Poikkeuksellista?

Perjantai-iltana kävimme koululla katsomassa Lion King -musikaalin jossa oli mukana paljon lasten koulukavereita. Lapset viihtyivät mutta me vanhemmat olimme molemmat puhkiväsyneitä ja minua häiritsivät niin esiintyjien rahisevat ja katkeilevat mikrofonit kuin myös levoton yleisö. Oli kuin esitys olisi ollut yhtä aikaa menossa niin lavalla kuin katsomossakin: yleisössä lapset juttelivat ääneen ja seilasivat pitkin katsomoa ja jotkut aikuisetkin lähtivät kesken esityksen käymään jossakin ja palasivat sitten ennen pitkää vielä takaisinkin, vähääkään välittämättä siitä mitä lavalla tapahtui. 

Onneksi tiesin kyllä tätä kaikkea odottaa, niin huonoa äänentoistoa kuin myös epäkohteliasta yleisöä. Lapsille ilmoitimme jo ennen kuin lähdimme kotoa, että heidän pitäisi istua kanssamme koko esityksen ajan; leikkiaika kaverien kanssa olisi joskus toiste, ei esityksen aikana. Korostimme myös sitä, että esityksen aikana ollaan ihan hiljaa ja annetaan esiintyjille vuoro puhua ja laulaa. Vaikka muut katsomossa tekisivät jotakin ihan muuta. Meidän lapsillemme nämä olivat kyllä ihan vanhastaan tuttuja juttuja, mutta tulipahan kerrattua. 

Kun illan pimeydessä ajoimme esityksen jälkeen koululta takaisin kohti kotia näkyi matkan varrella useampia pieniä kokkoja - vanhojen autonrenkaiden sisällä keskellä tietä ja muutama myös teiden varsilla. Kotimatka sujui silti ihan rauhallisesti, liikenne oli tavallista perjantai-illan sotkua.

Tämä kuvakulma ja nämä värit kuin myös kukkaloiston ja piikkiaidan ristiriita jaksavat ihastuttaa vuodesta toiseen.

Lauantaiaamuna mies nousi jo reippaasti ennen kuutta lenkille kaverinsa kanssa. Hänen herätyskellonsa havahdutti minutkin mutta heräilin hitaasti, laitoin VPN:n päälle ja lueskelin sängyssä ajan kuluksi kuulumisia Facebookista. Paukahdin hetkessä kokonaan hereille kuin yhtäkkiä luin uutisvirrasta, että maahan on perjantai-iltana julistettu hätätila. Mitä ihmettä? Asia ei uutisia lukemalla erityisesti auennut. Mies tuli kavereineen ennen pitkää lenkiltä kotiin aamukahville muttei hänkään osannut kertoa sen enempää. 

Lauantaipäivästä suuren osan vietimme ystävien kotona grillaamassa. Elämästäni on tullut entistä pienimuotoisempaa nyt kun useampi lähempi ystävä on muuttanut maasta. Olen taas ollut hieman liikaa itsekseni ja tekikin oikein hyvää viettää aikaa kivojen ihmisten seurassa. Juttu kulki iltapäivän aikana ainakin Turkin historiasta Sudanin nykypäivään ja suomen kielen juurista arabian opintoihin. Lihat paistuivat grillissä italialaisturkkilaisena yhteistyönä, keittiössä taiottiin ihmeellisen ihania salaatteja ja jälkiruuaksi oli muun muassa herkullista gluteenitonta kakkua jonka teki yksi ystävä tilaustyönä meidän lapsillemme. 

Poppy ja Oliver Twist ovat nykyään melkein ystäviä.

Poikkeustilaelämää on nyt eletty muutaman päivän ajan. Sunnuntaina koulu peruutti viime hetkellä lasten harrastukset mutta muuten päivä sujui kyllä ihan tavalliseen tapaan. Eilinen oli ihan normaali koulupäivä, tämä päivä toivottavasti myöskin. Siltä osin viime päivät ovat kyllä meidän osaltamme olleet poikkeuksellisia, että nuorimmainen on ollut vähän flunssaisena kanssani kotona eilen ja tänään. Olen itsekin vähän puolikuntoinen ja aivan erinomaisen väsynyt. Tänään täytyy silti vääntäytyä isompien lasten kanssa tallille. Mies tulee tekemään iltapäiväksi töitä kotoa ja viettämään puolestaan aikaa toipilaan kanssa. 

