Sunday, 31 March 2019

Kevätloma, osa 4: Paluu arkeen ja yksinäisyyteen

Saavuimme kevätlomalta takaisin Khartumiin viikko sitten varsin väsyneinä. Paluulentomme Istanbulista laskeutui aika lailla aikataulussa reippaasti puolenyön jälkeen. Passintarkastus sujui tavallista sutjakkaammin mutta matkatavaroita saimmekin sitten odottaa ihan erityisen kauan. Kaikki kolme laukkua ja kaksi laatikkoa ilmaantuivat kuitenkin kaikeksi onneksi ennen pitkää matkatavarahihnalle ja pääsimme vihdoin lähtemään. Lentokentän edustan pimeydessä lämmin ilma tuoksui tuhkalta ja ihmeköynnöksen kukilta. 

Autonkuljettaja oli meitä kentän edessä vastassa. Hän auttoi poikaa vetämään yhtä laukuista. Mies työnsi matkatavarakärryä, minä ohjasin unisia tyttöjämme kohti autoa. Hätyytimme samalla kauemmaksi niitä innokkaita ihmisiä jotka kentän edustalla tunkevat lähes pakolla auttamaan laukkujen kanssa. Pakkauduimme autoon laukkuinemme ja suuntasimme kotiin. Kotitalomme on vain muutaman minuutin ajomatkan päässä lentokentältä ja olimmekin hetkessä kotona. Laukut ja laatikot saivat odottaa seuravaan päivään, oli aika tervehtiä lemmikkejä ja käydä sitten nukkumaan. Kello oli lähemmäs kolme yöllä kun nukahdin. 

Matkalaukuissa oli tuomisia Turkmenistanista. Toimme mukanamme muun muassa komeita sikäläisiä mattoja. Niiden värit eivät erotu kuvissa oikein edukseen ja matot vaikuttavat täällä valtavassa talossamme melkein pieniltä mutta ovat itse asiassa reippaan värisiä ja ihan hyvän kokoisiakin.

Järjestimme yläkerran olohuonetta vähän uuteen uskoon ihan vain siksi, että matot pääsisivät esiintymään edukseen.


Noin viikon verran olemme eläneet taas ihan tavallista arkea. Elämä on jälleen varhaisia aamuherätyksiä, ruuanlaittoa, koiria, kissanhoitoa, lasten koulujuttuja. Olen ehtinyt viikon mittaan jo muutamaankin kertaan taas päivitellä sitä kuinka paljon pyykkiä kertyykään viidestä ihmisestä näissä kuumissa oloissa ja kuinka ihmeen paljon ruokaa tarvitaan viisihenkisen perheen ruokkimiseen.  Onneksi kaksi laatikollista gluteenittomia tuomisia on hieman helpottanut ruokahuoltoa. Turkmenistanissa ei gluteenitonta ruokaa erityisesti näkynyt olevan tarjolla mutta ystävämme olivat hankkineet sitä meille muuta kautta lomamme ajaksi ja myös kotiin tuotavaksi. Ihanat ystävät! 

Niin ihania ovat ystävämme, että Turkmenistanista lähtiessä itketti ja ensimmäiset päivät kotona kuluivat aika pitkälti samoissa tunnelmissa. Sen jälkeen huomioni ja voimani veivät flunssa joka vaivaa hieman edelleen. Väsymys alkaa sentään onneksi vähän väistyä. 

Turkmenistanissa on myynnissä taidetta ja koriste-esineitä moneen makuun. Tämä 
korurasia viehätti minua eikä maksanutkaan paljoa. Kun taiteilija itse oli paikalla 
myymässä taidettaan tuntui hyvältä ostaa edes jotakin. (Huom. taustalla erottuva 
norsu ei ole tehty norsunluusta vaan jostakin muusta luusta.)
Kulunut viikonloppu oli mukavan kiireinen muistutus siitä, että meillä on kyllä onneksi täällä Khartumissakin ystäviä. Useampi läheinen ystäväni on kuitenkin tämän kouluvuoden aikana muuttanut pois ja aika usein tunnenkin itseni täällä taas kerran vähän yksinäiseksi. Mietin toisinaan onkohan yksinäisyys aikanaan päällimmäinen muistikuvani vuosistamme Sudanissa? Vai nouseeko mieleen ensimmäisenä ennemminkin tuskainen helle ja hiekkapöly? Tai sitten kuitenkin hyvät hetket ja läheiset ystävät? Vuosiin täällä on ehtinyt mahtua hyvin paljon kaikenlaista, myös monia sellaisia asioita joiden käsittelyyn tulee varmaankin menemään runsaasti aikaa vielä pitkään sen jälkeen kun olemme täältä siirtyneet muualle. Ei vähiten siksi, että täällä paikan päällä ajatukseni tuntuvat usein kulkevan vähän kuin juoksuhiekassa: uppoavat, jäävät jumiin ja toisinaan hukkuvat kokonaan. 

