keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Uusi normaali

Uuden vuoden uusista kujeista on ehtinyt tässä maaliskuun kynnyksellä kehittyä uusi normaali. 

Jokaisella kauppareissulla teen nykyään inventaariota siitä mitä hyllyistä oikein löytyykään. Perusruoka-aineista ei ainakaan toistaiseksi ole onneksi ollut pulaa. Maitoa, kananmunia, lihaa, vihanneksia ja hedelmiäkin on ollut saatavilla ihan kiitettävästi. Vessapaperiakin on ollut aika ajoin myynnissä siellä täällä ja olen ostanut sitä jonkun verran varastoon. Joitain vähän yllättäviäkin tuotteita olen tässä ihan viime viikkoina löytänyt kaupasta. Maitotuotteiden tuonti maahan on periaatteessa kielletty mutta näemmä kielto ei kata ihan kaikkea tai kaikkia. Esimerkiksi Philadelphia-juustoa näkyy ajoittain löytyvän taas, mutta sellaiseen hintaan, että se saa minun puolestani jäädäkin kauppaan.

Kaupassakäynnistä on tullut vähän entistä jännittävämpää myös maksun osalta. Luottokorttejahan ei täällä voi lainkaan käyttää, vain käteistä. Viime aikoina paikallisesta käteisestä on välillä ollut pulaa, eikä suurimpia seteleitä viisikymppisiä tunnu tällä hetkellä olevan kierrossa juuri ollenkaan. Samaan aikaan hinnat ovat nousseet tuntuvasti. Aikaisempaa enemmän huolehdinkin nykyään kauppareissulla siitä, että rahat loppuvat kesken. Samalla kun nostan ostoksia kärryihin lasken hintoja yhteen, ettei kassalla tulisi kovin suuria yllätyksiä. Jos hinta on epäselvä tai sitä ei ole ilmoitettu ollenkaan jätän mieluummin tavaran hyllylle. Ylipäänsä olen aikaisempaakin tarkempi siitä mihin rahaa käytän. Haluan säästellä käteistä siltä varalta, että sitä ei ihan helposti olekaan taas tarvittaessa saatavilla. 

Aika lailla kaikki on täällä tällä hetkellä kalliimpaa kuin ennen. Esimerkiksi parinkymmenen litran juomavesitonkka maksaa nykyään 40 paikallista puntaa, kun vielä jokunen kuukausi sitten se maksoi 25 puntaa. Omat pienemmätkin ostokseni maksavat nykyään tavallisesti useita satoja puntia, elleivät enemmänkin. Kassalla kuluu siis reippaasti aikaa kaksikymppisiä ja kymppejä laskiessa. Ensin lasken itse rahanipun kahteen kertaan ja sitten myyjä tekee saman laskutoimituksen kertaalleen tai kahdesti. Minusta on tässä vuosien varrella tullut aika hyvä laskemaan rahaa, enkä onneksi enää tavallisesti juurikaan hermostu vaikka pitäisi laskea isokin määrä seteleitä. 

Yritämme täyttää auton tankin vähän entistäkin useammin sillä huhut bensa- ja dieselpulasta eivät ota laantuakseen. Toistaiseksi bensan ja dieselin hinnat eivät kuitenkaan ole nousseet eikä meillä ole ollut ongelmia dieselin löytämisessä. Sähkökatkoja on viime viikkoina osunut kohdalle muutama. Eilen sähköt katkesivat kahdesti. Generaattori on onneksi toiminut moitteettomasti mutta odottelen missäköhän vaiheessa siitä loppuu diesel kesken. 

