Wednesday, 13 February 2019

Kahden vaiheilla

Olemme kirjaimellisesti kahden vaiheilla. Joko lähdössä jonkun kuukauden päästä tai jäämässä vielä hetkeksi aloillemme. Molemmat vaihtoehdot ovat tässä vaiheessa aika lailla yhtä todennäköisiä. Tässä välitilassa on hieman kummallista elää. 

Välillä kyllästyn tähän taloon, tähän maahan, koko elämäämme täällä perinpohjaisesti. Tuntuu turhanpäiväiseltä hoitaa kuntoon rikkinäisiä pistorasioita tai järjestellä kaappeja, tutustua uusiin ihmisiin tai yrittää pysyä kunnolla perillä paikallisesta menosta kun täältä kuitenkin ennen pitkää lähdetään. Joinain päivinä olisin valmis pakkaamaan tavarat kasaan vaikka heti.

Toisaalta huomaan kuitenkin suunnittelevani elämää eteenpäin näihin oloihin. Kun joku kysyy olemmeko muuttamassa vastaan sen enempää ajattelematta “emme vielä.” Ajatus vielä yhdestä vuodesta maassa tuntuu omalla tavallaan levolliselta siitäkin huolimatta, että täällä juuri nyt on levottomampaa kuin aikaisempina vuosinamme maassa. Vaikken koskaan ole tuntenut erityisesti kuuluvani tänne on täällä meillä kuitenkin koti, omat nurkkamme ja rutiinimme.

Koulun talli on yksi omista nurkistamme tässä kaupungissa. Siellä asustavat tutuiksi ja rakkaiksi tulleet ponit. Tässä nuorimmainen tervehtimässä eilen tallilla Caramelia.


Tuntuu, että olen jumissa. Olen yhtäältä valmis siirtymään jo uusiin kuvioihin mutta toisaalta ajatus muutosta tuntuu kovin raskaalta. En siksi oikein tiedä mitä toivoa tai odottaa. Vaikka olen kiitollinen siitä, että meillä on lopulta melko paljon valinnanvaraa sen suhteen milloin ja mihin siirrymme tuntuu vastuu näistä suurista päätöksistä silti välillä kohtuuttoman suurelta. Onneksi en ole yksin tekemässä päätöksiä enkä järjestelemässä muuttoa sitten kun sen aika on! 

Jossain vaiheessa halusin asua yhdessä ja samassa paikassa vähintään kaksi vuotta. Sitä lyhyempi aika tuntui aivan liian lyhyeltä. Sittemmin kaksi vuottakin alkoi tuntua vähältä. Nyt näiden viimeisten muuttojen pohjalta vaikuttaisi siltä, että nelisen vuotta olisi ehkä minulle sopivin aika pysytellä yhdessä maassa. Toisaalta jos olisimme tänne oikein asettuneet ja elämä täällä olisi asettuneempaa saattaisin ehkä hyvinkin haluta pysyä aloillani pitempäänkin. Yksikään muutto ei lopulta ole kokemuksena samanlainen koska sitä on jokaisen muuton kohdalla aina vähän vanhempi, yhtä muuttoa ja aikakautta viisaampi ja väsyneempi. 

Kun takana on jo kymmenen kansainvälistä muuttoa ei muuttoa ajatellessa enää jaksa samalla tapaa innostua uudesta seikkailusta vaan mielessä painavat enemmän käytännön kysymykset. Kaikki se mikä on aikaisemmissa muutoissa osoittautunut hankalaksi mietityttää. Kun muuttaa useamman lapsen ja useamman lemmikin kanssa ovat muutot pakostakin melkoisen hankalia. Ja jos itse olemme nyt vanhempia ja väsyneempiä kuin viime muuton kohdalla sitä ovat myös lapset ja koirat. Uusin perheenjäsen, Oliver Twist -kissa, ei edes vielä tiedä mikä sitä odottaa.

Vanhemmat lapsemme toisaalta hyvinkin tietävät odottaa sitä miten uudessa maassa ja uudessa koulussa on alkuun yksinäistä ja vähän orpoa. Onneksi he tietävät myös sen, että ennen pitkää kaikki uusi alkaa kyllä tuntua tutulta ja omalta. Se helpottaa tietysti minuakin. Mutta toisaalta tieto siitä mitä on ennen pitkää edessä ennen kaikkea juuri nyt väsyttää. Jostain täytyisi löytyä väsymyksen rinnalle edes ripaus innostusta ja uteliaisuutta! Ehkä ne löytyvät sen myötä kun ennen pitkää varmistuu minne ja milloin olemme lähdössä ja siirrymme tästä välitilasta askelen kohti jotakin uutta?

Kohti hiekkapölyistä auringonlaskua. Jokin tässä auringonlaskun luomassa siluetissa viehättää minua niin, että tulen ottaneeksi siitä harva se viikko kuvan matkalla tallilta kohti kotia.

Monday, 11 February 2019

Yhden ajan loppu

Istuin tänään iltapäivällä hyvän ystävän pihalla juomassa teetä viimeistä kertaa. Muutaman päivän päästä talo tyhjenee kokonaan ja jonkun viikon päästä talossa asuu jo joku muu. Olen viettänyt ystäväni pihalla monta taaperokerhoaamupäivää ja pienemmällä porukalla useampia iltapäiviäkin. Ystäväni on muuttamassa toiselle mantereelle elämään ihan toisenlaista elämää. Olen hänen puolestaan onnellinen mutta omasta puolestani hieman lohduton. Tämän kouluvuoden aikana ystäväni on ollut henkireikäni, yksi niistä harvoista ihmisistä täällä joille voin puhua ihan suoraan ja joka arvostaa minua tällaisenäni. 