Ainakin seitsemän oppia maailmalta

Muutin alunperin pois Suomesta syksyllä 1996, kohta kaksikymmentäkolme vuotta sitten. Ensimmäisen muuton jälkeen palasin muutaman kerran joksikin aikaa takaisin Suomeen mutta yhtäjaksoisestikin olen nyt asunut poissa Suomesta jo viisitoista vuotta. Vuodet maailmalla ovat opettaneet niin paljon, että kaikkea oppimaani en edes tiedosta enkä huomaa. Olen oppinut liikkumaan useammassa eri kaupungissa ja omaksunut ainakin yhden uuden kielen, olen oppinut yhtäältä joustamaan ja toisaalta pitämään tiukasti kiinni omasta itsestäni ja arvoistani. Olen erilaisissa ympäristöissä saanut konkreettisesti nähdä sen, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla ja elää vaan lukemattomia erilaisia tapoja. Sen myötä ja vertaisryhmän puuttuessa olen rohkaistunut kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäni, kulkemaan omaa polkuani ja olemaan reippaasti oma itseni. 

Tässä on umpikujalla mainio nimi Bristolissa, kaupungissa jossa asuin aikoinaan kolme vuotta.

Jokainen asuinmaani on myös osaltaan opettanut minulle paljon maailmasta ja minusta itsestäni. 

Muutin ensimmäisen kerran pois Suomesta Bristoliin, Englantiin opiskelemaan. Ystävystyin opiskelija-asuntolassa aika lailla saman tien kolmeen nuoreen naiseen joiden kanssa ystävyys jatkuu edelleen, kymmeniä vuosia myöhemmin. Ystäväni ovat kaikki kotoisin eri puolilta maailmaa, edustavat eri kansallisuuksia ja uskontokuntia, mutta meitä kaikkia yhdisti nuoruus ja elämä uudessa ympäristössä. En tullut koskaan edes ajatelleeksi, että oli mitään kummaa siinä, että meistä tuli hyviä ystäviä. Se olikin ulkomaanvuosien ensimmäinen oppi: ihmisiä yhdistää paljon enemmän kuin meitä erottaa. Ystävyys ei katso taustaa, ei ihonväriä, ei erilaisia arvoja eikä uskomuksia. 

Ensimmäisen tutkinnon jälkeen asuin jonkun aikaa Washington DC:ssä Yhdysvalloissa. Minusta tuntui vahvasti siltä, että kansojen sulatusuunissa oli parempi pyrkiä sulamaan toisten kaltaiseksi. Omaleimaisuudellekin tuntui minusta Yhdysvalloissa olevan omat tarkat sääntönsä ja rajansa. Elokuvien Amerikassa olikin minusta jotenkin painostavaa asua, se ei tuntunut yhtään niin innostavalta paikalta kuin mitä olin odottanut. Se oli ulkomaanvuosien toinen oppi: kaikki ei ole sitä miltä se etäältä näyttää eikä jokainen maa tunnu omalta vaikka etukäteen niin saattaisi kuvitella.

Yhdysvalloista muutin takaisin Englantiin tekemään toista yliopistotutkintoa. Asuin Lontoossa Tower Bridgen juurella ja ihastuksekseni huomasin pian osaavani liikkua valtavassa kaupungissa sujuvasti pitkin ja poikin. Jäin Lontooseen joksikin aikaa töihin opiskelujen jälkeen mutta huomasin pian, että pienellä palkalla ei suurkaupungissa pärjää vaikka muuten viihtyisikin hyvin. Lontoosta siirryin New Yorkiin missä sama kokemus vähävaraisuudesta väritti tunnelmiani. En edelleenkään myöskään tuntenut oloani erityisen kotoisaksi Yhdysvalloissa vaikka New York olikin upea. Ulkomaanvuosien kolmas oppi oli se, että maailman suurkaupungeissa on hyvin kallista elää eikä kaupungin iloista pysty juuri nauttimaan jos kaikki aika ja rahat menevät lähinnä selviytymiseen. 

