sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Skippyn tarina

Niihin aikoihin kun esikoinen täytti neljä, vanhempi tytär ei ollut vielä kahta eikä nuorimmaisesta ollut vielä tietoakaan, lapset ja minä aloitimme Belizessä ratsastustunnit. Alunperin vain poika ratsasti mutta myös tyttö innostui hevosista heti ja lopulta minäkin halusin nousta ratsaille. 

Ystävillämme on ravintola alle tunnin ajomatkan päässä Belmopanista. Ravintola on luonnonhelmassa, rakennuksessa ei ole lainkaan seiniä vaan se on joka puolelta auki ympäröivään sademetsään. Ravintolan yhteydessä oli niihin aikoihin talli ja sen edustalla kenttä jossa ratsastustunnit pidettiin. Silloin tällöin pääsimme poika ja minä ratsastamaan myös sademetsään. Se oli jotakin se. 

Ystäviemme ravintola Belizessä valmiina ottamaan vastaan asiakkaita.
Nelivuotias esikoinen ja kaksivuotias tytär tervehtimässä hevosia ravintolan tallilla.
Hevostyttö jo pienestä asti.
Ratsastustuntien jälkeen pysähdyimme poikkeuksetta ravintolaan syömään ja juttelemaan omistajapariskunnan ja muiden ruokailijoiden kanssa. Ystäviemme ravintola on Belizeä parhaimmillaan: siellä tuntui aina kuin olisimme tulleet toiseen kotiin. Meidät otettiin vastaan kuin kauankaivatut perheenjäsenet. Omistajien lisäksi myös tarjoilijoista ja monista muista asiakkaista oli ajan kanssa tullut tuttuja. Ravintoloitsijoiden suloiset koirat kulkivat ravintolan ympäristössä tai pyörivät pöytien alla; ratsastustuntien ajan niiden seurassa kulki myös ratsastuksenopettajan pieni koira.

Erään kerran kun tulimme ratsastustunnille oli ravintolassa meitä vastassa vieras harmaa koira. Se oli niin arka, että lähes ryömi maata pitkin, mutta rohkeni tulla nuuhkimaan kättäni kun oikein pyysin. Koira oli reteämpi leikeissään ratsastuksenopettajan koiran kanssa. 

Harmaa koira leikkimässä ratsastuksenopettajan koiran kanssa.
Ystävämme kertoivat, että koira oli ilmaantunut tallille ihan yllättäen. He olivat tulleet kotiin ja löytäneet sen kiinnitettynä ravintolan edustalta. Koirassa oli melkoisen paljon heidän koiriensa näköä. En ajatellut asiaa silloin sen enempää, mutta näin jälkikäteen arvaan, että heidän uroskoiransa reviiri oli melkoisen laaja ja koira oli käynyt aloittamassa pentueen sinne, toisen tänne. Vaikka ihan ravintolan lähistöllä ei ollut muuta asutusta, jonkun matkan päässä oli kuitenkin muutamia taloja. 

Ravintoloitsijaystävämme kutsuivat harmaata koiraa Skippy Jackiksi. Monta viikkoa ajattelinkin sen nimen vuoksi olevan poikakoira. Vasta siinä vaiheessa kun ystävämme iloisina kertoivat oman tyttökoiransa olevan tiineenä tuli yhtäkkiä mieleeni kysyä oliko Skippy tyttö vai poika. Kun paljastui, että se oli tyttökoira minussa heräsi huoli, että silläkin olisi kohta pentue hoidettavanaan. Ystävämme ruokkivat Skippy Jackiä omien koiriensa ohessa, mutta se oli kuitenkin silti ensisijaisesti kulkukoira, pitkälti oman onnensa nojassa. Hiljakseen oli myös paljastunut, että Skippy Jack oli lähes tai kokonaan kuuro. Kuuroutensa vuoksi se nukkui tavattoman syvästi ja oli meinannut useamman kerran jäädä tallin hevosten jalkoihin kun ei ollut kuullut niiden tuloa.

Skippy Jack.
Ehdotin miehelleni, että me veisimme Skippy Jackin eläinlääkärille steriloitavaksi ennen kuin sekin alkaisi odottaa pentuja. Se voisi toipua meillä kaikessa rauhassa ja palata sitten tallille asumaan. Niin miehelleni kuin ystävillemmekin idea sopi oikein hyvin ja heti seuraavana viikonloppuna toimme pelästyneen koiran kanssamme tallilta kotiin.

Skippy Jackiä pelotti tulla sisälle taloon koska se oli aina ollut ulkokoira. Toisia koiriamme se ei niinkään vierastanut, ja nekin suhtautuivat siihen uteliaan ystävällisesti. 

Olimme varanneet Skippy Jackille eläinlääkäriltä sterilisaatioajan. Toimenpiteestä tuli lopulta monimutkaisempi koska ikävä kyllä Skippy olikin jo tiineenä. Eläinlääkäri tiesi meidän kertomustemme pohjalta koiran ja sen pentujen taustan ja arvioi Skippy Jackin olevan vasta vuoden vanha. Pennuilla ei olisi ollut suuria mahdollisuuksia selviytyä joten armollisin teko oli abortoida ne. Onneksi niin, koska en tiedä mitä olisimme tehneet jos meillä olisikin yhtäkkiä ollut hoidossa odottava äitikoira!

