Tuesday, 30 April 2019

Kotona!

Pääsimme sunnuntaina palaamaan kotiin. Kaikki on taas niin kuin kuuluukin olla. Tavallisesti asettuminen takaisin näihin ympyröihin kestää minulta useamman päivän tai jopa viikkoja mutta tällä kertaa sain arjesta kiinni saman tien. Lentomme saapui maahan myöhään sunnuntai-iltana. Yhden maissa aamuyöllä pakkailin hyvillä mielin lasten koululounaita seuraavaa koulupäivää varten. Kaikilla kolmella on toistaiseksi ollut uimakassit ja muut kouluromppeet mukana oikeana päivänä. 

Lapset solahtivat hekin arkeen ongelmitta. Nuorimmainen jaksoi eilen vähillä unilla läpi koko koulupäivän ja vielä balettitunninkin ja vanhempi tytär onnistui saamaan eilen iltapäivällä itselleen taekwondossa sinisen vyön vaikka välistä olivat jääneet niin kunnolliset yöunet kuin useamman viikon taekwondo-harjoituksetkin. Esikoinen jaksoi hänkin läpi pitkän päivän ja sen päälle vielä shakkikerhonkin. 

Minua itseäni ilahdutti valtavasti se, että kiitos tarmokkaan kotikouluilun kukaan lapsista ei ollut jäänyt poissaolomme aikana luokkansa menosta jälkeen. Päinvastoin vanhempi tytär kertoi olevansa murtoluvuissa muuta luokkaa aavistuksen edellä! Olen ylpeä lapsista ja ylpeä itsestäni. Vaikeat viikot kantoivat lopulta monenlaista hedelmää. Kotikouluilun pohjalta tiedän nyt aika hyvin missä kukin lapsi tiedoissaan ja taidoissaan oikein onkaan ja ymmärrän entistä paremmin senkin kuinka heitä auttaa ja tukea tarvittaessa. 

Koulun kampuksella.

Evakuointikokemuksessa oli paljon vaikeaa. En yhtään ihmettele sitä, että perillä Suomessa kaikkien ei ollut ihan helppo asettua meidän asemaamme, mutta se tuntuu erityisen vaikealta, että toiset täällä Sudanissa eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän sitä minkälaisesta kokemuksesta oikein oli kyse. Emme käyneet lomalla Suomessa hengähtämässä vaan koko kaksi viikkoa kului epävarmassa ja hankalassa välitilassa. 

Olen kaukomaavuosiemme alusta asti huolehtinut siitä, että jonain päivänä meidät ehkä joudutaan evakuoimaan. Ajatus ei siis sinänsä ollut meille millään tavalla vieras tai outo, se kuuluu tähän meidän elämänpiiriimme samalla tapaa kuin denguekuume ja malariakin. Olemme vuosien varrella jutelleet paljonkin siitä kuinka hankalaa olisi joutua lähtemään kotoa lyhyellä varoitusajalla, ja siitäkin kuinka epäkorrektia ja suorastaan mahdotonta olisi evakuoida lemmikit sellaisesta tilanteesta missä ihmisillä on suuri hätä. 

Vuosi sitten kun jonot bensa-asemien edessä olivat enemmän sääntö kuin poikkeus ja tunnelma alkoi talouden kriisin myötä selkeästi kiristyä mietimme joutuisinkohan ehkä lähtemään lasten kanssa ennen kouluvuoden päättymistä. Vanhemmat koululla tarkkailivat toisiaan, me kyselimme kaikki toinen toisiltamme mikä tunnelma kunkin toimistolla oli, missä vaiheessa olivat evakuointisuunnitelmat, oliko joku jo ehkä valmistelemassa lähtöä.

Kun lähdimme viime kesän kynnyksellä kesälomalle pakkasin lapsille varalta mukaan vähän useampia tärkeimmistä leluistaan ja otin itse mukaani sitä sun tätä mitä ajattelin kaipaavani jos emme pääsisikään kesälomalta palaamaan kotiin suunnitelmien mukaan. Siinä vaiheessa tuntui ihan mahdolliselta, että tilanne kehittyisi kesän aikana sellaiseen suuntaan, että lapset ja minä saattaisimme ehkä joutua jäämään kesääkin pitemmäksi ajaksi Eurooppaan. 