Ihana rehevä pieni puutarhamme Brysselissä.

Asuin hetken Suomessa ja muutin sieltä Belgiaan. Muistan kuinka lähdin ensimmäistä kertaa yksin Brysselissä metrolla liikenteeseen ja tunsin itseni ihmeellisellä tavalla kotoisaksi ja vapaaksi. Brysselissä ihastutti se kuinka siellä minusta tuntui, että sain olla rauhassa ihan oma itseni. Ulkomaanvuosien neljäs oppi olikin siis ehkä se, että sellainenkin paikka joka ei etukäteen herätä erityisiä tunteita saattaa osoittautua hetkessä omaksi. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pääsin Jamaikalla opettelemaan ulkomaanvuosien viidettä oppia: kärsivällisyyttä ja toisenlaista aikakäsitystä. Opin, ettei minun kannata kysyä tarkkaa ajankohtaa televisionkorjaajan tai vesirekan käynnille. Vaikka kuinka jo etukäteen hyvin tietäisin, ettei ketään luvatulla hetkellä kuulu jää sisäinen kelloni silti odottamaan, että jotakin tapahtuu juuri sillä kellonlyömällä. Jos en kysy aikaa en myöskään turhaudu kun kukaan ei tulekaan tänään vaan saapuu vasta huomenna tai ehkä ylihuomenna. Opin joustamaan ja ottamaan rennommin, luottamaan sen varaan, että asiat kyllä hoituvat vaikkeivät ehkä ihan minun aikataulussani.

Tie Oracabessassa, Jamaikalla. Tuolta jostakin löytyi Poppy-koiramme ja päätyi meidän omaksemme.

Seuraavasta asuinmaastamme Belizestä löysin omanlaiseni todellisuuden. Taivas tuntui Belizessä olevan jossakin kaukana yläpuolella, tuulenvire juuri sopivan lämpöinen, palmut joko komean korkeita tai sitten soman pieniä. Parasta Belizessä oli kuitenkin rento ja vilpitön ilmapiiri. Kenraalikuvernööri kävi torilla ostoksilla varvastossuissa niin kuin me kaikki muutkin ja suurlähettiläät ja autonkuljettajat juhlivat rinta rinnan samoissa pirskeissä. Belizessä sain tilaisuuden pysähtyä rauhassa miettimään kuka olen ja mitä elämältä haluan ja opin todella kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomaanvuosien kuudes tärkeä oppi olikin se, että opin kunnioittamaan ja arvostamaan ihmisiä heidän jokapäiväisen käytöksensä ja arkisten tekojensa kautta. En aikaisemminkaan ollut erityisen kiinnostunut omasta tai toisten asemasta tai yhteiskuntaluokasta mutta nykyään en enää vähääkään välitä mahdollisista arvonimistä tai saavutuksista. Minulle ihmisen mitta on se miten hän suhtautuu toisiin ihmisiin ja eläimiin.

Xunantunich - komea mayatemppelialue Belizessä.

Sudan on ollut tähänastisista asuinmaistani kaikista kovin koulu. Olen muuttunut täällä paljon enemmän kuin aikaisempina vuosina yhteensä. Kaikesta täällä oppimastani en osaa iloita; välillä on kovinkin ikävä sitä viattomampaa minua joka olin ennen kuin muutimme Sudaniin. Vuodet täällä ovat venyttäneet ja väsyttäneet minua, tuoneet sydämeen huolen, kasvoille ryppyjä ja hiuksiin harmaata. Mutta toisaalta arvostan kyllä sitä kuinka silmäni, sydämeni ja mieleni ovat täällä auenneet. Itsestäni olen ehkä täällä ennen kaikkea oppinut sen ulkomaanvuosien seitsemännen opin, että pärjään silloinkin kun tuntuu, etten pärjää. Olen oppinut täällä sietämään yksinäisyyttä, ottamaan päivän kerrallaan, kestämään sitä että lähes päivittäin tunnen itseni hölmöksi. Asiat jotka ennen saivat minut tolaltani tuntuvat nykyisin pikkujutuilta. 

