lauantai 3. helmikuuta 2018

Silloin ja nyt

Kun esikoinen oli vielä vauva minulla oli toiveissa yrittää antaa lapsilleni mahdollisimman suomalainen lapsuus. Melko pian ymmärsin toiveeni mahdottomuuden. Lasteni lapsuudesta on muodostunut aika lailla kaikin puolin täysin erilainen kuin omani. 

Lapseni ovat eläneet koko tähänastisen elämänsä kuumissa maissa. He ovat tottuneet pukemaan päälleen päivästä toiseen shortsit ja t-paidan, eivätkä meinaa millään ymmärtää, että muualla on pukeuduttava useampaan kerrokseen vaatteita. He eivät ajattele, että on käytettävä hyväksi jokainen aurinkoinen päivä - heidän lapsuudessaan riittää aurinkoa ja lämpöä. Lapseni osaavat laittaa päälle ilmastointilaitteet ja tuulettimen ja säätää niitä sään mukaan. Minä en muista lapsena koskaan edes nähneeni ilmastointilaitetta enkä kai tuuletintakaan. 

Suomen vuodenajat ovat lapsilleni siltä osin tutut, että he ovat kaikki ehtineet käydä Suomessa jokaiseen vuodenaikaan. He eivät kuitenkaan ole viikosta ja kuukaudesta toiseen liukastelleet aamun ja illan pimeydessä kotoa päiväkotiin ja kouluun ja takaisin. He eivät tiedä kuinka pitkä on Suomen kevät, kuinka lumeen ehtii kyllästyä moneen kertaan ennen kuin se viimein sulaa kokonaan pois, kuinka kauan kestääkään puiden vihertyminen. Heille suomalainen meri- ja järvivesi on läpi koko kesän liian kylmää ja sumeaa. He eivät tunnista elokuisesta ilmasta syksyn tuoksua.

Kerran vuodessa koko koulu syö yhdessä sudanilaisen aamiaisen. Lapsilla on silloin lupa pukeutua kansallispukuihin koulupuvun sijaan.


Minä puin aikoinaan kouluun päälle mitä halusin, kun taas lapseni käyvät tällä hetkellä koulua koulupuvuissa. Oman lapsuuteni koulu ei ollut yhtä kokonaisvaltainen kokemus eikä vienyt arjesta näin valtavan suurta osaa. Lapsuuteni koulussa ei kilpailtu jatkuvasti kaikesta enkä ainakaan minä tavallisesti tiennyt muita kuin omat koetulokseni, ehkä kaverin tuloksen jos tämä sattui sen kertomaan minulle. Täällä koko luokka tietää jo hyvin pienestä alkaen mitä kukin luokalla osaa ja hallitsee. Menestyminen on lasteni koulussa ensiarvoisen tärkeää.

Asuin lapsuuteni kerrostaloissa Helsingissä. Meillä ei ollut omaa autoa vaan kuljimme jalan, pyörällä, raitiovaunulla, bussilla. Alaluokkalaisesta asti olin iltapäivisin yksin kotona siihen asti kun sisko tuli koulusta tai vanhemmat töistä kotiin. Se oli minusta ihan tavallista enkä muista tunteneeni oloani kotona yksinäiseksi. Minulla oli lemmikkinä ensin marsu ja sittemmin gerbiilejä. 

Lapseni asuvat tällä hetkellä pienen juna-aseman kokoisessa talossa keskellä valtavaa Khartumia. Pihaamme ympäröi korkea muuri jota koristaa piikkilanka-aita, portilla päivystää läpi vuorokauden vartija. Lasteni lemmikkejä ovat kolme entistä kulkukoiraa ja nykyään myös pieni kulkukissanpoikanen. Me liikumme omalla autolla kaikkialle, arkipäivisin vieläpä autonkuljettajan kyydissä. Lapseni eivät juuri koskaan ole missään yksin ilman aikuista. Aika ajoin olemme yrittäneet viime vuosina jättää yhdeksänvuotiasta joksikin tunniksi itsekseen, että hänestä kasvaisi edes jollain tapaa tältä osin suomalainen. Seitsemänvuotias ei kuitenkaan vielä ole viettänyt koskaan aikaa kotona itsekseen. 

Torstaisin koululla on yhteinen aamunavaus, toisinaan se pidetään ulkona koulun amfiteatterissa. Tällä kertaa esiintyjät saivat istua katsomossa ja yleisölle oli laitettu tuolit näyttämön puolelle.