Koulun muurien sisällä näytti samalta kuin aina ennenkin.


Saimme kuitenkin palata elokuussa kotiin ja syksy sujui lopulta aika rauhallisesti. Bensajonot kasvoivat ja lyhenivät ja kasvoivat jälleen. Uutta oli se, että myös leipomoiden ja raha-automaattien edustoille alkoi muodostua jonoja, ja paikallisesta valuutasta oli pulaa niin ikään kuin polttoaineesta ja vehnästäkin.

Lähdimme joululomalle päivä sen jälkeen kun paikalliset olivat purkautuneet kaduille osoittamaan mieltään. Seurasimme hämmentyneinä Japanista tilanteen kehittymistä Sudanissa ja teimme varasuunnitelmia. Miehen olisi pitänyt joka tapauksessa palata lomalta töihin mutta arvailimme joutuisinko ehkä lasten kanssa jatkamaan joululomaa Suomessa. Tammikuun puolella tilanne maassa oli kuitenkin siinä määrin rauhallinen, että palasimme suunnitelmien mukaan takaisin kotiin. Lapset menivät kouluun ja elämä jatkui. Koulu pysytteli sitkeästi auki mutta peruutti milloin koulubussikuljetukset, milloin harrastustoiminnan. Minä yritin viimeisiin hetkiin asti pitää kiinni tavallisesta arjesta. Se ei ollut edes mitenkään mahdottoman hankalaa kuin vasta viikkoa ennen kuin meidät lähetettiin maasta.

Vaikka evakuoinnin mahdollisuus oli elänyt mielessä jo aika kauan en ollut kuitenkaan siihen oikein ollenkaan valmistautunut kun lähdön paikka tuli. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Enkä tiedä onko lopulta mahdollistakaan valmistautua siihen, että lähetetään kesken kaiken vasten tahtoaan pois omasta kodista? Se tuntui kaikin puolin väärältä. Samalla tapaa kuin tuntuu kaikin puolin oikealta olla juuri tässä juuri nyt: nojatuolissa yläkerran olohuoneen nurkassa, koirat pitkin lattioita, kissa omassa nurkassaan, mies toimistolla, lapset koulussa. 

Monday, 22 April 2019

Päivä kerrallaan päivästä toiseen

Olemme olleet Suomessa evakkoina nyt vähän yli viikon verran, lapset ja minä. Ensimmäiset päivät olivat haastavia. Kyynelet nousivat silmiini tämän tästä ja hermot olivat varsin kireällä. Sittemmin olo on jonkun verran tasoittunut mutta muiden tunnekuohujen rinnalle on toisaalta noussut turhautuminen. On vaikea rakentaa kunnollista päiväjärjestystä kun ei ole minkäänlaista tietoa siitä kuinka pitkäksi ajaksi olemme tänne tulleet. Minulle rutiinit ovat elämän suola ja onnen hetket koostuvat pitkälti siitä kuinka arki soljuu niiden varassa päivästä toiseen. Nyt ei toisaalta ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin elää päivä tai enimmilläänkin viikko kerrallaan.

Ensimmäisinä päivinä ihmettelimme niin kylmää säätä ja jäätä Töölönlahden reunamilla kuin myös valkoista sorsaa tavanomaisten sorsien seurassa.

Arkiaamuisin lapset käyvät johdollani kotikoulua. Tavallaan koulua käydään käydään kyllä pitkin päivää sillä aamun aiheet heijastuvat usein keskusteluihin myös varsinaisten koulutuntien ulkopuolella. Esikoinen on toistaiseksi lähinnä tehnyt loppuun isoa projektiaan ja keskimmäinen jatkanut niiden perusjuttujen opiskelua joiden tiedän olevan kesken: kertotaulut ja oikeinkirjoitus, kielioppi ja suorakulmion pinta-alan määrittäminen. Viisivuotias nuorimmainen jonka opetuksesta ei olisi niin väliksi on ottanut kirin lukemisen suhteen ja lukee kaiken minkä näkee; kauppojen nimet, mainokset, sisarusten kirjoista sen minkä osaa. 

Alkuun kävimme kotikoulua Oodin komeissa ja avarissa tiloissa.


