Friday, 24 May 2019

Kuluvaa ja tulevaa

Enää alle viikko jäljellä tätä kouluvuotta. Jokaisen kouluvuoden alussa tuntuu, että vuotta on edessä ikuisuus, mutta ihmeen nopeasti kuukaudet lopulta kuluvat ja onkin taas kesä.

Ensi syksynä 11-vuotias esikoinen siirtyy yläasteelle. Vanhempi tytär täyttää kesän aikana yhdeksän ja menee syksyllä hänkin jo viidennelle luokalle. Viisivuotias nuorimmainen siirtyy puolestaan syksyllä esikoulusta ensimmäiselle luokalle. Kuluvalla viikolla kaikki kolme kävivät tutustumassa uusiin luokkatasoihinsa. Tytöt vierailivat tunnin verran tulevissa luokkahuoneissaan ja tuleva yläkoululainen puolestaan vietti koko päivän yläasteella. 

Kaikkia vähän jännittää tuleva, myös minua, vaikka pääasiassa odotammekin ensi vuotta ihan hyvillä mielin. (Kunhan tilanne maassa vain nyt pysyisi rauhallisena.) Ensi syksynä kaikki kolme lasta pääsevät koulusta samaan aikaan. Saan arkipäiviin puolitoista tuntia lisää aikaa eikä minun enää koskaan tarvitse hengailla koululla nuorimmaisen kanssa odottelemassa vanhempien lasten koulupäivän päättymistä! En meinaa uskoa todeksi, että ne ajat ovat nyt kerta kaikkiaan ohi. En ole haikea vaan ihan vain helpottunut.

Mutta toistaiseksi meneillään on vielä tämä kouluvuosi, viimeiset päivät kuudetta luokkaa, neljättä luokkaa ja esikoulua. Viimeiset kuuden aamut tänä keväänä, viimeiset kerrat tämän kouluvuoden puolella portilla odottelemassa lapsia koulubussilta. 

*****

Olen tällä viikolla lueskellut kouluista ja sairaaloista, hanavedestä jolla ei voi edes pestä hampaita, turvallisuushaasteista, julkisesta liikenteestä, liikenteestä ylipäätään, malariasta ja denguesta, pakollisista rokotuksista, maanjäristyksistä, harrastusmahdollisuuksista, nähtävyyksistä ja kaikenlaisista muista yksityiskohdista jotka yhdessä muodostavat kaupunkeja ja maita. On taas se aika kiertolaiselämää kun meillä mietitään vakavasti minne seuraavaksi ja punnitaan erilaisia vaihtoehtoja. 

Mitään lopullista tai varmaa listaa vapaista paikoista meillä ei vielä ole, arvailujen ja epävirallisten tietojen varassa mennään siis toistaiseksi. Tältäkin huteralta pohjalta on kuitenkin ihan hyvä päästä taas pitkästä aikaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja rajata pois tai lisätä maita mahdollisten tulevien asuinmaiden listalle. Tällä hetkellä listamme käsittää useampia mantereita, erinäisiä kieliä ja kulttuureita, tutumpia ja vieraampia paikkoja, sellaisia maita joissa olemme käyneet ja muutaman sellaisenkin maan jonka olemassaolosta tuskin tiesinkään. Aika pitkälti ihan vain mielikuvien ja hajanaisten tietojen pohjalta tehdään tässä vaiheessa alustavia päätelmiä siitä minne suuntaan ehkä haluaisimme siirtyä seuraavaksi.

Tärkeältä tuntuu löytää paikka jossa meillä kaikilla olisi hyvä olla. Lapsille mahdollisimman hyvä koulu, koirille edes pieni piha, niistä lähdetään. Turvallisuuskysymykset ovat meillä aina tärkeysjärjestyksessä korkealla - tosin käsityksemme turvallisuudesta on vuosien varrella muuttunut. Vertaamme erilaisia kaupunkeja esimerkiksi Jamaikan Kingstoniin missä asuimme vähän yli kolme vuotta. Turvattomuuskin on usein aika suhteellista eikä välttämättä kaikkialla läheltä kosketa hyväosaisten kuplaa. Näiden viime kuukausien kokemusten jälkeen en ehkä enää suhtaudu ihan samalla tapaa myöskään poliittiseen epävakauteen; en enää pelkää yhtä paljon sitä mitä epävakaudesta saattaa seurata.

Tuntuu vanhastaan tutulta ja jotenkin suorastaan arkipäiväiseltä tehdä kepeitä muistiinpanoja erilaisista kaupungeista ja maista sillä silmällä miltä niissä ehkä tuntuisi asua. Eikä paranekaan liikaa pysähtyä miettimään minkälaisen päätöksen äärellä ollaan vaan keskittyä pääasiassa konkreettiseen. Tuntuu yhtä aikaa ylelliseltä ja ihan päättömältä, huolestuttavalta mutta toisaalta myös hauskalta pyöritellä kynän päässä perheemme seuravaa asuinmaata. Kyse on melkoisesta elämänvaiheesta. Esikoisen olisi periaatteessa määrä ehtiä seuraavassa asuinmaassamme täysi-ikäiseksi. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran näillä näkymin suunnittelemme muuttoa keskimmäinen olisi jo lukiossa ja nuorimmainenkin jo melkein teini. 

Takuita ei tietysti ole siitä, että päädymme sinne minne haluamme. Siksikin on tärkeä yrittää kuroa kasaan lista maita jonka kaikki vaihtoehdot tuntuvat tavalla tai toisella hyviltä ja omilta. Varsin erilaisia vaihtoehtoja on toistaiseksi listallamme, kovin erinäköisiä ja -tuntuisia mahdollisia elämänsuuntia. Lopulta on kuitenkin luotettava sen tiedon varaan, että hyvää elämää voi elää monin eri tavoin, monessa eri paikassa, ja on annettava elämän kuljettaa. 

Tuesday, 21 May 2019

Kotina kiertolaisuus

Meidän italialaissuomalainen perheemme muuttaa maasta toiseen muutaman vuoden välein mieheni työn mukana. Kiertolaiselämää on näissä puitteissa takana kohta kaksitoista vuotta ja toistaiseksi olemme asuneet perheenä kolmessa maassa.

Samanlaista kiertolaiselämää elävät maailmalla monet muutkin kehitystyöntekijöistä lähetystyöntekijöihin ja kansainvälisten yhtiöiden työntekijöistä diplomaatteihin. Elämänpiiriimme täällä Khartumissa kuuluu monia kaltaisiamme perheitä joissa vanhemmat ovat kukin eri maista, kotona puhutaan useampaa kieltä, takana on erinäinen kokoelma asuinmaita ja edessä toinen mokoma. Ja vaikka täällä Khartumin ulkomaalaispiireissä eivät kotiäidit tai -isät olekaan erityisen tavallisia, kotivanhemmuus on toisaalta kiertolaiselämässä ylipäänsä melko normaalia. Tässä ympäristössä minä ja monikulttuurinen perheeni olemme suorastaan tylsän tavallisia.

Parhaimmillaan kiertolaiselämä yhdistää niin, että ystävistä tulee lähes perheenjäseniä.

