Wednesday, 20 June 2018

Etäältä näkee lähelle

Sudanissa en tavallisesti tunne olevani erityisen etäällä Euroopasta. Matka Sudanista Suomeen ei ole kohtuuttoman pitkä ja kun aikakin on tähän aikaan vuodesta molemmissa maissa sama ei välimatka kahden todellisuuden välillä tunnu Sudanista katsoen niin kauhean pitkältä. 

Khartumin elämämme etäisyys Euroopasta näkyy ja kuuluu kuitenkin perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien ilmeissa ja reaktioissa kun kertaamme kuluneiden kuukausien tapahtumia. Sudanissa ollessamme emme voi vapaasti kertoa kuulumisiamme tai puhua maan tilanteesta sen enempää puhelimitse kuin sähköpostinkaan välityksellä sillä molempia seurataan. Vasta kasvokkain täällä toisaalla voimme siis kertoa läheisillekin laajemmin ja yksityiskohtaisemmin kuluneista kuukausista. 

Samat rajoitukset heijastuvat tietysti myös blogiin. Belizenvuosina totuin kirjoittamaan blogia varsin vapaasti. Sudanissa samaan ei valitettavasti ole mahdollisuutta. Elämästämme Khartumissa voin kirjoittaa vain varsin rajastusti ja tarkkaan harkituin sanoin. Ne muutamat kerrat kun tänä keväänä viittasin blogissa Sudanin polttoainepulaan puolitosissani mietin sulkevatkohan paikalliset viranomaiset blogini. Polttoainepulaa kun ei nimittäin virallisesti ole ollenkaan olemassa. Samasta syystä paljon elämästämme ja ympäristön havainnoinnista Khartumissa rajautuu kokonaan blogin ulkopuolelle. Monista asioista en rohkene tai tunne voivani kirjoittaa ollenkaan. 

Kävimme pari päivää sitten Alpeilla Monte Bianco -vuorella. Maisemat olivat henkeäsalpaavat.


Jo vuosia yksi motoistani on ollut “kaikkeen tottuu”. On suorastaan huolestuttavaa kuinka totta se onkaan! Paljon siitä mikä paikan päällä Khartumissa tuntuu lähes normaalilta ja arkipäiväiseltä kuulostaa omiinkin korviini kummalta ja kamalaltakin kun siitä puhuu täällä ihan toisenlaisessa ympäristössä. Ja toisaalta kaikkea tapahtunutta ei voi sanoin kuvata silloinkaan kun ei tarvitse huolehtia sananvapauden rajoituksista, eivätkä kaikki kokemukset ja tuntemukset välity eteenpäin vaikka niitä miten sanoittaa. 

Mitä enemmän kerromme Euroopaassa elämästämme Khartumissa sen etäämpänä se tuntuu olevan, kaukana toisaalla, ihan toinen maailma. Samalla meistä itsestämmekin tulee vähän kummajaisia erikoislaatuisine kokemuksinemme. Jos meidät on Khartumissa tuomittu elämään melko pitkälti omassa kuplassamme ulkopuolisina ulkomaalaisina niin myös synnyinmaissamme kosketuspintojen puute saa olon välillä tuntumaan melkoisen ulkopuoliselta.

Läheisten kanssa löytyy kyllä onneksi aina yhteinen kieli etäisyydestä ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta. Ja vanhasta tottumuksesta osaamme asettua tuttuihin olosuhteisiin niin Suomessa kuin Italiassakin. Puhelimet ja kannettavat tietokoneet löytävät vanhasta muistista tutut wifiyhteydet ja niinikään me itse uskallamme vanhasta muistista luottaa toimivien nettiyhteyksien varaan, ruokakauppojen laajaan tarjontaan, sähköön ja puhtaaseen hanaveteen vaikka ne eivät kuulukaan elämäämme Khartumissa. En ole kyllä enää ihan varma tuntuuko minusta normaalimmalta, että hanavettä voi tai ei voi juoda, että internet toimii vai takkuilee. 

Huipulla riitti lunta. Lämpötila ihan Monte Blancon huipun tuntumassa oli pari celsiusastetta.


