Sunday, 30 September 2018

Skippyn tarina

Niihin aikoihin kun esikoinen täytti neljä, vanhempi tytär ei ollut vielä kahta eikä nuorimmaisesta ollut vielä tietoakaan, lapset ja minä aloitimme Belizessä ratsastustunnit. Alunperin vain poika ratsasti mutta myös tyttö innostui hevosista heti ja lopulta minäkin halusin nousta ratsaille. 

Ystävillämme on ravintola alle tunnin ajomatkan päässä Belmopanista. Ravintola on luonnonhelmassa, rakennuksessa ei ole lainkaan seiniä vaan se on joka puolelta auki ympäröivään sademetsään. Ravintolan yhteydessä oli niihin aikoihin talli ja sen edustalla kenttä jossa ratsastustunnit pidettiin. Silloin tällöin pääsimme poika ja minä ratsastamaan myös sademetsään. Se oli jotakin se. 

Ystäviemme ravintola Belizessä valmiina ottamaan vastaan asiakkaita.
Nelivuotias esikoinen ja kaksivuotias tytär tervehtimässä hevosia ravintolan tallilla.
Hevostyttö jo pienestä asti.
Ratsastustuntien jälkeen pysähdyimme poikkeuksetta ravintolaan syömään ja juttelemaan omistajapariskunnan ja muiden ruokailijoiden kanssa. Ystäviemme ravintola on Belizeä parhaimmillaan: siellä tuntui aina kuin olisimme tulleet toiseen kotiin. Meidät otettiin vastaan kuin kauankaivatut perheenjäsenet. Omistajien lisäksi myös tarjoilijoista ja monista muista asiakkaista oli ajan kanssa tullut tuttuja. Ravintoloitsijoiden suloiset koirat kulkivat ravintolan ympäristössä tai pyörivät pöytien alla; ratsastustuntien ajan niiden seurassa kulki myös ratsastuksenopettajan pieni koira.

Erään kerran kun tulimme ratsastustunnille oli ravintolassa meitä vastassa vieras harmaa koira. Se oli niin arka, että lähes ryömi maata pitkin, mutta rohkeni tulla nuuhkimaan kättäni kun oikein pyysin. Koira oli reteämpi leikeissään ratsastuksenopettajan koiran kanssa. 

Harmaa koira leikkimässä ratsastuksenopettajan koiran kanssa.
Ystävämme kertoivat, että koira oli ilmaantunut tallille ihan yllättäen. He olivat tulleet kotiin ja löytäneet sen kiinnitettynä ravintolan edustalta. Koirassa oli melkoisen paljon heidän koiriensa näköä. En ajatellut asiaa silloin sen enempää, mutta näin jälkikäteen arvaan, että heidän uroskoiransa reviiri oli melkoisen laaja ja koira oli käynyt aloittamassa pentueen sinne, toisen tänne. Vaikka ihan ravintolan lähistöllä ei ollut muuta asutusta, jonkun matkan päässä oli kuitenkin muutamia taloja. 

Ravintoloitsijaystävämme kutsuivat harmaata koiraa Skippy Jackiksi. Monta viikkoa ajattelinkin sen nimen vuoksi olevan poikakoira. Vasta siinä vaiheessa kun ystävämme iloisina kertoivat oman tyttökoiransa olevan tiineenä tuli yhtäkkiä mieleeni kysyä oliko Skippy tyttö vai poika. Kun paljastui, että se oli tyttökoira minussa heräsi huoli, että silläkin olisi kohta pentue hoidettavanaan. Ystävämme ruokkivat Skippy Jackiä omien koiriensa ohessa, mutta se oli kuitenkin silti ensisijaisesti kulkukoira, pitkälti oman onnensa nojassa. Hiljakseen oli myös paljastunut, että Skippy Jack oli lähes tai kokonaan kuuro. Kuuroutensa vuoksi se nukkui tavattoman syvästi ja oli meinannut useamman kerran jäädä tallin hevosten jalkoihin kun ei ollut kuullut niiden tuloa.

Skippy Jack.
Ehdotin miehelleni, että me veisimme Skippy Jackin eläinlääkärille steriloitavaksi ennen kuin sekin alkaisi odottaa pentuja. Se voisi toipua meillä kaikessa rauhassa ja palata sitten tallille asumaan. Niin miehelleni kuin ystävillemmekin idea sopi oikein hyvin ja heti seuraavana viikonloppuna toimme pelästyneen koiran kanssamme tallilta kotiin.

Skippy Jackiä pelotti tulla sisälle taloon koska se oli aina ollut ulkokoira. Toisia koiriamme se ei niinkään vierastanut, ja nekin suhtautuivat siihen uteliaan ystävällisesti. 

Olimme varanneet Skippy Jackille eläinlääkäriltä sterilisaatioajan. Toimenpiteestä tuli lopulta monimutkaisempi koska ikävä kyllä Skippy olikin jo tiineenä. Eläinlääkäri tiesi meidän kertomustemme pohjalta koiran ja sen pentujen taustan ja arvioi Skippy Jackin olevan vasta vuoden vanha. Pennuilla ei olisi ollut suuria mahdollisuuksia selviytyä joten armollisin teko oli abortoida ne. Onneksi niin, koska en tiedä mitä olisimme tehneet jos meillä olisikin yhtäkkiä ollut hoidossa odottava äitikoira!

Skippy Jack toipui sterilisaatiosta hyvin. Sen olisi voinut hyvin jo seuraavana viikonloppuna viedä takaisin tallille. Miestäni kuitenkin huolestutti, että Skippy Jack jäisi tallilla hevosten jalkoihin. Hänestä kolme koiraa menisi meillä siinä kuin kaksikin. Minua vähän hermostutti ajatus kolmen koiran laumasta ja muutenkin tunsin sitä samaa innostuksensekaista pakokauhua mikä aina nousee mieleeni kun otamme kotiin uuden eläimen. Mutta niin Skippy Jack kuitenkin jäi taloon. Sen nimi lyheni meillä Skippyksi ja vähän kerrallaan sen valkoiseen taittanut turkki tummeni lähes kokonaan mustaksi.

Skippy tytön kanssa piirtelemässä Belizen kodissamme.
Samaisen vanhemman tyttären kanssa Sudanin kodin edustalla.
Skippy on kolmesta koirastamme lempein ja helpoin. Se haluaa ennen kaikkea olla mieliksi ja totella, kunhan vain ymmärtää mitä me toivomme siltä. Koska kuuroa koiraa ei voi sanoin ohjata tai komentaa meidän ja Skippyn on täytynyt opetella yhteisiä viittomia. Skippy tarkkailee käsimerkkien lisäksi myös tarkasti kahden muun koiran toimia ja muita merkkejä siitä mitä ollaan tekemässä seuraavaksi. Skippy käy nukkumaan sellaisiin paikkoihin mistä pystyy varmasti havaitsemaan jos jotakin tapahtuu. Se esimerkiksi nukkuu usein aamuisin ihan oven edessä, että tietää milloin on aika paukata pihalle. Koska Skippy on kuuro se ei pelkää ukkosta tai muita kovia ääniä. Se on siksi ollut Pongolle alusta asti tärkeä terapiakaveri: Pongoa näyttää selvästi rauhoittavan se, ettei Skippy tärise ja säiky ukkosta. Poppykin on suhteellisen rauhallinen ukonilmalla ja ilotulitusten aikaan mutta reagoi kuitenkin ääniin, kun taas Skippy ei kirjaimellisti korvaansa lotkauta kovistakaan äänistä. 