Minä kutsun meitä kiertolaisiksi koska mielestäni se parhaiten kuvaa tätä meidän todellisuuttamme. Kiertolaisuus sanana vihjaa mielestäni niin hyvistä kuin huonoistakin puolista tässä meidän liikkuvaisessa elämässämme. Ulkomailla asumista ja maailmalla liikkumista hehkutetaan minusta usein liikaakin ja haluan itse osaltani yrittää tuoda jonkinlaista tasapainoa mielikuviin siitä minkälaista on asua kaukomailla ja miltä tuntuu rakentaa koko elämä muutaman vuoden välein uuteen vieraaseen ympäristöön. Pähkinänkuoressa: arki on arkea kaikkialla ja muutot ovat vaikeita vaikka niihin olisi ehtinyt kehittyä omat rutiininsa.

Kiertolaiselämässä on omat itsestäänselvyytensä, tapansa ja tottumuksensa. Yhtäläisyydet yhdistävät meitä muihin kaltaisiimme ja toisaalta osaltaan erottavat niistä jotka elävät toisenlaista elämää. Monet tämän oman elämäni lainalaisuudet ovat itselleni nykyisellään niin tuttuja ja itsestäänselviä, etten välttämättä aina edes huomaa kuinka vahvasti ne liittyvät juuri tähän meidän elämäntapaamme. Siirtyminen maasta toiseen tasaisin väliajoin määrittää joka tapauksessa vahvasti meidän elämäämme ja kutakin meistä perheenjäsenistä yksilöinä.

Vaikka muutoista onkin vuosien varrella tullut tuttuja juttuja ne ovat silti aina melkoinen koitos, varsinkin kun mukana kulkee lapsia ja lemmikkejä.


Tuttu perhe Yhdysvaltain diplomaattikuvioista ilmoitti äskettäin irtisanoutuvansa kesällä valtion palveluksesta. He väsyivät kulkemaan ja haluavat jäädä nykyiseen asuinmaahansa pysyvästi sen sijaan, että siirtyisivät seuraavaan maahan saati palaisivat Yhdysvaltoihin asumaan. Olin yllättynyt heidän päätöksestään; ei taida olla ihan tavallista vaihtaa diplomaattiuraa yksityisyrittäjyyteen. Siitäkin vähän yllätyin kun oivalsin, etten itse olisi valmis lyömään hanskoja tiskiin ja asettumaan aloilleni. Tämä elämäntapa tuntuu kaikesta huolimatta minusta omalta ja hyvältä. Vaikka koville monesti ottaakin niin me kuitenkin hallitsemme tämän kuvion: lähdöt ja saapumiset, ulkopuolisuuden tunteet ja arjen rakentamisen minne milloinkin. Tunnen itseni nykyään enemmän kiertolaiseksi kuin suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi, nämä kiertolaisympyrät ovat omin vertaisryhmäni, ja oma paikkani on milloin missäkin kiertolaiselämän vaiheessa: tulossa tai menossa tai elämässä arkea jossakinpäin maailmaa.  

Thursday, 16 May 2019

Tätä viikkoa

Niin kutsuttu sit-in, istumalakko, puolustusministeriön edessä jatkuu viikosta toiseen. Alkuun huhtikuussa mielenosoittajilla oli tiesulkuja pääasiassa vain lähellä kokoontumispaikkaa, mutta viime päivinä he ovat pyrkineet sulkemaan myös useampia kaupungin keskeisistä väylistä. Tiesulut eivät ole pysäyttäneet kaupunkia mutta ovat vieneet arjen kyllä hieman sijoiltaan. Laittomat tiesulut ovat myös lisänneet jännitteitä mielenosoittajien ja armeijan välille. 

Koulubussit oli eilen peruttu niin aamulla kuin iltapäivälläkin, arvatenkin juuri tiesulkujen vuoksi. Mies teki etätöitä ja pääsi siksi viemään lapset aamulla kanssani koululle ja iltapäivällä koululta kotiin. Ihan helposti se ei kyllä onnistunut. Omassa naapurustossamme tiet olivat auki mutta heti ensimmäinen pääväylä jolle yritimme olikin suljettu: tien varrelle oli sinne tänne rakennettu tiilistä ja kaikenlaisesta romusta esteitä. Siirryimme pitkin sivuteitä seuraavalle väylälle mutta ennen pitkää sielläkin oli tie kiinni. Matkanteko oli tiesulkujen vuoksi melkoisen turhauttavaa ja kirjaimellisen mutkikasta. Ehdimme kyllä lopulta koululle ihan hyvissä ajoin pitkin sivuteitä ja matka kotiinpäin kului vähän sujuvammin kun tiesimme paremmin mitä teitä välttää. 


Lähdimme varalta hyvissä ajoin jo puolenpäivän vaiheilla takaisin koululle hakemaan lapsia. Menomatka sujui ihan hyvin mutta kotimatkalla jouduimme taas ajamaan tiesulkujen vuoksi pitkän mutkan. Onneksi kaupunki on meille siinä määrin tuttu, ettemme pahemmin eksyneet kiertoteillä. Yksi hiekkapölyinen sivukatu näyttää lopulta aika samalta kuin toinen!

Olemme tottuneet siihen, että tilanne täällä elää päivästä toiseen ja suunnitelmia ja ajoreittejä on muutettava lennossa. Aika uuvuttavaa se on silti. Kova kuumuus ei tietysti ainakaan auta asiaa. Mutta niin vain on ihan kohta taas yksi arkiviikko ohi ja jäljellä pian enää vain yhdeksän koulupäivää tätä lukuvuotta. Kaikki harrastustoiminta koululla on meidän osaltamme tältä vuodelta vihdoin ohi ja tänään koulubussitkin taas kulkevat normaalisti. 

Kaikki on vähän kummallista mutta samaan aikaan toisaalta ihmeellisen tavallista. Viikko on kaikesta huolimatta sujunut ihan mukavasti ja luvassa on kiva viikonloppu. Suurimman osan ajasta olen suorastaan hyvällä tuulella, mutta toisaalta pitkin päivää silloin tällöin huomaan kuinka päätä särkee ja iltaisin olemme mies ja minä molemmat ihan puhkiväsyneitä. Pari viikkoa vielä ja sitten alkaa loma. Toivon, että osaamme tämän kaiken päälle rauhoittua lomailemaan.


Sunday, 12 May 2019

Viisi vuotta Khartumissa

Ennen kuin pakka uusimpien käänteiden myötä sekosi olimme juuri tehneet päätöksen jäädä Khartumiin vielä vuodeksi. Kuudeksi vuodeksi tänne alunperin tulimmekin ja vaikka alkuun arvelin, että jaksan täällä noista kuudesta vuodesta vain parhaimmillaan kolmanneksen niin ihmeesti silti olemme täällä edelleen. Kohta tulee täyteen jo viisi vuotta. Näin kauan en ole asunut missään Suomea lukuunottamatta. Se on aika pysäyttävä ajatus. 