Ilman kunnollisia arjen raameja, tässä välitilassa jonka kestosta ei ole toistaiseksi minkäänlaista tietoa, minun on vaikea rauhoittua saati oikein todella nauttia mistään. Koko ajan tuntuu siltä niin kuin jokin olisi kesken tai olisin unohtanut jotakin. Alkuun kun heräsin yöllä en yhtään tiennyt missä olin ja muutaman ensimmäisen päivän ajan joka ilta kuuden maissa huolestuin, että olen unohtanut ruokkia koirat. Tällaista ei ole käynyt koskaan ennen. Minun on kyllä aina vaikea lähteä lemmikkiemme luota pois ja teenkin mielessäni lähtöä ennen jokaista lyhyempääkin lomaa monta päivää tai jopa viikkoa. Mutta kun olen kaikessa rauhassa valmistautunut lähtemään osaan luottaa koirien ja kissan hoidon muiden käsiin enkä havahdu huolehtimaan lemmikeistä niiden ruoka-aikaan. Tällä kertaa valmistautumiseen ei ollut aikaa vaan lähtöä ja kaikkea siihen liittyvää on käsiteltävä tässä kaiken muun ohessa. 

Lähes jokainen vastaantuleva eläin saa meidän huomiomme. Meillä on kaikilla kova ikävä omia lemmikkejämme.


Mieheni lähettää meille päivittäin kuvia koirista tai kissasta, toisinaan videoitakin, ja melkein päivittäin näemme hänet ja lemmikit videopuhelimen välityksellä. Onneksi yhteydet toimivat, on ihan erilaista voida puhua kasvokkain kuin ihan vain puhelimessa. Mutta ei paraskaan videopuhelu silti vastaa arjen viettämistä yhdessä. Me kaipaamme täällä perheen isää ja kotona hän ja lemmikit kaipaavat meitä. 

Friday, 12 April 2019

Uusia käänteitä

Maassa vaihtui eilen valta, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin ohi. Kansa ei halua sotilashallintoa vaan demokratiaa. 

Mieheni työnantaja on tehnyt päätöksen lähettää perheenjäsenet tässä vaiheessa pois maasta. Vastentahtoisesti olen pakannut laukut ja varannut periltä hotellin. Olen hämmentynyt siitä kuinka yhdestä viikosta toiseen elämä on muuttunut näin valtavasti. En pysty oikein ymmärtämään, että meitä ollaan todella evakuoimassa.

Miten valmistautua matkaan jonka pituudesta ei ole tietoa? Kuinka mennään lentokentälle ennen puoltayötä kaupungissa missä on öisin ulkonaliikkumiskielto? Eilen lentokenttä oli kokonaan kiinni ja jo sitä ennen jotkut lentoyhtiöt olivat peruuttaneet kuluneen viikon aikana lentojaan maahan. Kuinka asennoitua matkaan josta ei tässä vaiheessa edes ole täyttä varmuutta? 

En mieluiten matkusta yksin kolmen lapsen kanssa. Kaikki kolme ovat vielä verrattain nuoria, vanhinkin vasta kymmenen, eikä kukaan heistä istu mielellään koneessa vieraan ihmisen vieressä. Toisaalta lapset ovat kyllä asennoituneet tähän kummalliseen elämänvaiheeseen toistaiseksi oikein hienosti. Tarkoitus on jatkaa kotikoulua tästäkin eteenpäin, ensi viikosta alkaen vain ihan toisenlaisessa ympäristössä.

Tuntuu vaikealta lähteä. Surettaa sanoa hyvästejä koirille ja kissalle kun en tiedä milloin näemme ne taas. Erityisesti Poppy-vanhuksesta olen huolissani. Se on hyvin vahvasti minun koirani ja alkaa olla aika huonossa voinnissa ja vähän vanhuudenhöperökin. Kuinka Poppy pärjää täällä ilman minua?

Mieheni jää siis vielä maahan eikä häntä lähetetä pois ellei tilanne maassa kehity ihan mahdottomaksi. Siinäkin tapauksessa lemmikeillämme on onneksi kyllä hyvä ja luotettava hoitaja. Toivotaan, ettei niin käy. Joka tapauksessa haluaisin kuitenkin ennen kaikkea itse olla täällä jakamassa arkea mieheni kanssa, hoitamassa lemmikkejämme ja muutenkin jatkaa elämäämme täällä omassa kodissamme. Olimme juuri pari viikkoa sitten tehneet päätöksen jäädä tänne vielä vuodeksi. Minua rauhoitti ajatus siitä, että juuri nyt ei tarvinnut lähteä mihinkään. En osannut siinä vaiheessa arvata mikä maata ja meitä ihan kulman takana odotti.