Uusista haasteista ja jännitteistä huolimatta oma elämäni on onneksi levottomasta vuoden alusta viime viikkojen aikana taas tasaantunut. Kissanpennun hoitoon on löytynyt oma rytminsä, ja tyttöjen balettitunteja vähentämällä minulle järjestyi arkeen vähän lisää aikaa ja rauhaa. Ja pianhan on taas jo lomankin aika. Tervetuloa maaliskuu.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kohti viidettä vuotta

Olen asunut Suomen lisäksi toistaiseksi kuudessa maassa, kuudesta kuukaudesta neljään vuoteen kussakin. En ole mikään seikkailijaluonne eikä pyrkimyksenäni ole ollut kerätä kokemuksia ja kotimaita. Moneen paikkaan olisin mieluusti jäänyt pitemmältikin mutta sellaista mahdollisuutta ei syystä tai toisesta ole ollut. 

Ensi syksynä pyörähtää käyntiin viides vuosi Sudanissa. Niin pitkään en ole yhtäjaksoisesti asunut missään Suomea lukuunottamatta. Sudanista olisimme kai periaatteessa voineet muuttaa jo viime kesänä, mutta aika ei tuntunut kypsältä eikä se sitä ole vieläkään: tuntuu raskaalta ajatukselta lähteä taas kerran muuttamaan kotia, lapsia, lemmikkejä, koko elämää jonnekin maailman toiselle laidalle. 

Toisaalta Sudan on kuluttava paikka asua ja omalla tavallaan raskaalta tuntuu ajatus myös siitä, että seuraavakin vuosi kuluu tässä samassa ympäristössä, näissä samoissa olosuhteissa. Vaikka en olekaan seikkailija ja pidän rutiineista ja pysyvyydestä huomaan, että nyt kun edellisestä muutosta on kulunut kohta neljä vuotta olen levoton kuin suuren muutoksen edellä. Jokin minussa on alkanut odottaa seuraavaa muuttoa kuin se olisi ihan kulman takana. Melkein päivittäin joudun muistuttamaan itseäni, että tässä ollaan ja pysytään nyt toistaiseksi sanoi alitajuntani mitä hyvänsä.

Omasta elämänpiiristäni Khartumissa on tässä kohta neljän vuoden aikana tullut hyvinkin tuttu.

Äskettäin sähköt katkesivat kesken illan; keittiö pimeni yhtäkkiä ja yläkerrassa hiljeni DVD jota lapset olivat katselemassa. Odottelimme rauhassa sen hetken minkä generaattorilta kestää hurahtaa käyntiin. Sitten jatkoin ruuanlaittoa ja lapset etsivät tottuneesti DVD:ltä kohdan mihin olivat sähkökatkon iskiessä pysähtyneet ja jatkoivat elokuvan katsomista. Jätin mikroaaltouunin kellon näyttämään nollaa sillä sähköt katkeavat talosta aina vielä uudemman kerran silloin kun siirrytään generaattorista takaisin tavalliseen sähkövirtaan enkä halua säätää kelloa kahteen kertaan yhden ja saman sähkökatkon aikana. Sähkökatko ei hätkäyttänyt meistä ketään vähääkään.

Lasten koululla on kaikki tässä vaiheessa myös varsin tuttua. Hyvässä ja pahassa tiedän aika pitkälti mitä odottaa. Kovin en jaksa koululla tuulimyllyjä vastaan taistella. Keskityn huolehtimaan suurten linjojen sijaan omista lapsistani ja heidän edistymisestään, niistä asioista jotka koskettavat heitä konkreettisesti. Ilokseni olen huomannut, että monen vuoden sopuisuus koululla kantaa hedelmää: silloin kun meillä on jotakin oikeaa sanottavaa minusta tuntuu, että meitä kuunnellaan. 

Moni täällä on alkanut valittaa kuumuutta. Viime viikolla mentiin yli neljässäkymmenessä asteessa ja kyllähän tuo kuumalta minustakin tuntuu mutta ei kuitenkaan mitenkään yllättänyt. Khartumissa on usein helmikuussa kuuma ja kesää kohti sää tästä vain lämpenee. Suuren osan vuotta täällä on tuskaisen hikistä. En osaa sitä enää kovin päivitellä enkä ihmetellä. 