On vaikea sanoa olisinko oppinut osan tästä jossain muuallakin; mahdotonta varmuudella tietää mikä on ollut sellaista mikä on tullut selkeästi juuri asuinmaiden myötä ja mikä toisaalta ihan vain iän mukana. Mutta eipä sillä ole lopulta väliä. Yhtäkään näistä kokemuksista tai elämäni kaarta kokonaisuudessaan en kuitenkaan vaihtaisi toiseen. Olen kiitollinen kaikesta oppimastani, myös siitä minkä olen oppinut raskaimman kautta, ja mielenkiinnolla odotan missä ja miten seuraavaksi pääsen kasvamaan ja oppimaan uutta.

Yö laskeutuu Soban kylän ylle lähellä Khartumia.

Kahden vaiheilla

Olemme kirjaimellisesti kahden vaiheilla. Joko lähdössä jonkun kuukauden päästä tai jäämässä vielä hetkeksi aloillemme. Molemmat vaihtoehdot ovat tässä vaiheessa aika lailla yhtä todennäköisiä. Tässä välitilassa on hieman kummallista elää. 

Välillä kyllästyn tähän taloon, tähän maahan, koko elämäämme täällä perinpohjaisesti. Tuntuu turhanpäiväiseltä hoitaa kuntoon rikkinäisiä pistorasioita tai järjestellä kaappeja, tutustua uusiin ihmisiin tai yrittää pysyä kunnolla perillä paikallisesta menosta kun täältä kuitenkin ennen pitkää lähdetään. Joinain päivinä olisin valmis pakkaamaan tavarat kasaan vaikka heti.

Toisaalta huomaan kuitenkin suunnittelevani elämää eteenpäin näihin oloihin. Kun joku kysyy olemmeko muuttamassa vastaan sen enempää ajattelematta “emme vielä.” Ajatus vielä yhdestä vuodesta maassa tuntuu omalla tavallaan levolliselta siitäkin huolimatta, että täällä juuri nyt on levottomampaa kuin aikaisempina vuosinamme maassa. Vaikken koskaan ole tuntenut erityisesti kuuluvani tänne on täällä meillä kuitenkin koti, omat nurkkamme ja rutiinimme.

Koulun talli on yksi omista nurkistamme tässä kaupungissa. Siellä asustavat tutuiksi ja rakkaiksi tulleet ponit. Tässä nuorimmainen tervehtimässä eilen tallilla Caramelia.

Tuntuu, että olen jumissa. Olen yhtäältä valmis siirtymään jo uusiin kuvioihin mutta toisaalta ajatus muutosta tuntuu kovin raskaalta. En siksi oikein tiedä mitä toivoa tai odottaa. Vaikka olen kiitollinen siitä, että meillä on lopulta melko paljon valinnanvaraa sen suhteen milloin ja mihin siirrymme tuntuu vastuu näistä suurista päätöksistä silti välillä kohtuuttoman suurelta. Onneksi en ole yksin tekemässä päätöksiä enkä järjestelemässä muuttoa sitten kun sen aika on! 

Jossain vaiheessa halusin asua yhdessä ja samassa paikassa vähintään kaksi vuotta. Sitä lyhyempi aika tuntui aivan liian lyhyeltä. Sittemmin kaksi vuottakin alkoi tuntua vähältä. Nyt näiden viimeisten muuttojen pohjalta vaikuttaisi siltä, että nelisen vuotta olisi ehkä minulle sopivin aika pysytellä yhdessä maassa. Toisaalta jos olisimme tänne oikein asettuneet ja elämä täällä olisi asettuneempaa saattaisin ehkä hyvinkin haluta pysyä aloillani pitempäänkin. Yksikään muutto ei lopulta ole kokemuksena samanlainen koska sitä on jokaisen muuton kohdalla aina vähän vanhempi, yhtä muuttoa ja aikakautta viisaampi ja väsyneempi. 