Torstaiaamuna olen menossa toisen ystävän luo jäähyväisaamiaiselle. Tätä ystävää en ole nähnyt viime kuukausina juuri ollenkaan mutta minua on kuitenkin rauhoittanut tieto siitä, että hän on täällä, vain muutaman korttelin päässä, jakamassa tahollaan kokemusta elämästä tässä hiekkapölyisessä kaupungissa. Hän ei ole muuttamassa pois ihan vielä, mutta jo parin viikon päästä kuitenkin. Yhteinen aika on tulossa loppuun. Se on surullista.

Kolmannen ystävän kanssa olemme yrittäneet löytää sopivaa ajankohtaa viimeiselle tapaamiselle mutta lapset ja minä olemme harmillisen kiireisiä tällä viikolla. Hän on lähdössä ensi kuun alussa mutta on loppukuun ensin matkoilla perheineen. Sain kuulla hänen muutostaan vasta viikko sitten enkä ole sitä onnistunut vielä oikein kunnolla mielessäni käsittelemään, toistaiseksi se tuntuu lähinnä palana kurkussa.

Kaikki nämä muutot osuvat ihan sattumalta tähän samaan saumaan. Melkoinen sattuma. Juurihan vasta selvisin edellisten ystävien muutosta ja nyt kerralla lähteekin kolme. 

Jäähän tänne vielä ihmisiä, miljoonittain ja miljoonittain ihmisiä, ja onneksi muutamia ystäviäkin, mutta jotenkin tuntuu juuri nyt silti vähän siltä kuin olisin jäämässä kaupunkiin perheineni ihan yksin. Oloani ei auta yhtään se, että mies on ollut työmatkalla Brysselissä nyt jo viikon. Vaikka pärjään yleensä ihan hienosti kotona lasten kanssa kun mies matkustaa tänään häntä on epätavallisen ikävä. Mutta työmatkaa on jäljellä vielä muutama päivä. Ja lähtöpäivänä on Belgiassa yleislakko joka vaikuttaa lentoliikenteeseen ja pahimmillaan saattaa siirtää paluuta myöhemmäksikin. Voihan itku.

Juuri nyt ei kuitenkaan ole oikein aikaa surra. Huomenaamulla on koululla vanhempien lasten urheilupäivä ja ylihuomenaamulla he puolestaan esittelevät koululla arabiantaitojaan. Vanhemmat ovat tervetulleita molempiin tilaisuuksiin ja lapset toivovat minua paikalle, joten aamusuunnitelmat ovat sillä selvät. Viikonloppuna on koululla iltatilaisuus jonne meidän on määrä mennä vapaaehtoistöihin mutta toivottavasti myös nauttimaan tunnelmasta. Ehkäpä ensi viikolla ehdin surra hetken kaikessa rauhassa ystävien lähtöä ja yhteisen ajan loppua.

Saturday, 9 February 2019

Hieno ilta

Äsken pihalla koirien kanssa kahden eri läheisen moskeijan rukouskutsut soivat pimenevässä illassa, yksi aavistuksen ennen toista. Useamman rukouskutsun yhdistelmä on aina yhtä vaikuttava ja taianomainen, siitäkin huolimatta, että kuulen sen parhaimmillaan useamman kerran päivässä. Moniäänisenä kaikuvaan rukouskutsuun yhdistyy aina iltaisin kymmenien ellei satojen lintujen samanaikainen kiihkeä luritus. Pihallamme on etenkin illan hämärtyessä armollisen helppo unohtaa, että asumme keskellä rumaa ja pölyistä suurkaupunkia: puut vihertävät ja kukoistavat ja kaikkien muiden äänten yläpuolella soi kovimpana linnunlaulu. 

Pihan kukkaloistoa iltahämärässä.

Aurinko laskee.

Pongon iltapuuhiin kuuluu tarkistaa portin yli kotikatumme tilanne. Vasta varmistettuaan, että kaikki on järjestyksessä se malttaa tulla sisälle.

Wednesday, 6 February 2019

Uuden arjen pieniä kiusoja

Koulua on käyty loman jälkeen jo kohta neljä viikkoa. Yhtä kauan olemme nyt eläneet näissä hieman muuttuneissa olosuhteissa. Ilmapiirin kiristymisestä huolimatta olen kuluneet viikot ollut päivisin suurimmaksi osaksi aidon rauhallinen ja tilanteen hallinnassa. Yöt ovat kuitenkin olleet vaikeampia. Levottomissa unissani vahvistamattomien uutisten tapahtumat tulevat lähelle. Unissa huhut tulevat tosiksi, lentoja perutaan ja kaikki on juuri niin epävarmaa kuin itse asiassa onkin. Unen ja valveen rajamailla minusta tuntuu, että olen unohtanut jotakin. Eihän levy jäänyt päälle keittiössä, onhan kissalla kaikki hyvin, olenko tehnyt huomaamattani jonkin peruuttamattoman virheen? Usein olen saanut nukahdettua kunnolla vasta aamuyöstä ja sitten onkin pian ollut jo taas aika herätä.