Minä kasvoin 1970-80-luvun Suomessa missä melkein kaikki näyttivät samalta kuin minäkin: vaaleatukkaiselta ja vaaleaihoiselta. Opiskelin koulussa ensimmäisenä vieraana kielenä kolmannelta luokalta eteenpäin ruotsia, viidenneltä luokalta englantia, yläasteella hetken verran ranskaa. Muutin lapsena kertaalleen yhdestä kaupunginosasta toiseen mutta jatkoin muuton jälkeen samassa koulussa. 

Omat lapseni ovat vaihtaneet koulua, maata ja mannertakin ja edessä on näillä näkymin useampia vastaavia kansainvälisiä muuttoja. Lasteni ystävät ovat kotoisin eri puolilta maailmaa ja edustavat monia eri kansallisuuksia, kulttuureita ja uskontokuntia. Monikulttuurisuus on lapsillemme arkipäiväistä ja itsestäänselvää. Lapseni ovat itsekin monikulttuurisia suomalaisitalialaisia ja heidän arkeensa kuuluu päivittäin kolme kieltä: englanti, suomi ja italia. Kolmen kotikielen lisäksi kaikki kolme opiskelevat arabiaa koulussa, myös nelivuotias.

Nelivuotiaana olin itse toista vuotta yksityisessä päiväkodissa joka oli perustettu vapaan kasvatuksen ideologian pohjalle. Leikin ja tohelsin ja nautin päiväkodin mahtavasta ilmapiiristä päivät pitkät. En muista, että meille olisi siinä vaiheessa edes leikin lomassa opetettu kirjaimia tai numeroita. Nelivuotias nuorimmaiseni on toisaalta kuulemma tällä viikolla koulussa harjoitellut t-kirjainta. Ensi kouluvuonna kun tyttönen on viisivuotias lukemista aletaan harjoitella ihan tosissaan. Minä opin aikoinaan lukemaan omia aikojani esikouluikäisenä. Omia lapsiani on kaikkia alettu koulussa opettamaan lukemaan jo ennen kuin he ovat olleet vielä asiasta erityisen kiinnostuneita. 

Aloitin itse ensimmäisen varsinaisen harrastukseni pianonsoiton kahdeksanvuotiaana. Omat lapseni ovat aloittaneet harrastamaan paljon minua varhemmin. Nelivuotiaskin käy nykyisin kaksi kertaa viikossa balettitunneilla.

Ratsastustunnit vievät toisinaan Niilin rannalle.


Sen lisäksi, että he ovat asuneet jo useammassa maassa lapseni ovat matkustelleet eri puolilla maailmaa. He osaavat kulkea maailman lentokentillä ja istua kauniisti pitkänkin lentomatkan ajan. Heillä on kokemusta myös bisnesluokan mukavuuksista. Itse en ollut heidän iässään matkustanut ollenkaan yhtä laajasti ja bisnesluokkaan päädyin ensimmäisen kerran elämässäni vasta päälle kolmekymppisenä. Minä vietin lapsuuteni kesälomat ihanassa kesäkollektiivissamme ja muut lomat pääasiassa kotosalla. Alle kymmenvuotiaana olin itse matkustanut Ruotsiin ja Norjaan. En tarkkaan muista kuinka monessa maassa omat lapseni ovat jo käyneet, mutta on niitä yhdeksänvuotiaalle esikoiselle tässä vaiheessa kai kertynyt jo yli parisenkymmentä. 

Olen sinänsä hyväksynyt sen, että lasteni lapsuudesta ei tule missään määrin samanlaista kuin omani. Mutta ihan helppoa ei aina ole omista lähtökohdistani ymmärtää heidän kasvuympäristöään. Aika ajoin toivoisin kovasti voivani antaa heille edes vähän oman lapsuuteni kasvurauhasta. Haluaisin erityisesti suojella heitä korkeilta odotuksilta ja kilpailuhenkisyydeltä, kiirehtimisen sijaan opettaa heitä pysähtymään, kovien arvojen sijaan korostaa pehmeitä arvoja kuten toisten huomioonottamista. Toisaalta yritän toki myös itse joustaa ja parhaani mukaan elää tässä ja nyt, näissä olosuhteissa. Haluan pitää mieleni avoinna erilaisille tavoille kasvaa ja elää. Ei ehkä ihme, että tässä kaiken keskellä minua aika usein väsyttää!

