maanantai 26. maaliskuuta 2018

Lomalla entisessä kotikaupungissa

Minulla on ollut vuosien varrella koti useammassa eri maassa. Monet kaupungit eri puolilla maailmaa ovat tulleet vähän kerrallaan tutuiksi ja ennen pitkää omiksi. Joistakin kotikaupungeista irtautuminen on ollut raskas ja pitkä prosessi. Oli vaikea jättää taakse niin Helsinki, Bristol ja Lontoo kuin Bryssel ja Belmopankin. Kingstonia, New Yorkia ja Washington DC:tä en toisaalta ole samalla tavalla jäänyt ikävöimään. 

Belmopaniin en vielä ole päässyt toistaiseksi palaamaan, mutta kaikissa muissa entisissä kotikaupungeissani olen käynyt muuton jälkeen ainakin kertaalleen. Viime viikon vietimme Brysselissä, jossa asuin aikoinaan muutaman vuoden. Brysselissä menin naimisiin ja sieltä lähdimme yhdessä maailmalle. Siellä meillä on edelleen perhettä ja ystäviä, vanhoja tuttuja kantapaikkoja, kadut muistoja täynnä.

Kuva rakkaasta kotikadustamme Brysselissä useamman vuoden takaa.


On aina vähän kummallista palata entiseen kotikaupunkiin. Kaupunki tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Kuin unissakävelijä löysin perille vanhoihin tuttuihin paikkoihin mutten toisaalta osaisi neuvoa reittejä kenellekään sillä ne ovat jossain muualla kuin tietoisessa muistissa, jossakin tajunnan tuolla puolen. Oli haikeansuloista kulkea tutuilla kaduilla. Bryssel on minusta kaunis, kun tietää missä kulkea ja mihin katsoa. 

Vanhoilla tutuilla kulmilla on vaikea olla vertaamatta omaa nykyisyyttä siihen elämään josta aikoinaan lähdin eteenpäin. Vähän hämmästyksekseni huomasin, että mielenrauhaa ja onnellisuutta näyttäisi lopulta olevan kuitenkin helpompi tavoitella näissä nykyisissä melkoisen vaativissa olosuhteissani kuin Brysselissä missä käden ulottuvilla on kaikki mitä haluta saattaa. 

Kaunis Bryssel! Tämäkään kuva ei ole viimeviikkoiselta reissulta vaan kesältä monta vuotta sitten.


Brysselissä pienestä kulmakaupastakin löytyi muutamia gluteenittomia tuotteita, isommista kaupoista löytyi kaikkea. Kaupungissa on kaksikin englanninkielistä kirjakauppaa, hyviä ravintoloita, elokuvateattereita. Toisaalta ystäväperheiden pienet lapset ovat siellä arkisin joka päivä kymmenen tuntia päiväkodissa sillä välin kun vanhemmat ovat töissä. Yhteistä aikaa ei tutuilla perheillä arkipäivisin ole montaakaan hetkeä. Oma nelivuotiaani pitää jo viisituntisia esikoulupäiviään pitkinä! 

Olisi ihanaa voida syödä joka aamiaisella avokadoa ja aina halutessani sushia. Mutta sitäkin vielä ihanampaa on voida jakaa arki rauhassa perheen kanssa. Onhan meidänkin arjessamme toki kiirettä - joka aamu kun lapset pitää saada ajoissa koulubussiin, ja taas iltaisin nukkumaanmenoaikaan. Mutta paljon on myös viikossa sellaisia hetkiä kun ei ole kiire mihinkään. Täällä on helppo pysähtyä, hengähtää, pitää mielessä mikä on oikeasti tärkeää. 

Khartumissa on ilmeisen selvää se, että onni koostuu pienistä asioista: onni on hyvä kuppi kahvia kaikessa rauhassa, tai kun kaupasta löytyy pitkästä aikaa parsakaalia tai lampaankyljyksiä, perheen kanssa jaetut hetket, tapaamiset ystävien kanssa. Mielenrauhaa tuo se, että täällä ei auta kuin hyväksyä ympäröivät olosuhteet. On elettävä hetkessä, päivä kerrallaan, iloittava silloin kun internet toimii, ja toisaalta suosiolla hidastettava tahtia silloin kun sähköt katkeavat eikä generaattori hurahdakaan päälle tai kun olosuhteet muuten sitä vaativat. Kun on tarpeen me pärjäämme mainiosti ilman internettiä, jotenkuten ilman sähköä ja vettäkin. Täällä missä elämä ei tarjoa samalla tapaa erilaisia virikkeitä ja häiriötekijöitä kuin länsimaissa on pakko kohdata omat ajatukset ja odotukset, ennakkoluulot ja heikkoudet, ja tulla niitten kanssa sinuiksi.

