Monday, 11 February 2019

Yhden ajan loppu

Istuin tänään iltapäivällä hyvän ystävän pihalla juomassa teetä viimeistä kertaa. Muutaman päivän päästä talo tyhjenee kokonaan ja jonkun viikon päästä talossa asuu jo joku muu. Olen viettänyt ystäväni pihalla monta taaperokerhoaamupäivää ja pienemmällä porukalla useampia iltapäiviäkin. Ystäväni on muuttamassa toiselle mantereelle elämään ihan toisenlaista elämää. Olen hänen puolestaan onnellinen mutta omasta puolestani hieman lohduton. Tämän kouluvuoden aikana ystäväni on ollut henkireikäni, yksi niistä harvoista ihmisistä täällä joille voin puhua ihan suoraan ja joka arvostaa minua tällaisenäni. 

Torstaiaamuna olen menossa toisen ystävän luo jäähyväisaamiaiselle. Tätä ystävää en ole nähnyt viime kuukausina juuri ollenkaan mutta minua on kuitenkin rauhoittanut tieto siitä, että hän on täällä, vain muutaman korttelin päässä, jakamassa tahollaan kokemusta elämästä tässä hiekkapölyisessä kaupungissa. Hän ei ole muuttamassa pois ihan vielä, mutta jo parin viikon päästä kuitenkin. Yhteinen aika on tulossa loppuun. Se on surullista.

Kolmannen ystävän kanssa olemme yrittäneet löytää sopivaa ajankohtaa viimeiselle tapaamiselle mutta lapset ja minä olemme harmillisen kiireisiä tällä viikolla. Hän on lähdössä ensi kuun alussa mutta on loppukuun ensin matkoilla perheineen. Sain kuulla hänen muutostaan vasta viikko sitten enkä ole sitä onnistunut vielä oikein kunnolla mielessäni käsittelemään, toistaiseksi se tuntuu lähinnä palana kurkussa.

Kaikki nämä muutot osuvat ihan sattumalta tähän samaan saumaan. Melkoinen sattuma. Juurihan vasta selvisin edellisten ystävien muutosta ja nyt kerralla lähteekin kolme. 

Jäähän tänne vielä ihmisiä, miljoonittain ja miljoonittain ihmisiä, ja onneksi muutamia ystäviäkin, mutta jotenkin tuntuu juuri nyt silti vähän siltä kuin olisin jäämässä kaupunkiin perheineni ihan yksin. Oloani ei auta yhtään se, että mies on ollut työmatkalla Brysselissä nyt jo viikon. Vaikka pärjään yleensä ihan hienosti kotona lasten kanssa kun mies matkustaa tänään häntä on epätavallisen ikävä. Mutta työmatkaa on jäljellä vielä muutama päivä. Ja lähtöpäivänä on Belgiassa yleislakko joka vaikuttaa lentoliikenteeseen ja pahimmillaan saattaa siirtää paluuta myöhemmäksikin. Voihan itku.

Juuri nyt ei kuitenkaan ole oikein aikaa surra. Huomenaamulla on koululla vanhempien lasten urheilupäivä ja ylihuomenaamulla he puolestaan esittelevät koululla arabiantaitojaan. Vanhemmat ovat tervetulleita molempiin tilaisuuksiin ja lapset toivovat minua paikalle, joten aamusuunnitelmat ovat sillä selvät. Viikonloppuna on koululla iltatilaisuus jonne meidän on määrä mennä vapaaehtoistöihin mutta toivottavasti myös nauttimaan tunnelmasta. Ehkäpä ensi viikolla ehdin surra hetken kaikessa rauhassa ystävien lähtöä ja yhteisen ajan loppua.

2 comments:

  1. Äiti sanoi minulle aina, että jokainen lähtö on pieni kuolema ja niinhän se on. Ystävistä on vaikea luopua ja kun liian usein joutuu sanomaan näkemiin, alkaa pakostakin tulla laiskaksi uusien ihmisten kanssa. Vieläkö teidän olo siellä jatkuu pitkään? Muutot ovat varmasti myös rankkoja, kun pitää aloittaa kaikki alusta. Toivotaan, että miehesi palaa suunnitelmien mukaan kotiin ja saat purkaa tuntemuksiasi hänelle.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Saara <3 Viisaasti on äitisi sanonut! Lähdöt ja erot on raskaita ja vaativat omanlaistaan surutyötään.

      Olemme täällä näillä näkymin puolesta vuodesta enimmillään puoleentoista. Ei siis enää niin kovin kauaa, mutta tarpeeksi kauan kuitenkin, että hyville ystäville olisi tilausta. Ihan uusiin ihmisiin tuntuu kuitenkin tässä vaiheessa ja näissä tunnelmissa vaikealta ajatukselta kovin panostaa. Onneksi täällä vielä sentään on ystäviä, kaikki eivät ole juuri nyt lähdössä pois.

      Miehen lento siirtyi lakon vuoksi päivällä... Hyvä uutinen on kuitenkin se, että luulin hänen joka tapauksessa saapuvan vasta perjantain vastaisena yönä! Eli omasta näkökulmastani hän ei olekaan myöhässä vaan myöhästymisestä huolimatta kuitenkin aikataulussa.

      Delete

Kiitos kommentistasi!