perjantai 30. maaliskuuta 2018

Terveisiä hiekkamyrskyn keskeltä

Varhain torstaiaamuna ihmettelin ikkunasta tulvivaa oranssia hämäryyttä. Kun pääsin koirien kanssa pihalle asti ymmärsin, että ilma oli hiekkapölystä oranssinen. Khartumin ylle oli laskeutunut haboob, hiekkamyrsky.
Näkyvyys oli hyvin heikko, tuskin kadun toiselle puolelle asti. Lapsilla oli sattumalta torstaina koululla raportointipäivä, he esittelivät kukin vuorollaan minulle oppimaansa. Koulubussin sijaan menimme siis lapset ja minä koululle autonkuljettajan kyydillä; mies on työmatkalla toisaalla Sudanissa. Ajelimme hitaasti, auton valojen lisäksi hätävalot varalta vilkkuen, että varmasti erottuisimme hiekkasumussa. Hätävalot näkyivät vilkkuvan monessa muussakin autossa.
Hiekkaa ei ollut runsaasti vain ilmassa vaan myös maassa. Ulkona meitä kaikkia yskitti. Hiekkamyrskyn aikaan suositellaan astmaatikkoja ja muita joilla on taipumus hengenahdistukseen pysyttelemään sisätiloissa.
Myös ulkokenkäkokoelmamme sai peitokseen kerroksen hiekkaa.
Hiekkaa ei valitettavasti ollut vain ulkona vaan sitä on myös sisällä - ihan kaikkialla. Poika oli edellisenä iltana jättänyt sohvapöydälle kirjansa. Sen alle oli jäänyt puhdas nelikulmio, mutta muutoin pöydän pinta oli paksun hiekkapölykerroksen peitossa.
Tänään on jo paljon kirkkaampaa, taivas on oranssin sijaan harmaa. Melkein koko aamu meni minulta melkoisen epätoivoiseen yritykseen siivota pölyä erilaisilta tasoilta ja osasta lattioita. Hiekkapölyä ei ole vain pinnoilla vaan myös esimerkiksi lasten lelujen ja kirjahyllyn kirjojen päällä. Kovin tarkkaan en vielä tässä vaiheessa yritäkään siivota sillä arvaan, että saan pyyhkiä samat pinnat viikonlopun aikana useampaan kertaan vielä uudestaan ennen kuin kaikki pöly on taatusti laskeutunut ja taivas on taas tavallisen sininen. 

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Lomalla entisessä kotikaupungissa

Minulla on ollut vuosien varrella koti useammassa eri maassa. Monet kaupungit eri puolilla maailmaa ovat tulleet vähän kerrallaan tutuiksi ja ennen pitkää omiksi. Joistakin kotikaupungeista irtautuminen on ollut raskas ja pitkä prosessi. Oli vaikea jättää taakse niin Helsinki, Bristol ja Lontoo kuin Bryssel ja Belmopankin. Kingstonia, New Yorkia ja Washington DC:tä en toisaalta ole samalla tavalla jäänyt ikävöimään. 

Belmopaniin en vielä ole päässyt toistaiseksi palaamaan, mutta kaikissa muissa entisissä kotikaupungeissani olen käynyt muuton jälkeen ainakin kertaalleen. Viime viikon vietimme Brysselissä, jossa asuin aikoinaan muutaman vuoden. Brysselissä menin naimisiin ja sieltä lähdimme yhdessä maailmalle. Siellä meillä on edelleen perhettä ja ystäviä, vanhoja tuttuja kantapaikkoja, kadut muistoja täynnä.

Kuva rakkaasta kotikadustamme Brysselissä useamman vuoden takaa.


On aina vähän kummallista palata entiseen kotikaupunkiin. Kaupunki tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Kuin unissakävelijä löysin perille vanhoihin tuttuihin paikkoihin mutten toisaalta osaisi neuvoa reittejä kenellekään sillä ne ovat jossain muualla kuin tietoisessa muistissa, jossakin tajunnan tuolla puolen. Oli haikeansuloista kulkea tutuilla kaduilla. Bryssel on minusta kaunis, kun tietää missä kulkea ja mihin katsoa. 

Vanhoilla tutuilla kulmilla on vaikea olla vertaamatta omaa nykyisyyttä siihen elämään josta aikoinaan lähdin eteenpäin. Vähän hämmästyksekseni huomasin, että mielenrauhaa ja onnellisuutta näyttäisi lopulta olevan kuitenkin helpompi tavoitella näissä nykyisissä melkoisen vaativissa olosuhteissani kuin Brysselissä missä käden ulottuvilla on kaikki mitä haluta saattaa. 

