lauantai 2. kesäkuuta 2018

Hapuilua kohti lomatunnelmaa

Lasten koulu päättyi tältä kouluvuodelta pari päivää sitten, mutta vielä en ole oikein saanut kiinni lomatunnelmasta. Raskaan kouluvuoden ja kiireisen viimeisen kouluviikon jälkeen tuntuu vaikealta hiljentää tahtia. Kuluneiden kuukausien ja viikkojen aikana ei ole ollut aikaa eikä voimia käsitellä kaikkea tapahtunutta ja nyt mielessä pyöriikin yhdellä kertaa paljon kaikenlaista: miehen syyskuinen malaria, ystävän miehen kuolema marraskuussa, polttoainepula ja muut kevään mittaan muuttuneet olosuhteet. Kaikki tämän vuoden uudet tulokkaat ja tänä kesänä lähtöä tekevät tuttavat ja ystävät sekoittavat myös osaltaan mieltäni. Ja ihan vain viime päivien aikanakin mielen ja sydämen päälle on kerääntynyt taas kaikenlaista.

Viimeisen koulupäivän aattona viime keskiviikkona ystäväni tuli teelle. Ystävä perheineen on kesällä muuttamassa toiseen Afrikan maahan. Joimme teetä ja vaihdoimme kuulumisia, oli mukavaa. Ystäväni lähtiessä nuorimmainen pyysi minua käväisemään yläkertaan. Unohdin hetkeksi lautasellisen keksejä keittiön pöydälle, siitä Pongo-koira ne hotkaisi, lautasen tyhjäksi. Hätäännyin kun tajusin mitä oli tapahtunut. Lautasella oli nimittäin ollut useampi suklaakeksi ja suklaa on koirille myrkyllistä. Oli keskiviikkoiltapäivä, eläinlääkärin vastaanotto aukeaisi vasta myöhään illalla kun Ramadanin ilta-ateria olisi syöty. Ei auttanut kuin odotella ja katsoa mitä tuleman pitää. Onneksi lopulta ei tapahtunut yhtään mitään, Pongo ei ollut saanut syödäkseen liiaksi asti myrkyllistä suklaata. Ehdin kuitenkin olla sydän kurkussa hyvän aikaa.

Yhdeltätoista aamupäivällä viimeisenä koulupäivänä pakkauduimme koulun jumppasaliin jokakeväisiin palkintojuhliin, esikoinen ja vanhempi tytär luokkiensa kanssa, minä tuttujen vanhempien kera. Nuorimmaisen luokkaa ei sentään onneksi juhliin tuotu, he eivät varmastikaan olisi jaksaneet istua tilaisuudessa hiljaa ja rauhassa. Mies taas ei työkiireiltään päässyt mukaan. Juhlatilaisuudessa ovat paikalla kaikki koululaiset ekaluokkalaisista lukiolaisiin. Palkintoja jaetaan kuitenkin vain harvoille ja valituille, parille-kolmelle koululaiselle joka luokkatasolta viidesluokkalaisista ylöspäin. Palkittuja kehutaan runsassanaisesti, yleisön tehtävä on taputtaa ja hurrata. Omasta näkökulmastani tilaisuus on aika eriskummallinen ja voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä koululaisista jotka vuodesta toiseen ovat tilaisuuden yleisönä, jotka joka vuosi yrittävät hekin parhaansa ja pärjäävätkin hienosti, mutta vuosi toisensa jälkeen jäävät kuitenkin ilman erityishuomiota ja julkisia kehuja.

Palkintojuhlista menin hakemaan lapsia luokistaan. Itketti hyvästellä esikoisen ja nuorimmaisen opettajat jotka molemmat ovat muuttamassa pois, toinen Yhdysvaltoihin ja toinen toisaalle Afrikkaan. Liikutuin siitäkin kun selvisi, että vanhemman tyttären luokkatasolta on tytön parhaan ystävän ja toisen hyvän kaverin lisäksi lähdössä yllättäen pois kolme muutakin lasta. Paras ystävä muuttaa Argentiinaan, hyvä kaveri kai Koreaan. Muut siirtyvät onneksi sentään vain toisiin kouluihin täällä Khartumissa, mutta yhtä kaikki eivät kuitenkaan ole enää syksyllä jakamassa yhteistä luokkahuonetta.

Koululta menin yhden ystäväperheen kanssa toisen ystäväperheen luo juhlistamaan yhdessä koulun päättymistä. Oli hyvä viettää aikaa yhdessä ja jakaa ajatuksia, mutta olin ehkä kuitenkin vähän liian väsynyt seuraelämään. 