Tällä viikolla on onneksi ollut toistaiseksi rauhallisempaa ja se on tuonut myös öihin rauhaa. Arjen haasteet ovat olleet vaihteeksi sopivan kokoisia ja helppo kohdata. Maanantaiaamuna lähdin pimeässä päästämään koiria pihalle ja kävelin makuuhuoneen ovella lätäkköön. Huolestuin, että jollekin koirista oli tullut vahinko. Vahinkoja koirillemme sattuu vain silloin kun joku niistä sairastaa ja aloin jo miettiä mihin väliin järjestää reissu eläinlääkäriin. Mutta juomavesisäiliö olikin vain vuotanut sisältönsä lattialle. Olin niin helpottunut, että luutusin vettä lattialta miltei vihellellen. Viikon muutkin vastoinkäymiset ovat olleet pitkälti samaa luokkaa, harmittomia sattumuksia: nuorimmainen kaatoi punaisen hibiskusmehun keittiön pöydälle ja samalla valkoiselle paidalleen, minä kosketin vahingossa kuumaa paistinpannua kun tein pannukakkuja ja sain käteeni pienen palovamman.

Tämän hieman kevyemmän viikon aikana on ollut vähän paremmin aikaa pohtia näitä uusia olosuhteitamme. Uuteen arkeemme kuuluu kaikenlaista pientä kiusaa, epävarmojen koulubussivuorojen lisäksi myös muun muassa muutoksia yhteyksissä ulkomaailmaan. Vuodenvaihteen jälkeen internetin käytöstä on tullut selkeästi entistä monimutkaisempaa sillä someyhteyksiä alettiin jo joulukuun puolella rajoittaa. Aikaisemmin osuin täällä vain harvoin suljetuille sivustoille mutta nämä uudet rajoitukset toisaalta koskettavat minua päivittäin.

Minulla on käytössä koti-wifi ja sen lisäksi puhelimessa erillinen nettiyhteys. Jotkut sosiaalisen median kanavat toimivat jostain syystä yhdellä yhteydellä mutteivät toisella; yhdellä nettiyhteydellä saan esimerkiksi luettua WhatsApp-viestit ja toisella puolestaan sähköpostit. Kotona vaihdankin pitkin päivää yhteydestä toiseen lukeakseni ensin postit ja sitten WhatsApp-viestit, tai päinvastoin. Siitä on tässä kuluneiden viikkojen aikana alkanut tulla jo melko rutiininomaista mutta myös enenevässä määrin turhauttavaa. 

Joihinkin some-palveluihin kuten Facebookiin ei enää pääse täällä lainkaan ilman virtuaalista yksityisverkkoyhteyttä eli niin sanottua VPN:ää. En ole koskaan ennen käyttänyt VPN-yhteyttä, pitkälti siksi, että se hidastaa jo entisestäänkin hidasta internet-yhteyttä aika tavalla. Edelleenkään en ole VPN:n käytöstä erityisen innostunut mutta alan vihdoin hyväksyä, ettei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin hankkia mahdollisimman hyvä maksullinen VPN-yhteys ja toivoa, että se toimisi hieman paremmin kuin ilmaiset yhteydet mitä olen käyttänyt nämä ensimmäiset viikot. 

Toimivat internetyhteydet ovat täällä tärkeitä ihan vain jo turvallisuustilanteen päivittämisessä. Mieheni lähti muutama päivä sitten puoleksitoista viikoksi työmatkalle muille maille. Minun on siis oltava hieman valppaampana kun en voikaan soittaa miehelle tarvittaessa töihin ja kysyä onko kaduilla hänen tietojensa mukaan rauhallista. Toistaiseksi tämä viikko on kyllä tosiaan ollut melko rauhallinen, koulubussit ovat kulkeneet aikataulussaan ja arki muutenkin soljunut tavalliseen tapaansa. Torstaipäivät ovat toisaalta olleet viime viikot järjestään poikkeuspäiviä. Saapa nähdä miten tällä viikolla. 

Yritämme pysyä ajan hermolla Oliver ja minä. Lueskelemme yhdessä netistä uutisia.

Saturday, 2 February 2019

Kynsin hampain kiinni tavallisessa arjessa

Joka arkipäivä meidän täytyy nykyään odottaa puolenpäivän vaiheille, että koululta varmistetaan kulkevatko iltapäivän koulubussit vai ei. Koulu päättää koulubusseista päivä kerrallaan turvallisuustilanteen pohjalta. Koulun näkemys turvallisuustilanteesta ei kaikkinensa ihan vastaa meidän näkemystämme ja iltapäivien koulubussiaikataulu tuleekin siksi joka päivä hieman yllätyksenä.

Sunnuntaina ja maanantaina koulubussit kulkivat normaalisti. Tiistaina bussit eivät kulkeneet, mutta olisin muutenkin mennyt koululle hakemaan lapsia itse eikä perutuilla bussivuoroilla siksi ollut minulle niin väliä. Keskiviikkona bussit taas kulkivat mutta puolenpäivän paikkeilla saimme tiedon, että torstaina koulupäivä päättyisi poikkeuksellisesti jo kello kaksitoista. Minua harmitti. Muutokset rutiineihin ovat jo herättäneet lapsissamme turhia huolia. Oma tavoitteeni onkin koko ajan ollut yrittää pitää mahdollisimman tiukasti kiinni tavallisesta arjesta. Se on kuitenkin selkeästi hankalampaa jos koululla ei sitouduta samaan. Koulubussien ja harrastusten peruminen ei vielä ole niin vakavaa, mutta koulupäivän päättyminen tavallista aikaisemmin on suuri muutos lasten arkeen.