12 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen kirjoitus! Meidän lapset on vasta vuoden ja toinen 2,5 vuotias, mutta nämä samat jutut mietityttää jo nyt. Erityisesti tuo eskari opetus, meidän esikoinen oppii jo laskemaan one two three four! Kaikinpuolin ihanaa tällainen monikulttuurinen lapsuus ja aina lämmin shortsikeli, mutta me oltiin ajateltu palata Suomeen kun koulun aloitus ois ajankohtainen, mahtaako tulla aikamoinen kulttuurishokki. Kiitos tästä, oli mukava lukea kokemuksiasi lasten kanssa ulkomailla ja kaikkea hyvää tulevaan koko perheelle 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun lapset ovat pieniä taitaa lopulta olla aika helppo asua melkein missä tahansa. Ja toisaalta sitten mitä isommiksi lapset kasvavat sen enemmän taitaa olla haasteita edessä asui sitten missä vain... Vaikka omien lasteni lapsuus on omaani verrattuna erilainen ja monessa mielessä outokin niin huomaan etten toisaalta osaa oikein kuvitella itseäni elämään missään muussakaan todellisuudessa heidän kanssaan. Kansainväliset yksityiskoulut eivät ole minun oma paikkani mutta lasteni paikka se toisaalta kyllä on ja siihen maailmaan kaikkinensa he ovat kasvaneet ja tottuneet.

      Meidän lapset ovat kaikki kolme innostuneita Suomesta mutta uskoisin, että heille ainakin olisi lopulta aika kova paikka muuttaa asumaan Suomeen siinä kuin minne vain muuallekin - heille kun Suomi ei ole koskaan ollut oikea pysyvä kotimaa vaikka tuttu ja tärkeä paikka onkin. Voisin kuvitella, että jonkinlaiseen kulttuurishokkiin on hyvä varautua muutti sitten minnepäin maailmaa hyvänsä.

      Kiitos kommentista ja hyvää jatkoa myös teille!

      Poista
  2. Mukava postaus! Lastenne lapsuus on kyllä monella tapaa varsin erilainen kuin omasi. Toisaalta myös Suomessa asuvien lasten elämä on nykyään kovin erilaista kuin meidän elämämme lapsena. Jotenkin hirvittää se, miten suurta osaa tietotekniset laitteet näyttelevät suomalaisten lasten elämässä. Toki laitteissa on paljon hyvääkin, mutta lapsuus ilman kännyköitä ja tabletteja oli jotenkin hitaampaa ja viattomampaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin. Tietotekniikka on todellakin kehittynyt valtavasti meidän lapsuudestamme! Täällä näissä olosuhteissamme pystymme itse asiassa ehkä pitämään siltä osin vähän paremmin kiinni lapsuuden viattomuudesta. Omilla isommilla lapsillani on kyllä koulussa käytössä iPadit mikä herättää minussa kaikennäköisiä ajatuksia... Mutta kännyköitä lapseni eivät tule varmaankaan saamaan kuin vasta joskus teini-iässä sillä tälläisissa asuinolosuhteissa niille ei ole tarvetta - lapset ovat joka tapauksessa lähes koko ajan jonkun aikuisen puhelimen lähettyvillä eivätkä siksi onneksi tarvitse omia.

      Tästä jäi pois myös se kuinka itse kasvoin maassa missä esimerkiksi sähkökatkot ovat melko epätavallisia kun taas lapsemme ovat hyvin tottuneita siihen, että pulaa on ihan näistä perusasioista kuten sähköstä ja vedestä. He pärjäävät tarvittaessa ilman sähköä, vettä ja esimerkiksi toimivaa internetyhteyttä ja heidän elämänsä on sillä tapaa ehkä tavallaan vähän länsimaista elämää yksinkertaisempaa ja hitaampaakin.

      Poista
  3. Ihana kirjoitus! Omien lasten lapsuus on tosiaan erilainen kuin oma lapsuus silloin, tosin meillä se on niinpäin että lapset eivät tiedä koulutovereittensa arvosanoja, mutta mun koulussa Helsingissä vertailu oli armotonta ja jokainen tiesi kaikkien arvosanat. Jos joku kieltäytyi kertomasta tiedettiin yleisesti että huonosti oli mennyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun koulussani Helsingissä keskityttiin oman muistikuvani mukaan onneksi ihan muihin juttuihin kuin arvosanoihin, omiin tai muiden. On myös kyllä ihan mahdollista, että en vain itse ollut muiden koulumenestyksestä kiinnostunut enkä siksi edes huomannut mahdollisia keskusteluja aiheesta! Täällä ilmapiiri on joka tapauksessa toisenlainen, siitä pitävät huolen ihan vain jo kunnianhimoiset vanhemmat... Ja koulun mottohan siis on "opiskelijoita tänään, johtajia huomenna" eli odotukset ovat myös koulun puolelta melko korkealla. Ilokseni ja helpotuksekseni lapseni alkavat kyllä uskoa ja ymmärtää, että minun vuokseni ei ainakaan tarvitse koulussa pärjätä mitenkään erityisen erinomaisesti. Itsensä vuoksihan he koulua käyvät eivätkä meidän vanhempien.