On ollut äärimmäisen mielenkiintoista saada ymmärtää koiramaailmasta uusia ulottuvuuksia kuuron koiran kautta. Mutta ennen kaikkea kiltti ja hyväntahtoinen Skippy on tuonut paljon iloa ja onnea meidän kaikkien elämään. 

Friday, 28 September 2018

Erilaisuus ei ole epäkohta

Jokaisen kouluvuoden alussa käyn tapaamassa tyttärieni opettajia ja kerron heille tyttöjen gluteenittomasta ruokavaliosta. Vanhemmalla tyttärellämme on keliakia, nuorempi on vielä täyttä diagnoosia vailla mutta oireiden vuoksi kuitenkin tarkasti gluteenittomalla ruokavaliolla hänkin. Molemmat tytöt pitävät aika hyvää huolta itsestään ja syömisistään, mutta on silti toki tärkeää, että opettajat ovat selvillä heidän tilanteestaan. 

Useimmiten keskustelut tyttöjen ruokavaliosta ovat melko lyhyitä ja ytimekkäitä, toisinaan kuitenkin vähän haastavampia. Jotkut opettajat eivät nimittäin haluaisi tyttöjen eroavan luokkakavereistaan gluteenittoman ruokavalionsa vuoksi - tyttöjen itsensä mutta myös muiden oppilaiden vuoksi. Nämä opettajat haluavat siksi yrittää mahdollisimman paljon häivyttää eroa tyttöjeni ja heidän luokkatovereidensa välillä. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta ajatus on silti minusta ennen kaikkea vähän kummallinen ja hankalakin.

Vuosia sitten tällaista mysliä löytyi khartumilaisesta kaupasta. Se oli iloinen yllätys.
Lapsi jonka täytyy terveyssyistä olla rajatulla ruokavaliolla on lähtökohtaisesti erilainen kuin ne luokkatoverinsa jotka voivat syödä mitä haluavat. Siitä ei pääse mihinkään. Lastemme koulussa on toisaalta myös lukemattomia muslimilapsia jotka eivät syö porsaanlihaa ja lisäksi koulussa on myös esimerkiksi lapsia jotka perheensä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi eivät puolestaan syö naudanlihaa. Heidän ruokavalionsa eroaa meidän ruokavaliostamme. Ja jokainen koululainen on toki omalla tavallaan erilainen kuin muut: lapset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, erilaisista perheistä, heissä on yhtäläisyyksiä mutta myös paljon yksilöllisiä eroja. Se on minusta onni ja rikkaus eikä suinkaan asia jota pitäisi jotenkin tasoittaa tai piilotella.

En ymmärrä miksi lapsia pitäisi yrittää estää kohtaamasta omaa erilaisuuttaan. Minusta meidän kunkin täytyy ennen pitkää oppia juurikin hyväksymään oma erilaisuutemme, miksei jo ihan pienestä asti? Uskon, että mitä tietoisempia olemme siitä millä tavoin itse eroamme toisista meidän on sen helpompi on hyväksyä ja arvostaa myös toisten ainutlaatuisia eroavaisuuksia. Monet vanhemmat sanovat, että lapselle täytyy hankkia tietynlainen puhelin koska kaikilla muillakin on, tai että lapsille on järjestettävä samanlaiset syntymäpäiväjuhlat kuin kavereillakin, etteivät he eroaisi muista. Minusta tällainen ajatustapa kuulostaa loputtomalta ja väsyttävältä suolta. Sen sijaan, että pyritään tekemään lapsi mahdollisimman paljon muiden kaltaiseksi miksei ennemminkin pyrittäisi tukemaan hänen kasvuaan omaksi itsekseen yksilöllisiä ominaisuuksia ja perheen arvoja kunnioittaen? 

Ymmärrän, että näin on helpompi ajatella tässä omassa monikulttuurisessa elinympäristössäni. Voi olla, että näkisin asian toisin jos me asuisimme pysyvästi yhdessä ja samassa maassa. Sitä pidän kuitenkin tärkeänä ympäristöstä riippumatta, että lapsi jonka täytyy olla ruokavaliostaan tarkkana ja joka joutuu jo aika pienestä asti pitämään siltä osin itsestään huolta ymmärtää kirkkaasti sen, että hän ei ole syömistensä suhteen ihan samanlainen kuin muut. Erilainen ruokavalio ei tee hänestä huonompaa eikä parempaa, vaan ihan vain omanlaisensa. Minusta eroavaisuuden hyväksyminen on tässä asiassa aivan ensiarvoisen tärkeää koska uskon, että jos eroa ei ymmärrä tai todella hyväksy voi lapsen olla vaikeampaa kieltäytyä ruuista jotka eivät hänelle käy. On rohjettava olla oma ainutlaatuinen itsensä, että kehtaa ja jaksaa kavereiden edessä kieltäytyä sellaisista tarjotuista herkuista joka eivät itselle sovi. 

Esikoinen syö nykyään koulun ruokalassa, mutta aikoinaan tein kahdenlaiset koulueväät:
gluteenittomat ja gluteenilliset. En muista, että lapset olisivat koskaan kadehtineet toistensa eväitä.
Moni säälii tyttöjäni koska he eivät voi syödä gluteenia. Minusta sekin on vähän kummallista. Ruoka on kuitenkin vain ruokaa. Vanhempi tytär itse suree ruokavaliotaan ehkä kerran-pari vuodessa ja nuorempi tytär ei toistaiseksi vielä koskaan ole välittänyt ruokarajoitteistaan vähääkään. Silloin tällöin meillä haikaillaan toki toisenlaisen elämän perään, mutta siitä, että voitaisiin syödä ihan kaikkea unelmoidaan vähän samalla tapaa kuin omasta ponista. Olisihan se aika ihanaa, mutta kaikki on toisaalta ihan hyvin näinkin. 

Thursday, 27 September 2018

Koiralle kaveri

Ennen kuin päätimme ottaa Poppyn omaksemme päätimme, että siitä eteenpäin elämää täytyisi suunnitella myös koiran ehdoilla. Koira muuttaisi kanssamme minne menimmekin ja sille täytyisi jokaisesta maasta löytyä luotettava hoitaja. Kun asuimme Jamaikalla Poppy-koiraa hoiti lomiemme ajan eräs miehen toimiston paikallisista kollegoista vaimoineen. Kollega oli yksi luottoihmisistämme Kingstonissa. Hänellä oli omiakin koiria ja hän ja puolisonsa koirineen ottivat lomien ajaksi Poppyn osaksi laumaansa. Belizessä Poppyn otti puolestaan lomiemme ajaksi luokseen paikallinen nainen joka oli miehelle töiden kautta tuttu ja josta ennen pitkää tuli hyvä ystäväni. Naisella oli suuri aidattu piha ja myös useampi oma koira.