Lyhyemmästä koulupäivästä huolimatta päätin yrittää järjestää torstaipäivästä mahdollisimman tavallisen. En missään nimessä halua ottaa minkäänlaisia turhia riskejä mutten myöskään halua turhaan kyyhöttää kotona jos siihen ei ole todellista tarvetta. Varmistin, että koulun talli on torstaina normaalisti auki ja pakkasin mukaan evästä ja viihdykettä lapsille - koska koulupäivä päättyisi tavallista varhemmin meidän pitäisi odottaa tallilla ponikerhon alkua useamman tunnin ajan. Eväitä ja viihdykkeitä ei kuitenkaan lopulta tarvittu. Matkalla koululle törmäsin ruokakaupassa ystävään joka kutsui lapset ja minut luokseen odottelemaan puolestapäivästä ponikerhon alkuun. Lapset olivat iloisia sillä ystäväni lapset ovat heidän kavereitaan. Ystävän luona lapset leikkivät ja minä juttelin ystäväni kanssa samalla kun hän laittoi ruokaa. Oli ilo seurata miten valmistuu aito intialainen ateria. Ennen kuin lähdimme tallille saimme syödäksemme erinomaisen lounaan. 

Tallilla nuorimmainen lapsi pääsi taas ponin selkään ja vanhemmille lapsille oli ponikerhossa yllätys: he saivat itse valita ratsunsa ja valmistella ne alusta loppuun itse ylimääräiselle ratsastustunnille. Ratsastustunnin aikana lapset ravasivat ja hyppivät pieniä esteitä, esikoinen myös laukkasi ja pääsi muutenkin näyttämään hevosmiehen taitojaan vähän enemmänkin. Ponikerho venyi hieman tavallista pitemmäksi. Tuntui hyvältä nähdä miten lapset selkeästi nauttivat täysin sydämin iltapäivästä tallilla. 

Ponikerhon päätteeksi ajelimme kotiin tavalliseen tapaan. Torstairuuhkaa lukuunottamatta teillä oli rauhallista. Rauhallista on ollut myös täällä kotiseudullamme läpi viikonlopun. Eilen vietimme kotipäivän, tänään aamupäivällä kävimme koulun altaalla uimassa ja pelaamassa koulun kentillä vähän koripalloa ja tennistä. Ystävät toivat meille aikaisemmin iltapäivällä lounaaksi herkullista eritrealaista ruokaa ja illaksi odotamme puolestaan italialaisia vieraita jotka ovat tulossa laittamaan kanssamme yhdessä carbonaraa. Poikkeuksellisesta torstaipäivästä alkaneesta viikonlopusta on siis lopulta muodostunut varsin herkullinen ja muutenkin rento.

Alkavasta viikosta toivon mahdollisimman tavallista, mielellään suorastaan tylsää! 

Saturday, 26 January 2019

Mahdollisimman tavallista elämää - päivä kerrallaan

Elämme tällä hetkellä päivän kerrallaan koska sen pidemmälle ei nähtävästi toistaiseksi pysty varmuudella menoja suunnittelemaan. Keskiviikko oli lopulta ihan tavallinen koulupäivä, lapset pääsivät harrastuksiinsa ja koulubussi toi kaikki kolme aikataulussa kotiin. Heti torstaina harrastustoiminta koululla kuitenkin peruttiin siltä päivältä eivätkä iltapäivän koulubussit taaskaan poikkeuksellisesti kulkeneet. 

Torstaiaamuna esikoisen luokka piti silti suunnitelmien mukaan koululla hyväntekeväisyyskonsertin jolla he keräsivät rahaa Unicefin toimintaan Sudanissa. Yleisöä ei ollut liiaksi asti, mutta riittävästi kuitenkin. Minuun tekivät vaikutuksen kymmenvuotiaat jotka esiintyivät reippaasti ja itsevarmasti hyvän asian puolesta. Koululaiset itse olivat tyytyväisiä esitykseensä ja iloisia keräämästään rahamäärästä. 

Konsertin jälkeen ehdin olla kotona muutaman tunnin ennen kuin oli aika suunnata takaisin koululle hakemaan lapsia. 

Matkalla koululle pysähdyin ostamaan vihanneksia kadunvarren puodista. Yritämme pitää huolta siitä, että ruokaa on kotona koko ajan vähän enemmänkin kaiken varalta. Tähän aikaan vuodesta vihannestarjonta on täällä parhaimmillaan. Kauppojen laareista löytyy pitkästä aikaa parsakaalia ja valkosipulia ja perunat ja kurkut ovat tavallista tuoreempia ja maukkaampia. Hyvälaatuisia hedelmiäkin on taas vaihteeksi tarjolla vähän laajemmin. Tällä viikolla söin mangoa joka oli ehkäpä parhain mango mitä olen koskaan maistanut. 

Torstaina iltapäivällä vihannesmyyjät seisoivat normaalisti paikoillaan puotiensa edessä hautausmaata kiertävän tien varrella. Läheinen ruokakauppa oli sekin ihan tavallisesti auki. Liikenne kulki tavalliseen tapaan ja kaikkialla pitkin matkaa ihmisiä oli liikkeellä niin kuin aina, jotkut tekemässä matkaa jalan, toiset odottelemassa kadunkulmassa bussia. 