Huomaan, että tässä neljän vuoden rajapyykin tuntumassa en enää myöskään jaksa oikein esittää mitään enkä juurikaan venyä sellaiseen mikä ei itseäni aidosti kiinnosta. Kieltäydyn menoista jos ne eivät minua erityisesti kutsu ja keskityn tekemään sellaista mikä tuntuu omalta. Olemme olleet täällä jo niin pitkään, että minusta tuntuu tärkeältä viimeistäänkin nyt tulla tunnetuksi ihan omana itsenäni. Odotin vähän, että jäisin ehkäpä aikaisempaa enemmän keskustelujen ulkopuolelle jos rohkenen puhua suoraan, mutta ilokseni ja vähän yllätykseksenikin olenkin kuitenkin ennen kaikkea tuntenut itseni kuulluksi ja ymmärretyksi. 

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Tolkkua arkeen

Viime arkiviikon mies oli työmatkalla toisaalla Sudanissa ja minä pyöritin taas kerran ihan menestyksekkäästi mutta väsyneenä yksikseni arkea täällä kotona. Hoidin tarmokkaasti lasten terveyttä ja kouluasioita. Kiertelin ruokakauppoja ja etsin kohtuuhintaisia ruoka-aineita. Joka päivä laitoin aamiaista, illallista ja seuraavaksi päiväksi valmiiksi kahdelle lapsista kouluun lounaat. Monena päivänä myös leivoin. Lähetin lapset päivittäin kouluun asianmukaisissa vaatteissa tarvittavat välineet mukanaan ja koulun jälkeen toimitin heidät ajoissa harrastuksiinsa. Kokosin kotiini kokoelman kotirouvia aamiaiselle. Opettelin tekemään espanjalaisen munakkaan ja erityisen hyviä gluteenittomia suklaamuffinsseja. Meillä ei ole enää koiranvalmisruokaa joten kahdesti viime viikolla tein koirille suuren annoksen ruokaa josta riittää niille syötävää aina muutamaksi päiväksi kerrallaan. Kehittelin pikkukissalle leluja jotta se oppisi pureskelemaan muita kuin meitä ihmisiä. 

Jokainen arkipäivä oli mielessäni kokoelma kellonaikoja, tekemistä, suoritettavaa. Kaiken kiireen keskellä viime viikolla ehdin pysähtyä sen verran, että tajusin, etten jaksa tätä tahtia lukuvuoden loppuun asti. Kaikkeen kiireeseen ja huoleen en pysty vaikuttamaan, mutta joitakin arjen kuluttavia tekijöitä voin onneksi kuitenkin karsia vähemmäksi. 

Olen jo useamman kuukauden ajan viettänyt neljä iltapäivää viidestä koululla odottelemassa lapsia harrastuksistaan. Lasten harrastukset itsessään ovat ihan mukavia: tytöt ovat molemmat käyneet kaksi kertaa viikossa koululla baletissa ja poika puolestaan ratsastustunnilla kerran viikossa. Hankalaa näissä kyseisissä harrastuksissa on se, että ne edellyttävät minulta useampana päivänä viikossa useamman tunnin odottelua koululla. En millään jaksaisi päivästä toiseen tappaa aikaa koululla juttelemassa turhanpäiväisyyksiä hyvänpäiväntuttujen kanssa. Etenkin kun kotona olisi aina niin paljon tekemistä: koirat ja kissa kaipaavat seuraa, ja perheen ruokarajoitusten vuoksi ruuanlaittoon ja leipomiseen kuluu päivistäni suuri osa. 

Nuorimmainen piti alkuun balettitunneista kovasti mutta viime aikoina hän olisi useamman kerran halunnut mieluummin jäädä minun seuraani kuin mennä tunnille. Olen yrittänyt kannustaa häntä jatkamaan koska hän selkeästi kuitenkin nauttii tunneista ja pitää balettiopettajasta, mutta nyt olen päättänyt suosiolla antaa hänelle ja itselleni tauon. Balettiahan ehtii nelivuotias jatkaa joskus myöhemminkin jos se alkaa jossain vaiheessa taas enemmän kiinnostaa. 