Ihan pennusta asti Poppy oli minusta lomiemme jälkeen aina vähän allapäin. Poppy oli kyllä kovin iloinen meidät nähdessään mutta toisaalta se tuntui ikävöivän hoitopaikkojensa koiraseuraa. Mietimme, että se tarvitsisi kotiin koirakaverin, mutta pitkään aikaan emme päässeet ajatusta pitemmälle. 

Poppy on aina halunnut olla kaikessa mukana, myös junarataa rakentamassa.
Mies kulki Belizessä jalan töihin: toimisto oli vain parin korttelin päässä kodistamme. Eräänä päivänä mies kertoi pienen ruskean kodittoman koiranpennun seuranneen häntä aamulla töihin. Sittemmin näimme pennun siellä täällä. Pentu löysi myös talollemme ja kävi pihapiirissämme lähes päivittäin sen jälkeen kun se oli kerran päässyt roskasuojaamme ja löytänyt sieltä porsaankyljysten jämät. Vähän kerrallaan oivalsimme, että pennulla oli itse asiassa omistaja: paikallinen poliisimies joka asui muutaman korttelin päässä meiltä. Omistaja oli eläinsuojeluyhdistykselle jo vanhastaan tuttu, hänella oli taipumus hankkia koiria ja jättää ne sitten hoitamatta.

Läheltä pentu oli huolestuttavan laiha ja huomasimme, että sitä vaivasi syyhy. Omistaja ei selkeästikään ruokkinut syyhyistä pentua juuri ollenkaan ja minua huolestutti kuinka se pärjäsi. Aloin tarjota pennulle aidanraosta ruokaa aina kun se tuli talollemme ja hankin eläinsuojeluyhdistykseltä lääkkeet syyhyyn siltä varalta, että pentu antaisi minun hoitaa itseään. Jos pentua ei muutamaan päivään näkynyt, kävin kävelemässä tai ajamassa poliisimiehen talon ohitse. Joskus heitin ohikulkiessani koirankeksejä pennulle ja sen koirakavereille. 

Eräänä päivänä kun pentu oli tullut talollemme syömään otin sen sisälle lääkitäkseni vihdoin sen syyhyä. Pentu oli melkoisen surkeassa kunnossa ja minusta tuntui, etten millään voinut päästää sitä enää takaisin kadulle. Soitin miehelle ja varmistin, että hän oli samaa mieltä. Niin syyhyinen pentu jäi meidän koiraksemme. Annoimme pennulle nimeksi Pongo. Samalla nimellä olimme aikoinaan kutsuneet sitä kissanpentua joka oli päätynyt koiran suuhun Jamaikalla.

Näin surkealta ja surulliselta Pongo näytti sinä päivänä kun otimme sen omaksemme.

Pongo oli muutaman kuukauden ikäinen silloin kun se tuli meille. Vanhempi tytär oli niihin aikoihin vielä ihan pieni vauva, noin puolivuotias, ja me olimme parin viikon päästä lähdössä muutamaksi viikoksi joululomalle Suomeen. Ajoitus oli siis mitä huonoin. Minua huolestutti, että koiran syyhy saattaisi tarttua vauvaan tai parivuotiaaseen esikoiseen, ja ihmettelin mitä ihmettä tekisimme pennun kanssa lomamme ajan. Onneksi Poppyn hoitaja avasi kotinsa lomamme ajaksi Poppyn lisäksi myös syyhyiselle pennulle. 

Vain viikkoa myöhemmin Pongon katse alkoi kirkastua ja valpastua.
Ja se alkoi olla sen verran voimissaan, että innostui leikkimään Poppyn kanssa.
Pongo oli pitkään melkoisen sairas. Alkuun se sai antibioottia ja antihistamiinia ja syyhylääkettä syyhyyn, ennen pitkää lisäksi voidetta sienitulehdukseen joka puhkesi sen korviin ja kainaloihin. Kun tehokkaat amerikkalaiset syyhylääkkeet loppuivat jouduimme turvautumaan paikalliseen syyhylääkkeeseen joka oli melkoista myrkkyä. Siitä siirryimme yrttilääkitykseen joka hämmästyksekseni toimi erinomaisen hyvin. Kahdeksan kuukautta yhteensä kesti saada syyhy kaikkinensa parannettua. Sinä aikana Pongosta kehittyi mainio nuori koira ja perheenjäsen. 

Kuusi viikkoa myöhemmin Pongo näytti jo ihan toiselta koiralta. Se oli kasvanut ja sen iho jo
paljon parantunut.
Vuotta myöhemmin Pongo oli vihdoin ihan terve.
Poppy ei edes pentuna tehnyt kovin paljon tuhoja mutta Pongo ei sen sijaan ole oikein koskaan kasvanut aikuiseksi. Pongo on viimeisten kahdeksan vuoden aikana syönyt kaksi sohvaa, lukemattomia koiranpetejä ja sohvatyynyjä, useampia pehmoleluja ja muutamia kovempiakin leluja. Alkuun näin punaista joka kerta kun koira oli tehnyt tuhojaan, mutta nykyään en enää jaksa oikein edes hermostua. Pongo syö huonekaluja silloin kun sitä huolestuttaa jokin: ukkonen tai joku vieras pihassa, tai ihan vain se, ettei mies ole tullut töistä ajoissa kotiin. Minäkin hermostun aika herkästi ja minun onkin siksi aika helppo asettua Pongon asemaan. Minä puren hermostuksissani kynsiäni, koira taas syö sohvan. 

Pongo antoi omasta hyvästä onnestaan takaisin olemalla mahtava ystävä Scruffy-pennulle joka oli meillä sijaishoidossa. Kun Scruffy muutti omaan kotiinsa Pongo söi suruunsa sohvan.
Lastemme kanssa Pongo on vielä Poppyakin lempeämpi. Sillä on jo vuosia ollut toisessa takajalassa nivelrikko joka on selvästi kivulias etenkin kylmällä säällä, mutta kivuistakin huolimatta Pongo suhtautuu meihin ihmisiinsä aina yhtä suurella riemulla ja rakkaudella. Sanotaan, etteivät koirat osaa tuntea kiitollisuutta, mutta minä en sitä allekirjoita. Pongo tietää kyllä mistä tuli ja on kiitollinen hyvästä elämästään, rapsutuksista ja lasten halauksista, jokaisesta ruoka-annoksesta ja jokaisesta murusesta jonka se onnistuu varastamaan keittiön pöydältä. Ja me olemme toisaalta kovin kiitollisia Pongosta. Se on ollut meille ihmisille ja Poppylle uskollinen rakas ystävä ensimmäisistä hetkistä asti. 