Vaikka itsekin pyrimme jatkamaan elämää mahdollisimman normaalisti tuntuu silti välillä jotenkin hullulta kuinka ympärillämme arki jatkuu niinkin muuttumattomana huolimatta kuluneiden viikkojen tapahtumista. 

Toisaalta tuntuu kuitenkin ensisijaisen tärkeältä pitää kiinni juuri mahdollisimman tavallisesta arjesta. Jos tilanne kehittyisi sellaiseen suuntaan, että suhteellisen tavallista elämää olisi mahdotonta jatkaa täytyisi lasten ja minun poistua maasta. Sen lisäksi, että tarkkailemme liikenteessä merkkejä kaikesta epätavallisesta seurailemme me ulkomaalaiset siksi kai kaikki vähän myös toinen toisiamme. Kun palasimme maahan tammikuun alussa huomasin kuinka helpottuneita olimme puolin ja toisin siitä kuinka kaikki näyttivät palanneen lomalta ihan normaalisti takaisin. Toistaiseksi tiedän vain yhden ulkomaalaisperheen joka ei ole tullut vielä maahan takaisin. Voi tietysti olla, että heidän lomansa olisi muutenkin jatkunut pitempään.

Hain torstaina nuorimmaisen esikoulusta tavalliseen tapaan alkuiltapäivästä ja suuntasin hänen kanssaan koulun kahvioon. Myöhemmin iltapäivällä hain nuorimmaisen kanssa vanhemmat lapset koulupäivänsä päätteeksi ala-asteen puolelta. Koululta lapset ja minä suuntasimme autonkuljettajan kyydissä koulun tallille missä ponikerhon oli määrä kokoontua. Talli on hieman kaupungin ulkopuolella ja toiminta siellä jatkuu tavallisesti silloinkin kun koulun muu harrastustoiminta on syystä tai toisesta peruutettu. Talli on siinä määrin sivussa kaikesta, että mietin, että pahimmassa tapauksessa voisimme aina odotella siellä mitä tuleman pitää. Minulla oli varalta mukanani vähän tavallista isompi kokoelma eväitä - ja autossa lisäksi vihannekset ja kauppaostokset.

Isommat lapset puuhasivat ponikerhossa; vanhempi tytärkin oli poikkeuksellisesti mukana ponikerhon toiminnassa koska hänen oma iltapäiväharrastuksensa koululla oli peruttu. Nuorimmainen pääsi puolestaan vihdoin ponin selkään pitkälle kierrokselle. Se oli lapselle viikon ellei koko kuukauden kohokohta. Tyttö istui hymy huulillaan koko puolisen tuntia ja taputti aika ajoin kiitollisena Caramel-ratsuaan.

Pienen tytön viikon kohokohta joka ilahdutti kovin minuakin.

Tallilta lähtiessämme soitin miehelleni ja kyselin ajo-ohjeita: mitä kaupunginosia olisi hyvä välttää, millä reiteillä pitäisi olla rauhallista. Tallilla olin kuullut, että ne kadut mitä olimme olleet aikeissa käyttää eivät ehkä olleetkaan hyvä valinta. Lopulta ajoimme kotiin ihan tavallista ja suorinta tietä. Matka sujui ihan niin kuin tavallista.

Kotona odottivat koirat, kissa ja tiskit. Mies tuli muutaman työkaverinsa kanssa vähän myöhemmin kotiin. Kun vieraat olivat lähteneet oli aika syödä. Aamusta asti päätäni kiristänyt kipu hellitti vihdoin vähitellen illallisen ja rauhoittumisen myötä. Päivästä oli lopulta muodostunut meidän osaltamme oikeastaan ihan tavallinen torstai mutta arvaamattomuuden ilmapiiri teki siitä stressaavan ja väsyttävän. Erikoisolosuhteet tuntuivat kunnolla vasta illan päätteeksi pihalla koirien kanssa kun nenääni ja silmiäni pisteli kyynelkaasu, ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Wednesday, 23 January 2019

Mennyttä ja nykyhetkeä

Viime vuoden ensimmäiseen aamuun heräsimme idyllisessä ympäristössä, Australian alpeilla. Olisimme viihtyneet pienessä lomamökissämme Merrijigissä pitempäänkin mutta loma alkoi olla lopuillaan ja meidän piti jatkaa matkaamme kohti Melbournea. Viimeisen lomaviikon Australiassa kurkkuani kuristi ajatus paluusta arkeen. Loma oli ollut niin onnistunut, Australian kesä juuri se mitä talveen tarvitsimme. 

Näin kauniissa ympäristössä vastaanotimme vuoden 2018.


Kun viime tammikuussa palasimme Australiasta kotiin oli meitä vastassa vieraan oloinen todellisuus. Kauppojen valikoimat tuntuivat entisestään pienentyneen, polttoainetta täytyi aika ajoin jonottaa ja puhelimemme eivät alkuun toimineet kunnolla. Vuoden alkua osaltaan järisytti mutta toisaalta myös piristi uusi perheenjäsen, Oliver Twist.

