torstai 27. syyskuuta 2018

Koiralle kaveri

Ennen kuin päätimme ottaa Poppyn omaksemme päätimme, että siitä eteenpäin elämää täytyisi suunnitella myös koiran ehdoilla. Koira muuttaisi kanssamme minne menimmekin ja sille täytyisi jokaisesta maasta löytyä luotettava hoitaja. Kun asuimme Jamaikalla Poppy-koiraa hoiti lomiemme ajan eräs miehen toimiston paikallisista kollegoista vaimoineen. Kollega oli yksi luottoihmisistämme Kingstonissa. Hänellä oli omiakin koiria ja hän ja puolisonsa koirineen ottivat lomien ajaksi Poppyn osaksi laumaansa. Belizessä Poppyn otti puolestaan lomiemme ajaksi luokseen paikallinen nainen joka oli miehelle töiden kautta tuttu ja josta ennen pitkää tuli hyvä ystäväni. Naisella oli suuri aidattu piha ja myös useampi oma koira.

Ihan pennusta asti Poppy oli minusta lomiemme jälkeen aina vähän allapäin. Poppy oli kyllä kovin iloinen meidät nähdessään mutta toisaalta se tuntui ikävöivän hoitopaikkojensa koiraseuraa. Mietimme, että se tarvitsisi kotiin koirakaverin, mutta pitkään aikaan emme päässeet ajatusta pitemmälle. 

Poppy on aina halunnut olla kaikessa mukana, myös junarataa rakentamassa.
Mies kulki Belizessä jalan töihin: toimisto oli vain parin korttelin päässä kodistamme. Eräänä päivänä mies kertoi pienen ruskean kodittoman koiranpennun seuranneen häntä aamulla töihin. Sittemmin näimme pennun siellä täällä. Pentu löysi myös talollemme ja kävi pihapiirissämme lähes päivittäin sen jälkeen kun se oli kerran päässyt roskasuojaamme ja löytänyt sieltä porsaankyljysten jämät. Vähän kerrallaan oivalsimme, että pennulla oli itse asiassa omistaja: paikallinen poliisimies joka asui muutaman korttelin päässä meiltä. Omistaja oli eläinsuojeluyhdistykselle jo vanhastaan tuttu, hänella oli taipumus hankkia koiria ja jättää ne sitten hoitamatta.

Läheltä pentu oli huolestuttavan laiha ja huomasimme, että sitä vaivasi syyhy. Omistaja ei selkeästikään ruokkinut syyhyistä pentua juuri ollenkaan ja minua huolestutti kuinka se pärjäsi. Aloin tarjota pennulle aidanraosta ruokaa aina kun se tuli talollemme ja hankin eläinsuojeluyhdistykseltä lääkkeet syyhyyn siltä varalta, että pentu antaisi minun hoitaa itseään. Jos pentua ei muutamaan päivään näkynyt, kävin kävelemässä tai ajamassa poliisimiehen talon ohitse. Joskus heitin ohikulkiessani koirankeksejä pennulle ja sen koirakavereille. 

Eräänä päivänä kun pentu oli tullut talollemme syömään otin sen sisälle lääkitäkseni vihdoin sen syyhyä. Pentu oli melkoisen surkeassa kunnossa ja minusta tuntui, etten millään voinut päästää sitä enää takaisin kadulle. Soitin miehelle ja varmistin, että hän oli samaa mieltä. Niin syyhyinen pentu jäi meidän koiraksemme. Annoimme pennulle nimeksi Pongo. Samalla nimellä olimme aikoinaan kutsuneet sitä kissanpentua joka oli päätynyt koiran suuhun Jamaikalla.

Näin surkealta ja surulliselta Pongo näytti sinä päivänä kun otimme sen omaksemme.

Pongo oli muutaman kuukauden ikäinen silloin kun se tuli meille. Vanhempi tytär oli niihin aikoihin vielä ihan pieni vauva, noin puolivuotias, ja me olimme parin viikon päästä lähdössä muutamaksi viikoksi joululomalle Suomeen. Ajoitus oli siis mitä huonoin. Minua huolestutti, että koiran syyhy saattaisi tarttua vauvaan tai parivuotiaaseen esikoiseen, ja ihmettelin mitä ihmettä tekisimme pennun kanssa lomamme ajan. Onneksi Poppyn hoitaja avasi kotinsa lomamme ajaksi Poppyn lisäksi myös syyhyiselle pennulle. 

Vain viikkoa myöhemmin Pongon katse alkoi kirkastua ja valpastua.
Ja se alkoi olla sen verran voimissaan, että innostui leikkimään Poppyn kanssa.
Pongo oli pitkään melkoisen sairas. Alkuun se sai antibioottia ja antihistamiinia ja syyhylääkettä syyhyyn, ennen pitkää lisäksi voidetta sienitulehdukseen joka puhkesi sen korviin ja kainaloihin. Kun tehokkaat amerikkalaiset syyhylääkkeet loppuivat jouduimme turvautumaan paikalliseen syyhylääkkeeseen joka oli melkoista myrkkyä. Siitä siirryimme yrttilääkitykseen joka hämmästyksekseni toimi erinomaisen hyvin. Kahdeksan kuukautta yhteensä kesti saada syyhy kaikkinensa parannettua. Sinä aikana Pongosta kehittyi mainio nuori koira ja perheenjäsen. 

