Olemme kirjaimellisesti kahden vaiheilla. Joko lähdössä jonkun kuukauden päästä tai jäämässä vielä hetkeksi aloillemme. Molemmat vaihtoehdot ovat tässä vaiheessa aika lailla yhtä todennäköisiä. Tässä välitilassa on hieman kummallista elää.
Välillä kyllästyn tähän taloon, tähän maahan, koko elämäämme täällä perinpohjaisesti. Tuntuu turhanpäiväiseltä hoitaa kuntoon rikkinäisiä pistorasioita tai järjestellä kaappeja, tutustua uusiin ihmisiin tai yrittää pysyä kunnolla perillä paikallisesta menosta kun täältä kuitenkin ennen pitkää lähdetään. Joinain päivinä olisin valmis pakkaamaan tavarat kasaan vaikka heti.
Toisaalta huomaan kuitenkin suunnittelevani elämää eteenpäin näihin oloihin. Kun joku kysyy olemmeko muuttamassa vastaan sen enempää ajattelematta “emme vielä.” Ajatus vielä yhdestä vuodesta maassa tuntuu omalla tavallaan levolliselta siitäkin huolimatta, että täällä juuri nyt on levottomampaa kuin aikaisempina vuosinamme maassa. Vaikken koskaan ole tuntenut erityisesti kuuluvani tänne on täällä meillä kuitenkin koti, omat nurkkamme ja rutiinimme.
![]() |
Koulun talli on yksi omista nurkistamme tässä kaupungissa. Siellä asustavat tutuiksi ja rakkaiksi tulleet ponit. Tässä nuorimmainen tervehtimässä eilen tallilla Caramelia. |
Tuntuu, että olen jumissa. Olen yhtäältä valmis siirtymään jo uusiin kuvioihin mutta toisaalta ajatus muutosta tuntuu kovin raskaalta. En siksi oikein tiedä mitä toivoa tai odottaa. Vaikka olen kiitollinen siitä, että meillä on lopulta melko paljon valinnanvaraa sen suhteen milloin ja mihin siirrymme tuntuu vastuu näistä suurista päätöksistä silti välillä kohtuuttoman suurelta. Onneksi en ole yksin tekemässä päätöksiä enkä järjestelemässä muuttoa sitten kun sen aika on!
Jossain vaiheessa halusin asua yhdessä ja samassa paikassa vähintään kaksi vuotta. Sitä lyhyempi aika tuntui aivan liian lyhyeltä. Sittemmin kaksi vuottakin alkoi tuntua vähältä. Nyt näiden viimeisten muuttojen pohjalta vaikuttaisi siltä, että nelisen vuotta olisi ehkä minulle sopivin aika pysytellä yhdessä maassa. Toisaalta jos olisimme tänne oikein asettuneet ja elämä täällä olisi asettuneempaa saattaisin ehkä hyvinkin haluta pysyä aloillani pitempäänkin. Yksikään muutto ei lopulta ole kokemuksena samanlainen koska sitä on jokaisen muuton kohdalla aina vähän vanhempi, yhtä muuttoa ja aikakautta viisaampi ja väsyneempi.
Kun takana on jo kymmenen kansainvälistä muuttoa ei muuttoa ajatellessa enää jaksa samalla tapaa innostua uudesta seikkailusta vaan mielessä painavat enemmän käytännön kysymykset. Kaikki se mikä on aikaisemmissa muutoissa osoittautunut hankalaksi mietityttää. Kun muuttaa useamman lapsen ja useamman lemmikin kanssa ovat muutot pakostakin melkoisen hankalia. Ja jos itse olemme nyt vanhempia ja väsyneempiä kuin viime muuton kohdalla sitä ovat myös lapset ja koirat. Uusin perheenjäsen, Oliver Twist -kissa, ei edes vielä tiedä mikä sitä odottaa.
Vanhemmat lapsemme toisaalta hyvinkin tietävät odottaa sitä miten uudessa maassa ja uudessa koulussa on alkuun yksinäistä ja vähän orpoa. Onneksi he tietävät myös sen, että ennen pitkää kaikki uusi alkaa kyllä tuntua tutulta ja omalta. Se helpottaa tietysti minuakin. Mutta toisaalta tieto siitä mitä on ennen pitkää edessä ennen kaikkea juuri nyt väsyttää. Jostain täytyisi löytyä väsymyksen rinnalle edes ripaus innostusta ja uteliaisuutta! Ehkä ne löytyvät sen myötä kun ennen pitkää varmistuu minne ja milloin olemme lähdössä ja siirrymme tästä välitilasta askelen kohti jotakin uutta?
![]() |
Kohti hiekkapölyistä auringonlaskua. Jokin tässä auringonlaskun luomassa siluetissa viehättää minua niin, että tulen ottaneeksi siitä harva se viikko kuvan matkalla tallilta kohti kotia. |