Viime keväänä kävimme hengähtämässä Pariisissa ja Brysselissä. Eurooppalaisten pääkaupunkien meno oli hyvää vaihtelua täkäläiselle todellisuudellemme ja etenkin entisessä kotikaupungissamme Brysselissä oli mielenkiintoista käydä tunnustelemassa minkälaistä elämämme saattaisi siellä olla. Haastavissa olosuhteissamme on kuitenkin omat hyvätkin puolensa jotka nousivat kevätlomaviikkojen aikana esille.

Keväinen Eurooppa oli sekin kaunis vaikkakin meille myös aika kylmä matkakohde.


Täkäläiset haasteet alkoivat tuntua raskaammilta kestää kun vähän kerrallaan pitkin kevättä tilanne kiristyi. Bensajonoista tuli arkipäivää, hinnat nousivat viikosta toiseen ja samaan aikaan paikallisen valuutan arvo romahti. Kaiken keskellä vein esikoisen Dubaihin viikonlopuksi juhlistamaan kymmenvuotissyntymäpäiviään. Se oli yksi viime vuoden kohokohtia, ihana viikonloppu. 

Viime toukokuussa pakkasimme kesälomaa varten vähän tavallista enemmän ajatuksella; tuntui hetken verran epävarmalta pääsisimmekö varmasti palaamaan syksyllä takaisin kotiin.

Kesä oli kuitenkin hyvä ja rentouttava. Alkukesästä vietimme aikaa Italiassa missä perheemme toisen kotimaan rento ilmapiiri auttoi meitä kaikkia virittäytymään lomatunnelmaan. Olin kuluneen kevään tapahtumista niin poikki etten jaksanut liiaksi kesän aikana miettiä mikä meitä syksyllä odottaisi. Olin vain ja nautin vanhempieni ja ystävien seurasta ja ihanasta kesä-Suomesta. 

Syksyllä palasin kotiin jo alunperin hieman lannistuneena. Läheisin ystäväperheemme teki lähtöä, toinen läheinen ystäväperhe oli kesän aikana jo poistunut maasta. Viikon loma Etelä-Afrikassa heti uuden kouluvuoden alkuun oli virkistävä elämys, mutta safarilomamme jälkeen vetäydyin kotona aikaisempaa enemmän omiin oloihini ja perheen pariin. 

Syksyinen matka Etelä-Afrikkaan oli suuri elämys.


Hiljaisten viikkojen ja kuukausien aikana tein puolihuomaamattani mielessäni paljon töitä päästääkseni hiljakseen irti siitä mikä minua kaikesta huolimatta sitoo nykyiseen asuinmaahamme. Yksi aikakausi alkaa auttamatta olla lopuillaan ja minulle on tärkeää saada käsitellä muutosta rauhassa niin etu- kuin jälkikäteenkin. Yhtäältä nautin viime syksynä omasta rauhastani mutta toisaalta etääntyminen sosiaalisesta ympäristöstäni ei ollut ainoastaan hyväksi.

Lokakuussa kävimme pikaisella lomalla Suomessa, tapaamassa isovanhempia, ihmettelemässä kaunista ruskaa ja hoitamassa asioita. Loma syksyisessä Suomessa oli monessa mielessä antoisa mutta auttamatta liian kiireinen. Minä olisin tarvinnut vähän enemmän aikaa rauhoittua ja purkaa mielestäni alkusyksyn tapahtumia: asuinmaan tilannetta mutta myös esimerkiksi taloomme ilmaantuneita kutsumattomia hiirivieraita. 

Suomen ruskaa ei voita mikään.


Suomilomanjälkeiset viikot eivät nekään antaneet liiemmin tilaisuuksia lepoon sillä marraskuuta värittivät miehen työmatkat ja suru-uutinen Euroopasta. Joulukuun alkuun osui itsellänikin vielä yksi reissu, matka vanhemman tyttären kanssa hammaslääkäriin Abu Dhabiin. Kun matkan virallinen osuus eli hammaslääkärikäynti oli ohi saimme muutaman päivän olla vain ja viettää aikaa emiraattiystäväni ja hänen perheensä kanssa. Pitkän viikonlopun aikana vihdoin hieman hengähdin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. 

Pari viikkoa Abu Dhabin reissun jälkeen alkoi lasten joululoma. Heti viimeisen koulupäivän iltana lähdimme matkaan kohti Japania, juuri parahiksi ennen kuin asuinmaamme päätyi kansainvälisiin uutisiin eri puolilla maailmaa. 

Vastaanotimme tämän vuoden Japanissa käymällä paikallisessa shintotemppelissä. Temppelin ympäristö oli suorastaan satumaisen kaunis.


Aika ystävien kanssa ihastuttavassa Japanissa oli tervetullutta jatkoa Abu Dhabin viikonlopulle, tilaisuus hengähtää ja nauttia hyvästä seurasta ja mielenkiintoisesta ja toimivasta ympäristöstä. Oli kuin olisin Japanin talvessa sulanut pitkästä aikaa olemaan oma onnellinen itseni. Vielä loman alkupäässä Japanissa joulukuun loppupuolella olin hieman alakuloinen mutta uuteen vuoteen heräsin täynnä uutta virtaa ja toivoa tulevaisuuden suhteen. 