Vuodet täällä ovat yhtäältä kuluneet tosi nopeasti ja toisaalta ihan hirvittävän hitaasti, niin kuin ajalla on tapana. Jokainen vuosi Khartumissa on tuonut tullessaan omat haasteensa, sellaisia käänteitä mitä en olisi osannut ikinä odottaa ja paljon myös sellaista mitä en ole voinut blogissa käsitellä ollenkaan. Omassa perhepiirissämme kaikki on ollut sinänsä hyvin mutta ympärillämme on kuohunut vuosien varrella monin eri tavoin.

Viisi vuotta sitten kesällä Suomessa matkalla Belizestä Sudaniin koirat olivat kaikki vielä nuoria.


Kun saavuimme maahan esikoinen oli vasta täyttänyt kuusi, vanhempi tytär neljä ja nuorimmainen ei ollut vielä vuottakaan. Koirat olivat silloin kaikki vielä nuoria ja reippaita ja me perheen aikuisetkin selkeästi nykyistä nuorempia ja reippaampia. Mies ja minä olimme muuton aikaan molemmat vielä kolmekymppisiä, nyt jo ihan tukevasti neljänkympin puolella molemmat. Suuri osa rypyistäni ja kaikki harmaa hiuksissani ovat Sudanin perua.

Tänä vuonna nuorimmaisemme täyttää kuusi. On hullua kuinka pieni hän minusta vielä on kun vertaa siihen miten suurelta isoveljensä minusta vaikutti kuusivuotiaana tokaluokkalaisena ensimmäisenä syksynä täällä Khartumissa. Esikoislapset kai aina vaikuttavat jotenkin vanhemmilta ja kypsemmiltä kun heitä huomaamattaankin vertaa nuorempiin sisaruksiinsa. Kun taas kuopus toisaalta herkästi vaikuttaa pitempään pieneltä kun rinnalle ei ole ilmaantunut ketään pienempää.

Kuluneiden viiden vuoden aikana osa meistä on alkanut näkyvästi harmaantua, Poppy kai eniten.
Koiravanhuksemme ovat minulle ehkä selkein muistutus ajan kulumisesta ja siitä kuinka mikään ei kestä ikuisesti. Olemme niin pitkään olleet tämä porukka, että tuntuu mahdottomalta kuvitella elämää ilman näitä eläinkavereita. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että etenkin Poppy ja Pongo alkavat olla jo aika vanhoja. Jo viime kesänä varmistelin mieheltäni, että onhan minun mahdollista palata loman aikana Khartumiin jos Poppy-vanhuksen kunto yhtäkkiä romahtaa, ja samoissa mietteissä olen menossa taas kohti lähestyvää kesälomaa. Olen kiitollinen mahdollisuudesta saada lomailla tänäkin kesänä pitkästi Suomessa ja että ehdimme kesän aikana vielä Italiaankin, mutta toisaalta en haluaisi erota lemmikeistämme niin kauaksi aikaa. 

Wednesday, 8 May 2019

Näkymä toukokuisena aamuna

Toukokuinen aamu, kello noin puoli kahdeksan. Vielä ei ole ihan hirveän kuumaa, mutta reippaasti yli kolmenkymmenen asteen jo kuitenkin. Lämpimät tuulenpuuskat lennättävät hiekkaa pitkin ja poikin. Ramadanin kolmas päivä on aluillaan ja kadut ovat melko hiljaiset. Bensa-asemallakaan ei ole pahasti jonoa vaikka polttoainepula jatkuu yhä vain. Odotan, että tankki täyttyy ja otan samalla kuvan bensa-aseman vierustan lammaslaumasta. Lampailla on ruoka-aika.

Khartum on alkanut vähän yllättäen näyttää minusta kauniilta kaikessa karuudessaan.

Sunday, 5 May 2019

Alkuja ja loppuja

Vaikka kuinka eläisi hetkessä tämän päivän rinnalla kulkevat kuitenkin aina jollain tapaa myös muistot vuosien takaa niin kuin myös aavistus tulevasta. 

Yksitoista vuotta sitten olin juuri tuonut sairaalasta kotiin esikoisvauvamme. Ensimmäisissä päivissä ja viikoissa oli omat haasteensa mutta olin kuitenkin ennen kaikkea äärimmäisen onnellinen vauvasta. Minusta oli ihanaa hoitaa vauvaa, torkkua vauvan kanssa, ihailla pieniä käsiä ja jalkoja. On hurjaa ajatella, että se pieni ihminen on nyt jo yksitoistavuotias. Yksitoistavuotiaan jalat ovat nykyään jo minun jalkojani suuremmat eikä varmasti mene enää montaakaan vuotta, että poika ehtii myös pituudessa ohitseni. Hänestä on kasvanut kaikin tavoin mitä mainioin nuori mies. 

Muistojen rinnalle tätä hetkeä: Puhelimen säätiedot ovat
Khartumin osalta tavallisesti pari astetta alakanttiin.
Tälle päivälle on itse asiassa odotettavissa
lähemmäs 50 astetta.
Kymmenen vuotta sitten meillä oli kotona uusi koiranpentu, ensimmäinen koirani jota olin odottanut jo taaperosta asti. Poppy tosin tuli meille yllätyksenä ja sattumalta, ei mitenkään suunnitelmallisesti. Muistan kuinka Poppy oksensi autossa syliini matkalla meille, kuinka alkuun mietin oliko kyse ehkä villikoirasta lemmikin sijaan kun pentu oli niin kovin levoton - toisaalta kyllä myös kovin hellyydenkipeä ja varsin suloinen. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet koiranpennun kanssa olivat vaativia, erilaisia kuin olin odottanut, mutta ennen pitkää Poppysta kasvoi mitä hienoin koira. Nyt Poppy alkaa olla jo vanha, se on viime aikoina alkanut muistuttaa monella tapaa sitä alkuaikojen hieman hömelöä pentua joka pyrki yhtenään syliin. Urhea vahtikoiramme ei jaksa enää kovin pitää vahtia.

Yhdeksän vuotta sitten odotin viimeisilläni toista vauvaani. Islantilaisen tulivuoren tuhkapilven vuoksi lentoni Suomeen oli jouduttu siirtämään ja pääsin matkustamaan Belizestä Suomeen vasta ihan viime hetkellä. Jos pilvi olisi pysynyt paikoillaan viikkoa paria pitempään olisin ollut liian raskaana lentomatkailuun. Onneksi kaikki järjestyi parhainpäin ja pikkusisko sai syntyä Suomessa niin kuin isoveljensäkin paria vuotta aikaisemmin. Anoppi oli aikaisemmin samana keväänä sairastunut vakavasti ja hänen hidas toipumisensa oli sekin omanlaisensa uusi ja epävarma alku. Uuden vauvan syntymä toi paljon iloa ja valoa vaikeaan aikaan. On melkein käsittämätöntä, että se samainen vauva on nyt jo kohta yhdeksänvuotias, mitä ihanin pieni ihminen. 