Kaunis Bryssel! Tämäkään kuva ei ole viimeviikkoiselta reissulta vaan kesältä monta vuotta sitten.


Brysselissä pienestä kulmakaupastakin löytyi muutamia gluteenittomia tuotteita, isommista kaupoista löytyi kaikkea. Kaupungissa on kaksikin englanninkielistä kirjakauppaa, hyviä ravintoloita, elokuvateattereita. Toisaalta ystäväperheiden pienet lapset ovat siellä arkisin joka päivä kymmenen tuntia päiväkodissa sillä välin kun vanhemmat ovat töissä. Yhteistä aikaa ei tutuilla perheillä arkipäivisin ole montaakaan hetkeä. Oma nelivuotiaani pitää jo viisituntisia esikoulupäiviään pitkinä! 

Olisi ihanaa voida syödä joka aamiaisella avokadoa ja aina halutessani sushia. Mutta sitäkin vielä ihanampaa on voida jakaa arki rauhassa perheen kanssa. Onhan meidänkin arjessamme toki kiirettä - joka aamu kun lapset pitää saada ajoissa koulubussiin, ja taas iltaisin nukkumaanmenoaikaan. Mutta paljon on myös viikossa sellaisia hetkiä kun ei ole kiire mihinkään. Täällä on helppo pysähtyä, hengähtää, pitää mielessä mikä on oikeasti tärkeää. 

Khartumissa on ilmeisen selvää se, että onni koostuu pienistä asioista: onni on hyvä kuppi kahvia kaikessa rauhassa, tai kun kaupasta löytyy pitkästä aikaa parsakaalia tai lampaankyljyksiä, perheen kanssa jaetut hetket, tapaamiset ystävien kanssa. Mielenrauhaa tuo se, että täällä ei auta kuin hyväksyä ympäröivät olosuhteet. On elettävä hetkessä, päivä kerrallaan, iloittava silloin kun internet toimii, ja toisaalta suosiolla hidastettava tahtia silloin kun sähköt katkeavat eikä generaattori hurahdakaan päälle tai kun olosuhteet muuten sitä vaativat. Kun on tarpeen me pärjäämme mainiosti ilman internettiä, jotenkuten ilman sähköä ja vettäkin. Täällä missä elämä ei tarjoa samalla tapaa erilaisia virikkeitä ja häiriötekijöitä kuin länsimaissa on pakko kohdata omat ajatukset ja odotukset, ennakkoluulot ja heikkoudet, ja tulla niitten kanssa sinuiksi.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kiertolaisen kevättunnelmia

Ajatukseni ovat viime aikoina pyörineet neljän vuoden takaisessa muutossa ja rakkaassa Belizessä. Olen ikävöinyt sikäläistä kotiamme ja pihaamme, kävelyreittejä kodin tuntumassa. Minulla on ollut ikävä omaa autoani ja ajelua pääkaupunkikylä-Belmopanissa, ikävä itse ajamista mutta ennen kaikkea kykyä ja vapautta liikkua ihan itsekseni. Olen kaivannut myös tutuille reiteille Belmopanista poispäin: ystävien ravintolaan Cayoon, San Ignacion kaupunkiin, Hopkinsiin ja Placenciaan, entiseen pääkaupunkiin Belize Cityyn. Olen muistellut ihania päiväretkiä ja viikonloppupyrähdyksiä rajan toiselle puolen Guatemalaan ja Meksikoon. Olen miettinyt Belizenvuosien ystäviä joista moni on aina vain minulle läheisempi kuin oikein kukaan täällä Sudanissa. Meillä oli onni asua Belizessä samaan aikaan kuin moni ainutlaatuisen mukava ihminen. Sudanissa ei ole samanlaista taikaa. 

Haikeissa tunnelmissa vanhat muistot ja muistoesineet nousevat uuteen arvoon. Tämän pienen belizeläisen maalauksen saimme vihdoin jokunen viikko sitten laitettua seinälle.