Pienen jurtan ostin niin ikään lähinnä kohteliaisuudesta erään hotellin aulan matkamuistokaupasta kun myyjä sitä niin iloisesti ja innostuneesti kauppasi. Kurpitsankuoresta tai vastaavasta tehty koristeellinen muna oli puolestaan lahja meille ystäviemme eräältä ystävältä. Siinä on kuvattu paikallinen häätilaisuus kameleineen kaikkineen.
Näillä vaihein vuotta alkaa sää Khartumissa tavallisesti lämmetä tuskaisen kuumaksi ja tiedän jo etukäteen odottaa mieleni sumentuvan entisestäänkin kuumuuden myötä. Kovin kuumalla säällä ajatustoiminta hidastuu ja ihan arkipäiväistenkin asioiden hoitaminen tuntuu tavallista työläämmältä. Alkaneella viikolla näyttäisivät lämpötilat onneksi vielä pysyttelevän armollisen alhalla, päivän korkeimmat lämpötilat jäävät säätiedotuksen mukaan viikon lopulle asti alle neljänkymmenen asteen. Mutta seuraavan viikon puolella viimeistään sää näyttäisi vähän kerrallaan kuumenevan reippaasti yli neljänkymmenen ja siitä se tuskin enää kevään mittaan viilenee. Toukokuun alkupuolella alkaa jälleen Ramadan joka tuo mukanaan omat haasteensa ja kommervenkkinsä vaikkemme itse paastoakaan. Kesäloma on tässä vaiheessa vielä aika kaukana mutta sitä kohti olen silti itse mielessäni jo menossa; kesäloman odotuksen voimin menen läpi näiden tulevien viikkojen.

Friday, 29 March 2019

Kevätloma, osa 3: Matkan varrella Istanbulissa

Matkustimme kevätlomamatkallemme pitkästä aikaa Turkish Airlinesilla Istanbulin kautta. Turkish Airlines on ihan mukava ja toimiva lentoyhtiö ja olemme välttäneet sitä viime vuosina oikeastaan lähinnä ihan vain siksi, että se liikennöi täältä Khartumista ainoastaan keskellä yötä. Öiset lähdöt ja saapumiset ovat väsyttäviä, etenkin kun Khartumin kenttä on parhaimmillaankin aika uuvuttava paikka. 

Kone lähti kohti Istanbulia tavalliseen tapaan myöhässä mutta lentomatka sujui muuten ihan hyvin. Istanbulin kentällä löysimme melko helposti tiemme Turkish Airlinesin hotellipalveluun. Lentoyhtiö ei kovin suurin kirjaimin mainosta, että jos kahden yhtiön lennon välissä on vaihtoaikaa kaksitoista tuntia tai enemmän pääsee Istanbulissa lentoyhtiön maksuun hotelliin lepäämään. Olimme onneksi panneet kuitenkin merkille tämän palvelun ja halusimme mieluusti koittaa sen toimivuutta. Turkish Airlinesin lennot sekä Khartumiin että Turkmenistanin Ashgabatiin kulkevat aina öisin, eli väliin jäi molempiin suuntiin käytännössä kokonainen päivä odottelua. Oli mainiota saada viettää odotusaika omassa rauhassa hotellissa lepäillen lentokentällä hengaamisen sijaan. 

Meillä oli menomatkalla onnea hotellipalvelun suhteen: päädyimme ihan lentokentän läheisyyteen Novoteliin jossa meitä oli juuri parahiksi odottamassa maittava aamiainen. Saimme myös lipukkeet lounasta varten. Lounasaikaan hotellin ravintolan kokki teki perheen ruokavaliorajoitteisille erikseen pyynnöstä gluteenittomat annokset. Toisesta kahdesta huoneestamme meitä odotti hedelmälautanen ja huoneet olivat muutenkin hyvin varusteltuja ja mukavia. Lähdimme illalla hyvin levänneinä ja mahat täynnä kohti lentokenttää. 

Paluumatkalla Ashgabatista Istanbulin kautta Khartumiin emme olleet ihan yhtä onnekkaita. Hotelli oli tällä kertaa yli puolen tunnin matkan päässä kentältä eikä ollenkaan niin laadukas kuin tulomatkan Novotel. Sängyt olivat kuitenkin mukavat ja televisiosta löytyi pari kanavaa englanniksi niille meistä jotka eivät saaneet unenpäästä kiinni. Söimme hotellin aamiaisesta sen minkä saatoimme; lounaalle emme lopulta jaksaneet vääntäytyä ollenkaan. Minä nukuin vähän, mutta käytin aikaa myös ihailemalla ikkunasta aukeavia näkymiä. Jokin Turkissa viehättää minua kovin, siellä tuntuu jotenkin helpolta olla kaiken kuhinan keskellä. 

Näkymä hotellihuoneemme ikkunasta Istanbulissa paluumatkalla kohti Khartumia. Tällaiset kaupunkinäkymät yli kattojen ovat minulle kovasti mieleen, sitä enemmän jos taustalla vielä siintää vettä! 

Kaupunkia jatkuu kaikkiin suuntiin vaikka miten pitkälti.


Paluumatka hotellilta lentokentälle kesti iltaruuhkassa yli tunnin. Kun vihdoin saavuimme kentälle nuorimmaisen matkapahoinvointi purkautui komeasti oksennuksella keskelle lentokentän ensimmäistä tuloaulaa. Oli paluumatkassa silti onneksi hyvääkin: löysin Istanbulin kentältä sattumalta gluteenittomia keksejä. Toisaalta tästä löydöstä ei tainnut olla iloa kuin tälle reissulle. Kun seuraavan kerran lennämme Istanbulin kautta lienee käytössä jo vihdoin kaupungin uusi lentokenttä mistä täytyy taas uudelleen etsiä mahdollista sopivaa syötävää.