Kuusi viikkoa myöhemmin Pongo näytti jo ihan toiselta koiralta. Se oli kasvanut ja sen iho jo
paljon parantunut.
Vuotta myöhemmin Pongo oli vihdoin ihan terve.
Poppy ei edes pentuna tehnyt kovin paljon tuhoja mutta Pongo ei sen sijaan ole oikein koskaan kasvanut aikuiseksi. Pongo on viimeisten kahdeksan vuoden aikana syönyt kaksi sohvaa, lukemattomia koiranpetejä ja sohvatyynyjä, useampia pehmoleluja ja muutamia kovempiakin leluja. Alkuun näin punaista joka kerta kun koira oli tehnyt tuhojaan, mutta nykyään en enää jaksa oikein edes hermostua. Pongo syö huonekaluja silloin kun sitä huolestuttaa jokin: ukkonen tai joku vieras pihassa, tai ihan vain se, ettei mies ole tullut töistä ajoissa kotiin. Minäkin hermostun aika herkästi ja minun onkin siksi aika helppo asettua Pongon asemaan. Minä puren hermostuksissani kynsiäni, koira taas syö sohvan. 

Pongo antoi omasta hyvästä onnestaan takaisin olemalla mahtava ystävä Scruffy-pennulle joka oli meillä sijaishoidossa. Kun Scruffy muutti omaan kotiinsa Pongo söi suruunsa sohvan.
Lastemme kanssa Pongo on vielä Poppyakin lempeämpi. Sillä on jo vuosia ollut toisessa takajalassa nivelrikko joka on selvästi kivulias etenkin kylmällä säällä, mutta kivuistakin huolimatta Pongo suhtautuu meihin ihmisiinsä aina yhtä suurella riemulla ja rakkaudella. Sanotaan, etteivät koirat osaa tuntea kiitollisuutta, mutta minä en sitä allekirjoita. Pongo tietää kyllä mistä tuli ja on kiitollinen hyvästä elämästään, rapsutuksista ja lasten halauksista, jokaisesta ruoka-annoksesta ja jokaisesta murusesta jonka se onnistuu varastamaan keittiön pöydältä. Ja me olemme toisaalta kovin kiitollisia Pongosta. Se on ollut meille ihmisille ja Poppylle uskollinen rakas ystävä ensimmäisistä hetkistä asti. 

Pongonkin kuono on viime aikoina alkanut harmaantua, se on nyt jo kahdeksanvuotias. Ikä tai kivut eivät sitä ole vielä kuitenkaan juurikaan hidastaneet. Pongossa on edelleen sitä samaa räjähtävää iloa ja energiaa mikä puhkesi esiin kun se oli oivaltanut, että vaikean alun jälkeen kaikki kääntyi lopulta parhainpäin. 

4 kommenttia:

  1. Ihana tarina tämäkin. Minusta tuntuu, että näissä(kin) asioissa ajoitus on aina enemmän tai vähemmän kehno. Jos täydellistä ajoitusta jää odottamaan, saa odottaa aika pitkään. Toimit juuri oikein! Suloisia koiria teillä ja kyllä, olen varma, että se osaa olla kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lotta! Niin kai se on, että apua on tarjottava silloin kun sitä tarvitaan. Usein se on ainakin meillä tosiaan tarkoittanut melkoisen hankalaa ajankohtaa. Kun Poppy tuli taloon oli esikoinen juuri oppinut kävelemään ja suuri osa ajastani meni energisen pojan seurailuun, ja Pongon liittyessä perheeseen meillä oli kotona taapero ja vauva. Poppy ja Pongo eivät siksi olekaan erityisen hyvin koulutettuja koska meillä ei ole ollut riittävästi aikaa johdonmukaisesti niitä alusta asti kouluttaa.

      Poista
  2. Mä aloin itkeä kun luin tätä <3
    Kaikkia koiria ei voi pelastaa mutta paitsi että jokainen näin onnellisen kohtalon kohdannut koira tekee mut onnelliseksi, en voi lakata ihastelemasta sitä miten suurta lempeyttä jotkut ihmiset – nyt te – osoittaa eläimiä kohtaan. Kaiken huonon kohtelun vastapainoksi on onneksi sitä hyvyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milla <3

      Kulkukoirien ja -kissojen tilanne turhauttaa ja suorastaan raivostuttaa minua monesti, mutta onneksi vastapainoksi on tosiaan myös hyviä ja onnellisia tarinoita! Monet itkut on tullut itkettyä täälläkin kiitollisuudesta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan jotka avaa elämänsä ja kotinsa sellaiselle eläimelle jonka tilanne vaikutti alunperin melko toivottomalta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!