Pongonkin kuono on viime aikoina alkanut harmaantua, se on nyt jo kahdeksanvuotias. Ikä tai kivut eivät sitä ole vielä kuitenkaan juurikaan hidastaneet. Pongossa on edelleen sitä samaa räjähtävää iloa ja energiaa mikä puhkesi esiin kun se oli oivaltanut, että vaikean alun jälkeen kaikki kääntyi lopulta parhainpäin. 

Monday, 24 September 2018

Oma koira

Toivoin omaa koiraa ihan pienestä asti. Tarina kertoo, että toinen sanani oli “koila”. Perheenjäsenten allergioiden vuoksi emme voineet lapsuudenkotiini koiraa ottaa. Lapsena ja nuorena ulkoilutin ystävien ja naapurien koiria ja muutama koira oli minulla hoidossakin omistajien loman ajan. Nuorena aikuisena minua kannatteli vaikeitten ja epävarmojen aikojen yli osin se ajatus, että kunhan asetun aloilleni voin vihdoin hankkia oman koiran. Yhden raskaan ajanjakson ajan hain iloa ja voimaa muun muassa kuvasta jonka olin leikannut naistenlehdestä: kuvassa oli reipas pörröinen villakoiranpentu.

Oman koiran sain lopulta vasta päälle kolmekymppisenä, kohta kymmenen vuotta sitten. Mies ja alle vuodenikäinen esikoinen ja minä menimme viikonlopuksi tuttuun hotelliin Jamaikan Oracabessaan. Matkassa taisi olla myös silloinen aupairimme. Kävelimme sisään hotelliin ja siinä samassa aulan suurten kaksoisovien takaa poukkoili meitä tervehtimään pieni valkoruskea koiranpentu. 



Hotellin omistajat olivat viikkoa aikaisemmin vuorokauden verran kuulleet pennun ulinaa jostakin. Kun he olivat vihdoin menneet tarkistamaan mistä ääni kuului he olivat löytäneet pennun lähes hukkuneena läheisestä joesta. He olivat tuoneet pennun kotiin, ruokkineet sen ja tarjonneet yösijan. He eivät voineet pentua kuitenkaan itse pitää, sillä heidän dobermanninsa eivät hyväksyneet sitä laumaansa. Viikonlopun ajan tutustuimme pentuun ja mietimme mitä tehdä: pitäisikö meidän viedä koira kotiin mukanamme. Miehen ja minun kummankin mieltä painoi se, että jokunen viikko aikaisemmin olimme kohdanneet toisella hotellilla Jamaikan Port Antoniossa suloisen kissanpennun. Olimme ihastuneet kissanpentuun kovin ja jopa miettineet, että toisimme sen viikonlopun päätteeksi kanssamme kotiin. Päätimme kuitenkin jättää kissanpennun emonsa ja sisarustensa luokse. Viikkoa myöhemmin saimme kuulla, että kissanpentu oli päätynyt koiran suuhun. 

Kissanpennun kuolema mielessämme päädyimme lopulta tuomaan koiranpennun Oracabessasta kanssamme kotiin. Poppy oksensi kotimatkalla autossa syliini. 

Olimme alkuun Poppyn kanssa helisemässä. Sen hampaita kutitti ja se jäysti yhtenään meidän käsiämme ja jalkojamme. Kuukausien mittaan se kuitenkin rauhoittui ja rikkoi terävillä hampaillaan lopulta vain yhden rottinkileposohvan ja yhden kengän. Erääseen suosikkipaitaani Poppy repäisi pitkän halkeaman kynnellään kun ei vielä ollut oppinut, ettei minua vasten saa hyppiä. Sen enempää vahinkoa Poppy ei ole tehnyt kohta kymmeneen vuoteen.



Alkuun meistä tuntui, että Poppy oli ihan kamala pentu, mutta nyt kun meillä on enemmänkin koiria ja minulla enemmän kokemusta koiranpennuista ajattelen, että pääsimme Poppyn kanssa lopulta melkoisen vähällä. Poppy on aina ollut itsepäinen muttei toisaalta kuitenkaan mahdoton. Poppy tietää oman arvonsa eikä tottele jos ei siltä tunnu. Vaikka se toki aika ajoin johtaa hankaliinkin tilanteisiin arvostan kuitenkin Poppyn älyä ja tahtoa käyttää päätään ja pitää huolta itsestään. 

Poppy on vuosien varrella ottanut lämpimästi vastaan molemmat tyttäremme, kaksi koiraperheenjäsentä ja nyt viimeisimpänä vielä kissanpennunkin. Belizenvuosien aikana Poppy oli lisäksi yhdelle koiranpennulle ja useammalle kissanpennulle mainio sijaisperheenjäsen. Se suhtautuu muihin eläimiin ystävällisen uteliaasti. Poppy on niin itsevarma, ettei se tunne tarvetta kisailla muiden kanssa paikastaan perheyhteisössämme. Nuorempana se joutui kerran riitaan hoitopaikassaan Jamaikalla ja sai jalkaansa pahan haavan. Mutta silloinkaan Poppy ei ollut aloittanut riitaa.

Poppy on pitänyt meistä hyvää huolta kohta kymmenen vuotta. Se on raivokas talonvahti mutta toisaalta myös äärimmäisen lempeä seuralainen. Pongo ja Skippy ovat alusta asti luottaneet Poppyyn laumanjohtajana, ja Poppy on myös lastemme tärkeä kaveri. Minulle ja miehelleni Poppy on meidän ensimmäinen oma koiramme. Minulle Poppy on niin tärkeä, ettei sille ole sanojakaan. 



Eilen illalla vein Poppyn eläinlääkäriin koska sille oli ilmaantunut jalkaan pahannäköinen haava. Haava puhdistettiin ja Poppy on nyt tehokkaalla ja täkäläisittäin myös kovin kalliilla antibioottikuurilla. Eläinlääkäriä huoletti haavan lisäksi myhkyrä haavan yhteydessä. Myhkyrää täytyy kuulemma alkaa tutkia sitten kun haava on muutaman viikon päästä toivon mukaan parantunut.

Olen täällä aina eläinlääkärin vastaanottohuoneessa myös toimenpiteiden ajan, se on meidän eläinlääkärimme vastaanotolla tapana. Tuntuu toisaalta hyvältä voida silittää ja rauhoittaa lemmikkejämme kun heitä hoidetaan mutta toisaalta toimenpiteiden näkeminen ajoittain myös vähän hirvittää. Poppy täytyi eilen rauhoittaa, että haava sen jalassa saatiin kunnolla hoidettua, ja minua huolestutti se kuinka hyvin koiravanhus kestää nukutuksen. Onneksi kaikki sujui hyvin ja muutaman tunnin päästä Poppy oli kotona taas jo ihan oma itsensä. Nyt toivotaan, että antibiootit purevat haavaan ja ettei jalan myhkyrästäkään löytyisi mitään sen pahempaa. 