Istanbulin uuden kentän ihmettelyyn on meillä tässä kevään mittaan parikin tilaisuutta. Mies lähtee toukokuussa vanhemman tyttären kanssa käymään Istanbulin kautta lyhyesti Italiassa ja kesän kynnyksellä lennämme niin ikään Istanbulin kautta Suomeen lomalle. Vaikka vannoin paluumatkalla Turkmenistanista, ettemme enää koskaan lähtisi Khartumista matkaan yöaikaan oli Turkish sitten kuitenkin näille molemmille tuleville reissuille paras ratkaisu. Ja on ehkä ihan hyväkin tottua taas käyttämään Turkish Airlinesia. Tämän vuoden puolella Royal Jordanian on lakannut liikennöimästä Khartumiin ja eilen varmistui, että huhtikuun alusta eteenpäin myöskään Qatar ei enää lennä lainkaan Khartumiin. Turkish toisaalta on lisännyt ensi syksylle uusia vuoroja Khartumiin ja näyttää siis onneksi ainakin toistaiseksi olevan sitoutunut lentämään tätä väliä. 

Wednesday, 27 March 2019

Kevätloma, osa 2: Lomalla Turkmenistanissa

Menimme kevätlomalla tapaamaan rakkaita ystäviä Turkmenistaniin minne he viime syksynä muuttivat muutamaksi vuodeksi perheen isän työn mukana. Tutustuimme ystäväperheeseen aikoinaan Belizessä, he saapuivat maahan vuoden meitä myöhemmin ja meistä tuli vähitellen oikein hyvät ystävät. Olen todella kiitollinen siitä, että ystävyytemme on jatkunut vuodesta ja maasta toiseen. En taitaisi jaksaa tätä meidän kiertolaiselämäntapaa jos kaikki ystävyyssuhteemme kestäisivät vain sen ajan kun asutaan samassa maassa. Olemme käyneet tapaamassa tätä ystäväperhettämme kuluneiden vuosien aikana kahdesti heidän kotonaan Yhdysvalloissa ja viimeksi jouluna Japanissa. Nyt oli Turkmenistanin vuoro. 

Turkmenistaniin ei saa noin vain matkustuslupaa vaan sinne pääsee käsittääkseni vain ryhmämatkoille tai kutsusta. Tunsin itseni siis varsin onnekkaaksi kun saimme liikkua vapaasti niinkin harvinaisessa matkakohteessa. Kävelimme sään salliessa pitkin ja poikin pääkaupunkia Ashgabatia ja käväisimme autolla myös paikallisessa Unescon suojelemassa kohteessa vähän Ashgabatin ulkopuolella. Sadesäällä lapset nauttivat pikkurahalla ostoskeskuksen huvipuistolaitteista ja rahapeleistä. Olipa ystäviemme läheisessä ostoskeskuksessa myös luistinkenttäkin jossa molemmat tytöt kävivät luistelemassa ja elokuvateatteri johon ulkomaalaisyhteisö oli parahiksi järjestänyt kaksi näytäntöä englanniksi lomaviikon ajalle. Söimme ja joimme loman aikana myös oikein hyvin niin kotona ystävien luona kuin ulkonakin. 

Ashgabat on valkoisen marmorin, valojen ja suihkulähteiden kaupunki. Se on monella tapaa varsin omaperäinen paikka ja muistutti minua ulkoisesti ennen kaikkea jonkinlaisesta satujen maailmasta. Lomamme muutti ajatuksiani Kaakkois-Aasiasta ihan ylipäätään ja herätti kiinnostuksen alueeseen kaikkinensa - mieheni iloksi sillä hän on jo pitkään ollut erityisen kiinnostunut Kaakkois-Aasiasta. 





Monday, 25 March 2019

Kevätloma, osa 1: Lähtö Khartumista

Täytyy todella haluta pois muihin maisemiin, että jaksaa lähteä matkaan Khartumin lentokentältä. Se ajatus oli päällimmäisenä mielessäni kun lähdimme noin viikko sitten kevätlomalle.

Lähdimme kotoa vähän ennen puolta yötä. Tuttu kaaos oli vastassa jo heti kentän ulkopuolella. Lentokentän eteen ei ollut muodostunut niinkään jono kuin epämääräinen joukkio ihmisiä ja pursuilevia matkatavarakärryjä. Ei auttanut kuin asettua joukon jatkoksi ja yrittää tunkea muiden mukana sisälle. Seuraava jono odotti heti lentokentän pääovien sisäpuolella: kasasimme matkalaukkumme ja käsimatkatavaramme läpivalaisulaitteeseen ja kiirehdimme ottamaan ne vastaan laitteen toiselta puolelta ennen innokkaita matkatavaramiehiä. 

Khartumin kentän kolmas jono joka johtaa lähtöselvitykseen oli tällä kertaa onneksi melko lyhyt mutta toisaalta myös tavalliseen tapaan ihan järjettömän hidas. Kun vihdoin pääsimme lähtöselvitystiskin ääreen ymmärsimme miksi: lähtöselvitysvirkailija ei tuntunut osaavan sanaakaan englantia. Saimme lopulta liput käteemme ja huomasimme, että virkailija oli onnistunut laittamaan viisihenkisen perheemme koneessa kolmelle eri riville. Ilman yhteistä kieltä emme voineet asialle oikein mitään joten jatkoimme matkaa seuraavaan jonoon.

Neljännessä Khartumin lentokentän jonossa tarkastetaan passit, liput ja maastapoistumispaperit. Siitä selvisimme melko nopeasti eikä viides jono passintarkastukseen ollut sekään kohtuuttoman pitkä. Emme kuitenkaan päässeet passintarkastuksen jälkeen huokaamaan helpotuksesta sillä lentokentän odotustila oli tupaten täynnä, tyhjänä oli vain yksittäisiä tuoleja. Istuuduin tyttöjen kanssa yhteen tuoliin ja vähän kerrallaan ympäriltämme onneksi vapautui odotellessa koko perheelle istumapaikat. 

