torstai 1. marraskuuta 2018

Alavireistä hulinaa

Pienemmät ja suuremmat ärsykkeet ja kaikenlaiset kohtaamiset eivät ehdi jäsentyä ja järjestyä mielessä kun niitä on joka päivä liikaa. Viidettä vuotta näissä olosuhteissa mielessä hurisee käsittelemättömiä asioita jo monen vuoden takaa. Minusta tuntuu, että jos kohdalle osuisi edes yksi tasaisen tavallinen viikko saisin osan ärsykkeistä käsiteltyä pois mielestä. Mutta joka viikko ja oikeastaan lähes joka päivä tapahtuu jotakin sellaista jota pitäisi saada rauhassa pureskella vähän pitempään. Ei vain koskaan tunnu olevan aikaa vaan kaiken aikaa on nieltävä paljon pureskelematta ja tartuttava kiinni taas seuraavaan ja seuraavaan hetkeen.

Tällä viikolla lapset ovat suunnitelleet teemaviikon asuja, riemastuneet omista hyvistä ideoistaan, muuttaneet mieltään, huolehtineet ja surreetkin, ja väsyneet vuorotellen kerta kaikkiaan koko hommaan. Minä olen yrittänyt olla avuksi mutta moneen kertaan viikon varrella olen itsekin väsähtänyt ja turhautunut prosessiin joka ei tunnu minusta millään tavalla kasvattavan koulun yhteishenkeä vaan vain aiheuttavan lisähommaa kotiin. Teemaviikko on tuonut meillä kotona pinnalle tärkeitä asioita kuten ikävää ja yksinäisyyttä, kannustanut miettimään kuinka opetella nauramaan itselleen, kuinka heittäytyä, kuinka olla hyvä ystävä. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja niitä olisi hyvä pohtia yhdessä lasten kanssa enemmänkin, mutta aika tuntuu aina loppuvan kesken: koulubussi odottaa, tai nukkumaanmenoaika on käsillä.

Samaan aikaan kun olemme yhdessä suunnitelleet teema-asuja on pitänyt toki yrittää pitää ilmassa myös kaikkia arjen tavallisia palloja. Jokaiseen viikkoon kuuluu täälläkin ruokaostoksia, vaatehuoltoa, lasten harrastuksia, laskujen maksamista. Näin kuun vaihteessa on aina käsillä myös rahanvaihto ja palkkojen maksaminen. Kaupoissa hinnat nousevat koko ajan ja paikallisen valuutan arvo huononee samaa tahtia. Pieniinkin ostoksiin kuluu nykyään melkoinen pino paikallisia puntia. Maitolitran hinta on puolessa vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Joka kuukausi mietityttää pitäisikö työntekijöiden palkkoja taas nostaa ja kuinka paljon. 

Lasten ratsastustunnit sujuivat toissapäivänä oikein mallikkaasti, mutta balettitunnit ovat puolestaan olleet tämän viikon katkolla. Alkuviikosta nimittäin paljastui, että tyttöjen balettiopettaja on yllättäen poistunut maasta. Hänen lähdöstään kuuluu erilaisia huhuja. Olen lohduttanut tyttöjäni joita rakkaan opettajan lähtö surettaa ja samaan aikaan yrittänyt luovia aikuisten parissa huhujen keskellä. Asiat eivät ole ehkä niin tai näin vaan jotakin siltä väliltä. Mustavalkoisuus on elämänasenteena varmaankin helpompi kantaa mutta harmaan sävyt taitavat kuitenkin olla monessa asiassa lähempänä totuutta. Balettiopettajan lähtöä ehdin itse joka tapauksessa sulatella noin puoli päivää vaikka mietittävää olisi ollut paljon enemmänkin koska kysymyksiä on toistaiseksi enemmän kuin vastauksia.