Kun takana on jo kymmenen kansainvälistä muuttoa ei muuttoa ajatellessa enää jaksa samalla tapaa innostua uudesta seikkailusta vaan mielessä painavat enemmän käytännön kysymykset. Kaikki se mikä on aikaisemmissa muutoissa osoittautunut hankalaksi mietityttää. Kun muuttaa useamman lapsen ja useamman lemmikin kanssa ovat muutot pakostakin melkoisen hankalia. Ja jos itse olemme nyt vanhempia ja väsyneempiä kuin viime muuton kohdalla sitä ovat myös lapset ja koirat. Uusin perheenjäsen, Oliver Twist -kissa, ei edes vielä tiedä mikä sitä odottaa.

Vanhemmat lapsemme toisaalta hyvinkin tietävät odottaa sitä miten uudessa maassa ja uudessa koulussa on alkuun yksinäistä ja vähän orpoa. Onneksi he tietävät myös sen, että ennen pitkää kaikki uusi alkaa kyllä tuntua tutulta ja omalta. Se helpottaa tietysti minuakin. Mutta toisaalta tieto siitä mitä on ennen pitkää edessä ennen kaikkea juuri nyt väsyttää. Jostain täytyisi löytyä väsymyksen rinnalle edes ripaus innostusta ja uteliaisuutta! Ehkä ne löytyvät sen myötä kun ennen pitkää varmistuu minne ja milloin olemme lähdössä ja siirrymme tästä välitilasta askelen kohti jotakin uutta?

Kohti hiekkapölyistä auringonlaskua. Jokin tässä auringonlaskun luomassa siluetissa viehättää minua niin, että tulen ottaneeksi siitä harva se viikko kuvan matkalla tallilta kohti kotia.

Yhden ajan loppu

Istuin tänään iltapäivällä hyvän ystävän pihalla juomassa teetä viimeistä kertaa. Muutaman päivän päästä talo tyhjenee kokonaan ja jonkun viikon päästä talossa asuu jo joku muu. Olen viettänyt ystäväni pihalla monta taaperokerhoaamupäivää ja pienemmällä porukalla useampia iltapäiviäkin. Ystäväni on muuttamassa toiselle mantereelle elämään ihan toisenlaista elämää. Olen hänen puolestaan onnellinen mutta omasta puolestani hieman lohduton. Tämän kouluvuoden aikana ystäväni on ollut henkireikäni, yksi niistä harvoista ihmisistä täällä joille voin puhua ihan suoraan ja joka arvostaa minua tällaisenäni. 

Torstaiaamuna olen menossa toisen ystävän luo jäähyväisaamiaiselle. Tätä ystävää en ole nähnyt viime kuukausina juuri ollenkaan mutta minua on kuitenkin rauhoittanut tieto siitä, että hän on täällä, vain muutaman korttelin päässä, jakamassa tahollaan kokemusta elämästä tässä hiekkapölyisessä kaupungissa. Hän ei ole muuttamassa pois ihan vielä, mutta jo parin viikon päästä kuitenkin. Yhteinen aika on tulossa loppuun. Se on surullista.

Kolmannen ystävän kanssa olemme yrittäneet löytää sopivaa ajankohtaa viimeiselle tapaamiselle mutta lapset ja minä olemme harmillisen kiireisiä tällä viikolla. Hän on lähdössä ensi kuun alussa mutta on loppukuun ensin matkoilla perheineen. Sain kuulla hänen muutostaan vasta viikko sitten enkä ole sitä onnistunut vielä oikein kunnolla mielessäni käsittelemään, toistaiseksi se tuntuu lähinnä palana kurkussa.

Kaikki nämä muutot osuvat ihan sattumalta tähän samaan saumaan. Melkoinen sattuma. Juurihan vasta selvisin edellisten ystävien muutosta ja nyt kerralla lähteekin kolme. 