Odotustilassa oli täyttä koska samaan aikaan keskellä yötä oli lähdössä useampi lento, mutta osin myös siksi, että kentälle on äskettäin lisätty uusi läpivalaisupiste jonka toiselle puolelle on lupa siirtyä vasta sitten kun lentokone on valmiina odottamassa. Kuljimme koko perhe ennen pitkää yhdessä läpi tämän uuden läpivalaisupisteen ja sitten jakaannuimme tavalliseen tapaan erillisiin naisten ja miesten turvatarkastusjonoihin. Khartumin lentokentän erilliset turvatarkastusjonot naisille ja miehille tuntuvat minusta aina yhtä kummilta ja turhanpäiväisiltä, muualla kuin Khartumissa en ole missään nähnyt vastaavaa. 

Miesten jono näkyi vetävän mutta jostain syystä naisten jono ei liikkunut lainkaan. Lopulta miestenkin jono pysähtyi ja joutui siirtymään toiselle läpivalaisupisteelle. Melkoisen odottelun jälkeen naisten jono siirrettiin yhtäkkiä sille pisteelle missä miesten jono oli vielä hetki sitten ollut. Koko naislauma paukkasi samaan aikaan uudelle pisteelle. Läpivalaisukoneen hihnalla oli hetkessä kasa käsilaukkuja ja jono tuntui tunkevan eteenpäin vaikkei hihna vielä edes liikkunut. Jonkun hetken seisoin hiljaa puristuksissa mutta kun viisivuotias alkoi tuntea olonsa ihmismassan keskellä tukalaksi käännyin ja pyysin takanatulevia olemaan työntämättä. Joku naisista heilutti lentolippuaan edessäni, oli kuulemma kiire koneelle. Totesin, että meillä oli kaikilla liput koneeseen ja ihan yhtäläinen kiire eikä työntämiselle ollut mitään hyvää syytä. Siinä hetkessä toivoin kovin, että osaisin puhua arabiaa jotta ärtynyt ja kirpeä viestini olisi mennyt varmasti perille. Ymmärrän erilaisia tapoja ja tottumuksia aika pitkälle mutta kaikenlainen tunkeminen ja etuileminen on minusta kestämättömän huonoa käytöstä. Turvatarkastusjono purkautui vähän kerrallaan sekavana massana ja vihdoin pääsin minäkin tyttöjeni kanssa käsilaukkuinemme toiselle puolelle. 

Mies ja esikoinen olivat selviytyneet omasta jonostaan nopeammin ja menneet jo edeltä Turkish Airlinesin lennon odotustilaan. Tytöt ja minä asetuimme jonoon odotustilan ovelle ja vaihdoimme muutaman sanan parin tutun opettajan kanssa jotka hekin olivat tulossa samalle lennolle. Tämä oli jo kahdeksas jono missä olimme yön aikana seisseet. Loppu alkoi onneksi jo häämöttää ja lapset olivat jaksaneet upeasti läpi lentokentän kaaoksen.

Ehdimme istua odotustilassa vain hetken kun oli aika nousta ylös ja jonottaa yhdeksännen kerran, tällä kertaa bussikuljetukseen koneelle. Illan kymmenes jono odotti ulkona koneen portailla. Kun pääsin vihdoin istumaan koneeseen tunsin oloni väsyneeksi ja pöllämystyneeksi. Kello oli noin kaksi yöllä. Lento lähti lopulta tunnin aikataulusta myöhässä. Kun nousimme ilmaan seurasin ajan kulumista alkuun minuutti kerrallaan ja mietin Ethiopian Airlinesin lentoa joka oli joitakin päiviä aikaisemmin syöksynyt maahan vaan muutama minuutti nousun jälkeen. Arvaan, että moni koneessa oli samoissa mietteissä, sen verran lähellä onnettomuus oli tapahtunut. 

Kun turvavyömerkkivalo oli sammutettu ja olimme kunnolla ilmassa ajatukset siirtyivät vihdoin kohti odotettua lomaa. Olimme matkalla viikoksi Ashgabatiin, Turkmenistanin pääkaupunkiin kyläilemään rakkaiden ystävien luona. 

Thursday, 14 March 2019

Lepolomalle

En tiedä mihin viikot ovat taas kuluneet, mutta niin vain huomaan, että joululomasta onkin jo melkoisen paljon aikaa. Ihan pian on aika seuraavalle lomalle. Miehen työnantaja ohjaa meidät säännöllisin väliajoin lepolomalle haastavan arjen vastapainoksi. Ajoitamme lepolomat tavallisesti lasten koulun lomien aikoihin, niin tälläkin kertaa.

Tällä viikolla kävimme koulun tallilla vain kertaalleen. Tuli mieleeni ottaa kerrankin kuva myös tallirakennuksesta jonka sisällä ja lähipiirissä vietämme joka viikko tuntikaupalla aikaa.


Olen ihan poikkiväsynyt ja lomalle on tässä vaiheessa todellakin tarvetta mutta silti lähteminen tuntuu aina yhtä hankalalta. Vaikka lomalla kaipaammekin jotakin ihan muuta kuin tätä täkäläistä arkielämää ei toisaalta ole ihan helppoa kulkea erilaisten maailmojen välillä. Minusta on tänä keväänä tuntunut entistäkin enemmän siltä, että elämme täällä jotenkin kovin kaukana kaikesta muusta. Lähtö lyhyellekin lomalle tuntuu valtavan suurelta harppaukselta kohti tuntematonta nyt kun olemme taas kuluneiden kymmenen viikon aikana tottuneet täkäläiseen arkeen hyvässä ja pahassa. 