Friday, 21 September 2018

Ikkunat auki

Viime aikoina olemme joutuneet useamman kerran odottelemaan bensa-asemalla sen aikaa, että joku viitsii tulla täyttämään auton tankin. Työntekijät ovat lähimmällä bensa-asemalla kuulemma aina aamiaistauolla juuri silloin kun siellä pysähdymme, kaikki työntekijät samaan aikaan ja kummasti näemmä koko ajan pitkin aamua. Itsepalvelua ei täällä ole bensa-asemilla ollenkaan eli ei auta kuin odotella, että jostain bensa-aseman takaa saapuu työntekijä tankkaamaan auton. Dieseliä on toistaiseksi onneksi riittänyt, mutta vähän epäselvää on se kuinka tilanne tästä eteenpäin jatkuu. Automme moottoriin on myös viime viikkoina ilmaantunut kaikenlaista pientä vikaa epäpuhtaan dieselin vuoksi mutta toistaiseksi auto sentään onneksi kulkee. 

Tällainen ruuhka osui kohdalle torstaina alkuiltapäivästä.

Dieseliä ja auton hieman rikkinäistä moottoria säästääksemme ajelemme joka tapauksessa nykyään suuren osan ajasta ilmastointi pois päältä ja ikkunat auki. Ilmastointi kuluttaa melkoisesti polttoainetta ja kun ilmastointi on päällä auton moottorista kuuluu enemmänkin kummia ääniä. Neljänkymmenen asteen tuulenvire on omanlaisensa kokemus niin kuin on myös se saunamainen tunnelma joka autoon syntyy ilman ilmastointia melko hetkessä kun auto seisoo liikennevaloissa tai ruuhkassa vähänkään pitempään. Mutta minusta on mukavaa kuulla auton avonaisista ikkunoista kaupungin ääniä ja haistella erilaisia tuoksuja. Liikkuvassa autossa ikkunat auki pääsen täällä myös kaikkein lähimmäksi vapaudentunnetta. 

Kun mies ja minä aikoinaan muutimme Jamaikalle ajoimme lähes aina autonikkunat auki. Suositus taisi kyllä sielläkin olla, että ikkunoiden tulisi olla kiinni ja autonovien lukittuina. Risteyksien kerjäläisiä olisi joidenkin mielestä pitänyt varoa mutta avonaisten ikkunoiden myötä heistä tulikin meille ennen pitkää hyvänpäiväntuttuja, jotka ihmettelivät miehelle missä olin kun lähdin Suomeen synnyttämään esikoista.

Lauma oli melkoisen suuri ja kulki kaikessa rauhassa keskellä tietä paimenen perässä.


Kun toimme ensimmäisen lapsemme kotiin Jamaikalle tasalämpöisempi ilmastointi tuntui vauvaa ajatellen paremmalta ratkaisulta kuin kuuma tuulenvire avonaisista ikkunoista. Jamaikan loppuajoista eteenpäin siirryimmekin käyttämään autossa melko säännöllisesti ilmastointia. Nyt ovat kaikki lapset toisaalta sen verran vanhoja, että pärjäävät myös vähän kuumemmassa autossa. Ja joka tapauksessa täällä on monesti niin kuuma, ettei meidän automme ilmastointikaan oikein näille helteille pärjää. Aukinaiset ikkunat ovat usein ihan yhtä hyvä ellei parempikin tapa pitää auton sisälämpötila kestettävänä. Hiki virtaa oli miten oli, mutta sille tunteelle on muutenkin ollut pakko antautua jo aikaa sitten. 

Lehmät eivät autoja hämmästelleet vaan kulkivat keskittyneesti liikenteen lomassa.



Jotain ainutlaatuisen riemukasta on siinä kun kuumuus iltapäivällä on jo vähän taittunut, aurinko alkaa vaipua kohti taivaanrantaa ja pyyhällämme läpi resuisen Khartumin auton keula kohti kotia. Lämmin tuuli leikkii hiuksissa ja kuivaa hetkeksi hikipisarat otsalta, joka puolella kaikuvat kaupungin äänet ja tuulen mukana autoon kulkeutuvat erilaiset tuoksut ja tunnelmat.

Wednesday, 19 September 2018

Kuka voittaa ja mitä sillä on väliä?

Olen aiemminkin todennut, etten ole lainkaan kilpailuhenkinen. En välitä siitä voitanko lauta- tai korttipelin enkä seuraa saati harrasta kilpaurheilua. Juoksen omaa juoksuani ja yritän kannustaa myös lapsiani mahdollisimman paljon kisailemaan ihan vain itsensä kanssa. 

Mielenkiinnolla seurailen sivusta sitä mistä kaikista asioista voi halutessaan näemmä kehittää kilpailun: ainakin raskausajan liikunnasta ja ruokatottumuksista, synnytyksestä, lasten ruokinnasta alkaen imetyksestä siihen kenen lapsi syö vihanneksia tai eksoottisia ruokia parhaimmalla ruokahalulla. Kilpailla voi myös omilla tai lasten harrastuksilla taikka koulumenestyksellä, kuin myös sillä kuinka paljon tai oikeastaan vähän aikaa kunkin lapsi viettää ruudun ääressä. Työmarkkinoilla voidaan kilpailla siitä kuka on missäkin asemassa ja kenellä on paras palkka, kuka on nopeiten edennyt urallaan mihinkin pisteeseen.

On minusta mielenkiintoista ja toisinaan suorastaan huvittavaa tästä sivustakatsojan roolistani huomioida mitä kaikkea voidaankaan pitää saavutuksena tai jonkinlaisena menestyksen merkkinä. Toisinaan saan osakseni kehuja siksi, että lapseni koulun kahviossa valitsee innoissaan syötäväksi mangoa kuppikakkujen sijaan. Kehut huvittavat minua koska kysymys ei ole mistään erityisestä kasvatusihmeestä tai lapseni hyvistä ruokatottumuksista vaan ihan vain siitä, että mango on gluteenitonta. Lapseni joutuu terveyssyistä olemaan gluteenittomalla ruokavaliolla eikä siksi osaa edes unelmoida kahvion kuppikakuista. 

Ulkomailla asumisessakin tuntuu toisille olevan omat kilpailun paikkansa. Kilpaillaan muun muassa siitä missä kaikkialla on asuttu - mitä haastavampi paikka sen parempi, näin olen ollut ymmärtävinäni - mutta ehkä ihan ennen kaikkea kuitenkin siitä millä tapaa minnekin on asetuttu. Joidenkin arvioiden mukaan ulkomaalainen on todella lunastanut paikkansa maailmalla vasta sitten kun ystäväpiiri koostuu pitkälti paikallisista. Hyvällä ulkomaalaisella on vähintäänkin enemmistö paikallisia ystäviä koska ilman paikallisia ystäviä ei vierasta ympäristöä voi tämän näkökulman mukaan koskaan todella ymmärtää. Näihin uskomuksiin tuntuu usein liittyvän myös se mielenkiintoinen yksityiskohta, että kehitysmaissa jostain syystä rikkaat paikalliset eivät samalla tapaa avaa ikkunoita kotimaahansa kuin köyhemmät kansanmiehensä ja -naisensa. On siis erityisen tärkeää tutustua juuri niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin. Muuten elää siinä määrin kuplassa ettei melkein voi edes sanoa asuvansa maassa.