Läheisin ystäväni täällä, mainio srilankalainen nainen, muutti perheineen pois alkusyksystä. Hänen lähtönsä oli minulle kova paikka ja ikävä kalvaa edelleenkin. Viime kuukaudet olen kuitenkin ilokseni lähentynyt toisen hyvän ystävän kanssa: venezuelalaisesta suorapuheisesta ja täyspäisestä ystävättärestäni on tullut minulle aikaisempaakin läheisempi. Eilen paljastui, että myös venezuelalainen ystäväni on perheineen muuttamassa muutaman kuukauden päästä maasta. Olen jotenkin niin turtunut näihin loputtomiin lähtöihin, etten osaa oikein edes surra. Ja mitäpä sitä vielä suremaankaan. Toistaiseksi ystävä on onneksi vielä täällä. Vanhastaan tiedän, että suru puhkeaa pintaan viimeistään sitten kun jonain päivänä alan soittaa ystävälle ja muistan, ettei hän olekaan enää täällä. 

En minä onneksi ihan yksin jää silloinkaan, mutta jokaisen tärkeän ihmisen lähtö on kuitenkin aina menetys. Sitä suurempi menetys täällä missä tärkeistä ihmisistä tulee lyhyessä ajassa korvaamattomia ja missä turvaverkkomme koostuu pitkälti juuri näistä ystävistä jotka elävät tätä samaa arkea ja tietävät minkälaista on kun keskellä yksinhuoltajaviikkoa sähköt katkeavat eikä generaattori toimikaan tai joku sairastuu ja arjen palapeli on yhtäkkiä palasina. 

Yksi miehen tämän kuukauden tulevista työmatkoista pidentyi, peruttiin ja sitten taas varmistui. Minä yritän seilata muutosten aallokossa ja parhaani mukaan suunnitella tulevista yksinhuoltajaviikoista niin toimivia kuin mahdollista. Onneksi tämän kuukauden kalenteri näyttää toistaiseksi edelliskuukautta tyhjemmältä. Yksinhuoltajana on ylimääräiset menot karsittava arjesta koska muuten jäävät helposti hoitamatta koirat ja kissa tai sitten ruokahuolto koska kaikkea ei yksi aikuinen yksin ehdi. 

Tänään edessä on odottelua koululla, odottelua tallilla, odottelua koululla ja sitten Halloween-juhlat. Kun illalla saan noidan asun pois päältäni jaksan toivottavasti hengähtää helpotuksesta, että arkiviikko on suosiolla takanapäin ja edessä on viikonlopun verran vähän levollisempaa menoa. 

10 kommenttia:

  1. Ystävien lähtö on aina rankkaa. Sekin jotenkin "laimentaa" ystävyyssuhdetta, jos tietää, että toinen pian lähtee. Kaikesta huolimatta hyvää loppuviikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saara!

      Vaikuttaa kyllä pakostakin tosiaan ystävyyssuhteeseen jos tietää, että toinen on pian lähdössä. Toisaalta tekee mieli viettää mahdollisimman paljon aikaa hyvän ystävän kanssa mutta toisaalta tuntuu, että kannattaisi ehkä kuitenkin enemmän panostaa niihin jotka jäävät.

      Hyvää viikonloppua myös Irlantiin!

