumatkalla vuorimaisemissa. Joulun vietimme Sydneyssä ja vuodenvaihteen lehmien keskellä Australian alpeilla. Minulla on jo nyt ikävä aika lailla jokaiseen paikkaan missä vierailimme, haluaisin elää jokaisen lomapäivän uudestaan. 

Mutta ihanankin loman täytyy ennen pitkää päättyä. Perjantai-iltana palasimme Khartumiin ja nyt sunnuntaina alkoi lasten koulun kevätlukukausi. Arkeen palaaminen tuntuu minusta tällä kertaa ihan harvinaisen raskaalta. On taas vaihteeksi vaikea ymmärtää ja hyväksyä miksi asumme juuri täällä kun maailmassa on monia niin paljon mukavampiakin paikkoja. 

Ottamatta kantaa maan tilanteeseen sen laajemmin oma arkeni Khartumissa tuntuu loman jälkeen aikamoisen työläältä. Australiassa oli erinomaisen helppoa löytää gluteenitonta ruokaa niin ruokakaupoista kuin ravintoloistakin ja minua harmittaa joutua taas laittamaan kaikki ateriat alusta asti itse. Sen lisäksi lasten koululla on meneillään kaikenlaista sellaista mihin en jaksaisi ottaa ollenkaan kantaa. Avarien maisemien ja oman rauhan jäljiltä Khartumin piirit kaikkinensa tuntuvat myös ihan klaustrofobisen pieniltä. Lentomatkalla Dubaista Khartumiin kone oli täynnä tuttuja, ja ne ystävät jotka viettivät joululoman Sudanissa näkyvät kaikki kiertäneen aika lailla samoja paikkoja. En millään jaksaisi nähdä kaikkia samoja naamoja tänään iltapäivällä koululla. Edessä on vieläpä harvinaisen pitkä iltapäivä: molempien tyttöjen balettitunnit yksi toisensa jälkeen, useampi tunti odottelua koulun kahviossa. Onneksi mies on tämän päivän vapaalla joten en joudu yksin käymään arkea päin.