Wednesday, 10 April 2019

Kotikouluilua poikkeusolosuhteissa

Olen tänään neljättä koulupäivää lasten kanssa kotona. On kuin aika olisi pysähtynyt. Tunnit kuluvat hiljakseen minuutti kerrallaan. Ei ole kiire minnekään. Some-yhteydet ovat edelleen poikki eikä VPN toimi ja maailma kotipihamme muurien ulkopuolella tuntuu siksi joka päivä vähän kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.

Mies on käynyt maanantaista eteenpäin päivittäin töissä. Hän kulkee töihin yhdellä toimiston luodinkestävistä autoista yhdessä muutaman kollegan kanssa. Lasten ja minun ulkoilu on tämän viikon aikana rajoittunut puuhailuun pihalla koirien kanssa. Ulos ei sinänsä ole meistä kellään hirveää hinkua sillä siellä alkaa olla taas ihan hirvittävän kuuma, 45 astetta on mennyt puhki useampana iltapäivänä. Koiratkaan eivät tällä säällä viihdy ulkona kauaa vaan hakeutuvat pihalta nopeasti sisälle ilmastointilaitteen tuntumaan.

Koirat asettuneina ilmastointilaitteen välittömään läheisyyteen.


Näissä kotipäivissä on omat hyvätkin puolensa. Tavallisesti lapset tekevät läksyjä väsyneinä pitkän koulupäivän päälle ja minä autan tarvittaessa sen minkä ruuanlaitolta ehdin. Tämän viikon aikana on toisaalta ollut aikaa rauhassa katsoa yhdessä koulutehtäviä joita isompien lasten opettajat päivittäin heille lähettävät sähköpostitse. Viisivuotiaalle hankimme parahiksi Dubaista paksun harjoituskirjan joka on viime päivät ollut kovassa käytössä kun tyttö on halunnut sisarustensa tavoin myös tehdä kotona koulutöitä. 

Minusta ei olisi pitemmän päälle kotikouluiluun mutta on ollut mielenkiintoista ja mukavaakin saada seurata lasten oppimista ja osaamista tällä tapaa kaikessa rauhassa, vähän lähempää ja omaehtoisesti. Joka ilta teemme yhdessä lasten kanssa suunnitelman seuraavan päivän varalle. Päiväsuunnitelmiin on toistaiseksi kirjattu niin koulutehtäviä, joogaa, shakkia kuin iPad-aikaakin.

Viisivuotias on ollut koko viikon varsin innostunut kotikoululainen.


Aamuisin lapset saavat nukkua tavallista pitempään kun ei ole kiirettä koulubussille. Iltaisin ei myöskään ole ollut samanlaista kiirettä saada lapsia nukkumaan kuin tavallisesti ja olemme ehtineet lukea iltasatua joka ilta parikin lukua eteenpäin. Meillä on tällä hetkellä tyttöjen kanssa kesken toinen Ozin maasta kertova kirja, The Marvelous Land of Oz. Sillä välin kun minä luen ääneen tytöille poika lueskelee itsekseen milloin mitäkin.

Koulu on kiinni ainakin loppuviikon. Saa nähdä onko tilanne ensi viikon alkuun mennessä rauhoittunut siinä määrin, että voimme taas alkaa elää tavallista arkea. Se olisi mainiota mutta en tiedä miten todennäköistä. On kovin vaikea ennustaa kuinka asiat tästä edistyvät ja mihin suuntaan.

Kotikoulussa näyttää parhaimmillaan näin rauhalliselta.

Monday, 8 April 2019

Terveisiä tästä kummallisesta hetkestä

Olen taistellut koko tämän kevään sen puolesta, että lapset saisivat käydä normaalisti koulua poikkeusolosuhteista huolimatta. Läpi kevään olen ollut sitä mieltä, että koululla turhaan hätäillään paikallisista levottomuuksista. Kuitenkin kun koululta eilen illalla ilmoitettiin, että koulu on tänään kokonaan kiinni olin ainoastaan helpottunut. En jaksa enää tapella vastaan. Tavallista arkea emme juuri nyt voi täällä elää ja olen vihdoin antanut periksi sen odotuksen suhteen. Nyt eletään poikkeustila-arkea ja sillä selvä. 