Jäähän tänne vielä ihmisiä, miljoonittain ja miljoonittain ihmisiä, ja onneksi muutamia ystäviäkin, mutta jotenkin tuntuu juuri nyt silti vähän siltä kuin olisin jäämässä kaupunkiin perheineni ihan yksin. Oloani ei auta yhtään se, että mies on ollut työmatkalla Brysselissä nyt jo viikon. Vaikka pärjään yleensä ihan hienosti kotona lasten kanssa kun mies matkustaa tänään häntä on epätavallisen ikävä. Mutta työmatkaa on jäljellä vielä muutama päivä. Ja lähtöpäivänä on Belgiassa yleislakko joka vaikuttaa lentoliikenteeseen ja pahimmillaan saattaa siirtää paluuta myöhemmäksikin. Voihan itku.

Juuri nyt ei kuitenkaan ole oikein aikaa surra. Huomenaamulla on koululla vanhempien lasten urheilupäivä ja ylihuomenaamulla he puolestaan esittelevät koululla arabiantaitojaan. Vanhemmat ovat tervetulleita molempiin tilaisuuksiin ja lapset toivovat minua paikalle, joten aamusuunnitelmat ovat sillä selvät. Viikonloppuna on koululla iltatilaisuus jonne meidän on määrä mennä vapaaehtoistöihin mutta toivottavasti myös nauttimaan tunnelmasta. Ehkäpä ensi viikolla ehdin surra hetken kaikessa rauhassa ystävien lähtöä ja yhteisen ajan loppua.

Hieno ilta

Äsken pihalla koirien kanssa kahden eri läheisen moskeijan rukouskutsut soivat pimenevässä illassa, yksi aavistuksen ennen toista. Useamman rukouskutsun yhdistelmä on aina yhtä vaikuttava ja taianomainen, siitäkin huolimatta, että kuulen sen parhaimmillaan useamman kerran päivässä. Moniäänisenä kaikuvaan rukouskutsuun yhdistyy aina iltaisin kymmenien ellei satojen lintujen samanaikainen kiihkeä luritus. Pihallamme on etenkin illan hämärtyessä armollisen helppo unohtaa, että asumme keskellä rumaa ja pölyistä suurkaupunkia: puut vihertävät ja kukoistavat ja kaikkien muiden äänten yläpuolella soi kovimpana linnunlaulu. 

Pihan kukkaloistoa iltahämärässä.

Aurinko laskee.

Pongon iltapuuhiin kuuluu tarkistaa portin yli kotikatumme tilanne. Vasta varmistettuaan, että kaikki on järjestyksessä se malttaa tulla sisälle.

Uuden arjen pieniä kiusoja

Koulua on käyty loman jälkeen jo kohta neljä viikkoa. Yhtä kauan olemme nyt eläneet näissä hieman muuttuneissa olosuhteissa. Ilmapiirin kiristymisestä huolimatta olen kuluneet viikot ollut päivisin suurimmaksi osaksi aidon rauhallinen ja tilanteen hallinnassa. Yöt ovat kuitenkin olleet vaikeampia. Levottomissa unissani vahvistamattomien uutisten tapahtumat tulevat lähelle. Unissa huhut tulevat tosiksi, lentoja perutaan ja kaikki on juuri niin epävarmaa kuin itse asiassa onkin. Unen ja valveen rajamailla minusta tuntuu, että olen unohtanut jotakin. Eihän levy jäänyt päälle keittiössä, onhan kissalla kaikki hyvin, olenko tehnyt huomaamattani jonkin peruuttamattoman virheen? Usein olen saanut nukahdettua kunnolla vasta aamuyöstä ja sitten onkin pian ollut jo taas aika herätä.