Toisille sopeutuminen uuteen on selvästi myös jonkinlainen näytön paikka. Uusi asuinympäristö halutaan ottaa mahdollisimman sukkelasti haltuun ja mitä pikimmin ympärille pyritään kokoamaan näennäisen tiivis ystäväpiiri. Vain muutaman kuukauden sisään vaikuttaa siltä kuin oltaisiin aina oltu siellä minne ollaan juuri saavuttu. 

Minä olen suurinpiirtein yhtä kiinnostunut näistä ulkomaalaisten kilpailuista kuin olen kilpailemaan parhaan vanhemman roolista - eli en ollenkaan. En erityisesti yritä keräillä paikallisia ystäviä enkä kokemuksia. En välitä siitä näenkö jokaisen keskeisen nähtävyyden ja ehdinkö kokea jokaisen autenttisen paikallisen kokemuksen. Annan suosiolla itselleni aikaa tunnustella uutta ympäristöä enkä kiirehdi ystävyyssuhteita. En ajattele olevani tässä suhteessa millään tapaa parempi tai huonompi ulkomaalainen tai ihminen; yritän vain toimia niin kuin itselleni parhaaksi näen. Jollekin toiselle saattaa olla erityisen tärkeää, että kotona näyttää alusta asti siltä kuin oltaisiin aina asuttu siinä yhdessä ja samassa paikassa. Omalta osaltani tiedän vanhastaan, että asettuminen kestää minulta lopulta parisen vuotta. Sen verran aikaa mieleni käsittelee vanhaa ja ottaa vastaan uutta, enkä sitä prosessia pysty kiirehtimään vaikka tekisin mitä, joten muuttolaatikot voivat kyllä rauhassa odottaa purkamista jonkun hetken.

Kaikenlainen kilpailu elämän eri osa-alueilla vaikuttaa minusta erikoiselta ja turhanpäiväiseltäkin siksi, että me lähdemme kaikki liikkeelle omilta lähtöviivoiltamme sieltä sun täältä. Lastenkasvatus, eteneminen työelämässä, asettuminen uuteen maahan ovat lopulta kaikki melkoisen yksilöllisiä kokemuksia eikä niitä siksi minusta voi verrata ihmisestä toiseen. Esimerkiksi tänne Sudaniin on arvatenkin vaikeampi asettua jos ei ole aikaisemmin koskaan kokenut toistuvia sähkökatkoja tai muita täkäläisen elämän erikoisuuksia. Toisaalta kaikki ne jotka tietävät alunperinkin tulevansa tänne vaikkapa kolmeksi vuodeksi ja palaavansa täältä takaisin johonkin länsimaahan saattavat hyvinkin pärjätä oikein mainiosti haasteista huolimatta ihan vain siksi, että osaavat nähdä kokemuksen omanlaisenaan rajatunpituisena seikkailuna. 

Omaan asettumiseeni ja olemiseeni eri maissa vaikuttaa toisaalta osaltaan vahvasti muun muassa se, että miehen työ kuljettaa meitä kehitysmaasta toiseen. Emme ole väliaikaisella komennuksella vaan pysyvästi kiertämässä maailmaa. Jamaika oli meille aikoinaan jonkinlainen seikkailu kun taas Belizestä muotoutui vuosien kuluessa koti. Sudan ei toisaalta ole minulle oikein kumpaakaan: kolmen lapsen ja kolmen koiran ja kissan kanssa minusta ei ole samalla tapaa seikkailemaan kuin kaksin miehen kanssa Jamaikalla, eikä jokaisesta paikasta maailmassa löydy sellaisia ominaisuuksia jotka minulle tekevät kodin. Tännekin olen kuitenkin asettunut ja rakentanut perheelleni toimivan elämän. Sitä pidän suurena saavutuksena ja voittona omassa hiljaisessa kisassani itseni kanssa. 

Monday, 17 September 2018

Vetäytymistä

Alkuun uudessa maassa minusta tuntuu usein siltä, etten meinaisi jaksaa lähteä ihmisten ilmoille. Tekisi mieli yrittää saada ensin oma mieli ja koti järjestykseen ja vasta sitten alkaa todenteolla tutustua ihmisiin ja ottaa vastaan uuden ympäristön vaikutteita ja tapoja. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan tavallisesti ole: on mentävä ja tehtävä ja nähtävä ja tutustuttava, luotava suhteita ulkomaailmaan aika lailla heti kun on astunut lentokoneesta uuden maan kamaralle. Ihan vain jo lastenkin vuoksi.

Nyt kun olen alkanut mielessäni vähitellen tehdä lähtöä Khartumista huomaan itsessäni samanlaista halua vetäytyä pitkälti omiin oloihini kuin mitä alkuaikoina. En tunne entisenkään vertaa tarvetta jutustella niitä näitä puolituttujen kanssa enkä oikein jaksaisi tutustua enää uusiin ihmisiin. Viime viikonloppuna olimme juhlissa missä oli osin tutumpaa ja osin vieraampaa porukkaa. Vanhojen tuttujen kanssa oli mukava vaihtaa ajatuksia mutta tuntemattomampien suuntaan en jaksanut venyä tervehdyksiä enempää. Mielenkiintoista ja tavallaan rauhoittavaakin oli huomata se, että tunne näytti olevan molemminpuolinen. 

Elämä Khartumissa on sen verran kuluttavaa, että kukin täällä keskittyy pitkälti omiin asioihinsa ja elämänpiiriinsä. Minulla on täällä muutama sellainen läheisempi ystävä jonka kanssa olisi mukava viettää enemmänkin aikaa, ja oman perheen seuraan en koskaan kyllästy. Toisaalta tuntuu kovin työläältä poistua tämän oman piirini ulkopuolelle tässä vaiheessa kun en enää pyri niinkään rakentamaan elämäämme täällä kuin hiljakseen purkamaan sitä. 

Khartumin ulkomaalaisyhteisön suljetut piirit oli yksi asia mikä minua harmitti ja masensi kun muutimme tänne. En ole koskaan elämässäni ollut niin yksinäinen kuin alkuaikoina Khartumissa. Yritin ottaa kontaktia mutta en saanut juuri vastakaikua tai tunsin itseni ajoittain suorastaan ei-tervetulleeksi. Haastavien olosuhteiden toivoisi tuovan ihmisiä lähemmäs toisiaan, mutta käytännössä haasteet vievät siinä määrin voimat, että vain harvoja ja valittuja toisia jaksetaan todella ottaa huomioon. Moni ulkomaalainen täällä tuntuu lyövän ystäväpiirinsä lukkoon hyvinkin varhain sen jälkeen kun on saapunut maahan. Kun on löytynyt se oma porukka jonka kanssa viettää iltaa ja viikonloppuja ei ole enää tarvetta katsella ympärille ja yrittää tutustua uusiin ihmisiin. 