Samalla kertaa päätin vähentää vanhemman tyttären balettitunteja kahdesta tunnista viikossa yhteen tuntiin. Vanhempi tytär kävisi ihan mielellään edelleen tunneilla kahdesti viikossa. Toisaalta balettituntien vähentäminen yhteen viikossa antaa hänelle aikaa muille harrastuksille, kaverien tapaamiseen ja myös ihan vain rauhalliseen oleskeluun kotosalla. Eikä ollenkaan pahaksi ole sekään, että äiti jaksaa ja ehtii taas paremmin hoitaa kaiken sen mitä hoitaa pitää kun ei istu useampana päivänä viikossa tuntikaupalla koululla lapsia odottelemassa. 

Uusi arkiviikko alkoi täällä tänään ja tästä päivästä eteenpäin elämme tätä uutta vähän kevyempää arkea. Uusi viikkosuunnitelmani on jo heti antanut minulle voimaa ja rauhaa. Tämän uuden viikon kynnyksellä arki tuntuu pitkästä aikaa hengittävän - se ei ole vain kokoelma aikatauluja vaan jokaisessa päivässä on nyt myös tyhjiä hetkiä jotka voimme täyttää niin kuin parhaaksi näemme.  

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Riittämätön

Kun otimme Oliverin kadulta meille kotiin minussa heräsi osa identiteettiäni joka oli ollut kauan nukuksissa: löytöeläinaktivisti. Tuntui äärimmäisen hyvältä hoitaa pikkukissaa, etsiä kaupoista kissanruokaa ja kissanhiekkaa, herätä entistä aikaisemmin aamulla ja illan viimeisiksi toimiksi käydä ruokkimassa ja leikittämässä kissaa. Tunsin olevani omassa elementissäni. 

Yksi Oliverin lempileluista tällä hetkellä on tämä paperipussi jonka kyljessä on osuvasti tassunkuvia.


Mutta pian nousi pintaan innostuksen rinnalle myös epämääräinen huoli ja ahdistus. Samat ajatukset ja tunnelmat ovat pyörineet mielessäni myös jokaisen aikaisemman löytöeläimemme alkuvaiheiden aikaan: jokainen uusi lemmikki tuo mukanaan valtavasti työtä ja vastuuta, eikä yksi suinkaan noin vain mene muun joukon jatkona. En voisi ostaa koiraa tai kissaa kun tiedän kuinka paljon maailmassa on kodittomia kissoja ja koiria; lapsemmekin tietävät, että meille tulee lemmikkejä vain kadulta. Mutta kodittomankin kotiuttaminen herättää minussa aina monenlaisia ajatuksia, tunteita, kysymyksiä ja syyllisyydentunteitakin.  

Pikkukissa vaatii joka päivä enemmän huomiota ja tekemistä. Leikitämme Oliveria monta kertaa päivässä. Minulla on siitä todistuksena raavitut kädet ja käsivarret. Kissanpentujen pitäisi saada kasvaa rauhassa emonsa ja sisarustensa kanssa oppiakseen kissoiksi, ymmärtääkseen olla raapimatta ja purematta turhanpäiten. Oliverilla ei sellaista mahdollisuutta valitettavasti ollut, sen äiti katosi jonnekin ennen aikojaan. 

Oliverilla on myös nallekarhu joka on alkujaan Hamleys-lelukaupasta Lontoosta.