Skippy Jack toipui sterilisaatiosta hyvin. Sen olisi voinut hyvin jo seuraavana viikonloppuna viedä takaisin tallille. Miestäni kuitenkin huolestutti, että Skippy Jack jäisi tallilla hevosten jalkoihin. Hänestä kolme koiraa menisi meillä siinä kuin kaksikin. Minua vähän hermostutti ajatus kolmen koiran laumasta ja muutenkin tunsin sitä samaa innostuksensekaista pakokauhua mikä aina nousee mieleeni kun otamme kotiin uuden eläimen. Mutta niin Skippy Jack kuitenkin jäi taloon. Sen nimi lyheni meillä Skippyksi ja vähän kerrallaan sen valkoiseen taittanut turkki tummeni lähes kokonaan mustaksi.

Skippy tytön kanssa piirtelemässä Belizen kodissamme.
Samaisen vanhemman tyttären kanssa Sudanin kodin edustalla.
Skippy on kolmesta koirastamme lempein ja helpoin. Se haluaa ennen kaikkea olla mieliksi ja totella, kunhan vain ymmärtää mitä me toivomme siltä. Koska kuuroa koiraa ei voi sanoin ohjata tai komentaa meidän ja Skippyn on täytynyt opetella yhteisiä viittomia. Skippy tarkkailee käsimerkkien lisäksi myös tarkasti kahden muun koiran toimia ja muita merkkejä siitä mitä ollaan tekemässä seuraavaksi. Skippy käy nukkumaan sellaisiin paikkoihin mistä pystyy varmasti havaitsemaan jos jotakin tapahtuu. Se esimerkiksi nukkuu usein aamuisin ihan oven edessä, että tietää milloin on aika paukata pihalle. Koska Skippy on kuuro se ei pelkää ukkosta tai muita kovia ääniä. Se on siksi ollut Pongolle alusta asti tärkeä terapiakaveri: Pongoa näyttää selvästi rauhoittavan se, ettei Skippy tärise ja säiky ukkosta. Poppykin on suhteellisen rauhallinen ukonilmalla ja ilotulitusten aikaan mutta reagoi kuitenkin ääniin, kun taas Skippy ei kirjaimellisti korvaansa lotkauta kovistakaan äänistä. 

On ollut äärimmäisen mielenkiintoista saada ymmärtää koiramaailmasta uusia ulottuvuuksia kuuron koiran kautta. Mutta ennen kaikkea kiltti ja hyväntahtoinen Skippy on tuonut paljon iloa ja onnea meidän kaikkien elämään. 

12 kommenttia:

  1. Ihana koiratarina jälleen kerran! Kiitos. Jossain vaiheessa kuullaan varmaan, miten Oliver Twist pärjäilee koirien kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lotta! Tarinasta unohtui kertoa, että Skippyn sopeutuminen lauman jäseneksi kesti kokonaisuudessaan varmaankin noin vuoden verran... Poppy otti Skippyn kyllä vastaan ihan kauniisti, mutta Pongo ja Skippy kisailivat lauman kakkospaikasta melkoisen pitkään. En ole edelleenkään ihan varma kumpi kisan lopulta voitti, mutta nykyään kaikki kolme koiraa elävät oikein sopuisasti yhdessä ja se on kaikkein tärkeintä. Oliver Twist oli lopulta helpompi lisätä laumaan kuin Skippy! Oliverin ja koirien yhteiselosta yritän tosiaan vielä jossain vaiheessa kirjoittaa vähän enemmän.

      Poista
  2. Ihana Skippy, on niin hauskan väritykseltään. Täällä aina toivon, että nuo kuurot, sokeat ja muuten heikommat saisivat perheen ennen muita, niillä kun on niin heikot mahdollisuudet selviytyä kadulla. Onneksi Skippy sai kodin teiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovaa on asua taivasalla ihan ylipäänsä ja varsinkin tosiaan jos ei kaikki vaistot toimi tai ole muuten ihan voimissaan. Tosin Skippy ainakin on kyllä selvästi kehittänyt älyään ja muita vaistojaan tasoittaakseen puuttuvaa kuuloa.

      Skippyllä on hieno turkki. Siinä on paljon Australian karjakoiraa, siitä tulee tuo väritys. Australian karjakoiria oli ravintoloitsijaystävillämme useampi ja uroskoira niistä oli ikävä kyllä näemmä levittänyt rotua vähän laajemmaltikin ympäristöön.