Lasten ja minun elämä kuluu täällä Khartumissa hyvinkin pitkälti koti-koulu-talli-akselilla. Tässä esikoinen tällä viikolla tallillla ratsastustunnilla suosikkiponinsa Kassalan selässä, koulukaverinsa puolestaan ratsastaa taustalla Cinderella-ponilla. (Kuvaa katsoessa tekee mieleni muistuttaa poikaa laittamaan kantapäitään alas! Mahtoikohan ratsatuksenopettaja sanoa juuri tässä samaa.)


En tavallisesti pelkää lentomatkustamista, mutta uutinen Ethiopian Airlinesin lentokoneturmasta järkytti kovasti ja on ollut mielessäni ja unissani koko viikon. Onnettomuus tuntui tapahtuneen jotenkin kovin lähellä. Etiopia on yksi Sudanin naapurimaista ja Ethiopian on yksi niistä melko harvoista lentoyhtiöstä joka lentää myös Khartumiin. Onnettomuudet ja iskut koskettavat varmaankin aina erityisen paljon silloin kun ne tulevat lähelle. Viime vuosien tapahtumista minua ovat joka tapauksessa ihan erityisesti järkyttäneet ostoskeskuksessa ja hotellissa Nairobissa tapahtuneet terrori-iskut, tämän viimeisimmän suuren lento-onnettomuuden lisäksi. Voin kai kuvitella itseni tällä hetkellä ennemmin tämän mantereen sisäiselle lennolle, afrikkalaiseen ostoskeskukseen tai hotelliin kuin esimerkiksi eurooppalaiselle joulutorille. 

Pari päivää sitten juttelin tallilla muiden vanhempien kanssa jotka olivat kaikki samaan tapaan järkyttyneitä Ethiopianin onnettomuudesta. Varovasti kaikki kyselimme toisiltamme eihän lennolla ollut tuttuja. Kaikki kynnellekykenevät tutut koululta ovat lähdössä jonnekin koulun kevätloman viettoon. Kaikkia meitä kuului vähän jännittävän nousta koneeseen. Toiset kertoivat pelkäävänsä muutenkin lentämistä ja toisilla onnettomuus oli nostanut mieleen erilaisia huolia ja pelkotiloja. 

Tallikoirat Joe ja Titi ovat varsin reippaita vanhuksia, vaikka kuuma sää vetää erityisesti Titin kyllä varsin väsyneeksi.


Me lennämme tällä kertaa pitkästä aikaa Turkish Airlinesilla. Olin helpottunut kun muutama päivä sitten kuulin, että Turkish on keskeyttänyt lennot sillä lentotyypillä mikä on muutaman kuukauden sisällä ollut nyt jo kahdessa tuhoisassa onnettomuudessa. Meidän lomalentomme piti muutenkin olla toisella konetyypillä mutta siinä vaiheessa kun EU kielsi konetyypin ilmatilassaan heräsi huoli, että ehkä koneita siirrettäisiin Euroopasta sellaisiin maanosiin missä niillä vielä oli lupa lentää. Tässä vaiheessa lentokonetyyppi taitaakin tosin olla jo ihan kautta maailman toistaiseksi lentokiellossa.

Turkishissa ei meidän kokemuksemme mukaan ole muuta huonoa kuin se, että sen lennot lähtevät Khartumista aina keskellä yötä. Meillä on myös siitä pitkä pysähdys Istanbulissa, että saavumme perille matkakohteeseemme myös niinikään keskellä yötä. Vuorokausi reissussa tuntuu ainakin näin etukäteen ajatuksena melkoisen uuvuttavalta! Toisaalta perillä odottaa hyvää seuraa ja uutta nähtävää jotka molemmat toivon mukaan virkistävät ja antavat voimaa loppukevääseen. 

Saturday, 9 March 2019

Voi näitä torstaita

Torstaipäivistä on tämän vuoden puolella muodostunut hermostuttavan arvaamattomia päiviä. Arvaamattomuus ei aina johdu niinkään siitä mitä torstaisin itse asiassa tapahtuu vaan siitä miten torstaipäivien odotettuihin tapahtumiin etukäteen suhtaudutaan. Viime viikon torstaina koulupäivä loppui yllättäen kesken kaiken kun koululla hätäännyttiin mahdollisista levottomuuksista. Tällä viikolla koulu peruutti alunperin vain iltapäivän viimeisen bussivuoron, kuulemma odotetun ruuhkan vuoksi. Minä olin joka tapauksessa menossa hakemaan lapsia koulusta itse eli bussin peruuntuminen ei minua koskettanut.

Olin torstaina hakemassa nuorimmaista koulusta kun meidät ohjattiin koulun portilta takaisin sisemmäksi: koulun editse oli reipasta vauhtia menossa useamman kymmenen sotilasauton ryhmä. Kun katu koulun edessä oli muutaman minuutin päästä taas tavallisen rauhallinen menin nuorimmaisen kanssa autolle. Meillä oli puolisentoista tuntia aikaa ennen kuin vanhemmat lapset pääsisivät hekin koulusta ja sitä odotellessa halusin käydä ruokaostoksilla. 