Varhain tänä aamuna kahden maissa heräsin kummallisiin toistuviin jymähdyksiin. En tiedä mistä tarkalleen oli kyse mutta räjähdyksen kuuloiset jymähdykset jatkuivat hyvän aikaa; niitä kuului lopulta kymmenittäin. Asumme muutaman kilometrin päässä tapahtumien tämänhetkisestä keskipisteestä ja etenkin yön hiljaisuudessa äänet kuuluivat varsin kovina meille asti. Viiden maissa heräsin uudestaan, tällä kertaa selviin pamauksiin. Ammuskelu jatkui läpi varhaisen aamun ja oli pahimmillaan joskus seitsemän aikoihin. On epäselvää kuka ampui ja ketä tai ylipäänsä mitä tapahtui tai mitä seuraavaksi on ehkä odotettavissa.

Asiaa ei auta se, että elämme jälleen somepimennossa. Somekanavat olivat alkuvuodesta kiinni pari kuukautta mutta vähän yli kuukausi sitten ne vapautettiin jälleen käyttöön. Eilen iltapäivällä useammalle sosiaalisen median kanavalle ei kuitenkaan yhtäkkiä enää päässytkään. Some-yhteydet palasivat tänä aamuna joksikin aikaa mutta ovat nyt taas poikki enkä ole saanut VPN-yhteyttä toimimaan lainkaan sitten eilisen. Moni muukin on sanonut, että VPN-yhteyksien kanssa on ongelmia. Epäilen, että niitä ehkä jotenkin rajoitetaan somen ohella. Harmittaa joka tapauksessa, että yhteys ulkomaailmaan on taas tällä tapaa poikki. Sähköposti ja blogi sentään onneksi toimivat toistaiseksi, mutta esimerkiksi WhatsAppiin ja Facebookiin en pääse ollenkaan. Tuntuu kuin muuri olisi jälleen sulkenut meidät sisälleen.

Lapset ovat olleet kotona nyt kaksi koulupäivää ja koulu on kiinni vielä ainakin huomisen. Miehen toimisto on ollut kiinni eilen ja tänään ja on niin ikään kiinni huomenna. Odottelemme mitä tuleman pitää ja yritämme tehdä suunnitelmia kaiken mahdollisen varalle. Mutta hetkestä ja päivästä toiseen tässä nyt ennen kaikkea pakostakin elellään. Yhdestä kummallisesta hetkestä toiseen.


Sunday, 7 April 2019

Väsyneenä reissussa ja kotona

Pikainen viikonloppureissu Dubaihin oli lopulta aika väsyttävä. Kymmenvuotias, viisivuotias ja minä saavuimme perille aamuyöllä perjantaina. Nukkumaan pääsimme vasta joskus vähän ennen aamukolmea ja jo yhdeksän pintaan täytyi herätä koska halusimme ehtiä syödä rauhassa koko perheen kesken aamiaista ennen lähtöä äänestyspaikalle. Yövyimme Dubaissa Mall of the Emirates -ostoskeskuksen yhteydessä olevassa Sheratonissa. Se on osoittautunut lyhyille reissulle oikein mainioksi yöpymispaikaksi: hotellista on suora yhteys ostoskeskukseen ja lyhyt matka niin ostoskeskuksen elokuvateatteriin, moniin ravintoloihin kuin myös ruokakauppaan. 

Äänestyspaikkaan Jumeirah Beachin Sofiteliin kesti taksilla viitisentoista minuuttia. Paikalla oli vain muutama muu äänestäjä joten kävimme lopulta Sofitelissa aika lailla vain kääntymässä. En tiedä kuinka paljon lapset saivat lopulta tilanteesta irti mutta kävimme kyllä viikonlopun aikana useammankin keskustelun vaaleista, äänestämisestä ja puolueista. Äänestämisen jälkeen palasimme takaisin omille kulmille syömään, ostoksille ja elokuviin. Minä ja mies lähinnä torkuimme läpi Dumbon mutta lapset tuntuivat pitävän elokuvasta joka näytti olevan hyvinkin erilainen kuin piirretty esikuvansa. 