Aikoinaan Jamaikalla opin hurjasti joustavuutta ja kärsivällisyyttä joita kumpaakin kehitin edelleen myös Belizessä, mutta aikaisemmin molempia riitti kuitenkin ennen kaikkea vain sikäläiseen ympäristöön ja elämäntapaan; lomilla Suomessa ihmettelin edelleen entiseen tapaan miksi bussi on minuutin myöhässä tai ärsyynnyin kun kaupasta ei löytynytkään hakemaani. 

Sudan on ollut minulle kova koulu mutta oppi kantaa hedelmää: olen ilokseni huomannut, että olen nykyään paljon rauhallisempi ja parempi kestämään pienempiä ja suurempia vastoinkäymisiä missä sitten olenkin. Ennen kaikkea olen oppinut aikaisempaa paremmin hyväksymään asiat sellaisenaan. Sähkökatko Sudanissa katkaisee ilmastoinnin ja tuulettimet mutta sähkökatkosta hermostuminen tekee olon vain entistäkin kuumemmaksi joten on parasta pysyä rauhallisena ja pitää pää kylmänä. Enää en turhaan viitsi ärsyyntyä vastoinkäymisistä myöskään näissä helpommissa olosuhteissa. Moni asia kyllä vaivaa ja mietityttää mutta ei kuitenkaan saa minua tolaltani. Se perspektiivi minkä olen Sudanissa kuluneiden vuosien aikana omaksunut on tehnyt elämästä kaikin puolin kevyempää ja levollisempaa, silloinkin ja oikeastaan etenkin silloin kun kaikki ei suju odotusten mukaan.

Monte Biancon huippu oli osin pilvien peitossa mutta vaikuttava yhtä kaikki.

Thursday, 14 June 2018

Lomalla

Olemme olleet lomalla nyt pari viikkoa. Tänään nuorimmainen kysyi ensimmäisen kerran koska palataan Sudaniin koirien ja kissan luokse. Ensimmäiset lomapäivät pyörivät ajatukset arjessa, mutta vähitellen ollaan saatu kukin kiinni lomatunnelmasta. 

Lomalla saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. Ellei esikoinen satu herättämään siksi, että haluaa kahdeksalta aamulla matikkaharjoitusohjelman salasanan tai ei löydä päivävaatteitaan mistään.

Italiassa on kaunista nähtävää katsoi sitten minne hyvänsä.
Lomalla Italiassa syödään ja juodaan hyvin, paitsi silloin kun vatsavirus kaataa melkein koko perheen. Yhtäkkiä ei tee mieli pastaa, ei pizzaa, ei edes vitello tonnatoa, piemontelaista herkkualkuruokaa mikä tavallisesti maistuu meistä kaikille. Kun olin itse selvinnyt pahimmasta olisi mieleni tehnyt ennen kaikkea aasialaista ruokaa. 

Lomalla paistaa aina aurinko. Tosin Torinossa ensimmäisen lomaviikon ajan satoi miltei joka päivä. Mutta meillehän se sopii. Sateen ripse ei meitä haittaa vaan päinvastoin ihastuttaa. Lapset suorastaan toivovat, että sataisi enemmän ja päästäisiin käyttämään sateenvarjoja, harvinaista huvia aavikonasukeille. Muutama päivä sitten satoi rakeita ja se oli kokemus sekin, niin kuin myös valtava ukkoskuuro jonka aikana vettä satoi hetken sellaisella voimalla, että pisarat kimmosivat ylöspäin asvaltista.

Uhkaava taivas yhdistettynä Palazzo Carignanon komeaan takaseinään teki minuun eilen vaikutuksen.