      Poista
  4. Huippupostaus (totta kai)! Ja tosiaan myös paljon omassa mielessä pyörinyt aihe, kun omilla lapsilla taas on runsaasti vertailukohtaa ja heidän kanssaan usein itsekin analysoin (vaikkei aina pitäisi) Suomen ja Espanjan eroja. Ja yritän korostaa niitä myönteisiä: 7-vuotiaalle vapaudenmenetys oli tragedia, mutta joka paikassa tarjottavat tikkarit suuri voitto. 3-vuotias ilmoitti tänään, että haluaa asua Espanjassa aina.

    Teidän lapsilla on kyllä hyvin ainutlaatuinen lapsuus. Uskon, että merkittävin tekijä siinä, kuinka kuormittavaa koulu on tai miten muutot heitä muokkaavat olette kuitenkin te vanhemmat, ja jos olet edes puoliksi niin viisas kun kirjoitusten perusteella voi päätellä, lapset ovat onnekaita ja saavat todella hyvät eväät elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti! <3 Etenkin kun viime viikolla (meillä alkoi tästä aamusta taas uusi arkiviikko) mietin muutamaankin kertaan, että on tässä lapsilla pöllö ja lapsellinen äiti... Onneksi joka päivä ja viikko on uusi mahdollisuus. Tarkoitukseni on kyllä kaikilla tavoin yrittää toimia vastavoimana koulun korkeille odotuksille ja tasoittaa muuttojen haasteita.

      Voisin kuvitella, että on vielä hankalampaa kun lapset itsekin tietävät mitä kaikkia eroja onkaan suomalaisen ja muunmaalaisen elämän välillä. Kun näiden erojen pyöritteleminen ihan vain oman pään sisällä on aika ajoin niin kuluttavaa! Meidänkin lapsilla on kyllä melko vahva kuva Suomesta mutta käytännön tuntumaa kuitenkin hyvin paljon teidän lapsia vähemmän. Meidän lapsilla on muun muassa vähän sellainen mielikuva, ettei Suomessa tarvitse käydä koulua kun he itse käyvät siellä aina vain lomailemassa... Mutta vaikka useamman maan välillä eläminen onkin omalla tavallaan raskasta on se kyllä hienoakin, että lapset jo pienestä oppivat selvästi ymmärtämään sen, että on monta erilaista hyvää tapaa elää.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kiitos Lotta! Tämä syntyi osin turhautumisesta nykyisten elinolosuhteiden kummallisuuksiin... Tässä on ollut taas viime viikkoina kaikenlaista. Mutta kuten niin usein käy kirjoittaminen onneksi auttoi tehokkaasti purkamaan turhautumia vaikken niitä tekstissä suoranaisesti sen pitemmin edes käsitellyt.

      Poista
  6. Teidän lapsilla on musta kadehdittavan monikulttuurinen kasvuympäristö, se että oppii konkreettisesti olemaan pienestä asti eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa luonnollisesti on varmasti aika merkittävä lähtökohta. Yksi suuria eroja omassa ja tytön lapsuudessa on sosiaalisuus, siihen tyttö on kasvanut automaattisesti kun taas itse kasvoin aika suljetuissa ympyröissä ja olin todella arka. Kunhan ehdin rustaan itsekin aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vaikea katsoa oikein kunnolla etäältä omia lapsia joten en osaa tarkkaan sanoa mitä kaikkea he ovat tästä kasvuympäristöstään ja kiertolaisuudesta oppineet, mutta olen kyllä vanhempana tosi kiitollinen siitä, että lapset ovat pienestä asti kasvaneet ymmärtämään sen, että ihmisen kansallisuuden tai uskonnon tai alkuperän ylipäätään ei tarvitse vaikuttaa ystävyyteen.

      Minä olin myös aika ujo lapsi ja arvostan näin jälkeenpäin sitä, että sain ollakin ujo ja kaikin puolin juuri sellainen kuin olin. Kasvoin hiljakseen lapsuudessa ja nuoruudessa ujosta reippaammaksi enkä nykyisin pidä itseäni oikeastaan ollenkaan ujona. En ole varma onko lastemme koulussa oikein tilaa ja mahdollisuutta olla ujo. Ainakin siellä tunnutaan arvostavan itsensä esiintuomista enemmän kuin hiljaista hyvää käytöstä. Se on minusta harmi, sillä hiljaisemmilla lapsilla saattaa olla paljonkin viisasta sanottavaa kunhan vain saavat suunvuoron.

      Poista

Kiitos kommentistasi!