Tällä viikolla on onneksi ollut toistaiseksi rauhallisempaa ja se on tuonut myös öihin rauhaa. Arjen haasteet ovat olleet vaihteeksi sopivan kokoisia ja helppo kohdata. Maanantaiaamuna lähdin pimeässä päästämään koiria pihalle ja kävelin makuuhuoneen ovella lätäkköön. Huolestuin, että jollekin koirista oli tullut vahinko. Vahinkoja koirillemme sattuu vain silloin kun joku niistä sairastaa ja aloin jo miettiä mihin väliin järjestää reissu eläinlääkäriin. Mutta juomavesisäiliö olikin vain vuotanut sisältönsä lattialle. Olin niin helpottunut, että luutusin vettä lattialta miltei vihellellen. Viikon muutkin vastoinkäymiset ovat olleet pitkälti samaa luokkaa, harmittomia sattumuksia: nuorimmainen kaatoi punaisen hibiskusmehun keittiön pöydälle ja samalla valkoiselle paidalleen, minä kosketin vahingossa kuumaa paistinpannua kun tein pannukakkuja ja sain käteeni pienen palovamman.

Tämän hieman kevyemmän viikon aikana on ollut vähän paremmin aikaa pohtia näitä uusia olosuhteitamme. Uuteen arkeemme kuuluu kaikenlaista pientä kiusaa, epävarmojen koulubussivuorojen lisäksi myös muun muassa muutoksia yhteyksissä ulkomaailmaan. Vuodenvaihteen jälkeen internetin käytöstä on tullut selkeästi entistä monimutkaisempaa sillä someyhteyksiä alettiin jo joulukuun puolella rajoittaa. Aikaisemmin osuin täällä vain harvoin suljetuille sivustoille mutta nämä uudet rajoitukset toisaalta koskettavat minua päivittäin.

Minulla on käytössä koti-wifi ja sen lisäksi puhelimessa erillinen nettiyhteys. Jotkut sosiaalisen median kanavat toimivat jostain syystä yhdellä yhteydellä mutteivät toisella; yhdellä nettiyhteydellä saan esimerkiksi luettua WhatsApp-viestit ja toisella puolestaan sähköpostit. Kotona vaihdankin pitkin päivää yhteydestä toiseen lukeakseni ensin postit ja sitten WhatsApp-viestit, tai päinvastoin. Siitä on tässä kuluneiden viikkojen aikana alkanut tulla jo melko rutiininomaista mutta myös enenevässä määrin turhauttavaa. 

Joihinkin some-palveluihin kuten Facebookiin ei enää pääse täällä lainkaan ilman virtuaalista yksityisverkkoyhteyttä eli niin sanottua VPN:ää. En ole koskaan ennen käyttänyt VPN-yhteyttä, pitkälti siksi, että se hidastaa jo entisestäänkin hidasta internet-yhteyttä aika tavalla. Edelleenkään en ole VPN:n käytöstä erityisen innostunut mutta alan vihdoin hyväksyä, ettei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin hankkia mahdollisimman hyvä maksullinen VPN-yhteys ja toivoa, että se toimisi hieman paremmin kuin ilmaiset yhteydet mitä olen käyttänyt nämä ensimmäiset viikot. 

Toimivat internetyhteydet ovat täällä tärkeitä ihan vain jo turvallisuustilanteen päivittämisessä. Mieheni lähti muutama päivä sitten puoleksitoista viikoksi työmatkalle muille maille. Minun on siis oltava hieman valppaampana kun en voikaan soittaa miehelle tarvittaessa töihin ja kysyä onko kaduilla hänen tietojensa mukaan rauhallista. Toistaiseksi tämä viikko on kyllä tosiaan ollut melko rauhallinen, koulubussit ovat kulkeneet aikataulussaan ja arki muutenkin soljunut tavalliseen tapaansa. Torstaipäivät ovat toisaalta olleet viime viikot järjestään poikkeuspäiviä. Saapa nähdä miten tällä viikolla. 

Yritämme pysyä ajan hermolla Oliver ja minä. Lueskelemme yhdessä netistä uutisia.

Kynsin hampain kiinni tavallisessa arjessa

Joka arkipäivä meidän täytyy nykyään odottaa puolenpäivän vaiheille, että koululta varmistetaan kulkevatko iltapäivän koulubussit vai ei. Koulu päättää koulubusseista päivä kerrallaan turvallisuustilanteen pohjalta. Koulun näkemys turvallisuustilanteesta ei kaikkinensa ihan vastaa meidän näkemystämme ja iltapäivien koulubussiaikataulu tuleekin siksi joka päivä hieman yllätyksenä.