Samaan aikaan kun omat ajatukseni ovat olleet Belizessä, täällä Sudanissa useampi tuttu on alkanut tehdä lähtöä. Joku jo konkreettisemmin, toiset toistaiseksi vasta ajatuksen tasolla. Vaikkemme itse vielä lähdekään täältä minnekään, emme siltikään pysty täysin välttämään kansainvälisten muuttojen tuomia suuria muutoksia omassa elämässämme kun ympärillä ystävät ja tuttavat valmistelevat lähtöä. Huomaan omien ja lasten ystävien kohdalla hakeutuvani enemmän tai vähemmän tietoisesti niiden seuraan joiden uskon olevan täällä vielä ensi syksynäkin. Lähtijöistä irrottaudun vähän kerrallaan jo etukäteen. Jos täytyy valita kahden kahvittelukutsun tai leikkihetken välillä päädyn sinne minne uskon meidän voivan mennä kyläilemään myös ensi vuonna. Läheisemmistä ystävistä toki pidämme tiukasti kiinni viimeiseen asti, heitä nähdään kyllä ennen pitkää taas jossakinpäin maailmaa. Mutta orastavia ystävyyksiä en jaksa kasvattaa jos ero joka tapauksessa häämöttää pian edessäpäin. Kuulostaa karulta, mutta on minulle ehto pärjäämiselle näissä tiuhaan muuttuvissa olosuhteissa.  

Makuuhuoneemme lipaston päällä on sudanilaisia metallikulhoja, mosaiikkityö
jonka tein aikoinaan Jamaikalla, ja kuva miehestä ja minusta yli vuosikymmenen takaa.
Lipaston yllä roikkuu sudanilainen maalaus johon ihastuin paikallisessa taideliikkeessä.
Se tuo minulle yhtä aikaa mieleen niin Sudanin, Lähi-idän kuin Venäjänkin.
Mutta vaikka yritänkin pitää etäisyyttä heihin joiden varaan en tunne voivani luottaa menetyksentunteilta en silti pysty välttymään. Suren jo etukäteen esimerkiksi sitä, että ainakin yksi suosikkiopettajistani kuuluu olevan muuttamassa pois tänä kesänä. Me olemme olleet täällä nyt niin kauan, että melkein koko opettajakunta on ehtinyt tänä aikana jo vaihtua. Vaikka koulu on minulle tässä vaiheessa hyvinkin tuttu paikka, se on toisaalta myös muuttunut valtavasti opettajien ja rehtorin vaihtumisen myötä. 

Tulevat erot ja menetykset tuovat pakostakin mieleen myös ystävät jotka ovat lähteneet täältä jo aikaisemmin. Vanhemman tyttären lähemmistä ystävistä kaksi on muuttamassa tänä kesänä pois. Vielä hän ei osaa surra lähtijöitä mutta viime viikolla kaipasi yhtäkkiä syvästi kahta ystävää jotka muuttivat pois jo vuosia sitten. Olen surullinen lasten puolesta. He ovat joutuneet hyvin varhain kasvokkain suurten menetysten kanssa. Alkuun täällä toivoin, että lapset löytäisivät kaikki ainakin yhden oikein hyvän ystävän. Nykyään yritän päinvastoin kannustaa heitä viettämään aikaa useiden eri luokkakavereiden kanssa ja tönin heitä erityisesti uusien tulokkaiden ja paikallisten lasten seuraan. On lohduttoman surullista kun paras ja ainut kaveri muuttaa pois.

Makuuhuoneemme ikkunassa roikkuu koriste jonka esikoinen teki aikoinaan koulussa Belizessä ja joka koristi makuuhuoneemme ikkunaa jo Belmopanissa.


Tämän vuoden alku on ollut raskas. Ympärillä kuohuu ja kuhisee ja tässä viidennen vuoden kynnyksellä mielessä on muutenkin paljon kaikenlaista. Olenkin nyt viimeiset viikot pyrkinyt ajatuksella rauhoittamaan omaa elämänpiiriä mahdollisimman paljon. Olen vetäytynyt kuoreeni, halunnut viettää aikaa ennen kaikkea oman perheen kesken ja vain hyvin rajoitetusti muiden ihmisten parissa. On tehnyt mieli tehdä kotioloista entistäkin miellyttävämmät, että kotona olisi mahdollisimman hyvä ja helppo viettää kaikessa rauhassa aikaa. Olemme kuluneiden viikkojen aikana hiljakseen järjestäneet lasten huoneita uuteen järjestykseen ja laittaneet lisää tauluja seinälle. 

Niin viime kuin tämäkin viikonloppu kului minulta kokonaisuudessaan kotona. Portista menin viikonlopun aikana ulos vain kertaalleen viemään roskat. Tänään täkäläisen arkiviikon ensimmäisenä päivänä täytyy taas jaksaa lähteä ulos maailmaan, ihmisten ilmoille. Kasvatan koko aamun voimia, että jaksan kuoriutua esiin täältä omasta rauhastani.