Oliver on tällä hetkellä vasta noin kaksi ja puoli kuukautta. Se on siis edelleenkin nuorempi kuin kissojen suositeltu luovutusikä 12 viikkoa. Oliver on jotenkin pärjännyt omillaan ilman emoa arviolta jo noin kuusiviikkoisesta. Se on viisas ja taitava liikkumaan, osaa syödä ja juoda moitteettomasti ja on täysin sisäsiisti. Mutta mitä tulee leikkiin se olisi selkeästi kaivannut lisää aikaa omiensa parissa. Me opetamme Oliveria olemaan purematta ja raapimatta ja vähän kerrallaan se tuntuisikin alkavan ymmärtää, että ihmisiä ei pureskella mutta leluja saa retuuttaa mielin määrin. Kissaäiti olisi kuitenkin osannut antaa tämän opin meitä paljon paremmin! Jos kissanpennusta unelmoi kannattaakin malttaa antaa pennun rauhassa kasvaa riittävän vanhaksi emonsa kanssa. Kaksitoistaviikkoiset kissanpennut eivät toki ole yhtä somia ja pörröisiä kuin puolta nuoremmat lajitoverinsa, mutta ne ovat kaikin puolin valmiita rupeamaan lemmikiksi. Tätä ei voi korostaa liiaksi.

Oliver ja koirat tulevat kohtuullisen hyvin toimeen keskenään kunhan eivät pääse kosketusetäisyydelle - kissa voi olla koirankuljetuslaatikossa ihan koirien vieressä ja kaikki nukkuvat tahoillaan - mutta en usko, että koskaan voin luottaa niihin samassa huoneessa keskenään. Varsinkin yhdellä koiristamme on vahva saalistusvietti, se on tappanut Sudanin vuosiemme aikana pihallamme useamman kulkukissan. Ne ovat olleet minulle kissaihmiselle hyvin järkyttäviä tapahtumia ja painavat varmasti mielessä lopun ikää. Koirat ja kissa elävät siis edelleen erillänsä, koirat kanssamme entistä elämäänsä, kissa pääasiassa omassa huoneessaan missä käymme sen luona mahdollisimman paljon vierailemassa. Tuon myös kissaa seikkailemaan vapaasti keittiöön ja makuuhuoneisiin silloin kun koirat ovat ulkona tai muuten turvallisen etäisyyden päässä, ja toisinaan Oliver saa tarkkailla talon touhuja koirankuljetuslaatikon turvista. 

Koirat kopeissaan, Oliver vapaana keittiössä. Tässä vaiheessa koirat lepäilivät rauhallisina, 
mutta Poppy ja Pongo hermostuivat kun Oliver katsoi niiden vesikuppiin päin. 
Erillään elävät lemmikit vievät kovasti aikaa. En ole kovin kunnianhimoinen noin ylipäätään, mutta odotan itseltäni kyllä hyvinkin paljon suhteessa ihmisiin ja eläimiin. Tunnenkin tällä hetkellä suurta riittämättömyyttä kun yritän jakaa itseäni ja aikaani useamman hoidettavan kesken. En pysty vastaamaan omiin odotuksiini, en mitenkään kykene antamaan säännöllisesti riittävästi huomiotani sen enempää yhdellekään lapsistani kuin jokaiselle lemmikillekään. Kaikki joutuvat tyytymään vähempään kuin jos olisivat taloutemme ainut hoidokki. Pitemmän päälle ainakin lasten kohdalla on toki ihan vain hyvä asia oppia jakamaan vanhempien huomio, mutta tunnen siitä siltikin syyllisyyttä.

Tuntuu hyvältä ottaa turvaan eläin joka todennäköisesti joutuisi omillaan surman suuhun. Mutta ihan yksiselitteistä tai helppoa se ei kuitenkaan ole ja sinänsä hyvältä ja oikealta vaikuttavaan päätökseen liittyy ainakin omalla kohdallani usein paljonkin myös vaikeita tunteita, epäilyä ja riittämättömyyttä ja syyllisyyttäkin. Onko todellakin hyvä ja oikein tehdä puolivillistä katukissasta kotikissa? Olisiko kissan parempi elää kadulla vapaa vaikkakin nälkäinen ja lyhyt elämä sen sijaan, että se elää eristyksissä ihmisten kanssa? Jäävätkö koiramme ja etenkin koiravanhukseni liian vähälle huomiolle kun joutuvat jakamaan aikaani kissan kanssa? Entä lapset? Onko minusta antamaan näille kaikille rakkailleni edellytykset mahdollisimman hyvään ja onnelliseen elämään? 