Ensimmäisenä lomapäivänä perjantaina olo oli tyhjä. Päällimmäisenä mielessä pyörivät kouluasiat ja tunnelmat kuluneen kouluvuoden ajalta eikä lomatunnelmasta ollut tietoakaan. Kun en osannut rauhoittua siivosin sen sijaan tarmokkaasti ja pesin viisi koneellista pyykkiä. Se auttoi vähän selvittämään päätä. Toisaalta siinä siivoillessa ehdin mietiskellä kaikenlaista. Esimerkiksi sitä kuinka neljässäkään vuodessa minulla ei ole täällä Khartumissa oikein omaa yhteisöä. Ihana perhe ja yksittäisiä mainioita ystäviä minulla kyllä on mutta ei kuitenkaan oikein sellaista omaa porukkaa. Tunnen edelleen itseni täällä aika usein yksinäiseksi. Belizessä ympärilleni oli neljässä vuodessa ehtinyt muotoutua tiivis yhteisö, tänne sellaista ei taida kehittyä koskaan.

Toisena lomapäivänä heräsin vähän rauhallisemmalla ja paremmalla mielellä, mutta tunteet ovat ehtineet iltapäivään mennessä heittää tänäänkin äärestä toiseen. Toivon, että kolmas lomapäivä olisi yhä taas vähän parempi päivä ja vihdoin avaisi oven lomatunnelmaan.


4 kommenttia:

  1. Tunteiden vuoristorataa siis, sekin väsyttää kun sydämen päällä on paljon. Joissakin paikoissa vain ei sitä omaa porukkaa löydy, tiedän sen hyvin kokemuksesta ja osaan iloita nyt kun olen paikassa jossa se löytyi. Eİ niitä läheisiä montaa tarvita mutta sen verran että on niitä jotka jakavat sen saman arjen ja tunteet ja jaksavat kuunnella. Loppurutistukseen voimia, kohta pääsette lomalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuoristorataa ovat todellakin olleet nämä viimeiset päivät ja monessa mielessä ihan tämä koko vuosi. Paljon oli mielessä purettavaa, mutta tänään onneksi tuntuvat palaset mielessä alkavan loksahdella hiljakseen paikoilleen. Eilen illalla meillä oli ystäviä kylässä, tehtiin yhdessä ruokaa ja syötiin ja juteltiin, ja se teki kyllä hyvää. Yksittäisiä ihania ihmisiä ja kivoja pariskuntia minulla on täällä kyllä onneksi ystävinä useampia, mutta jotenkin ja jostain syystä vain jumituin tuossa viikonloppuna ajatukseen yhteisöstä. Siksi kai, että tämä on aika yhteisökeskeinen paikka, on brittien ja ranskankielentaitoisten ja useampien eri maiden kansalaisten omat kuviot ja piirit kuin myös eri uskontokuntien edustajien yhteisöjä. Skandiyhteisökin täältä löytyy. Minä en vain tunne itseäni osaksi oikein mitään täkäläistä yhteisöä ja välillä se joukkoonkuulumattomuus tuntuu nousevan enemmän pintaan ja surettaa. Toisaalta silloin kun on omia kivoja ihmisiä ympärillä muistuu taas mieleen juuri tuo, ettei niitä läheisiä ihmisiä lopulta monia tarvita.

      Hyvää kesäkuun alkua Izmiriin!

      Poista
  2. Niinhän se on, että emme ole mitään koneita. Ei auta, vaikka teoriassa tietäisi, että loma alkaa tietyllä kellonlyömällä. Jos mieli ei ole vielä ehtinyt mukaan, on turha kuvitella heittäytyvänsä päistikkaa lomamoodiin.

    Olet oikeassa: vain muutamakin läheinen ihminen riittää. Sitä paitsi omaakin aikaa riittää paremmin jaettavaksi, kun sitä ei tarvitse hajottaa ympäriinsä sinne tänne.

    Onnellisia lomapäiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljakseen alan saada lomatunnelmasta kiinni, nyt kun lomaa on kestänyt viikon verran. Muun muassa päiväunet ja hyvä ruoka on olleet avuksi! Nyt ollaan jo Italiassa ja sateinen sääkin oikeastaan suorastaan auttaa rauhoittumaan.

      Hyvää kesän alkua!

      Poista

Kiitos kommentistasi!