Puoli yhdeksältä aamulla kylpyhuoneessa on 35 astetta lämmintä. Näihin aikoihin täytyy viimeistään
mennä suihkuun. Kun aurinko on ehtinyt vähän pitempään lämmittää putkia hanoista tulee ainoastaan
päälle 40-asteista vettä.
Aika lailla tasan viisi vuotta sitten muutimme Belizestä haikein mielin. Olimme asuneet Belizessä neljä ja puoli vuotta ja maasta oli siinä ajassa muodostunut meille kaikille koti. Lapset, koirat ja minä elimme välitilassa Suomessa useamman kuukauden. Mies puolestaan oli viisi vuotta sitten näillä main lähdössä ensimmäistä kertaa Sudaniin. Olimme uuden ajan kynnyksellä. Avoimesta mielestä huolimatta alku Sudanissa oli minulle varsin vaikea ja tuntuu raskaalta ajatella niitä aikoja ja alun huteria tunnelmia. 

On ihmeellistä, että nyt ollaan jo lähellä tämän Sudanin ajan loppua, uusi alku häämöttää niin lähellä tulevaisuudessa, että saan siitä melkein jo otteen. Vuosi tuntuu lyhyeltä ajalta kun sitä vertaa viiteen vuoteen aloillaan. Tulimme alunperin Sudaniin kuudeksi vuodeksi. Ensimmäisenä päivänä Khartumissa, elokuussa viisi vuotta sitten, katselin ikkunasta hiekkapölyistä maisemaa ja totesin miehelle, että jaksan täällä enimmillään ehkä kaksi vuotta. Mutta niin vain vuosi kerrallaan on vaihtunut toiseksi ja olemme edelleen täällä, alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kohta jo kuudetta vuotta. Aika pitkään olimme kahden vaiheilla mutta jokunen viikko sitten teimme päätöksen jäädä Khartumiin vielä vuodeksi. 

Ilmastointilaitteemme eivät pärjää toukokuun helteissä. Ulkona on aamulla puoli yhdeksän paikkeilla 34 celsiusastetta, sisällä ilmastoidussa huoneessakin jo 32. 


On vaikea ennustaa minkälainen muodostuu tästä viimeisestä vuodestamme Sudanissa. Kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana kaikki maassa on muuttunut ratkaisevalla tavalla. Tuntuu kuin olisimme tekemässä lähtöä toisesta maasta kuin mihin alunperin saavuimme, niin paljon on tapahtunut ja muuttunut. Näissä muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissakin käymme koko ajan jollain tapaa läpi myös lähdön tunnelmia ja valmistaudumme vähän kerrallaan siihen suureen muutokseen joka meitä taas vuoden päässä odottaa. 

Friday, 3 May 2019

Kuluvan viikon kuulumisia

Olemme olleet kotona nyt jo melkein viikon. Koulu oli auki koko tämän viikon vaikka torstaina koulupäivä loppui kyllä hieman tavallista aiemmin. Koko kevään ajan torstait ovat olleet hieman muita viikonpäiviä epätavallisempia päiviä ja sama jatkuu edelleen. Tosin epätavallista on tällä hetkellä kyllä paljon muutakin kuin torstait! Huomasin kauppareissulla, että ostoskeskuksen lähimaille on kasvanut sotilasparakki. Meidän kotimme tuntumassa on myös pysyvästi parkissa useita sotilasajoneuvoja jotka aseineen herättävät monenlaisia ajatuksia. Tilanne elää ja muuttuu päivästä toiseen, mielenosoitukset jatkuvat, ja vaikka paljon onkin jo tapahtunut aika lailla kaikki on silti vielä auki. 

Me elämme kuitenkin pitkälti tavallista arkeamme. Kotona tehdään läksyjä ja leikitään, laitetaan ruokaa ja pestään pyykkiä. Koululla kävin viikon varrella kahdesti hakemassa lapsia. Ensimmäinen kerta jotenkin jännitti. Kaikki eivät koululla suhtautuneet oikein lämpimästi meidän lähtöömme, eivät tuntuneet ymmärtävän, ettemme lähteneet vapaaehtoisesti vaan työnantajan määräyksestä. Määräystä vastaan käyminen olisi käytännössä ollut mahdotonta; minulle se oli ihan itsestäänselvää mutta meidän tilanteemme ei selkeästi auennut samalla tapaa kaikille niille joille meidän asetelmamme ei ole tuttu. Viime viikkojen tunnelmiin ja tapahtumiin koululla liittyy myös varmasti paljon sellaista mitä en ymmärrä ja asian voi taatusti nähdä monesta eri kulmasta riippuen omasta asemasta ja lähtökohdista. Minuun evakkoviikot vaikuttivat joka tapauksessa varsin vahvasti ja herättivät syviä kiitollisuuden- kuin myös pettymyksentunteita joita käsitellään varmasti pitkälle seuraavaan kouluvuoteen. 

Tavallisesti toukokuun kuumuus tuskastuttaa minua mutta nyt olen osannut vähän nauttiakin vanhastaan tutuista kuumista tuulista ja polttavasta auringonpaisteesta.


Lasten harrastustoiminnan koululla piti loppua ramadanin alkuun mutta koska harrastuksia on jouduttu levottomuuksien vuoksi perumaan useampana viikkona jatkuu suuri osan harrastuksista edelleen lähes kouluvuoden loppuun asti. Lasten puolesta on ihan kiva, että harrastustoiminta jatkuu mutta minua tulevat viikot mietityttävät siksi, että koulubussit eivät ramadanin aikaan kulje samalla tapaa kuin normaalisti. Ramadanin on määrä alkaa ihan näinä päivinä ja se tulee kestämään koko loppukouluvuoden ja vähän ylikin. Kuinka jaksaa paastoava autonkuljettaja kulkea helteessä iltapäivästä toiseen koululle hakemaan lapsia? Kuinka minä jaksan istua koululla tulevina viikkoina vielä tavallistakin enemmän? Koulun kahviokaan ei taida ramadanin vuoksi olla auki kovin pitkälle iltapäivään. Mietiskelen missähän istun ja odotan nuorimmaisen kanssa isompia harrastuksistaan?

Yritän kuitenkin olla huolehtimatta liikaa tulevasta ja keskittyä tähän hetkeen. Siinä on minulla opettelemista! Olen melkoinen pirujen seinille maalailija. Nuorimmainen poltti viikolla kätensä kun siihen roiskui kiehuvaa vettä. Palovamma on parantunut toistaiseksi ihan hyvin mutta minua huolettaa, että toipumisessa tulee vielä kuitenkin ennen pitkää takapakkia. Vaikka ihan yhtä hyvin voisin iloita siitä, että toistaiseksi kaikki on hyvin. Siitäkin voisin iloita, että vanhempi tytär tippui laukassa ponin selästä ratsastustunnilla niin somasti, että sai vain ison mustelman jalkaansa - sen sijaan, että huolehdin kaikesta siitä mitä olisi voinut tapahtua. 

Opettelen olemaan huolehtimatta liikaa tulevasta ja opettelen myös antamaan sotkujen olla, ihan hyvin tuloksin kuten kuvasta näkyy! Tällaiselta näyttää ruokapöytämme tällä hetkellä. Esikoisen syntymäpäivälahjalegot, nuorimmaisen palohaavanhoitovälineet ja vanhemman tyttären uimapuku kaikki sulassa sovussa muun kaaoksen keskellä. 