Ajelimme autonkuljettajan kyydissä kaikessa rauhassa pitkin yhtä kaupungin pääkaduista kohti kauppaa kun huomasimme edessäpäin savua. Täällä toisinaan autojen pakoputket savuavat kovastikin ja usein tienvarsilla poltetaan roskia eikä savu siksi itsessään huolestuttanut. Kun osuimme savun kohdalle selvisi, että tällä kertaa kadunvarressa toisella puolen katua paloi kuitenkin autonrengas. Sen vieressä oli kasa kiviä joilla kaista oli arvatenkin ollut vielä äskettäin suljettu. Edessäpäin toisella puolen katua näkyi ennen pitkää myös syy kivikasaan ja palavaan autonrenkaaseen. Ryhmä ihmisiä, ehkä yhteensä noin sata, kulki rauhallisesti vastakkaisella kaistalla tietä pitkin meitä kohti lippuja ja kylttejä käsissään. Yhtäkkiä he lähtivät kaikki juoksuun, katosivat koko monikymmenpäinen porukka sivukaduille ja kadunvarren kauppoihin. Takaa pyyhälsi kovaa kyytiä useampi armeijan auto. Ja sitten tilanne oli siltä erää nähdäkseni ohi.

Varalta päätimme lähteä sivukatujen kautta takaisin kohti koulua, kaupalle emme taitaisi ehtiä ihan vain jo kasvaneen ruuhkan vuoksi. Autossa istuessani kilahti puhelimeen viesti toisensa jälkeen: iltapäivän toinenkin bussivuoro oli peruttu, vanhempia kehotettiin tulemaan koululle kun ehtivät ja välttämään kyseistä katua. Ennen pitkää peruuntui myös iltapäivän harrastustoiminta. Reaktiot vaikuttivat minusta hieman ylimitoitetuilta koska tilanne oli näkemämme mukaan siinä vaiheessa pitkälti jo ohi. Toisaalta ymmärrän kyllä sen, ettei koulubusseja haluta lähettää liikenteeseen ellei ole täyttä varmuutta siitä, että kaduilla on rauhallista. Harrastustoiminta olisi mielestäni kuitenkin voinut jatkua normaalisti.

Me menimmekin koululta tavalliseen tapaan tallille. Soitin kyllä ensin sekä ratsastuksenopettajalle että miehelleni ja varmistin, että reitti oli varmasti selvä. Ratsastuksenopettajalle soitin koska tiesin, että hän on itse mennyt tallille vain vähän aikaisemmin iltapäivällä ja miehelleni taas siksi, että hänellä saattaisi toimiston puolesta olla tietoa siitä millä kaduilla ja teillä oli mahdollisesti levottomampaa. Matka tallille sujui varsin rauhallisesti. Nuorimmainen sai käydä ponikierroksellaan joka on hänelle koko viikon kohokohta. Matka tallilta kotiin sujui sekin tavalliseen tapaan. Ruokaostokset olivat edelleen tekemättä mutta siihenkin löytyi onneksi ratkaisu. Avulias autonkuljettajamme kävi nappaamassa puolestani mukaan pakolliset ostokset matkallaan hakemaan miestäni töistä. 

Saimme juuri viestin, että ensi torstaina lapsilla on taas huomattavasti tavallista lyhyempi koulupäivä. On tietysti hyvä, etteivät suunnitelmat jälleen muutu viime hetkellä mutta toisaalta tiedän jo entuudestaan, että nämä lyhyemmät koulupäivät herkästi hermostuttavat lapsia ja tuottavat heille turhaa huolta. Rutiinit kannattelevat ja antavat turvaa ja toivoisin siksi koulun pitävän niistä kiinni niin pitkälle kuin mahdollista. On myös ikävää, että lyhyen koulupäivän vuoksi nuorimmainen ei ensi viikolla pääsekään ponikierrokselleen. Arjen pienistä iloista on kasvanut entistäkin tärkeämpiä juttuja nyt kun haasteet ja arvaamattomuus ovat osaltaan kasvaneet. 

Monday, 4 March 2019

Sammakot kiehuvassa vedessä

Vuodet ulkomailla ovat opettaneet, että kaikkeen tottuu. Tottumisessa on omat vaaransakin. Sanotaan, että jos sammakon laittaa kiehuvaan veteen se hyppää pois mutta jos sen laittaa kylmään veteen se ei huomaa vaaraa kun vesi vähitellen lämpenee kiehuvaksi. En lähtisi testaamaan teoriaa käytännössä mutta kuvainnollisesti olemme sen päässeet viime kuukausien ja vuosien aikana tuntemaan todeksi. Kaikkeen todellakin tottuu ja mitä hitaammin muutokset tapahtuvat sen vähemmän niihin kiinnittää huomiota kunnes yhtäkkiä huomaa elävänsä elämää joka tuntuu yhtäältä tutulta ja toisaalta aivan käsittämättömältä. 

Melkein kaikesta siitä mikä ulkomaailmaan vaikuttaa kummalta ja kamalalta on jo vuosia sitten tullut meille tuttua ja näissä olosuhteissa tavallista. En itse oikein jaksa enää kauhistella sitä miten asiat ovat vaan haluaisin vain ennen kaikkea ymmärtää mitä ehkä seuraavaksi tapahtuu. Juttelen niiden kanssa jotka ymmärtävät tilanteen minua paremmin, luen uutisia ja seurailen Twitter-keskusteluja mutta en tunne silti oikein koskaan saavani kunnon tajua siitä mitä tänne oikein kuuluu. Täkäläisten uutisten kevennykseksi ja vastapainoksi lueskelen uutisia ja twiittejä Brexit-hulluudesta. 