Asuinmaan tilanne toki huolettaa mutta oman elämäni suhteen oloni on kuitenkin jotenkin kepeä, ihan toisenlainen kuin viime vuoden alussa kun ikävöin takaisin Australiaan enkä meinannut jaksaa täkäläisiä vastoinkäymisiä. Nyt vastoinkäymiset ovat ihan toista luokkaa kuin viime vuoden alussa mutta olen jotenkin valmiimpi kohtaamaan sen mitä tuleman pitää. Rauhallinen ja levollinen mieli on osin ehkä yritystä suojautua arvaamattomia olosuhteita vastaan. Ei auta hötkyillä eikä valvoa öitä murehtien sitä sun tätä. On levättävä ja syötävä hyvin, että jaksaa olla valppaana, mahdollisimman hyvillä mielin ja valmiina kaikkeen. 

Ensimmäinen kouluviikko loman jälkeen oli hieman sekava kun koululla vielä haettiin tapaa suhtautua maan uuteen todellisuuteen. Viime tiistaina lapset lähetettiin kotiin koulubussilla kesken päivän ja keskiviikkona ja torstaina koulubussit eivät kulkeneet lainkaan. 

Tämä viikko on toistaiseksi sujunut rauhallisemmin. Alkuviikosta koululla alkoi uusi harrastuskausi. Poika käy tänä keväänä viikottain tiedekerhossa, pelaa shakkia, tennistä ja koripalloa, ja käy lisäksi koulun tallilla ratsastamassa ja ponikerhossa. Vanhempi tytär tanssii balettia, ratsastaa ja pelaa koripalloa hänkin, käy draamakerhossa ja lisäksi harrastaa pitkästä aikaa myös taekwondoa. Nuorin tytär haluaisi hänkin käydä taas baletissa ja aloittaa tenniksenkin, mutta ikäistensä harrastuskausi ei ole vielä tältä vuodelta alkanut. 

Pihallamme ihmeköynnös kukkii vuodenajasta toiseen.


Tuntuu entistäkin tärkeämmältä pitää mahdollisimman tiukasti kiinni tavallisesta arjesta mutta oli silti jotenkin vähän huvittavaakin huolehtia viime viikolla siitä saanko vanhemman tyttären ilmoitettua ajoissa balettitunneille kun siinä vaiheessa oli toisaalta vielä epäselvää saadaanko uutta harrastuskautta nykyolosuhteissa lainkaan aloitettua. Onneksi harrastuskausi pääsi alkamaan ihan normaalisti. Eilinen reissu koulun tallille lasten ratsastustunneille tuntui mainion tutulta ja arkiselta ja ehdin jo uskoa, että pääsisimme tämän kouluviikon loppuun suunnitelmien mukaan kun tänä aamuna koululta tuli viesti, että meidän alueemme koulubussit onkin mahdollisesti tältä iltapäivältä taas peruttu. 

Arvaamattomuutta vastaan on hankala taistella. Ei siis auta kuin heittäytyä päivien vietäväksi ja yrittää pitää kiinni kaikesta siitä mikä tekee poikkeusoloissa elämästä mahdollisimman tutun ja turvallisen oloista. Tällä viikolla olen jo kolmesti tehnyt lapsille aamiaiseksi amerikkalaisia pannukakkuja. Ennen ne ovat olleet vain viikonloppujen herkkua mutta nyt olen halunnut yrittää tehdä myös arkiaamuista entistäkin levollisempia ja nautinnollisempia. Kun ympärillä kuohuu tuntuu minusta yllättäen helpommalta keskittyä siihen mikä on olennaista ja vähät välittää muusta. 

Tuesday, 15 January 2019

Kolme viikkoa Japanissa

Japani oli juuri niin ihmeellisen ihana kuin mitä odotinkin. Maa vetosi minuun hyvin kokonaisvaltaisesti. Kaikki Japanissa vaikutti loppuun saakka mietityltä, hyvin järjestetyltä ja yksinkertaisen kauniilta.  

Arvostin muun muassa sitä kuinka Tokion ja sen lähialueiden monimutkainen junajärjestelmä oli lopulta melko helppokäyttöinen jopa meille ummikoille. Juna-asemat on rakennettu yksityiskohtia myöten mahdollisimman toimiviksi ja kaikenlaiset kyltit ja ohjeet mietitty niin, että ne jakavat selvästi, lyhyesti ja ytimekkäästi kaikki tarvittavat tiedot. Junissa esimerkiksi kerrottiin poikkeuksetta jokaisen aseman kohdalla miltä puolelta vaunun ovet aukeavat, japaniksi ja englanniksi. 



Japanilaiset vessat olivat myös oma ihastuksenaiheensa. Halusin käydä kokeilemassa jokaista mahdollista vessaa koska ne olivat kaikki niin puhtaita ja hienoja. Monet vessoista olivat ihmeellisen monitoimisia mutta toisaalta minua viehätti myös meidän asuntomme perinteisempi vaatimattomampi vessa jossa kädet saattoi pestä saman hanan alla joka valutti veden vessan säiliöön kun vessan veti. Mikä yksinkertaisuudessaan mainion toimiva yhdistelmä. Asumuksemme vessa viehätti kyllä vähän vähemmän viimeisinä lomapäivinä kun se alkoi temppuilla. 

Asuimme kaikki kolme lomaviikkoa Tokion esikaupunkialueella, Omiyassa, kaupungissa jossa yhdistyvät monet alueen eri junareitit - kätevien yhteyksien varrella siis. Kävimme Tokiossa useamman kerran. Vaikka lähtö lähiöstä kohti miljoonakaupunkia ajatuksen tasolla aina väsytti minua kovin oli suurkaupungissa vierailu hämmentävän kevyttä ja helppoa. Koska japanilaiset hallitsevat jonottamisen ja henkilökohtaisen tilan kunnioittamisen ei suuressakaan ihmisjoukossa tullut ahdistunut olo. Suurenkin ihmismassan keskellä oli miellyttävän hiljaista. 



