perjantai 28. syyskuuta 2018

Erilaisuus ei ole epäkohta

Jokaisen kouluvuoden alussa käyn tapaamassa tyttärieni opettajia ja kerron heille tyttöjen gluteenittomasta ruokavaliosta. Vanhemmalla tyttärellämme on keliakia, nuorempi on vielä täyttä diagnoosia vailla mutta oireiden vuoksi kuitenkin tarkasti gluteenittomalla ruokavaliolla hänkin. Molemmat tytöt pitävät aika hyvää huolta itsestään ja syömisistään, mutta on silti toki tärkeää, että opettajat ovat selvillä heidän tilanteestaan. 

Useimmiten keskustelut tyttöjen ruokavaliosta ovat melko lyhyitä ja ytimekkäitä, toisinaan kuitenkin vähän haastavampia. Jotkut opettajat eivät nimittäin haluaisi tyttöjen eroavan luokkakavereistaan gluteenittoman ruokavalionsa vuoksi - tyttöjen itsensä mutta myös muiden oppilaiden vuoksi. Nämä opettajat haluavat siksi yrittää mahdollisimman paljon häivyttää eroa tyttöjeni ja heidän luokkatovereidensa välillä. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta ajatus on silti minusta ennen kaikkea vähän kummallinen ja hankalakin.

Vuosia sitten tällaista mysliä löytyi khartumilaisesta kaupasta. Se oli iloinen yllätys.
Lapsi jonka täytyy terveyssyistä olla rajatulla ruokavaliolla on lähtökohtaisesti erilainen kuin ne luokkatoverinsa jotka voivat syödä mitä haluavat. Siitä ei pääse mihinkään. Lastemme koulussa on toisaalta myös lukemattomia muslimilapsia jotka eivät syö porsaanlihaa ja lisäksi koulussa on myös esimerkiksi lapsia jotka perheensä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi eivät puolestaan syö naudanlihaa. Heidän ruokavalionsa eroaa meidän ruokavaliostamme. Ja jokainen koululainen on toki omalla tavallaan erilainen kuin muut: lapset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, erilaisista perheistä, heissä on yhtäläisyyksiä mutta myös paljon yksilöllisiä eroja. Se on minusta onni ja rikkaus eikä suinkaan asia jota pitäisi jotenkin tasoittaa tai piilotella.

En ymmärrä miksi lapsia pitäisi yrittää estää kohtaamasta omaa erilaisuuttaan. Minusta meidän kunkin täytyy ennen pitkää oppia juurikin hyväksymään oma erilaisuutemme, miksei jo ihan pienestä asti? Uskon, että mitä tietoisempia olemme siitä millä tavoin itse eroamme toisista meidän on sen helpompi on hyväksyä ja arvostaa myös toisten ainutlaatuisia eroavaisuuksia. Monet vanhemmat sanovat, että lapselle täytyy hankkia tietynlainen puhelin koska kaikilla muillakin on, tai että lapsille on järjestettävä samanlaiset syntymäpäiväjuhlat kuin kavereillakin, etteivät he eroaisi muista. Minusta tällainen ajatustapa kuulostaa loputtomalta ja väsyttävältä suolta. Sen sijaan, että pyritään tekemään lapsi mahdollisimman paljon muiden kaltaiseksi miksei ennemminkin pyrittäisi tukemaan hänen kasvuaan omaksi itsekseen yksilöllisiä ominaisuuksia ja perheen arvoja kunnioittaen? 

Ymmärrän, että näin on helpompi ajatella tässä omassa monikulttuurisessa elinympäristössäni. Voi olla, että näkisin asian toisin jos me asuisimme pysyvästi yhdessä ja samassa maassa. Sitä pidän kuitenkin tärkeänä ympäristöstä riippumatta, että lapsi jonka täytyy olla ruokavaliostaan tarkkana ja joka joutuu jo aika pienestä asti pitämään siltä osin itsestään huolta ymmärtää kirkkaasti sen, että hän ei ole syömistensä suhteen ihan samanlainen kuin muut. Erilainen ruokavalio ei tee hänestä huonompaa eikä parempaa, vaan ihan vain omanlaisensa. Minusta eroavaisuuden hyväksyminen on tässä asiassa aivan ensiarvoisen tärkeää koska uskon, että jos eroa ei ymmärrä tai todella hyväksy voi lapsen olla vaikeampaa kieltäytyä ruuista jotka eivät hänelle käy. On rohjettava olla oma ainutlaatuinen itsensä, että kehtaa ja jaksaa kavereiden edessä kieltäytyä sellaisista tarjotuista herkuista joka eivät itselle sovi. 