Se hyvä puoli näissä äärimmäisen väsyttävissä ajoissa on joka tapauksessa omalla kohdallani ollut, että olen nukkunut täällä kotona tavallista paremmin. Ja sekin, että tämän viikon pitkät sähkökatkot ovat tuntuneet aivan toissijaisilta asioilta joista en ole jaksanut huolehtia käytännössä ollenkaan. En silloinkaan kun olemme joutuneet olemaan ihan kokonaan ilman sähkövirtaa koska katko on kestänyt niin pitkään ja generaattori on alkanut tupruttaa mustaa savua ja on pitänyt varalta laittaa pois päältä. Kun kaikki on vähän vinksin vonksin ei tunnu jutulta eikä miltään tappaa aikaa 45 asteen helteessä ilman tuulettimia ja ilmastointia. 

Tuesday, 30 April 2019

Kotona!

Pääsimme sunnuntaina palaamaan kotiin. Kaikki on taas niin kuin kuuluukin olla. Tavallisesti asettuminen takaisin näihin ympyröihin kestää minulta useamman päivän tai jopa viikkoja mutta tällä kertaa sain arjesta kiinni saman tien. Lentomme saapui maahan myöhään sunnuntai-iltana. Yhden maissa aamuyöllä pakkailin hyvillä mielin lasten koululounaita seuraavaa koulupäivää varten. Kaikilla kolmella on toistaiseksi ollut uimakassit ja muut kouluromppeet mukana oikeana päivänä. 

Lapset solahtivat hekin arkeen ongelmitta. Nuorimmainen jaksoi eilen vähillä unilla läpi koko koulupäivän ja vielä balettitunninkin ja vanhempi tytär onnistui saamaan eilen iltapäivällä itselleen taekwondossa sinisen vyön vaikka välistä olivat jääneet niin kunnolliset yöunet kuin useamman viikon taekwondo-harjoituksetkin. Esikoinen jaksoi hänkin läpi pitkän päivän ja sen päälle vielä shakkikerhonkin. 

Minua itseäni ilahdutti valtavasti se, että kiitos tarmokkaan kotikouluilun kukaan lapsista ei ollut jäänyt poissaolomme aikana luokkansa menosta jälkeen. Päinvastoin vanhempi tytär kertoi olevansa murtoluvuissa muuta luokkaa aavistuksen edellä! Olen ylpeä lapsista ja ylpeä itsestäni. Vaikeat viikot kantoivat lopulta monenlaista hedelmää. Kotikouluilun pohjalta tiedän nyt aika hyvin missä kukin lapsi tiedoissaan ja taidoissaan oikein onkaan ja ymmärrän entistä paremmin senkin kuinka heitä auttaa ja tukea tarvittaessa. 

Koulun kampuksella.

Evakuointikokemuksessa oli paljon vaikeaa. En yhtään ihmettele sitä, että perillä Suomessa kaikkien ei ollut ihan helppo asettua meidän asemaamme, mutta se tuntuu erityisen vaikealta, että toiset täällä Sudanissa eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän sitä minkälaisesta kokemuksesta oikein oli kyse. Emme käyneet lomalla Suomessa hengähtämässä vaan koko kaksi viikkoa kului epävarmassa ja hankalassa välitilassa. 

Olen kaukomaavuosiemme alusta asti huolehtinut siitä, että jonain päivänä meidät ehkä joudutaan evakuoimaan. Ajatus ei siis sinänsä ollut meille millään tavalla vieras tai outo, se kuuluu tähän meidän elämänpiiriimme samalla tapaa kuin denguekuume ja malariakin. Olemme vuosien varrella jutelleet paljonkin siitä kuinka hankalaa olisi joutua lähtemään kotoa lyhyellä varoitusajalla, ja siitäkin kuinka epäkorrektia ja suorastaan mahdotonta olisi evakuoida lemmikit sellaisesta tilanteesta missä ihmisillä on suuri hätä. 

Vuosi sitten kun jonot bensa-asemien edessä olivat enemmän sääntö kuin poikkeus ja tunnelma alkoi talouden kriisin myötä selkeästi kiristyä mietimme joutuisinkohan ehkä lähtemään lasten kanssa ennen kouluvuoden päättymistä. Vanhemmat koululla tarkkailivat toisiaan, me kyselimme kaikki toinen toisiltamme mikä tunnelma kunkin toimistolla oli, missä vaiheessa olivat evakuointisuunnitelmat, oliko joku jo ehkä valmistelemassa lähtöä.

Kun lähdimme viime kesän kynnyksellä kesälomalle pakkasin lapsille varalta mukaan vähän useampia tärkeimmistä leluistaan ja otin itse mukaani sitä sun tätä mitä ajattelin kaipaavani jos emme pääsisikään kesälomalta palaamaan kotiin suunnitelmien mukaan. Siinä vaiheessa tuntui ihan mahdolliselta, että tilanne kehittyisi kesän aikana sellaiseen suuntaan, että lapset ja minä saattaisimme ehkä joutua jäämään kesääkin pitemmäksi ajaksi Eurooppaan. 

Koulun muurien sisällä näytti samalta kuin aina ennenkin.


Saimme kuitenkin palata elokuussa kotiin ja syksy sujui lopulta aika rauhallisesti. Bensajonot kasvoivat ja lyhenivät ja kasvoivat jälleen. Uutta oli se, että myös leipomoiden ja raha-automaattien edustoille alkoi muodostua jonoja, ja paikallisesta valuutasta oli pulaa niin ikään kuin polttoaineesta ja vehnästäkin.

Lähdimme joululomalle päivä sen jälkeen kun paikalliset olivat purkautuneet kaduille osoittamaan mieltään. Seurasimme hämmentyneinä Japanista tilanteen kehittymistä Sudanissa ja teimme varasuunnitelmia. Miehen olisi pitänyt joka tapauksessa palata lomalta töihin mutta arvailimme joutuisinko ehkä lasten kanssa jatkamaan joululomaa Suomessa. Tammikuun puolella tilanne maassa oli kuitenkin siinä määrin rauhallinen, että palasimme suunnitelmien mukaan takaisin kotiin. Lapset menivät kouluun ja elämä jatkui. Koulu pysytteli sitkeästi auki mutta peruutti milloin koulubussikuljetukset, milloin harrastustoiminnan. Minä yritin viimeisiin hetkiin asti pitää kiinni tavallisesta arjesta. Se ei ollut edes mitenkään mahdottoman hankalaa kuin vasta viikkoa ennen kuin meidät lähetettiin maasta.

Vaikka evakuoinnin mahdollisuus oli elänyt mielessä jo aika kauan en ollut kuitenkaan siihen oikein ollenkaan valmistautunut kun lähdön paikka tuli. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Enkä tiedä onko lopulta mahdollistakaan valmistautua siihen, että lähetetään kesken kaiken vasten tahtoaan pois omasta kodista? Se tuntui kaikin puolin väärältä. Samalla tapaa kuin tuntuu kaikin puolin oikealta olla juuri tässä juuri nyt: nojatuolissa yläkerran olohuoneen nurkassa, koirat pitkin lattioita, kissa omassa nurkassaan, mies toimistolla, lapset koulussa. 