Harvinainen lepohetki leikin kesken.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kohti lauantaita

Olen ollut kuluneet päivät taas vähän tavallista uupuneempi. Kotona meillä on kyllä kaikki sinänsä ihan hyvin. Kunpa saisinkin olla enemmän kaikessa rauhassa kotona, mieluusti koko perhe ympärilläni. Parhaita hetkiä arjessa tällä hetkellä ovat rauhalliset arki-illat kun olemme kaikki kotona ja lapsilla on aikaa leikkiä ennen kuin istuudumme lukemaan yhdessä iltasatua. Kissa on leikitetty väsyksiin asti ja koirat ovat kukin rojahtaneet tahoilleen nukkumaan. 

Raskainta arjessa ovat iltapäivät koululla, odottelemassa tyttöjä baletista tai tappamassa aikaa ennen pojan ratsastustuntia. Kahvi koulun kahviossa on kyllä onneksi hyvää, mutta odottavan aika on pitkä, minuutit koululla kuluvat iltapäivisin tuskastuttavan hitaasti. Ja kun väsyttää ja arkiset asiat painavat mielessä en millään jaksaisi päivittäin kohdata hyvänpäiväntuttuja. Toisinaan kahvioon osuu kanssani samaan aikaan sellaisia vanhempia joiden seura piristää ja antaa voimaa, mutta usein olen kahvio-odottelun ja lukemattomien kohtaamisten jäljiltä aika puhki. Olen aika suorapuheinen ihminen enkä millään jaksa löpistä turhanpäiväisyyksiä päivät pitkät. Toisaalta kovin väsyttävää on myös todella kohdata jokainen tuttu vastaantulija, kertoa asioitani ja ajatuksiani sinne tänne. Huolet ja harmitukset näkyvät helposti kasvoiltani enkä haluakaan niitä sinänsä yrittääkään peitellä mutta en silti kaikkien kanssa jakaakaan. 

Viime viikkoina on kyllä riittänyt yhteisiäkin huolia ja harmeja keskustelunaiheeksi asti. Kauppojen valikoimat kaventuvat mutta toisaalta hyllyiltä löytyy edelleen yllättäviäkin juttuja kuten tuontihedelmiä. Hinnat ovat nousseet niin tuntuvasti, että useamman kerran viime päivien aikana uusi korkeampi hinta on suorastaan pysäyttänyt minut. Tuttujen ja tuntemattomampienkin kanssa ihmettelemme vaihtokurssin liikkeitä suuntaan ja toiseen ja odottelemme kuinka tilanne tästä kehittyy. 

Nyt on onneksi edessä pitkä viikonloppu, lapsilla koulusta torstai vapaata. Ihan omaan rauhaani en kuitenkaan pääse viikonlopuksi vetäytymään sillä perjantai-iltana koululla on tilaisuus jossa minä olen vanhempainedustajana kiinni monta tuntia. Mielessäni odotankin jo lauantaita, hidasta aamua ja rauhallista päivää ihan vain oman perheen kesken. 

lauantai 3. helmikuuta 2018

Silloin ja nyt

Kun esikoinen oli vielä vauva minulla oli toiveissa yrittää antaa lapsilleni mahdollisimman suomalainen lapsuus. Melko pian ymmärsin toiveeni mahdottomuuden. Lasteni lapsuudesta on muodostunut aika lailla kaikin puolin täysin erilainen kuin omani. 

Lapseni ovat eläneet koko tähänastisen elämänsä kuumissa maissa. He ovat tottuneet pukemaan päälleen päivästä toiseen shortsit ja t-paidan, eivätkä meinaa millään ymmärtää, että muualla on pukeuduttava useampaan kerrokseen vaatteita. He eivät ajattele, että on käytettävä hyväksi jokainen aurinkoinen päivä - heidän lapsuudessaan riittää aurinkoa ja lämpöä. Lapseni osaavat laittaa päälle ilmastointilaitteet ja tuulettimen ja säätää niitä sään mukaan. Minä en muista lapsena koskaan edes nähneeni ilmastointilaitetta enkä kai tuuletintakaan. 