Esikoinen syö nykyään koulun ruokalassa, mutta aikoinaan tein kahdenlaiset koulueväät:
gluteenittomat ja gluteenilliset. En muista, että lapset olisivat koskaan kadehtineet toistensa eväitä.
Moni säälii tyttöjäni koska he eivät voi syödä gluteenia. Minusta sekin on vähän kummallista. Ruoka on kuitenkin vain ruokaa. Vanhempi tytär itse suree ruokavaliotaan ehkä kerran-pari vuodessa ja nuorempi tytär ei toistaiseksi vielä koskaan ole välittänyt ruokarajoitteistaan vähääkään. Silloin tällöin meillä haikaillaan toki toisenlaisen elämän perään, mutta siitä, että voitaisiin syödä ihan kaikkea unelmoidaan vähän samalla tapaa kuin omasta ponista. Olisihan se aika ihanaa, mutta kaikki on toisaalta ihan hyvin näinkin. 

6 kommenttia:

  1. Ruoka on nykyaikana ihan liian tärkeässä osassa maita, jossa sen saamisessa ei ole mitään ongelmia. Siitä varmasti johtuu tuo sääliminen. Ruoka on kuitenkin vain ruokaa, ei uskonto eikä se saisi olla kaiken keskiössä. Monikulttuurisessa kouluympäristössä vanhemmat ovat varmasti isossa osassa ohjailemassa lapsia, olen itse nimittäin aika tympääntynyt näihin synttäritouhuihin, jotka ovat aina aikamoista samaa showta ja rahaa menee aivan ihmeelliseen, tarpeettomiin juttuihin kuten kalliiseen kakkuun, johon on painettu joku Disneyn hahmo. Olemmekin jutelleet muutamien kavereiden kanssa, että ensi vuonna teemme jotain muuta. Mennään vaikka telttailemaan pienellä porukalla, leffaan tai keilaamaan. Täällä ne halut samanlaisiin synttäreihin, eväslaatikon sisältöön, kenkiin jne. tulevat lapsilta ja siinä sitten pitää jotenkin taiteilla mikä on järkevää ja missä voisi opettaa kulkemaan omaa tietään, ei kavereiden määrittämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin aina vähän harmittaa kun joku säälittelee meidän tyttöjä ruokavalionsa vuoksi koska itse haluaisin heidän oppivan ymmärtämään sen kuinka ruoka on todellakin vain ruokaa. Hyvin pitkälti he sen hyväksyvätkin enkä toivoisi aikuisten kyseenalaistavan heidän näkemystään! Iloisesti tyttömme käyvät toisten syntymäpäiväjuhlissa ja vähät välittävät tarjoiluista ja kakuista koska eivät niitä voi kuitenkaan syödä - pääpaino lastenkutsuilla meidän tytöillä on pakostakin yhteisessä ajalla ystävien kanssa ja niin sen pitää minusta ollakin.

      Täällä on myös aika kova paine järjestää suuren luokan lastenjuhlia. Vähän vanhempien lasten kohdalla ei ole enää yhtä lailla odotuksena se, että kutsuttaisiin koko luokka, mutta toisaalta pienimmissä pirskeissä tarjoilut ja järjestelyt kasvavat entistäkin tärkeämmiksi. Tuntuu siltä, että on parempi olla järjestämättä juhlia ollenkaan jos ei tee niistä saman vanhan kaavan mukaisia... Minä olen selittänyt lapsilleni, ettei minusta oikein ole lastenjuhlahumuun. Meidän arjessa on liikaa liikkuvia osia, että aikaa riittäisi hulppeiden juhlien järjestelyyn.