Monday, 22 April 2019

Päivä kerrallaan päivästä toiseen

Olemme olleet Suomessa evakkoina nyt vähän yli viikon verran, lapset ja minä. Ensimmäiset päivät olivat haastavia. Kyynelet nousivat silmiini tämän tästä ja hermot olivat varsin kireällä. Sittemmin olo on jonkun verran tasoittunut mutta muiden tunnekuohujen rinnalle on toisaalta noussut turhautuminen. On vaikea rakentaa kunnollista päiväjärjestystä kun ei ole minkäänlaista tietoa siitä kuinka pitkäksi ajaksi olemme tänne tulleet. Minulle rutiinit ovat elämän suola ja onnen hetket koostuvat pitkälti siitä kuinka arki soljuu niiden varassa päivästä toiseen. Nyt ei toisaalta ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin elää päivä tai enimmilläänkin viikko kerrallaan.

Ensimmäisinä päivinä ihmettelimme niin kylmää säätä ja jäätä Töölönlahden reunamilla kuin myös valkoista sorsaa tavanomaisten sorsien seurassa.

Arkiaamuisin lapset käyvät johdollani kotikoulua. Tavallaan koulua käydään käydään kyllä pitkin päivää sillä aamun aiheet heijastuvat usein keskusteluihin myös varsinaisten koulutuntien ulkopuolella. Esikoinen on toistaiseksi lähinnä tehnyt loppuun isoa projektiaan ja keskimmäinen jatkanut niiden perusjuttujen opiskelua joiden tiedän olevan kesken: kertotaulut ja oikeinkirjoitus, kielioppi ja suorakulmion pinta-alan määrittäminen. Viisivuotias nuorimmainen jonka opetuksesta ei olisi niin väliksi on ottanut kirin lukemisen suhteen ja lukee kaiken minkä näkee; kauppojen nimet, mainokset, sisarusten kirjoista sen minkä osaa. 

Alkuun kävimme kotikoulua Oodin komeissa ja avarissa tiloissa.


Ilman kunnollisia arjen raameja, tässä välitilassa jonka kestosta ei ole toistaiseksi minkäänlaista tietoa, minun on vaikea rauhoittua saati oikein todella nauttia mistään. Koko ajan tuntuu siltä niin kuin jokin olisi kesken tai olisin unohtanut jotakin. Alkuun kun heräsin yöllä en yhtään tiennyt missä olin ja muutaman ensimmäisen päivän ajan joka ilta kuuden maissa huolestuin, että olen unohtanut ruokkia koirat. Tällaista ei ole käynyt koskaan ennen. Minun on kyllä aina vaikea lähteä lemmikkiemme luota pois ja teenkin mielessäni lähtöä ennen jokaista lyhyempääkin lomaa monta päivää tai jopa viikkoa. Mutta kun olen kaikessa rauhassa valmistautunut lähtemään osaan luottaa koirien ja kissan hoidon muiden käsiin enkä havahdu huolehtimaan lemmikeistä niiden ruoka-aikaan. Tällä kertaa valmistautumiseen ei ollut aikaa vaan lähtöä ja kaikkea siihen liittyvää on käsiteltävä tässä kaiken muun ohessa. 

Lähes jokainen vastaantuleva eläin saa meidän huomiomme. Meillä on kaikilla kova ikävä omia lemmikkejämme.


Mieheni lähettää meille päivittäin kuvia koirista tai kissasta, toisinaan videoitakin, ja melkein päivittäin näemme hänet ja lemmikit videopuhelimen välityksellä. Onneksi yhteydet toimivat, on ihan erilaista voida puhua kasvokkain kuin ihan vain puhelimessa. Mutta ei paraskaan videopuhelu silti vastaa arjen viettämistä yhdessä. Me kaipaamme täällä perheen isää ja kotona hän ja lemmikit kaipaavat meitä. 

Friday, 12 April 2019

Uusia käänteitä

Maassa vaihtui eilen valta, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin ohi. Kansa ei halua sotilashallintoa vaan demokratiaa. 

Mieheni työnantaja on tehnyt päätöksen lähettää perheenjäsenet tässä vaiheessa pois maasta. Vastentahtoisesti olen pakannut laukut ja varannut periltä hotellin. Olen hämmentynyt siitä kuinka yhdestä viikosta toiseen elämä on muuttunut näin valtavasti. En pysty oikein ymmärtämään, että meitä ollaan todella evakuoimassa.

Miten valmistautua matkaan jonka pituudesta ei ole tietoa? Kuinka mennään lentokentälle ennen puoltayötä kaupungissa missä on öisin ulkonaliikkumiskielto? Eilen lentokenttä oli kokonaan kiinni ja jo sitä ennen jotkut lentoyhtiöt olivat peruuttaneet kuluneen viikon aikana lentojaan maahan. Kuinka asennoitua matkaan josta ei tässä vaiheessa edes ole täyttä varmuutta? 

En mieluiten matkusta yksin kolmen lapsen kanssa. Kaikki kolme ovat vielä verrattain nuoria, vanhinkin vasta kymmenen, eikä kukaan heistä istu mielellään koneessa vieraan ihmisen vieressä. Toisaalta lapset ovat kyllä asennoituneet tähän kummalliseen elämänvaiheeseen toistaiseksi oikein hienosti. Tarkoitus on jatkaa kotikoulua tästäkin eteenpäin, ensi viikosta alkaen vain ihan toisenlaisessa ympäristössä.

Tuntuu vaikealta lähteä. Surettaa sanoa hyvästejä koirille ja kissalle kun en tiedä milloin näemme ne taas. Erityisesti Poppy-vanhuksesta olen huolissani. Se on hyvin vahvasti minun koirani ja alkaa olla aika huonossa voinnissa ja vähän vanhuudenhöperökin. Kuinka Poppy pärjää täällä ilman minua?

Mieheni jää siis vielä maahan eikä häntä lähetetä pois ellei tilanne maassa kehity ihan mahdottomaksi. Siinäkin tapauksessa lemmikeillämme on onneksi kyllä hyvä ja luotettava hoitaja. Toivotaan, ettei niin käy. Joka tapauksessa haluaisin kuitenkin ennen kaikkea itse olla täällä jakamassa arkea mieheni kanssa, hoitamassa lemmikkejämme ja muutenkin jatkaa elämäämme täällä omassa kodissamme. Olimme juuri pari viikkoa sitten tehneet päätöksen jäädä tänne vielä vuodeksi. Minua rauhoitti ajatus siitä, että juuri nyt ei tarvinnut lähteä mihinkään. En osannut siinä vaiheessa arvata mikä maata ja meitä ihan kulman takana odotti.