Lomalla on aikaa ja tilaisuus lukea. Jo siksikin, että wifiyhteys anoppilassa ei yllä makuuhuoneeseemme asti. Kirjan verran luin viikonloppuna sängyssä mahataudin kourissa naisista jotka ovat muuttaneet asumaan muille maille. Matkalla Suomesta Italiaan olin ehtinyt sitä ennen lukea kokoelman erinomaisia fiktionaalisia tarinoita Yhdysvaltain Keskilännestä. Nyt on kesken kirja italialaisesta lapsuudesta joka ei kyllä ole oikein vielä vienyt minua mennessään. Miehellä on kuten tavallista kesken kolmisen kirjaa. Esikoinen lukee Hobittia, keskimmäinen kirjaa tytöstä jonka äiti on keiju. Nuorimmainen lukisi hänkin mielellään ihan itse mutta tyytyy vielä toistaiseksi kuuntelemaan. Iltalukemisena luen lapsille ääneen Ronja ryövärintytärtä. Englanniksi, sillä mainio suomenkielinen käännös osoittautui heille liian vaikeaksi seurata. 

Minulle on kielitaidon kehittämistäkin tärkeämpää saada jakaa lasten kanssa omat suosikkikirjani, lastenklassikot kuten Ronja. Ronjan englanninkielinen käännös ei kyllä vedä vertoja suomenkieliselle. Jonkun oikein hyvän kohdan olenkin vanhasta muistista kertonut lapsille suomeksikin. Miksvai hää sillai tekkee? muun muassa muistui mieleen lukiessa. Itse tarina tulee joka tapauksessa nyt heillekin tutuksi ja myöhemmin kielitaidon karttuessa he voivat palata halutessaan lukemaan kirjan vielä suomeksikin. 

Kauniita katuja riittää loputtomiin.



Lomalla vietetään aikaa perheen ja ystävien kanssa. Olemme tosin olleet niin väsyneitä ja voipuneita, että yhtäkään ystävää emme ole Italiassa toistaiseksi vielä nähneet. Tänään mennään kuitenkin miehen siskon luokse syömään. Kaikin puolin ihanaa, sillä sisko on mahtava tyyppi ja tekee myös erinomaisen hyvää ruokaa. Sairaudet on toivon mukaan nyt tältä erää sairastettu. Tänään on taivas sininen ja lähes pilvetön ja säätiedotus lupaa hyvää myös tuleville päiville. Suunnitteilla on ystävien näkemisen lisäksi vielä ainakin päiväreissu Alpeille, Mont Blancille.

Saturday, 2 June 2018

Hapuilua kohti lomatunnelmaa

Lasten koulu päättyi tältä kouluvuodelta pari päivää sitten, mutta vielä en ole oikein saanut kiinni lomatunnelmasta. Raskaan kouluvuoden ja kiireisen viimeisen kouluviikon jälkeen tuntuu vaikealta hiljentää tahtia. Kuluneiden kuukausien ja viikkojen aikana ei ole ollut aikaa eikä voimia käsitellä kaikkea tapahtunutta ja nyt mielessä pyöriikin yhdellä kertaa paljon kaikenlaista: miehen syyskuinen malaria, ystävän miehen kuolema marraskuussa, polttoainepula ja muut kevään mittaan muuttuneet olosuhteet. Kaikki tämän vuoden uudet tulokkaat ja tänä kesänä lähtöä tekevät tuttavat ja ystävät sekoittavat myös osaltaan mieltäni. Ja ihan vain viime päivien aikanakin mielen ja sydämen päälle on kerääntynyt taas kaikenlaista.

Viimeisen koulupäivän aattona viime keskiviikkona ystäväni tuli teelle. Ystävä perheineen on kesällä muuttamassa toiseen Afrikan maahan. Joimme teetä ja vaihdoimme kuulumisia, oli mukavaa. Ystäväni lähtiessä nuorimmainen pyysi minua käväisemään yläkertaan. Unohdin hetkeksi lautasellisen keksejä keittiön pöydälle, siitä Pongo-koira ne hotkaisi, lautasen tyhjäksi. Hätäännyin kun tajusin mitä oli tapahtunut. Lautasella oli nimittäin ollut useampi suklaakeksi ja suklaa on koirille myrkyllistä. Oli keskiviikkoiltapäivä, eläinlääkärin vastaanotto aukeaisi vasta myöhään illalla kun Ramadanin ilta-ateria olisi syöty. Ei auttanut kuin odotella ja katsoa mitä tuleman pitää. Onneksi lopulta ei tapahtunut yhtään mitään, Pongo ei ollut saanut syödäkseen liiaksi asti myrkyllistä suklaata. Ehdin kuitenkin olla sydän kurkussa hyvän aikaa.