Arki jatkuu täällä ulkoisesti pitkälti entisenlaisena, mutta paljon on kuitenkin muuttunut jos vertaa siihen minkälaista elämämme oli alkuun tai vielä vuosi-pari sitten. Moni asia tuntui täällä minusta alusta asti niin kestämättömän hankalalta, että sitä on lähes mahdotonta tyhjentävästi kuvata sellaiselle joka ei ole vastaavia oloja kokenut. Toisaalta nyt nykyiseen verrattuna ensimmäiset vuodet täällä tuntuvat sittenkin melkoisen kepeiltä ajoilta!

Täkäläiset haasteet ja huolet ovat nykyään hermostuttavan epämääräisiä verrattuna ensimmäisten vuosien ongelmiin. En pistäisikään ollenkaan pahitteeksi jos saisin epävarman ja häilyvän nykytilanteen sijaan murehtia ihan vain niistä vanhoista tutuista jutuista: vaikkapa toistuvista sähkökatkoista tai rikkinäisestä generaattorista. Tosin täytyy vakavasti puhuen toivoa, etteivät sähköt nyt kuitenkaan alkaisi yhtenään katkeilla ja että generaattori toimisi tarpeen tullen. Tässä kaikessa muussa on kyllä ihan tarpeeksi enkä oikein jaksaisi juuri nyt mitään ylimääräistä. Olen nimittäin jo nyt niin väsynyt, etten tässä äskettäin meinannut pimeässä päästä tutusta ovesta ulos koska en yhtäkkiä ollenkaan muistanut kummassa reunassa ovea onkaan kahva enkä sitäkään aukeaako ovi ulos vai sisäänpäin. 

Toisaalta vähän pienemmät haasteet eivät tässä vaiheessa kyllä oikeastaan tunnu oikein missään. Eilen illalla meiltä yhtäkkiä katkesi vesi, yhdessä vesipumpuista oli kai jotakin vikaa. Mies sai pumpun taas toimimaan ja veden juoksemaan mutta koko loppuillan hanoista tuli vain ruskeaa vettä: kun putket pääsevät hetkeksikään tyhjentymään kokonaan on hanavesi jonkin aikaa tavallistakin enemmän täynnä hiekkaa jota täällä kerääntyy vähän kerrallaan kaikkialle, jokaiselle tasolle ja niin vesisäiliöiden pohjalle kuin putkiinkin. Aamuun mennessä hanavesi oli onneksi taas kirkasta, tosin arvatenkin silti edelleenkin aavistuksen verran hiekkaista niin kuin aina. Kaikkeen todellakin tottuu eikä ennen pitkää jaksa kauhistella sitäkään, että hanavedessä jolla pesemme itsemme ja hampaamme ja jota käytämme esimerkiksi pastan ja riisin keittämiseen on reippaasti hiekanhiukkasia.




Ja meillähän on tietysti kaikki varsin hyvin, olemme onnekkaita sammakoita. Pääsemme kiehuvasta vedestä aika ajoin hengähtämään ja ennen pitkää hyppäämään kokonaan poiskin. Alle parin viikon päässä odottaa jo seuraava hengähdystauko, lomaviikko ystävien luona. Etäältä näkee varmaankin jälleen paremmin lähelle ja lomaviikon aikana on mahdollista saada taas vähän tukevampi ote siitä mikä minusta lopulta on tavallista ja normaalia, mikä sittenkin eriskummallista ja kamalaa.

Friday, 1 March 2019

Eräs torstaipäivä

Viikko kului pitkälti kotioloissa flunssaisen viisivuotiaan kanssa. Tiistaina mies tuli tekemään töitä kotoa ja pitämään samalla seuraa potilaalle sillä välin kun minä vein vanhemmat lapset tallille. Tiistai-iltapäivää lukuunottamatta olin kotona koko arkiviikon sunnuntaista torstai-iltapäivään. Pysähdys tuli ihan hyvään saumaan, olen itsekin ollut vähän flunssainen ja hirveän väsynyt.

Eilen torstaina nuorimmainen oli vihdoin riittävän terve mennäkseen kouluun. Kahdeksanvuotiaan näytelmäkerho oli iltapäivältä peruttu jo aikaisemmin ja torstaiaamuna peruuntui myös kymmenvuotiaan ponikerho opettajan sairastumisen vuoksi. Torstai-iltapäivän ohjelma kaventui vain nuorimmaisen poniajeluun. Se tuntui ihan mukavalta suunnitelmalta arkiviikon päätteeksi. Kymmeneltä tuli koululta kuitenkin hieman hätääntyneen oloinen viesti, että mahdollisten levottomuuksien vuoksi kaikki lapset piti hakea koulusta pian puolenpäivän jälkeen. Loppukoulupäivä ja kaikki harrastukset oli peruttu ja koulubussit eivät kulkisi lainkaan. 

Matkalla koululle hakemaan lapsia kävin maksamassa internetlaskun. Lasku täytyy maksaa aina kuun viimeisenä päivänä koska muuten internetyhteys katkeaa heti uuden kuun alusta. Pysähdyin matkalla myös ruokaostoksille. Koska olin kyyhöttänyt niin suuren osan viikosta kotona oli ruokaa pakko ostaa kerralla vähän enemmänkin. Ruuan hinnan reipasta nousua ei voi ruokaostoksilla välttää huomaamasta. Ostin pääasiassa ihan vain perusruokatarpeita mutta loppusumma oli silti suurempi kuin minulla koskaan ennen kaupassa täällä tähän asti. Vähän nolona laskin läpi paksun pinon viisikymppisiä, yli kolmeentonniin asti. Meidän hyväosaisuutemme tuntuu nykyään jos mahdollista entistäkin räikeämmältä. 