Suomen vuodenajat ovat lapsilleni siltä osin tutut, että he ovat kaikki ehtineet käydä Suomessa jokaiseen vuodenaikaan. He eivät kuitenkaan ole viikosta ja kuukaudesta toiseen liukastelleet aamun ja illan pimeydessä kotoa päiväkotiin ja kouluun ja takaisin. He eivät tiedä kuinka pitkä on Suomen kevät, kuinka lumeen ehtii kyllästyä moneen kertaan ennen kuin se viimein sulaa kokonaan pois, kuinka kauan kestääkään puiden vihertyminen. Heille suomalainen meri- ja järvivesi on läpi koko kesän liian kylmää ja sumeaa. He eivät tunnista elokuisesta ilmasta syksyn tuoksua.

Kerran vuodessa koko koulu syö yhdessä sudanilaisen aamiaisen. Lapsilla on silloin lupa pukeutua kansallispukuihin koulupuvun sijaan.


Minä puin aikoinaan kouluun päälle mitä halusin, kun taas lapseni käyvät tällä hetkellä koulua koulupuvuissa. Oman lapsuuteni koulu ei ollut yhtä kokonaisvaltainen kokemus eikä vienyt arjesta näin valtavan suurta osaa. Lapsuuteni koulussa ei kilpailtu jatkuvasti kaikesta enkä ainakaan minä tavallisesti tiennyt muita kuin omat koetulokseni, ehkä kaverin tuloksen jos tämä sattui sen kertomaan minulle. Täällä koko luokka tietää jo hyvin pienestä alkaen mitä kukin luokalla osaa ja hallitsee. Menestyminen on lasteni koulussa ensiarvoisen tärkeää.

Asuin lapsuuteni kerrostaloissa Helsingissä. Meillä ei ollut omaa autoa vaan kuljimme jalan, pyörällä, raitiovaunulla, bussilla. Alaluokkalaisesta asti olin iltapäivisin yksin kotona siihen asti kun sisko tuli koulusta tai vanhemmat töistä kotiin. Se oli minusta ihan tavallista enkä muista tunteneeni oloani kotona yksinäiseksi. Minulla oli lemmikkinä ensin marsu ja sittemmin gerbiilejä. 

Lapseni asuvat tällä hetkellä pienen juna-aseman kokoisessa talossa keskellä valtavaa Khartumia. Pihaamme ympäröi korkea muuri jota koristaa piikkilanka-aita, portilla päivystää läpi vuorokauden vartija. Lasteni lemmikkejä ovat kolme entistä kulkukoiraa ja nykyään myös pieni kulkukissanpoikanen. Me liikumme omalla autolla kaikkialle, arkipäivisin vieläpä autonkuljettajan kyydissä. Lapseni eivät juuri koskaan ole missään yksin ilman aikuista. Aika ajoin olemme yrittäneet viime vuosina jättää yhdeksänvuotiasta joksikin tunniksi itsekseen, että hänestä kasvaisi edes jollain tapaa tältä osin suomalainen. Seitsemänvuotias ei kuitenkaan vielä ole viettänyt koskaan aikaa kotona itsekseen. 

Torstaisin koululla on yhteinen aamunavaus, toisinaan se pidetään ulkona koulun amfiteatterissa. Tällä kertaa esiintyjät saivat istua katsomossa ja yleisölle oli laitettu tuolit näyttämön puolelle.


Minä kasvoin 1970-80-luvun Suomessa missä melkein kaikki näyttivät samalta kuin minäkin: vaaleatukkaiselta ja vaaleaihoiselta. Opiskelin koulussa ensimmäisenä vieraana kielenä kolmannelta luokalta eteenpäin ruotsia, viidenneltä luokalta englantia, yläasteella hetken verran ranskaa. Muutin lapsena kertaalleen yhdestä kaupunginosasta toiseen mutta jatkoin muuton jälkeen samassa koulussa. 