Wednesday, 10 April 2019

Kotikouluilua poikkeusolosuhteissa

Olen tänään neljättä koulupäivää lasten kanssa kotona. On kuin aika olisi pysähtynyt. Tunnit kuluvat hiljakseen minuutti kerrallaan. Ei ole kiire minnekään. Some-yhteydet ovat edelleen poikki eikä VPN toimi ja maailma kotipihamme muurien ulkopuolella tuntuu siksi joka päivä vähän kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.

Mies on käynyt maanantaista eteenpäin päivittäin töissä. Hän kulkee töihin yhdellä toimiston luodinkestävistä autoista yhdessä muutaman kollegan kanssa. Lasten ja minun ulkoilu on tämän viikon aikana rajoittunut puuhailuun pihalla koirien kanssa. Ulos ei sinänsä ole meistä kellään hirveää hinkua sillä siellä alkaa olla taas ihan hirvittävän kuuma, 45 astetta on mennyt puhki useampana iltapäivänä. Koiratkaan eivät tällä säällä viihdy ulkona kauaa vaan hakeutuvat pihalta nopeasti sisälle ilmastointilaitteen tuntumaan.

Koirat asettuneina ilmastointilaitteen välittömään läheisyyteen.


Näissä kotipäivissä on omat hyvätkin puolensa. Tavallisesti lapset tekevät läksyjä väsyneinä pitkän koulupäivän päälle ja minä autan tarvittaessa sen minkä ruuanlaitolta ehdin. Tämän viikon aikana on toisaalta ollut aikaa rauhassa katsoa yhdessä koulutehtäviä joita isompien lasten opettajat päivittäin heille lähettävät sähköpostitse. Viisivuotiaalle hankimme parahiksi Dubaista paksun harjoituskirjan joka on viime päivät ollut kovassa käytössä kun tyttö on halunnut sisarustensa tavoin myös tehdä kotona koulutöitä. 

Minusta ei olisi pitemmän päälle kotikouluiluun mutta on ollut mielenkiintoista ja mukavaakin saada seurata lasten oppimista ja osaamista tällä tapaa kaikessa rauhassa, vähän lähempää ja omaehtoisesti. Joka ilta teemme yhdessä lasten kanssa suunnitelman seuraavan päivän varalle. Päiväsuunnitelmiin on toistaiseksi kirjattu niin koulutehtäviä, joogaa, shakkia kuin iPad-aikaakin.

Viisivuotias on ollut koko viikon varsin innostunut kotikoululainen.


Aamuisin lapset saavat nukkua tavallista pitempään kun ei ole kiirettä koulubussille. Iltaisin ei myöskään ole ollut samanlaista kiirettä saada lapsia nukkumaan kuin tavallisesti ja olemme ehtineet lukea iltasatua joka ilta parikin lukua eteenpäin. Meillä on tällä hetkellä tyttöjen kanssa kesken toinen Ozin maasta kertova kirja, The Marvelous Land of Oz. Sillä välin kun minä luen ääneen tytöille poika lueskelee itsekseen milloin mitäkin.

Koulu on kiinni ainakin loppuviikon. Saa nähdä onko tilanne ensi viikon alkuun mennessä rauhoittunut siinä määrin, että voimme taas alkaa elää tavallista arkea. Se olisi mainiota mutta en tiedä miten todennäköistä. On kovin vaikea ennustaa kuinka asiat tästä edistyvät ja mihin suuntaan.

Kotikoulussa näyttää parhaimmillaan näin rauhalliselta.

Monday, 8 April 2019

Terveisiä tästä kummallisesta hetkestä

Olen taistellut koko tämän kevään sen puolesta, että lapset saisivat käydä normaalisti koulua poikkeusolosuhteista huolimatta. Läpi kevään olen ollut sitä mieltä, että koululla turhaan hätäillään paikallisista levottomuuksista. Kuitenkin kun koululta eilen illalla ilmoitettiin, että koulu on tänään kokonaan kiinni olin ainoastaan helpottunut. En jaksa enää tapella vastaan. Tavallista arkea emme juuri nyt voi täällä elää ja olen vihdoin antanut periksi sen odotuksen suhteen. Nyt eletään poikkeustila-arkea ja sillä selvä. 

Varhain tänä aamuna kahden maissa heräsin kummallisiin toistuviin jymähdyksiin. En tiedä mistä tarkalleen oli kyse mutta räjähdyksen kuuloiset jymähdykset jatkuivat hyvän aikaa; niitä kuului lopulta kymmenittäin. Asumme muutaman kilometrin päässä tapahtumien tämänhetkisestä keskipisteestä ja etenkin yön hiljaisuudessa äänet kuuluivat varsin kovina meille asti. Viiden maissa heräsin uudestaan, tällä kertaa selviin pamauksiin. Ammuskelu jatkui läpi varhaisen aamun ja oli pahimmillaan joskus seitsemän aikoihin. On epäselvää kuka ampui ja ketä tai ylipäänsä mitä tapahtui tai mitä seuraavaksi on ehkä odotettavissa.

Asiaa ei auta se, että elämme jälleen somepimennossa. Somekanavat olivat alkuvuodesta kiinni pari kuukautta mutta vähän yli kuukausi sitten ne vapautettiin jälleen käyttöön. Eilen iltapäivällä useammalle sosiaalisen median kanavalle ei kuitenkaan yhtäkkiä enää päässytkään. Some-yhteydet palasivat tänä aamuna joksikin aikaa mutta ovat nyt taas poikki enkä ole saanut VPN-yhteyttä toimimaan lainkaan sitten eilisen. Moni muukin on sanonut, että VPN-yhteyksien kanssa on ongelmia. Epäilen, että niitä ehkä jotenkin rajoitetaan somen ohella. Harmittaa joka tapauksessa, että yhteys ulkomaailmaan on taas tällä tapaa poikki. Sähköposti ja blogi sentään onneksi toimivat toistaiseksi, mutta esimerkiksi WhatsAppiin ja Facebookiin en pääse ollenkaan. Tuntuu kuin muuri olisi jälleen sulkenut meidät sisälleen.

Lapset ovat olleet kotona nyt kaksi koulupäivää ja koulu on kiinni vielä ainakin huomisen. Miehen toimisto on ollut kiinni eilen ja tänään ja on niin ikään kiinni huomenna. Odottelemme mitä tuleman pitää ja yritämme tehdä suunnitelmia kaiken mahdollisen varalle. Mutta hetkestä ja päivästä toiseen tässä nyt ennen kaikkea pakostakin elellään. Yhdestä kummallisesta hetkestä toiseen.


Sunday, 7 April 2019

Väsyneenä reissussa ja kotona

Pikainen viikonloppureissu Dubaihin oli lopulta aika väsyttävä. Kymmenvuotias, viisivuotias ja minä saavuimme perille aamuyöllä perjantaina. Nukkumaan pääsimme vasta joskus vähän ennen aamukolmea ja jo yhdeksän pintaan täytyi herätä koska halusimme ehtiä syödä rauhassa koko perheen kesken aamiaista ennen lähtöä äänestyspaikalle. Yövyimme Dubaissa Mall of the Emirates -ostoskeskuksen yhteydessä olevassa Sheratonissa. Se on osoittautunut lyhyille reissulle oikein mainioksi yöpymispaikaksi: hotellista on suora yhteys ostoskeskukseen ja lyhyt matka niin ostoskeskuksen elokuvateatteriin, moniin ravintoloihin kuin myös ruokakauppaan. 