Koulun kampuksella matkalla kohti kahviota.


Olin koululla hieman liian varhain, joten pysähdyin koulun kahvioon juomaan kupin kahvia ja vaihtamaan pari sanaa tuttujen opettajien kanssa. Tunnelma koululla oli poikkeusaikataulusta huolimatta varsin levollinen. Kahvin juotuani hain lapset luokistaan yksi kerrallaan ja lähdimme kohti kotia. Matkalla kotiin emme nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Iltapäivää oli vielä pitkästi jäljellä joten tein popcornia ja istuuduimme lapset ja minä yhdessä katsomaan Black Beauty -elokuvan. Luin Black Beauty (Uljas Musta) -kirjan tytöillemme juuri äskettäin ääneen ja ihan sattumalta pari viikkoa sitten koulun markkinoilla osui silmiin kirjaan perustuva elokuva. Olimme kaikki sitä mieltä, että elokuva ei ollut yhtä hyvä kuin kirja, mutta ihan kelvollinen kuitenkin.

Mies tuli töistä kotiin alkuillasta tavalliseen aikaan. Hänellä oli selkä kovin kipeä, ilmastointi kokouksessa oli kai ottanut pahasti lihakseen. Minä laitoin illalliseksi aamiaisruokaa: kananmunia, pekonia ja papuja tomaattikastikkeessa. Pekoni on meille täällä harvinaista herkkua, tuomisia muilta mailta. Emme itse asiassa edes pekonista erityisesti pitäneet ennen kuin muutimme tänne missä sitä ei voi mistään ostaa, mutta nyt se maistuu meille kaikille.

Ruokailun jälkeen poika laittoi koirille ruokaa ja minä olin juuri antamassa Oliver Twist -kissalle sen illallisen kun huomasin, että kissaparka käyttäytyi erikoisesti. Se kehräsi armottomasti ja veti toista takajalkaansa perässään, jalka oli veltto ja selvästi kipeä. Kutsuin miehenkin kissaa katsomaan ja päädyimme nopeasti siihen tulokseen, että taitaa olla eläinlääkärikeikan paikka. Ei kannattaisi odottaa seuraavaan päivään koska perjantaisin ei eläinlääkärillä ole ollenkaan vastaanottoa. Hälytin autonkuljettajan apuun, soitin eläinlääkärille varmistaakseni, että hän oli vastaanotollaan, pakkasimme kissan kuljetuskoppaansa ja lähdin autonkuljettajan kyydillä matkaan. Olin vähän tolaltani. Minua huolestutti Oliverin vointi ja lisäjännitystä aiheutti tietoisuus siitä, että eläinlääkärimme vastaanotto on lähellä aluetta jossa viime aikoina on ollut levotonta melkein päivittäin.

Tiet olivat kuitenkin hiljaiset ja eläinlääkärin vastaanoton edustalla oli tavallinen suma autoja ja koiria. Odotushuonessa oli lisäkseni nuori nainen jolla oli sylissään pieni koppa. Kopassa makasi hiirenhiljaa pörröinen koiranpentu. Oli selvää, että sillä oli jokin pahasti vialla. Pentu pääsi onneksi pian tutkittavaksi. Sairaan pennun jälkeen odotushuoneeseen tuli nuori mies jolla oli puolestaan pahvilaatikossa leikkisä koiranpentu. Ulkona vastaanoton edustalla poukkoili ainakin utelias husky. Siinäpä rotu tänne valtavaan kuumuuteen! 

Vihdoin oli meidän vuoromme. Tutut eläinlääkärit tutkivat Oliverin jalan perinpohjaisesti. Kaikki luut olivat onneksi ehjiä ja paikoillaan, kipu oli jalkalihaksessa. Oliver oli kai tippunut taas jostain ja telonut jalkansa. Se sai kipulääkepiikin ja kun nyt kerran paikalla oltiin niin samalla käynnillä myös matolääkkeen ja vitamiinipiikin. Sain Oliverille myös kotiin varalle kipulääkettä ja muistinpa ostaa samalla koirillekin madotuslääkkeet. 

Olin valtavan helpottunut kun kissa ei ollutkaan pahasti loukannut itseään. Vasta autossa kotimatkalla huomasin vähän huvittua siitä kuinka miehen kova selkäkipu ei ollut herättänyt minussa ollenkaan niin paljon sympatiaa ja huolta kuin kissan kipeä jalka. Myöhemmin etsin sentään kyllä miehelle kaurapussin ja kunnon kipulääkettä selkäkipua helpottamaan. 

Tänään Oliver on jo paljon paremmassa vedossa, tapansa mukaan tässä vieressäni nukkumassa. Se ontuu edelleen vähän mutta on kuitenkin kiipeillyt ja hyppinyt tänään ihan tavalliseen tapaan, kipeä lihas ei siis tunnu kovin sitä onneksi vaivaavan. Miehen selkäkin on sekin kaikeksi onneksi jo vähän parempi. 

Oliver on melko vilkas mutta osaa myös ottaa rennosti.



Nyt kun osaisin minäkin kunnolla rauhoittua viettämään viikonloppua.