Sunnuntaina ja maanantaina koulubussit kulkivat normaalisti. Tiistaina bussit eivät kulkeneet, mutta olisin muutenkin mennyt koululle hakemaan lapsia itse eikä perutuilla bussivuoroilla siksi ollut minulle niin väliä. Keskiviikkona bussit taas kulkivat mutta puolenpäivän paikkeilla saimme tiedon, että torstaina koulupäivä päättyisi poikkeuksellisesti jo kello kaksitoista. Minua harmitti. Muutokset rutiineihin ovat jo herättäneet lapsissamme turhia huolia. Oma tavoitteeni onkin koko ajan ollut yrittää pitää mahdollisimman tiukasti kiinni tavallisesta arjesta. Se on kuitenkin selkeästi hankalampaa jos koululla ei sitouduta samaan. Koulubussien ja harrastusten peruminen ei vielä ole niin vakavaa, mutta koulupäivän päättyminen tavallista aikaisemmin on suuri muutos lasten arkeen.

Lyhyemmästä koulupäivästä huolimatta päätin yrittää järjestää torstaipäivästä mahdollisimman tavallisen. En missään nimessä halua ottaa minkäänlaisia turhia riskejä mutten myöskään halua turhaan kyyhöttää kotona jos siihen ei ole todellista tarvetta. Varmistin, että koulun talli on torstaina normaalisti auki ja pakkasin mukaan evästä ja viihdykettä lapsille - koska koulupäivä päättyisi tavallista varhemmin meidän pitäisi odottaa tallilla ponikerhon alkua useamman tunnin ajan. Eväitä ja viihdykkeitä ei kuitenkaan lopulta tarvittu. Matkalla koululle törmäsin ruokakaupassa ystävään joka kutsui lapset ja minut luokseen odottelemaan puolestapäivästä ponikerhon alkuun. Lapset olivat iloisia sillä ystäväni lapset ovat heidän kavereitaan. Ystävän luona lapset leikkivät ja minä juttelin ystäväni kanssa samalla kun hän laittoi ruokaa. Oli ilo seurata miten valmistuu aito intialainen ateria. Ennen kuin lähdimme tallille saimme syödäksemme erinomaisen lounaan. 

Tallilla nuorimmainen lapsi pääsi taas ponin selkään ja vanhemmille lapsille oli ponikerhossa yllätys: he saivat itse valita ratsunsa ja valmistella ne alusta loppuun itse ylimääräiselle ratsastustunnille. Ratsastustunnin aikana lapset ravasivat ja hyppivät pieniä esteitä, esikoinen myös laukkasi ja pääsi muutenkin näyttämään hevosmiehen taitojaan vähän enemmänkin. Ponikerho venyi hieman tavallista pitemmäksi. Tuntui hyvältä nähdä miten lapset selkeästi nauttivat täysin sydämin iltapäivästä tallilla. 

Ponikerhon päätteeksi ajelimme kotiin tavalliseen tapaan. Torstairuuhkaa lukuunottamatta teillä oli rauhallista. Rauhallista on ollut myös täällä kotiseudullamme läpi viikonlopun. Eilen vietimme kotipäivän, tänään aamupäivällä kävimme koulun altaalla uimassa ja pelaamassa koulun kentillä vähän koripalloa ja tennistä. Ystävät toivat meille aikaisemmin iltapäivällä lounaaksi herkullista eritrealaista ruokaa ja illaksi odotamme puolestaan italialaisia vieraita jotka ovat tulossa laittamaan kanssamme yhdessä carbonaraa. Poikkeuksellisesta torstaipäivästä alkaneesta viikonlopusta on siis lopulta muodostunut varsin herkullinen ja muutenkin rento.

Alkavasta viikosta toivon mahdollisimman tavallista, mielellään suorastaan tylsää!