Äänestyspaikkaan Jumeirah Beachin Sofiteliin kesti taksilla viitisentoista minuuttia. Paikalla oli vain muutama muu äänestäjä joten kävimme lopulta Sofitelissa aika lailla vain kääntymässä. En tiedä kuinka paljon lapset saivat lopulta tilanteesta irti mutta kävimme kyllä viikonlopun aikana useammankin keskustelun vaaleista, äänestämisestä ja puolueista. Äänestämisen jälkeen palasimme takaisin omille kulmille syömään, ostoksille ja elokuviin. Minä ja mies lähinnä torkuimme läpi Dumbon mutta lapset tuntuivat pitävän elokuvasta joka näytti olevan hyvinkin erilainen kuin piirretty esikuvansa. 

Olin hirveän väsynyt koko viikonlopun. Viimeviikkoinen flunssa oli vienyt voimat ja lyhyeksi jäänyt perjantain vastainen yö ei auttanut asiaa. Väsymyksestä huolimatta saimme kuitenkin onneksi aikaiseksi melkoisesti. Saimme vihdoin ostettua kahdeksanvuotiaallemme rullaluistimet joista hän on uneksinut nyt jo pari vuotta. Ostoskeskuksen ruokakaupassa kävimme viikonlopun aikana jopa kolmesti. Mukaan lähti sellaisia tuotteita joita täältä Sudanista ei tällä hetkellä saa ja jonkun verran myös sellaista mikä maksaa täällä kohtuuttoman paljon. Siinä määrin ostoksia, että tänään käsiä ja hartioita särkee painavien ostoskassien kantaminen - vaikka minä kannoin lopulta kovin kevyen satsin kasseja verrattuna mieheeni. Olimme tuoneet tullessamme yhden matkalaukun ja sen sisällä kolme tyhjää laukkua. Paluumatkalla kaikki neljä matkalaukkua olivat täynnä. Nyt meillä on loppukouluvuodeksi muun muassa muroja ja kaurahiutaleita, pähkinöitä ja majoneesia. 

Paluumatka sujui ihan mukavasti ja saimme kentällä laukkumme nopeasti mutta sitten alkoivat ongelmat. Eilinen oli tavallista levottomampi päivä ja tällä kertaa levottomuudet ulottuivat myös meidän kotiseudullemme ja niin ikään lentokentän tuntumaan. Autonkuljettajamme ei päässyt meitä autollamme hakemaan. Takseja ei kentällä näkynyt ensimmäistäkään ja hetken ehdimme ihmetellä kuinka pääsisimme kotiin. Onneksi törmäsimme kentällä sattumalta yhteen toimiston autonkuljettajista joka tarjoutui heittämään meidät kotiin. Matka sujui ihan rauhallisesti. Liikenteessä oli tööttäileviä autoja joiden aukinaisista ikkunoista nuoret miehet näyttivät voitonmerkkiä. Kotipihalla tuoksui kyynelkaasu. 




Tänään päädyimme varalta pitämään lapset kotona. Koulu oli auki mutta lopulta näemmä vain puoleenpäivään, koulubussit eivät kulkeneet ja on kaiken kaikkiaan hieman epäselvää mitä tuonne ulos oikein tarkalleen kuuluu. Miehen toimisto on myös varan vuoksi tämän päivän suljettu koska levottomuudet ovat tällä kertaa hyvinkin lähellä toimistoa. Toisaalta moni toimisto ja työpaikka on normaalisti auki ja ainakin juuri nyt tässä ihan meidän kotimme lähipiirissä vaikuttaisi olevan ihan rauhallista. Lapset ovat kyllä vähän levottomia. Kotipäivälle oli varmasti sinänsä tilausta kiireisen viikonlopun päälle mutta lennossa muuttuvat suunnitelmat hieman kai silti hermostuttavat itse kutakin. 

Thursday, 4 April 2019

Lähtövalmisteluja

Talo oli eilen illalla kovin hiljainen kun viidestä ihmisperheenjäsenestä paikalla oli vain kolme - kymmenvuotias esikoinen, viisivuotias nuorimmainen ja minä. Myös aamulla oli hiljaista kun poika tapansa mukaan luki läpi aamiaisen ja nuorimmainenkin keskittyi muroihinsa. Keskimmäinen lapsemme, kahdeksanvuotias vanhempi tytär, ei ole hänkään ole mikään erityinen villikko mutta kahdesta lapsesta ei vain näemmä kehity samanlaista tohellusta kuin kolmesta. Tai sitten uusi tilanne vain hämmensi myös lapset tavallista hiljaisemmiksi.

Mies ja kahdeksanvuotias selviytyivät perille Dubaihin myöhään eilen. Päivän työosuus on jo hoidettu pois alta ja kaksikko on vapautunut viikonlopun viettoon. Täällä Khartumissa esikoinen ja kuopus ovat vielä koulussa, minä pakkailen hiljakseen laukkuja ja valmistelen taloa reissua varten.

Vaikka olemme koko porukka täältä poissa vain pari päivää täytyy alakerrasta siivota pois koirien tieltä kaikenlaista ennen lähtöä. Yksi koiristamme kärsii eroahdistuksesta ja purkaa hermostustaan muun muassa sohvan irtotyynyihin. Onneksi ei sentään enää niinkään itse sohvaan! Pari kertaa olemme samaisen koiran jäljiltä joutuneet nimittäin uusimaan koko sohvan. Koiramme jäävät hyvään hoitoon eivätkä ehdi näin lyhyestä pyrähdyksestä ehkä kovin ahdistuakaan mutta kaiken varalta siirrän mieluummin houkutukset pois hampaiden ulottuvilta. Kannoin koirien ulottuvilta irtotyynyjen lisäksi myös muun muassa lasten tennis- ja sulkapallomailat ja esimerkiksi nuorimmaisen ratsastuskypärän. 

Koirat pysyvät meidän poissaollessamme talomme alakerrassa ja yläkerran oven tuntumassa näyttääkin ennen lomaa tavallisesti tällaiselta.
Yläkerran sohvatyynyt saivat alakerrasta täydennystä. Jonkun verran syötyjä ovat alakerran tyynyt jo mutta vielä sen verran hyvässä kuosissa kuitenkin, että yritämme niitä toistaiseksi suojella suuremmilta puremilta.
Ei ruveta nyt nimeltä ketään syyttelemään mutta tämännäköinen on se tyyppi joka ei voi vastustaa sohvatyynyjä. 
Eikä lasten pehmoleluja jos ne löytyvät lattialta. Eikä ruokaa vaikka se olisi ihan selvästi ihmiskäyttöön tarkoitettu 
ja pöydällä koiran ulottumattomissa. Mutta ei tälle pöhkölle voi pahasti suuttua, sillä on niin hellyyttävä katse 
ja sen häntä heiluu koko ajan, myös tässä kuvassa.