maanantai 24. syyskuuta 2018

Oma koira

Toivoin omaa koiraa ihan pienestä asti. Tarina kertoo, että toinen sanani oli “koila”. Perheenjäsenten allergioiden vuoksi emme voineet lapsuudenkotiini koiraa ottaa. Lapsena ja nuorena ulkoilutin ystävien ja naapurien koiria ja muutama koira oli minulla hoidossakin omistajien loman ajan. Nuorena aikuisena minua kannatteli vaikeitten ja epävarmojen aikojen yli osin se ajatus, että kunhan asetun aloilleni voin vihdoin hankkia oman koiran. Yhden raskaan ajanjakson ajan hain iloa ja voimaa muun muassa kuvasta jonka olin leikannut naistenlehdestä: kuvassa oli reipas pörröinen villakoiranpentu.

Oman koiran sain lopulta vasta päälle kolmekymppisenä, kohta kymmenen vuotta sitten. Mies ja alle vuodenikäinen esikoinen ja minä menimme viikonlopuksi tuttuun hotelliin Jamaikan Oracabessaan. Matkassa taisi olla myös silloinen aupairimme. Kävelimme sisään hotelliin ja siinä samassa aulan suurten kaksoisovien takaa poukkoili meitä tervehtimään pieni valkoruskea koiranpentu. 



Hotellin omistajat olivat viikkoa aikaisemmin vuorokauden verran kuulleet pennun ulinaa jostakin. Kun he olivat vihdoin menneet tarkistamaan mistä ääni kuului he olivat löytäneet pennun lähes hukkuneena läheisestä joesta. He olivat tuoneet pennun kotiin, ruokkineet sen ja tarjonneet yösijan. He eivät voineet pentua kuitenkaan itse pitää, sillä heidän dobermanninsa eivät hyväksyneet sitä laumaansa. Viikonlopun ajan tutustuimme pentuun ja mietimme mitä tehdä: pitäisikö meidän viedä koira kotiin mukanamme. Miehen ja minun kummankin mieltä painoi se, että jokunen viikko aikaisemmin olimme kohdanneet toisella hotellilla Jamaikan Port Antoniossa suloisen kissanpennun. Olimme ihastuneet kissanpentuun kovin ja jopa miettineet, että toisimme sen viikonlopun päätteeksi kanssamme kotiin. Päätimme kuitenkin jättää kissanpennun emonsa ja sisarustensa luokse. Viikkoa myöhemmin saimme kuulla, että kissanpentu oli päätynyt koiran suuhun. 

Kissanpennun kuolema mielessämme päädyimme lopulta tuomaan koiranpennun Oracabessasta kanssamme kotiin. Poppy oksensi kotimatkalla autossa syliini. 

Olimme alkuun Poppyn kanssa helisemässä. Sen hampaita kutitti ja se jäysti yhtenään meidän käsiämme ja jalkojamme. Kuukausien mittaan se kuitenkin rauhoittui ja rikkoi terävillä hampaillaan lopulta vain yhden rottinkileposohvan ja yhden kengän. Erääseen suosikkipaitaani Poppy repäisi pitkän halkeaman kynnellään kun ei vielä ollut oppinut, ettei minua vasten saa hyppiä. Sen enempää vahinkoa Poppy ei ole tehnyt kohta kymmeneen vuoteen.



Alkuun meistä tuntui, että Poppy oli ihan kamala pentu, mutta nyt kun meillä on enemmänkin koiria ja minulla enemmän kokemusta koiranpennuista ajattelen, että pääsimme Poppyn kanssa lopulta melkoisen vähällä. Poppy on aina ollut itsepäinen muttei toisaalta kuitenkaan mahdoton. Poppy tietää oman arvonsa eikä tottele jos ei siltä tunnu. Vaikka se toki aika ajoin johtaa hankaliinkin tilanteisiin arvostan kuitenkin Poppyn älyä ja tahtoa käyttää päätään ja pitää huolta itsestään. 