4 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus!

    Olen huomannut, että länsimaisiin mukavuuksiin ja elämän sujuvuuteen tottunutta vaivaa usein jonkinlainen kyltymättömyys. Mikään ei riitä, ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat melkein maailmanlopuilta. Monelta katoaa hyvinvoinnin keskellä arvostus niitä pieniä onnea ja iloa tuottavia asioita kohtaan, jotka ovat elämässä kuitenkin kaikkein tärkeimpiä.

    Mukavaa viikon jatkoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mietimme lomalla, että kun tottuu hyvään sitä haluaa helposti yhä vain enemmän, kun taas silloin kun ihan perusjutuistakin on puutetta osaa arvostaa hyvinkin pieniä iloja. Sitä on tässä nyt mietitty myös ihan porukalla, että mitenkähän nopeasti sitä tottuu siihen, että kaikki on hyvin ja alkaa odottaa parempaa ja enemmän? Pahaa pelkään, että melko nopeasti... Vaikka Khartumiin ei ollut taaskaan ihan helppoa palata mukavan loman jälkeen, olenkin silti kyllä oikein onnellinen siitä, että asun juuri täällä juuri nyt.

      Oikein hyvää viikon jatkoa sinullekin Satu, ja sujuvaa matkaa ja paluuta Suomeen! <3

      Poista
  2. Tuo länsimaalaisiin mukavuksiin tottuminen on mielenkiintoinen juttu, jonka tajuaa vasta kun on jossain missä niiden puutteeseen joutuu. Tulee hieman huono omatuntokin ja nolo olo kaikesta turhasta valituksesta. Olen huomannut jopa täällä että olen ajautunut kauemmas joidenkin suomalaisten tuttujen todellisuudesta ja heille automaattisesti arkeen kuuluvat asiat eivät olekaan itselle enää sellaisia, kuten vaikka auto, kalliit elektroniset laitteet tms.

    Haluaisin itsekin aina välillä moniin paikkoihin, joissa olen asunut mutta tosiaan sitten mietin että haluanko kuitenkaan nähdä paikkoja, joihin liittyy ihania muistoja, mitä jos se taika katoaakin kun paikka ei täytä niitä odotuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tunnen itseni nykyään hyvinkin usein noloksi ja suorastaan häpeän omia pieniä valituksenaiheitani. Minullahan on ihan kaikkea: suuren osan ajasta sähköä ja juoksevaa vettä ja se generaattorikin. Nekin asiat mitkä tuntuvat itselleni tavalla tai toisella haastavilta näissä olosuhteissa ovat täällä aikamoista yltäkylläisyyttä! Kyllä minut Brysselissäkin pysäytti se kuinka paljon siellä tuntui olevan kodittomia, kuinka monia äitejä pienine lapsineen pyytämässä rahaa. Omat väsyneet jalkani ja keskenään kinaavat lapseni tuntuivat aika pieniltä ongelmilta siihen verrattuna, että jotkut nukkuvat nollakelillä yönsä ulkona... Minäkin tunnen vieraantuneeni tietynlaisesta todellisuudesta aika kauas ja siinäkin mielessä tunnen oman paikkani olevan selkeästi täällä.

      Brysselissä oli ihana käydä. Muutosta on jo niin kauan aikaa (12 vuotta!), ettei sikäläinen todellisuus tunnu enää kovin läheiseltä, ja toisaalta olemme Brysselissä kyläilleet jo monta kertaa aiemminkin muuton jälkeen. Nyt oli omalla kohdallani kulunut monta vuotta edellisestä reissusta ja tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun olin kaupungissa ilman pientä vauvaa ja saatoin siis ihan eri tavalla havannoida ympäristöäni ja kuulostella tunnelmiani kuin mitä vauvojen kanssa. Ensimmäinen reissu vanhaan kotipaikkaan tuntuu minusta aina erityisen haikealta mutta sitten helpottaa. Ja aika auttaa asiaan myös: jos tarpeeksi aikaa on kulunut siitä kun joku paikka on ollut koti sinne tuntuu minusta helpommalta palata vierailijan ominaisuudessa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!