Apuna suunnistamisessa niin lähiössä kuin muuallakin meillä oli tasku-wifi jonka olimme ystäviemme neuvosta vuokranneet heti lentokentältä ja karttasovellus joka neuvoi katujen lisäksi meille myös oikean junanlaiturin ja ohjasi myös läpi sokkeloisten juna-asemien. 

Saimme tutustua Japaniin täydellisessä seurassa. Vietimme ensimmäiset kaksi viikkoa lomasta ystäväperheemme kanssa. Tutustuimme japanilaisamerikkalaiseen perheeseen aikoinaan Belizessä ja meistä tuli Belizen-vuosien aikana läheisiä ystäviä. Perheen vanhemmat ovat nuorimmaisen lapsemme kummivanhempia, heidän poikansa on meidän poikamme paras ystävä. Olemme käyneet ystäväperheemme luona Yhdysvalloissa kyläilemässä useamman kerran viime vuosien aikana mutta edellisestä tapaamisesta on ehtinyt jo kulua jokunen vuosi. Ystäväperhe on sittemmin siirtynyt Yhdysvalloista taas maailmalle, tällä kertaa Keski-Aasiaan. He olivat joululomalla Japanissa niin kuin mekin. Tosin joulua emme ilokseni kukaan erityisesti viettäneet. Jouluaattona kuljimme Tokiossa nähtävyyksiä katselemassa. Lapset saivat valita itselleen kukin mieluisen joululahjan valtavasta monikerroksisesta lelukaupasta Harajukun kaupunginosassa. Aattoillan aterian söimme pienessä kokonaan gluteenittomassa ravintolassa Tokion Shibuyassa. Päivä oli kuin mikä tahansa täydellinen lomapäivä; minun näkökulmastani aivan ihanteellinen jouluaatto.



Asuimme saman kerrostalon kahdessa eri kerroksessa, me viidennessä ja ystäväperhe kuudennessa kerroksessa. Lapset kulkivat hissillä edestakaisin ja pyörivät milloin meillä, milloin heillä. Mieheni kävi perheen isän kanssa joka aamu kävelyllä sillä välin kun me äidit ja lapset vielä nukuimme. Asuimme lähellä shinto-temppeliä ja kävimme siellä moneen kertaan, myös ottamassa vastaan uuden vuoden, niin kuin Japanissa tapana on. Ystävämme veivät meitä pitkin ja poikin, myös mukanaan paikallisten perheenjäseniensä luo kyläilemään, ohjasivat meitä niin mielenkiintoisiin turistikohteisiin kuin kauppoihinkin ja auttoivat meitä löytämään gluteenitonta ruokaa. Koko ajan he myös valmensivat meitä viimeistä lomaviikkoa varten. Viimeisen viikon vietimme Japanissa nimittäin ihan vain omalla porukalla sillä ystäväperheemme täytyi lähteä Japanista viikkoa meitä varhemmin, heidän lastensa koulu alkoi viikkoa aiemmin kuin meidän lastemme koulu. 

Viimeisellä viikolla matkustimme perheen kesken junalla päiväretkelle Kawagoeen, kaupunkiin jossa aikoinaan tuotettiin karkit koko Japaniin. Mainio pieni paikka. Yhden viimeisistä lomapäivistä vietimme Tokion DisneySeassä joka oli minusta vielä Yhdysvaltojen Disneylandiäkin mukavampi kohde: japanilainen järjestelmällisyys ja äärimmäinen kohteliaisuus yhdistettynä Disneyn maailmaan. Kävimme DisneySeassä tammikuisena arkitiistaina. Ihmisiä oli riittämiin muttei kuitenkaan liiaksi asti ja auringonpaiste piti kylmän loitolla.




Meidän muuten mainiota lomaamme varjostivat asuinmaan tapahtumat joita seurasimme etäältä tiiviisti koko kolme viikkoa. Uutiset asuinmaasta olivat melkoinen kontrasti levolliseen lomatunnelmaamme. Hetken vaikutti siltä, että lapset ja minä lähtisimme Japanista ehkä vielä jatkamaan lomaa Suomeen. Mutta vaikka olisi ollut ihanaa saada viettää aikaa Suomessa isovanhempien luona pääsimme onneksi kuitenkin palaamaan kotiin. Minulla oli kiire hoitamaan lemmikkejä, erityisesti Poppy-vanhusta, ja muutenkin tuntui jotenkin tärkeältä saada palata kaikessa järjestyksessä omiin nurkkiin. Ja täällä sitä nyt ollaan. Lapset ovat koulussa kolmatta päivää, mies töissä. Yhden kauppakierroksen jälkeen jääkaappi ja ruokakaapit ovat sopivan täynnä. Arki on lähtenyt suorastaan ihmeellisen kevyesti käyntiin. Eilen kävin näyttämässä kipeää kurkkuani lääkärille. Laboratoriokokeiden pohjalta kyse näyttäisi olevan viruksesta. Lepäilen nyt siis kotona, juon aamukahvia uudesta termoksestani. Koirat makailevat pitkin lattioita, kissa on unessa tahollaan.