      Poista
  2. Voi, ymmärrän surun ystävien lähdöstä. Hyvä ystävä on kultaakin kalliimpi tällaisessa tilanteessa. Pitää olla joku jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja jolta saa myös apua tarvittaessa.
    Kysyin muuten pojiltani eilen Spirit Weekistä ja molemmat vain totesivat ettei heitä ole huvittanut osallistua. Jotkut ovat, heidänkin luokiltaam. Toivon siis todella että teillä helpottaa tulevina vuosina kun asut ja pukeutuminen ehkä lakkaavat kiinnostamadta lapsia. Eihän siihen onneksi pakoteta. Minusta olisi oikeastaan ollut kiva jos olisivat edes vähän kiinnostuneet! Mutta sääkin on nyt niin surkean sateinen ja kalsea ettei se suosi pukujuhlia. Olin itse aikonut viedä kirjoja tänään Book Dayn kirjanvaihtotapahtumaan mutta kuinka ollakaan, unohdin ja lisäksi alkoi sataa kaatamalla.
    Koen usein että muutosten aallokossa meidän osamme on vain seilata mukana - ei kipparoida... Se vastii vahvuutta sietää jatkuvaa epävarmuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on alusta asti ollut aika harvoja ihmisiä joiden seurassa tunnen todella voivani olla oma itseni ja puhua vapaasti. Onneksi lähtevien tilalle on aina vähän kerrallaan löytynyt jokunen uusikin omanhenkinen ihminen, mutta mitenkään liiaksi asti ei minulla täällä ole missään vaiheessa ollut oikein hyviä ystäviä. Mutta vaikka tämä viikko toi surullisen uutisen ystävän lähdöstä on viikolle onneksi osunut myös iloisempia kohtaamisia: muutaman ystävän ja tuttavan kanssa olen tällä viikolla tuntenut sellaista aitoa sielujen sympatiaa mikä virkistää ja ilahduttaa ja antaa voimaa. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

      Meillä esikoinenkin innostui viikon loppua kohti enemmän miettimään teemaviikon asuja, että saa nähdä missä vaiheessa tämä hullutus on meillä takanapäin. Varmasti kyllä ennen pitkää. Ja onneksi nyt joka tapauksessa tältä syksyltä!

      Todellakin toisinaan on aika ihan vain seilata. Oma rauhansa kyllä siinäkin jos vain rohkenee antautua kulkemaan aaltojen mukana. Epävarmuuden ja muuttuvien olosuhteiden sietokyky taitaa tällaisissa oloissa kasvaa ihan pakostakin. Ylpeänä kuuntelin kun vanhempi tytär juuri äsken mietti, että jos uutta balettiopettajaa ei löydy tammikuuhun mennessä ehkäpä hän voisi kokeilla sen sijaan koripalloa. Baletti on ollut tytölle tärkeä harrastus mutta hän osaa onneksi myös joustaa ja nähdä vastoinkäymisissä uusia mahdollisuuksia.

      Poista
    2. Myös minun hyvä ystäväni, australialainen, jonka kanssa on rentoa samaan tapaan kuin vanhojen ystävien kanssa vaikkapa Suomessa - ja tiedät, miten harvinaista se on! -, on lähdössä vuoden lopussa... melko lyhyellä varoitusajalla, mutta yksityisellä sektorilla se voi olla sellaista.

      Poista
    3. Siihen on täytynyt täällä sopeutua, että kovin vahvasti ei voi kenenkään varaan luottaa, koska lähtö saattaa tulla hyvinkin nopeasti, myös yksityisen sektorin ulkopuolella. Omat läheisemmät ystäväni ovat pääasiassa NGO- ja järjestöihmisiä ja silti muuttonsa ovat tapahtuneet melko lyhyellä varoitusajalla. Onpahan minulta täältä yksi ystävä joutunut lähtemään myös kolmen vuorokauden sisällä kun isäntävaltio määräsi hänet pois maasta! Siinä lähdössä on ollut käsittelemistä eikä asia taida olla mielessäni ihan täysin selvä edelleenkään vaikka tapauksesta on kohta jo kolme vuotta aikaa.

      Näissä meidänkin kuvioissa muutto saattaa tulla melko nopeastikin jos kohdalle sattuu sopiva vapaa paikka. Sillä tapaa muutimme itse asiassa aikoinaan tänne Khartumiinkin, varsinaisen muuttokierron ulkopuolella omia aikojamme. Heti kun paikka varmistui oli aika alkaa järjestää muuttokuormaa ja siirtyä maasta toiseen. Nyt kun lapset ovat jo vanhempia haluaisin kyllä mielelläni suunnitella muuttoa pitempään ja tarkemmin, mutta toisaalta oma vapautensa ja hyvät puolensa on tietysti siinä, että seurailee omia aikojaan avoimia paikkoja.