Omat lapseni ovat vaihtaneet koulua, maata ja mannertakin ja edessä on näillä näkymin useampia vastaavia kansainvälisiä muuttoja. Lasteni ystävät ovat kotoisin eri puolilta maailmaa ja edustavat monia eri kansallisuuksia, kulttuureita ja uskontokuntia. Monikulttuurisuus on lapsillemme arkipäiväistä ja itsestäänselvää. Lapseni ovat itsekin monikulttuurisia suomalaisitalialaisia ja heidän arkeensa kuuluu päivittäin kolme kieltä: englanti, suomi ja italia. Kolmen kotikielen lisäksi kaikki kolme opiskelevat arabiaa koulussa, myös nelivuotias.

Nelivuotiaana olin itse toista vuotta yksityisessä päiväkodissa joka oli perustettu vapaan kasvatuksen ideologian pohjalle. Leikin ja tohelsin ja nautin päiväkodin mahtavasta ilmapiiristä päivät pitkät. En muista, että meille olisi siinä vaiheessa edes leikin lomassa opetettu kirjaimia tai numeroita. Nelivuotias nuorimmaiseni on toisaalta kuulemma tällä viikolla koulussa harjoitellut t-kirjainta. Ensi kouluvuonna kun tyttönen on viisivuotias lukemista aletaan harjoitella ihan tosissaan. Minä opin aikoinaan lukemaan omia aikojani esikouluikäisenä. Omia lapsiani on kaikkia alettu koulussa opettamaan lukemaan jo ennen kuin he ovat olleet vielä asiasta erityisen kiinnostuneita. 

Aloitin itse ensimmäisen varsinaisen harrastukseni pianonsoiton kahdeksanvuotiaana. Omat lapseni ovat aloittaneet harrastamaan paljon minua varhemmin. Nelivuotiaskin käy nykyisin kaksi kertaa viikossa balettitunneilla.

Ratsastustunnit vievät toisinaan Niilin rannalle.


Sen lisäksi, että he ovat asuneet jo useammassa maassa lapseni ovat matkustelleet eri puolilla maailmaa. He osaavat kulkea maailman lentokentillä ja istua kauniisti pitkänkin lentomatkan ajan. Heillä on kokemusta myös bisnesluokan mukavuuksista. Itse en ollut heidän iässään matkustanut ollenkaan yhtä laajasti ja bisnesluokkaan päädyin ensimmäisen kerran elämässäni vasta päälle kolmekymppisenä. Minä vietin lapsuuteni kesälomat ihanassa kesäkollektiivissamme ja muut lomat pääasiassa kotosalla. Alle kymmenvuotiaana olin itse matkustanut Ruotsiin ja Norjaan. En tarkkaan muista kuinka monessa maassa omat lapseni ovat jo käyneet, mutta on niitä yhdeksänvuotiaalle esikoiselle tässä vaiheessa kai kertynyt jo yli parisenkymmentä. 

Olen sinänsä hyväksynyt sen, että lasteni lapsuudesta ei tule missään määrin samanlaista kuin omani. Mutta ihan helppoa ei aina ole omista lähtökohdistani ymmärtää heidän kasvuympäristöään. Aika ajoin toivoisin kovasti voivani antaa heille edes vähän oman lapsuuteni kasvurauhasta. Haluaisin erityisesti suojella heitä korkeilta odotuksilta ja kilpailuhenkisyydeltä, kiirehtimisen sijaan opettaa heitä pysähtymään, kovien arvojen sijaan korostaa pehmeitä arvoja kuten toisten huomioonottamista. Toisaalta yritän toki myös itse joustaa ja parhaani mukaan elää tässä ja nyt, näissä olosuhteissa. Haluan pitää mieleni avoinna erilaisille tavoille kasvaa ja elää. Ei ehkä ihme, että tässä kaiken keskellä minua aika usein väsyttää!