      Muutaman kerran olemmekin järjestäneet lapsille vähän vaatimattomammat pirskeet mutta nekin vaativat näissä oloissa kyllä aika paljon. Minun on käytännössä tehtävä kaikki tarjottavat itse jos mielin tarjota sellaista ruokaa mitä perheen gluteenittomatkin voivat syödä. Ja voimia vie sekin, etteivät lasten ja minun sosiaaliset ympäristöt kaikkinensa oikein kohtaa. Olenkin alkanut kehittää syntymäpäiväjuhlille vähän toisenlaisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi viimevuotinen syntymäpäiväviikonloppureissu Dubaihin esikoisen kanssa.

      Tässä monikulttuurisessa ympäristössä on kyllä varmasti monessa mielessä helpompaa elää omannäköistä elämää. Mitään yhtenäistä linjaa eväslaatikoissa tai kengissä ei ole kun joka luokalla lapsia on eri puolilla maailmaa. Toki silti esimerkiksi juuri syntymäpäiväjuhlia järjestetään melko samalla tapaa oli kyse sitten paikallisista tai erimaalaisista ulkomaalaisista. Välillä mietin onko äitinä väärin tehdä esimerkiksi juuri syntymäpäivien osalta toisin kuin suuri osa muista vanhemmista, mutta toisaalta ajattelen, että ainakin näytän omille lapsilleni tällä tapaa mallia siitä kuinka eletään omannäköistä elämää. Kaikkien äitien ei tarvitse olla innokkaita syntymäpäiväjuhlien järjestäjiä!

      Poista
    2. Todellakaan kaikkien äitien ei tarvitse olla innokkaita synttärijuhlien suhteen, en ole itse vaan ihan tietyissä rajoissa ja tyttökin tietää, että järjetön rahan tuhlaaminen kakkuun, jota ei lopulta kukaan syö tai disney-pukuun, jota pidetään kerran ei ole kovin järkevää. Jotenkin on pakko myös hyväksyä ne omat rajat ja jaksamiset, en esim. pidä kotona kutsuja, sillä koiran kanssa touhu menee aivan sietämättömäksi pienissä tiloissa.

      Poista
    3. Juuri noiden omien rajojen ja jaksamisen kanssa tasapainottelen itsekin. Jos pari viikkoa menee kovin paljon aikaa ja energiaa yhden juhlapäivän suunnitteluun se on minulle yksinkertaisesti liikaa. Joka päivä on niin paljon kaikkea muutakin tekemistä ihan rutiininomaisesti ja lähes päivittäin tulee yllättäviä haasteita vastaan jotka vievät oman aikansa nekin.

      Meillä on täällä iso koti ja tilaa sulkea koirat juhlien ajaksi pois juhlaväen tieltä, mutta siltikään en mieluummin halua isoa lapsilaumaa meille kotiin. Khartumissa ei kuitenkaan kovin paljon ole niitä paikkoja missä kodin ulkopuolella järjestää syntymäpäiviä myöskään.

      Poista
  2. Minulla oli lapsena epilepsia,mika oli kova paikka vanhemmilleni,lapsena en varmaan edes tajunnut koko asiaa. He halusivat "terveen paperit" itselle lapsena se tuntui hassulta, olin terve..oli vain laakkeet ei tuntunut erikoiselta minua ei haitannut olla erilainen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsille on tosiaan varmaan useinkin tavallista ja sillä tapaa ongelmatonta se mihin on kasvanut ja tottunut. Erilaisuus on enemmän aikuisten silmissä. Toisaalta vanhemman näkökulmasta ymmärrän kyllä myös sen huolen mitä lapsen sairastamiseen aina liittyy! Tottahan sitä toivoisi, että omat lapset saisivat olla terveitä ja sillä tapaa tavallisia. Mutta en osaa enää oikeastaan kuitenkaan toivoa keliakiaa meidän perheestä pois, se on osa meidän arkea ja varsin arkipäiväinen juttu lopulta, yksi ominaisuus muiden joukossa. Keliakia on toisaalta tietysti aika helppo sairaus siitä, että se pysyy hallinnassa tarkalla ruokavaliolla eikä ruokavalion lisäksi muita lääkkeitä tarvita.

      Poista

Kiitos kommentistasi!