      Sellaiset ystävät joiden luo voi mennä röhnöttämään sohvalle ja puhumaan niitä näitä ovat kyllä kovin tärkeitä! Tällä viikolla kävin yhden sellaisen amerikkalaisen ystäväni luona ja tunsin itseni tapaamisen jälkeen hetken kuin uudeksi ihmiseksi, niin hyvää teki vaihtaa ajatuksia ja olla kuin kotonaan. Nyt toivon todella, ettei tuokin ystävä lähde ihan heti kohta!

      Poista
  3. Aika menee nopeasti, jo viisi vuotta olette olleet siellä. Kuulumisianne on ainka kiinnostava lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsellekin tuntuu vaikealta uskoa, että aikaa on kulunut jo näin paljon! Tosin siis vasta viides vuosi on menossa, eli siis ollaan nyt asuttu täällä noin neljä ja puoli vuotta.

      Toissapäivänä näin vanhan tutun joka päivitteli sitä kuinka meidän nuorimmainenkin on nykyään jo pieni tyttö, ei enää vauva niin kuin silloin kun tutustuttiin. Paljon on ehtinyt tässä vuosien varrella tapahtua. Nuorimmainen on tosiaan nyt jo samanikäinen kuin vanhempi siskonsa oli silloin kun tänne muutettiin.

      Onpa kiva kuulla, että kuulumiset täältä kiinnostaa!

      Poista
  4. Läheisten ystävyysduhteiden solmimisessa on kyllä ulkomailla oma haasteensa. Olenkin usein kovin iloinen siitä, että minulla on muutama läheinen paikallinen ystävä, vaikka he ovat alusta asti tienneet, ettemme viivy täällä kahta-kolmea vuotta kauempaa.


    Pari viikkoa sitten tapasin lasteni luokkatoverin äidin aamupalan merkeissä, sillä olin jo pidempään aikonut kutsua hänet, jotta voisimme tutustua paremmin. Meillä olikin todella paljon yhteistä (hän on asunut maassa vuosikymmeniä, mutta muualta kotoisin), mutta olin tapaamisen jälkeen aivan uupunut ja pahoillani, sillä hän kertoi kaiken aikaa itsestään eikä yhteistä kokemusten vaihtoa oikein syntynyt. Toisaalta en saisi tietenkään tehdä johtopäätöksiä yhden tapaamisen perusteella, (ehkä hän ei ollut pitkään aikaan päässyt puhumaan äidinkielellään, ja innostui siksi olemaan yksin äänessä tms.), mutta siitä huolimatta en ole saanut aikaiseksi kutsua häntä uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystäväpiirin rakentaminen yhä uudestaan on tosiaan aikamoista hommaa ja välillä siihen ihan väsyy. Osin siksikin taidan itsekin olla aika nopea tekemään päätelmiä siitä kuinka hyvin jonkun kanssa tulen juttuun. Ymmärrän hyvin, ettei tuo tapaaminen ollut sitä mitä odotit ja toivoit. On tylsää jos tuntuu, ettei toinen lainkaan kuuntele vaan haluaa vain puhua itsestään! Jonkun aikaa sitä jaksaa nyökytellä ja hymistellä mutta en minäkään sellaiseen seuraan vartavasten oikein viitsi hakeutua. Ystävyyteen kuuluu se, että kumpikin osapuoli tuntee itsensä kuulluksi ja ymmärretyksi.

      Minullakin on onneksi täällä myös paikallisia ystäviä mutta ihan sydänystävä ei heistä kukaan kuitenkaan ole. Ne ihmiset joihin arjessa eniten tukeudun elävät tätä samanlaista vaihtuvaluonteista elämää, puolesta sanasta ymmärrämme usein toisiamme kun elämäntilanteet ovat siinä määrin samanlaisia. Paikallisilla on toisaalta omat laajemmat perheensä, vanhat ystävänsä ja muut menonsa eikä heillä välttämättä ole samanlaista tarvetta uusille ihmisille elämässään.

      Poista

Kiitos kommentistasi!