Ymmärrän sen nykyään kyllä koska tunnistan itsessänikin samoja tunnelmia. Toisaalta koska oma alkuni täällä oli niin tavattoman ja tarpeettoman raskas olen itse yrittänyt ottaa joka vuosi mahdollisimman paljon kontaktia uusiin tulokkaisiin. Tänä syksynäkin aloitin ihan tarmokkaasti mutta melko pian oivalsin, että näissä lähdön tunnelmissani en vain jaksa entiseen tapaani suuntautua kohti uusia. Jos tuntuu, että minä valitan näistä olosuhteistamme voi vain arvata miltä kuulostavat he jotka ovat vasta saapuneet maahan. Itse en toisaalta tietysti enää itse jaksa niin päivitellä kaikkea kun menossa on jo viides vuosi näillä samoilla kulmilla. Eikä olisi toisaalta ehkä reiluakaan liikaa kaveerata tässä vaiheessa uusien kanssa: heidän on parempi luoda suhteita toisiin uudempiin tulokkaisiin joista on seuraa vuosiksi eteenpäin. Huomaan arvostavani tänä vuonna entistäkin enemmän lähipiirini ihmisiä ja eläimiä ja haluan puolestani antaa aikaani ennen kaikkea heille. 

Saturday, 15 September 2018

Tipahtelevia lemmikkejä ja muita tapahtumia viikon varrelta

Tällä viikolla juhlistettiin islamilaista uutta vuotta vapaapäivällä keskellä kouluviikkoa, mutta hengähdystauosta huolimatta viikko tuntui kovin täydeltä. Koko ajan sattuu ja tapahtuu jotain sellaista pientä tai isompaa mikä sekoittaa päiväsuunnitelmat tai muuten vain kuormittaa arkea. Vesi katkesi viikon varrella lyhyesti kertaalleen ja alakerran vierasvessan lavuaari meni muutama päivä sitten rikki. Ja juuri kun pääsin sanomasta, ettei muurahaisista ole ollut kiusaa ne löysivät tällä viikolla taas tiensä meille. Oliver-kissa tipahti viikon alkupäässä taas jostakin ja linkuttaa nyt taas vähän takajalkaansa. Toisaalta Oliver on kipeästä jalastaan huolimatta tämän viikon aikana harjoitellut kärpästen metsästämistä oikein antaumuksella ja tullut siinä jo melkoisen hyväksi ja on ollut apuna myös muurahaisten jahtaamisessa. 

Muurahaisten jono keittokirjojen yllä keittiössä.
Poppy-koira puolestaan haukkui torstaina Pongon kanssa pihalla roska-autoa ja tippui siinä tohottaessaan yhdeltä pihatasolta toiselle noin puolentoista metrin matkan. Onneksi ei käynyt kovin huonosti, mutta niin minä kuin koirakin säikähdimme kuitenkin aika lailla. Poppy alkaa olla melkoisen vanha, sen kuono on lähes täysin harmaantunut ja se on selkeästi entisestään hidastunut. Poppysta on vanhemmiten tullut jos mahdollista entistäkin omapäisempi mutta toisaalta myös aikaisempaakin lempeämpi ja hellyydenkipeämpi. Arvaan, että erityisesti iltaisin ja öisin sitä kolottaa vähän sieltä täältä koska se ei enää niin täysin rauhoitu viereen hoidettavaksi kuin nuorempana. Enää Poppy vain silloin tällöin hurisee onnellisena kun sitä silittää. 

Polttoaineen saatavuuden suhteen on tilanne ainakin täällä Khartumissa toistaiseksi selkeästi parempi kuin keväällä. Olemme tänä syksynä onnistuneet tankkaamaan auton bensa-asemalla joka kerta ilman pitkää jonotusta. Autossamme on kuitenkin viime viikot ollut kaikenlaista pientä ja isompaa häikkää, kaikki nähtävästi seurausta epäpuhtaasta dieselistä. Autoa on käyty näyttämässä jo useammalla autonkorjaamolla mutta toistaiseksi mitään vioista ei ole saatu korjattua. Varaosat kuuluvat maksavan käsittämättömiä summia ja ihan vain jo alustavasta työstä haluttaisiin laskuttaa melkoisen paljon, joten etsimme edelleen ratkaisua auton ongelmiin. Korjaamoihin ei täällä voi luottaa varauksetta vaan ennemminkin suhtaudumme lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti vika- ja kustannusarvioihin. Toivon, että auto jaksaisi kulkea siihen asti kun saamme sen korjattua. Olisi kurjaa päätyä tienvarteen neljänkymmenen asteen helteessä.

Mangokausi on lopuillaan ja mangojen hinnat taivaissa. Greippejä näkyy sentään löytyvän eivätkä niiden hinnat ainakaan vielä huimaa päätä, ja suureksi ilokseni löysin torstaina kaupasta ihan kohtuullisen maistuvia avokadoja. Sen enempää hedelmissä kuin vihanneksissakaan ei ole erityisen paljon valinnanvaraa. Kurkkuja ostan lähes aina, melko usein myös kesäkurpitsaa. Lisäksi tarjolla on tavallisesti perunoita, sipulia, munakoisoa ja erilaisia yrttejä, usein myös tomaatteja. Omenoita on myös edelleen kumman sitkeästi tarjolla vaikka niiden tuonti maahan on käsittääkseni periaatteessa kielletty. Itse en ole omenoita täällä enää ostanut noin vuoteen koska ne ovat kovin kalliita eivätkä erityisen hyvälaatuisia. Appelsiineja näkyi olevan myynnissä kadunvarren kojussa torstaina ja jokunen vesimeloni myös. Banaaneja on myös aina tarjolla ja niitten hinnat ovat toistaiseksi pysyneet minusta kohtuullisina.

Hedelmäkori näyttää vähän surkealta vähine hedelmineen.
Jääkaapissa on lisäksi greippejä.
Lihaa olen päätynyt tänä syksynä ostamaan enää vain noin kerran viikossa. Liha maksaa melkoisen paljon enemmän kuin ennen eikä valikoimakaan ole viime aikoina ollut kummoinen. Oikein hyvillä mielin käytämme vähemmän lihaa nyt kun meillä on kotona muita hyviä raaka-aineita mistä rakentaa aterioita, mutta saapa nähdä sitten kun ruokakaapit taas tyhjenevät. 

Viikonloppu on tiiviin arkiviikon päälle kulunut vähän turhan nopeasti. Tänään pitäisi lounaan jälkeen vielä ehtiä koulun altaalle uimaan ja sitten onkin taas jo edessä eväiden pakkaaminen huomista koulupäivää varten ja muut arkiviikon rutiinit. Leipäkone hurraa parhaillaan ja uunissa paistuu puolestaan banaanileipä. Lapset leikkivät kolmisin, mies lueskelee jotakin, kissa ja koirat makailevat kukin tahoillansa pitkin lattioita. Talossa on leppoisaa ja rauhallista mutta oma oloni on vähän levoton. Kulunut viikko oli kiireinen eikä ensi viikko kalenterin perusteella vaikuta rauhallisemmalta. Alkavasta viikosta on useampi aamu varattu kouluasioihin: Suomen lippua kantamaan koulun lippujuhlaan valittiin kuin valittiinkin nuorimmaisemme, ja vanhemman tyttären luokalla on lisäksi toisena arkiaamuna ensi viikolla aamunavausvuoro missä pojankin luokka on mukana esiintymässä. Alkavan viikon aikana täytyy myös yrittää hoitaa autoasioita, korjauttaa rikkinäinen lavuaari, ja toimittaa varmaankin ainakin koiravanhus eläinlääkärin tarkastettavaksi, ehkä myös kissa jos se aina vain varoo jalkaansa. Yhdelle arkiaamulle on sovittuna tapaaminen ystävien kanssa ja onneksi myös lasten harrastustoiminnan yhteydessä tulee tavattua mukavia ihmisiä. Johonkin saumaan pitäisi ensi viikolle kuitenkin vielä järjestää myös muutama rauhallinen tunti ihan vain omiin juttuihin. Saapa nähdä miten se onnistuu. 