      Poista
  3. Taas niin ihana ja onnellisesti päättynyt tarina.
    (Luin Pongostakin, vaikka en ehtinyt kommentoimaan). Kuulostaa vähän siltä, että kaikille kolmelle koiralle perheenne jäseneksi pääseminen on ollut oikeastaan ainoa mahdollisuus selvitä hengissä. On todella ihanaa ja samalla myös ihailtavaa, että olette antaneet kodin kaikille niille. Ja vielä Oliverillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me olemme tosiaan päätyneet ottamaan nämä kodittomat lemmikiksemme pitkälti juuri siksi, että on vaikuttanut siltä, että muuten niille käy huonosti. Tällä mentaliteetilla on kyllä aika vaikea kulkea näissä maissa missä on paljon kodittomia eläimiä. Niistä niin monen tilanne on niin huolestuttava! Oman katumme katukissat täällä ovat onneksi suurimmaksi osin hyvävointisen ja melko hyvinsyöneen näköisiä. Täällä ei myöskään onneksi ole samanlaista ongelmaa syyhystä kuin mitä esimerkiksi Belizessä. Mutta kyllä mielessä painaa edelleen esimerkiksi pieni kissanpentu jonka näimme miehen toimiston edustalla pari viikkoa sitten: se oli kovin laihan ja sairaan oloinen. Jos olisi joku paikka minne se viedä hoidettavaksi ja odottamaan omaa kotia olisin yrittänyt sen kadulta napata mukaan. Me emme ikävä kyllä kaikkia voi ottaa omaksemme ja täällä ei ikävä kyllä tietoni mukaan ole ensimmäistäkään eläinsuojeluyhdistystä kodittomia eläimiä hoitamassa. Mutta edes näille kolmelle koiralle ja yhdelle kissalle olemme voineet tarjota kodin, sillä yritän lohduttaa itseäni.

      Poista
  4. Nämä sinun koiratarinasi ovat olleet niin ihanaa luettavaa. Melkein henkeä pidätellen olen lukenut koirien historiasta. Kaikille koirille on onneksi käynyt paremmin kuin hyvin, kun ovat päätyneet teidän huomaanne. Ihanaa, että teidän kaltaisianne hyväsydämisiä ihmisiä on olemassa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Satu, onpa kiva kuulla, että koiratarinat on kiinnostaneet! Elämäni pyörii hyvin vahvasti lasten ja koirien ympärillä, ja nyt menossa on mukana vielä Oliver-kissakin... Tuntui jotenkin tärkeältä kerrata koirien vaiheita alusta tähän päivään. Kaikki lemmikkimme ovat tuoneet kovasti iloa ja onnea mukanaan, me ihmiset taidammekin jäädä voiton puolelle onnekkuudessa!

      Poista
  5. No taas täällä ollaan ihan että <3 . Voi koiruuksia!

    Meiltä lähti yksi tarhakoira Belgiaan ja satuin olemaan samaan aikaan tarhalla kun hän tuli steriloitavaksi. Sijaishoitaja totesi, että on varmaan tiineenä – ja mä olin jotenkin aivan järkyttynyt kun melko isot ja valmiit pennut lopulta vain abortoitiin. Vaikka järki sanoo, että ei ole mitään syytä tuoda tänne yhtään pentua kun joka paikka on muutenkin pullollaan kodittomia koiria, olin silti jotenkin onneton niiden pentuparkojen (ja lapsensa menettäneen emon!) vuoksi. Vaikka niin kovasti kehunkin omaa rationalisuuttani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mullakin kävi monenlaisia ajatuksia mielessä kun kuulin Skippyn olleen tiineenä. En niinkään surrut pentuja, eikä Skippy yksivuotiaana olisi ollut valmis äidiksi vaikka olisi varmasti hyvä emo ollutkin, mutta tunsin jonkinlaista epämääräistä syyllisyyttä kuitenkin koko tilanteesta. Ennen kaikkea olin kuitenkin kiitollinen siitä, että eläinlääkäri oli tehnyt päätöksen meidän kaikkien puolesta ja tilanne oli siinä vaiheessa jo ohi kun se tuli minun tietoisuuteeni.

      Tässä vuosien varrella olen tainnut aika lailla kovettua näissä eläinsuojelukysymyksissä... Vain kovin harvaa kiinnostaa kodittomien eläinten kohtalo siinä määrin, että ottaisivat siitä itse jonkinlaista vastuuta. Olen omalta kohdaltani tajunnut, että jos mielin jaksaa ja pystyä toimimaan ollenkaan kodittomien eläinten hyväksi mun on oltava hyvin tietoinen omista rajoistani ja suorastaan inhorealistinen ympäröivän maailman suhteen.

      Poista
  6. Hej Kata,
    oli mukavaa kuulla tarina tästä koirasta. Hyvä kun otitte vastuun hänestä.
    Saatte paljon takaisin tästä kiitokseksi. Jännän värinen koira!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että pidit tästä tekstistä Pirjo! Jos kiinnostaa niin syyskuun aikaisemmissa kirjoituksissa on myös kahden muun koiramme tarinat kodittomasta meidän lemmikiksemme.

      Skippy on tosiaan jännänvärinen. Siinä on aika paljon Australian karjakoiraa ja siitä tulee tuo väritys.

      Poista

Kiitos kommentistasi!