Poppy on vuosien varrella ottanut lämpimästi vastaan molemmat tyttäremme, kaksi koiraperheenjäsentä ja nyt viimeisimpänä vielä kissanpennunkin. Belizenvuosien aikana Poppy oli lisäksi yhdelle koiranpennulle ja useammalle kissanpennulle mainio sijaisperheenjäsen. Se suhtautuu muihin eläimiin ystävällisen uteliaasti. Poppy on niin itsevarma, ettei se tunne tarvetta kisailla muiden kanssa paikastaan perheyhteisössämme. Nuorempana se joutui kerran riitaan hoitopaikassaan Jamaikalla ja sai jalkaansa pahan haavan. Mutta silloinkaan Poppy ei ollut aloittanut riitaa.

Poppy on pitänyt meistä hyvää huolta kohta kymmenen vuotta. Se on raivokas talonvahti mutta toisaalta myös äärimmäisen lempeä seuralainen. Pongo ja Skippy ovat alusta asti luottaneet Poppyyn laumanjohtajana, ja Poppy on myös lastemme tärkeä kaveri. Minulle ja miehelleni Poppy on meidän ensimmäinen oma koiramme. Minulle Poppy on niin tärkeä, ettei sille ole sanojakaan. 



Eilen illalla vein Poppyn eläinlääkäriin koska sille oli ilmaantunut jalkaan pahannäköinen haava. Haava puhdistettiin ja Poppy on nyt tehokkaalla ja täkäläisittäin myös kovin kalliilla antibioottikuurilla. Eläinlääkäriä huoletti haavan lisäksi myhkyrä haavan yhteydessä. Myhkyrää täytyy kuulemma alkaa tutkia sitten kun haava on muutaman viikon päästä toivon mukaan parantunut.

Olen täällä aina eläinlääkärin vastaanottohuoneessa myös toimenpiteiden ajan, se on meidän eläinlääkärimme vastaanotolla tapana. Tuntuu toisaalta hyvältä voida silittää ja rauhoittaa lemmikkejämme kun heitä hoidetaan mutta toisaalta toimenpiteiden näkeminen ajoittain myös vähän hirvittää. Poppy täytyi eilen rauhoittaa, että haava sen jalassa saatiin kunnolla hoidettua, ja minua huolestutti se kuinka hyvin koiravanhus kestää nukutuksen. Onneksi kaikki sujui hyvin ja muutaman tunnin päästä Poppy oli kotona taas jo ihan oma itsensä. Nyt toivotaan, että antibiootit purevat haavaan ja ettei jalan myhkyrästäkään löytyisi mitään sen pahempaa. 

6 kommenttia:

  1. Paranemisia Poppylle! Meidän eka koira oli Rio, joka oli westie, taisin olla 10 vee kun pitkän,vuosien jälkeisen haluamisen tuloksena meille tuli koira. Rio eli 16 vuotiaaksi asti ja hyvän elämän elikin. Kaikki koirat ovat olleet paljon tärkeämpiä kuin ikinä osasinkaan ymmärtää, monet asiat ymmärtää vasta kun koirakaveria ei ole, kuten Helmin tärkeyden vaikeina aikoina. Nykyinen Alex on ollut aika haastava luonteensa ja energiatasonsa takia, nyt 3,5 v ikäisenä olen huokaillut ekaa kertaa sen hieman rauhoituttua. Alex on meillä hyvä vahti ja pidän ovet surutta auki puutarhan puolelle päivisin vaikka asumme keskustassa, luotan kyllä vahtikoiran vaistoon ja hyvin se ilmoitteleekin tulijoista ja menijöistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä koirat myös pitävät huolen siitä, ettei kukaan luvatta liiku pihapiirissä. Meillähän on talon edessä vartiijakin ympäri vuorokauden, mutta varsinkin Poppyn varaan luotan vartijoitakin enemmän. Nuorempana Poppy haukkui kaikkia ohikulkijoita mikä oli vähän väsyttävää, mutta nykyisin havahtuu vain silloin kun on syytä.

      Haava jalassa ei ole vielä lähtenyt parantumaan muttei ole onneksi mennyt pahemmaksikaan vaikka Poppy sitä aika ajoin nuoleekin. Onneksi Poppylle maistuu maapähkinävoi niin hyvin, että sen kanssa sille voisi syöttää varmaankin ihan mitä tahansa. Myös antibiootit menevät kuin huomaamatta maapähkinävoipallon sisällä.

      Poista
  2. Voi miten kaunis kirjoitus tärkeästä perheenjäsenestänne. Ihan herkistyin.

    Minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani ihanat muistot kahdesta koiraystävästä, mutta nyt aikuiselämän perheeseen emme ole voineet koiraa ottaa. Ja aivan viime vuosina olemme viettäneet niin liikkuvaa elämää, että se ei olisi edes ollut reilua eläintä kohtaan. Onneksi saan kuitenkin silloin tällöin rapsutella muiden koirulaisia.

    Lämpöinen ajatus haavasta toipuvalle Poppyllenne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena! Tunteet on olleet pinnassa minullakin. Sain ihan tehdä töitä sen eteen, etten alkanut eläinlääkärissä itkeä kahden eläinlääkärin, eläintenhoitajien ja autonkuljettajamme edessä kun Poppylle annettiin rauhoituspiikki. Myöhemmin kotona tulikin sitten kyllä itku. Kovin tärkeitä ovat nämä eläinkaverit ja pahalta tuntuu kun ne sairastavat.

      Antibiootit vetävät väsyneeksi mutta muuten Poppy on ollut melkoisen hyvillä mielin, heiluttaa kovasti häntää ja syö hyvällä ruokahalulla, ja alan itsekin vähän tässä rauhoittua ja uskoa, että ehkä tästäkin nyt taas selvitään.

      Poista
  3. Kylläpä kirjoitit kauniisti koirastasi ja siitä, miten se löysi tiensä teille. Koira on onnekas, kun on saanut kodin juuri teiltä! Sattumalta juuri itsekin kirjoittelin eläimistä. Olen aina itsekin halunnut koiraa, mutta sen haaveen tiellä on aina ollut ties mitä esteitä. Kissa on ollut helpompi, ja koska pidän sekä kissoista että koirista, toistaiseksi on ollut hyvä näin. Tasaisin väliajoin kuitenkin totean, ett jonain päivänä otan myös koiran. Täällä Maputossa vahtikoira olisi ollut mainio, mutta epäröin kahdesta syystä. Ensinnäkin kissamme takia, ja toiseksi siksi, että meillä on Hgissä aika pieni koti ainakin tällä hetkellä odottamassa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka voivat jättää koiran taakseen muuttaessaan pois (yllättävän moni tekee niin, ja perustelee sitä eri syin). Meille koira kuitenkin olisi perheenjäsen, joten tässä vaiheessa on parempi vielä odottaa kunnes tilanne on otollisempi ja koiralle tarjolla hyvä koti. Mutta osaan samaistua tuohon koiran kaipuuseesi, poden pikkuisen samaa! Ihana eläinkatras teillä nyt. Totta, että eläimistä on myös monenlaista huolta, lääkärikäynneiltä ei voi välttyä. Toivottavasti haava paranee hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koiran omistaminen on lopulta ollut aika erilaista kuin mitä lapsena kuvittelin. Toisaalta omat olosuhteeni ovat myös kovin erilaiset kuin lapsuudenympäristöni. Toivon meidän taas ennen pitkää asuvan sellaisissa olosuhteissa missä koiria voisi viedä enemmän lenkille. Täällä se on kovin hankalaa ankaran kuumuuden vuoksi ja siksikin, että tienvarret ovat täynnä jos kaikenlaista koirille vaarallista: lasinsiruja, luunpaloja ja niin edelleen.

      Minä olen myös yhtä lailla kissa- kuin koiraihminenkin. Lapsuuden elämänpiirissäni ei ollut kuitenkaan niinkään kissoja kuin koiria joten en osannut lapsena kissaa siksi toivoa. Tutustuin kissoihin paremmin vasta parikymppisenä vapaaehtoistöissä Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissatalossa ja siitä asti kissat ovat olleet yhtä lailla sydäntäni lähellä kuin koiratkin. Kissat ovat monessa mielessä koiria helpompia mutta omalla tavallaan toisaalta haastavampiakin itsenäisyytensä ja itsepäisyytensä vuoksi!

      Lemmikeistä on tosiaan työtä ja huoltakin. Tänään on taas suunta eläinlääkäriin. Koiravanhus on paremmassa voinnissa mutta haluan viedä kaksi muutakin koiraa varalta tarkistettavaksi. Poppyn sairastuminen herätti minussa huolen siitä, että eihän Pongossa ja Skippyssä vain muhi mitään sellaista mikä saattaisi yhtäkkiä puhjeta isommaksikin ongelmaksi.

      Poista

Kiitos kommentistasi!