Sunday, 9 September 2018

Viikon varrelta

Viime sunnuntaina mieheni piti lähteä työmatkalle eteläiseen Sudaniin. Ei siis Etelä-Sudaniin joka on vuodesta 2011 ollut oma itsenäinen valtionsa vaan Sudanin valtion eteläpuolelle, Blue Nile -osavaltioon, Siniselle Niilille. Osa miehen matkakumppaneista ei kuitenkaan sunnuntaiaamuun mennessä ollut saanut matkustuslupaa. (Ulkomaalaiset eivät saa matkustaa osavaltiosta toiseen ilman paikallisten viranomaisten lupaa. Jokaista pitempää reissua varten täytyy hakea matkustuslupa jota ei välttämättä aina myönnetä tai se myönnetään vasta niin myöhään, että matka joudutaan viime hetkellä perumaan.) Matkakumppanien matkustuslupia odotellessa miehen lähtö siirtyi maanantaiaamuun. Ja sitten tiistaiaamuun. Tiistaina kymmenen vaiheilla aamulla retkue pääsi vihdoin matkaan. Perille he saapuivat samana iltana yhdentoista vaiheilla. Sudan on valtava maa.

Tiistaista torstaihin minä siis pyöritin arkea itsekseni. Tiistaina hyvinkin itsekseni, sillä aamun odottelin kotiapulaista mutta hän ei koskaan saapunut. Maanantain ja tiistain välisenä yönä oli ukostanut ja satanut rankasti. Arvasin, etteivät bussit kulkeneet normaalisti tulvivilla teillä eikä kotiapulainen siksi päässyt aamuksi töihin. 

Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut tiskata ihan itsekseni. Oliver Twist auttaa erittäin mielellään tiskien esipesussa ja tarkistaa aika ajoin myös pesuveden tilan polkaisemalla vettä tassullaan.


Ukonilma oli niin raju, että heräsin itsekin siihen tiistaina aamuyöllä. Kuuntelin ainakin tunnin verran ukkosen jyrinää ja Pongo-koiran ahdistunutta läähätystä. Pongo pelkää ukkosta ihan hirveästi. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä minut puolestaan herätti unesta vanhempi tytär ja seuraavina kahtena yönä nuorempi tytär ja hyttyset. Molemmat tytöt ovat olleet vähän flunssaisia ja nukkuneet siksi huonosti. 

Perjantaina olin katkonaisten öiden jäljiltä niin väsyksissä, että ajatus pätki. Odotin kärsimättömästi miestä kotiin reissultansa, että pääsisin vähän lepäämään. Myöhään perjantai-iltapäivällä mies lopulta saapuikin, mutta kovasti kipeänä, 39 asteen kuumeessa. Kyse taisi lopulta olla pahasta nestehukasta. Mies ja muutama muukin oli saanut jostakin mahataudin niin kuin käy hyvinkin usein reissuilla maan sisällä. Perjantaipyhänä suurin osa matkanvarren kaupoista oli kiinni eivätkä matkalaiset siksi voineet ostaa oikein mistään vettä. Loppuviikonloppu kului mieheltä pitkälti sairastellessa. Onneksi kuume sentään laski jo perjantaiyönä kun mies sai taas nestetasapainosta kiinni. Hetken ehdin olla kovin huolissani. Mieleen palasivat tapahtumat ja tunnelmat vuoden takaa. Silloinkin mies oli ollut reissussa juurikin Blue Nile -osavaltiossa kun sairastui vakavasti.

Viime yö sujui onneksi jo kaikin puolin vähän rauhallisemmin ja vähitellen alamme taas palata tavalliseen arkeen. Meillähän alkaa arki täällä sunnuntaista. Mies lähti aamulla tavalliseen tapaan töihin ja isommat lapset koulubussilla kouluun. Nuhainen nuorimmainen jäi täksi päiväksi kotiin lepäämään. 

Kun taivaalta tulee vuoronperään vettä ja hiekkaa tai yhtä aikaa molempia on piha tähän aikaan vuodesta turhan usein tämännäköinen. 


Hyttyset eivät ole kiusanneet enää viikonloppuna niin kovin sittemmin kun suoritin perjantaina yläkerrassa hyttysmyrkytyksen. Myrkytyksille taitaa kuitenkin olla tarvetta tulevinakin päivinä. Viimeviikkoisten sateitten jäljiltä on pitkin kaupunkia valtavia lätäköitä joita kutsumme hyttystenkasvatuskeskuksiksi. Kestää aikansa, että lätäköt kuivuvat pois, etenkin jos muutaman päivän välein satelee aina lisää. Khartumissa ei onneksi malariariski ole kovin suuri mutta hyttysistä on silti kiusaa etenkin öisin kun ne häiritsevät unta. Perinteisen hyttysverkon alla en osaa itse pysyvästi nukkua ja nyt meillä onkin hakusessa koko perheelle telttamaiset hyttysverkot sänkyjen päälle. Hankaluus niissäkin on kuitenkin se, että koirat pyrkivät aika ajoin lastemme sänkyyn nukkumaan ja lapset puolestaan meidän sänkyymme. Siinä hyttysverkko on vain tiellä ja pahimmillaan verkon alle päätyy lapsen taikka koiran mukana myös kokoelma hyttysiä. 

Tänä syksynä meitä ovat hyttysten lisäksi kiusanneet epätavallisen paljon myös kärpäset. Niitä tuntuu olevan tavallista enemmän. Koirat ja kissa pyydystävät kärpäsiä minkä ehtivät mutta silti niitä tuntuu riittävän keittiön joka pinnalle. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olemme toistaiseksi tänä syksynä säästyneet muurahaisilta. 

Nyt on nuorimmainenkin herännyt, paljon paremmassa voinnissa. Putkimieskin on ehtinyt jo käydä korjaamassa vuotavan hanan yhdessä alakerran kylpyhuoneista ja palaa pian korjaamaan rikkinäisen vessanpöntön. Tämän aamun tehtäviin kuuluu myös tyhjän keittiökaasutonkan ja vesitonkkien vaihto täysiin. Juomaveden hinta on entisestäänkin taas noussut, keittiökaasusta en vielä tiedä. 

Näin taas uusi viikko lähtee käyntiin.