Yhdeltätoista aamupäivällä viimeisenä koulupäivänä pakkauduimme koulun jumppasaliin jokakeväisiin palkintojuhliin, esikoinen ja vanhempi tytär luokkiensa kanssa, minä tuttujen vanhempien kera. Nuorimmaisen luokkaa ei sentään onneksi juhliin tuotu, he eivät varmastikaan olisi jaksaneet istua tilaisuudessa hiljaa ja rauhassa. Mies taas ei työkiireiltään päässyt mukaan. Juhlatilaisuudessa ovat paikalla kaikki koululaiset ekaluokkalaisista lukiolaisiin. Palkintoja jaetaan kuitenkin vain harvoille ja valituille, parille-kolmelle koululaiselle joka luokkatasolta viidesluokkalaisista ylöspäin. Palkittuja kehutaan runsassanaisesti, yleisön tehtävä on taputtaa ja hurrata. Omasta näkökulmastani tilaisuus on aika eriskummallinen ja voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä koululaisista jotka vuodesta toiseen ovat tilaisuuden yleisönä, jotka joka vuosi yrittävät hekin parhaansa ja pärjäävätkin hienosti, mutta vuosi toisensa jälkeen jäävät kuitenkin ilman erityishuomiota ja julkisia kehuja.

Palkintojuhlista menin hakemaan lapsia luokistaan. Itketti hyvästellä esikoisen ja nuorimmaisen opettajat jotka molemmat ovat muuttamassa pois, toinen Yhdysvaltoihin ja toinen toisaalle Afrikkaan. Liikutuin siitäkin kun selvisi, että vanhemman tyttären luokkatasolta on tytön parhaan ystävän ja toisen hyvän kaverin lisäksi lähdössä yllättäen pois kolme muutakin lasta. Paras ystävä muuttaa Argentiinaan, hyvä kaveri kai Koreaan. Muut siirtyvät onneksi sentään vain toisiin kouluihin täällä Khartumissa, mutta yhtä kaikki eivät kuitenkaan ole enää syksyllä jakamassa yhteistä luokkahuonetta.

Koululta menin yhden ystäväperheen kanssa toisen ystäväperheen luo juhlistamaan yhdessä koulun päättymistä. Oli hyvä viettää aikaa yhdessä ja jakaa ajatuksia, mutta olin ehkä kuitenkin vähän liian väsynyt seuraelämään. 

Ensimmäisenä lomapäivänä perjantaina olo oli tyhjä. Päällimmäisenä mielessä pyörivät kouluasiat ja tunnelmat kuluneen kouluvuoden ajalta eikä lomatunnelmasta ollut tietoakaan. Kun en osannut rauhoittua siivosin sen sijaan tarmokkaasti ja pesin viisi koneellista pyykkiä. Se auttoi vähän selvittämään päätä. Toisaalta siinä siivoillessa ehdin mietiskellä kaikenlaista. Esimerkiksi sitä kuinka neljässäkään vuodessa minulla ei ole täällä Khartumissa oikein omaa yhteisöä. Ihana perhe ja yksittäisiä mainioita ystäviä minulla kyllä on mutta ei kuitenkaan oikein sellaista omaa porukkaa. Tunnen edelleen itseni täällä aika usein yksinäiseksi. Belizessä ympärilleni oli neljässä vuodessa ehtinyt muotoutua tiivis yhteisö, tänne sellaista ei taida kehittyä koskaan.

Toisena lomapäivänä heräsin vähän rauhallisemmalla ja paremmalla mielellä, mutta tunteet ovat ehtineet iltapäivään mennessä heittää tänäänkin äärestä toiseen. Toivon, että kolmas lomapäivä olisi yhä taas vähän parempi päivä ja vihdoin avaisi oven lomatunnelmaan.