Olin hirveän väsynyt koko viikonlopun. Viimeviikkoinen flunssa oli vienyt voimat ja lyhyeksi jäänyt perjantain vastainen yö ei auttanut asiaa. Väsymyksestä huolimatta saimme kuitenkin onneksi aikaiseksi melkoisesti. Saimme vihdoin ostettua kahdeksanvuotiaallemme rullaluistimet joista hän on uneksinut nyt jo pari vuotta. Ostoskeskuksen ruokakaupassa kävimme viikonlopun aikana jopa kolmesti. Mukaan lähti sellaisia tuotteita joita täältä Sudanista ei tällä hetkellä saa ja jonkun verran myös sellaista mikä maksaa täällä kohtuuttoman paljon. Siinä määrin ostoksia, että tänään käsiä ja hartioita särkee painavien ostoskassien kantaminen - vaikka minä kannoin lopulta kovin kevyen satsin kasseja verrattuna mieheeni. Olimme tuoneet tullessamme yhden matkalaukun ja sen sisällä kolme tyhjää laukkua. Paluumatkalla kaikki neljä matkalaukkua olivat täynnä. Nyt meillä on loppukouluvuodeksi muun muassa muroja ja kaurahiutaleita, pähkinöitä ja majoneesia. 

Paluumatka sujui ihan mukavasti ja saimme kentällä laukkumme nopeasti mutta sitten alkoivat ongelmat. Eilinen oli tavallista levottomampi päivä ja tällä kertaa levottomuudet ulottuivat myös meidän kotiseudullemme ja niin ikään lentokentän tuntumaan. Autonkuljettajamme ei päässyt meitä autollamme hakemaan. Takseja ei kentällä näkynyt ensimmäistäkään ja hetken ehdimme ihmetellä kuinka pääsisimme kotiin. Onneksi törmäsimme kentällä sattumalta yhteen toimiston autonkuljettajista joka tarjoutui heittämään meidät kotiin. Matka sujui ihan rauhallisesti. Liikenteessä oli tööttäileviä autoja joiden aukinaisista ikkunoista nuoret miehet näyttivät voitonmerkkiä. Kotipihalla tuoksui kyynelkaasu. 




Tänään päädyimme varalta pitämään lapset kotona. Koulu oli auki mutta lopulta näemmä vain puoleenpäivään, koulubussit eivät kulkeneet ja on kaiken kaikkiaan hieman epäselvää mitä tuonne ulos oikein tarkalleen kuuluu. Miehen toimisto on myös varan vuoksi tämän päivän suljettu koska levottomuudet ovat tällä kertaa hyvinkin lähellä toimistoa. Toisaalta moni toimisto ja työpaikka on normaalisti auki ja ainakin juuri nyt tässä ihan meidän kotimme lähipiirissä vaikuttaisi olevan ihan rauhallista. Lapset ovat kyllä vähän levottomia. Kotipäivälle oli varmasti sinänsä tilausta kiireisen viikonlopun päälle mutta lennossa muuttuvat suunnitelmat hieman kai silti hermostuttavat itse kutakin. 

Thursday, 4 April 2019

Lähtövalmisteluja

Talo oli eilen illalla kovin hiljainen kun viidestä ihmisperheenjäsenestä paikalla oli vain kolme - kymmenvuotias esikoinen, viisivuotias nuorimmainen ja minä. Myös aamulla oli hiljaista kun poika tapansa mukaan luki läpi aamiaisen ja nuorimmainenkin keskittyi muroihinsa. Keskimmäinen lapsemme, kahdeksanvuotias vanhempi tytär, ei ole hänkään ole mikään erityinen villikko mutta kahdesta lapsesta ei vain näemmä kehity samanlaista tohellusta kuin kolmesta. Tai sitten uusi tilanne vain hämmensi myös lapset tavallista hiljaisemmiksi.

Mies ja kahdeksanvuotias selviytyivät perille Dubaihin myöhään eilen. Päivän työosuus on jo hoidettu pois alta ja kaksikko on vapautunut viikonlopun viettoon. Täällä Khartumissa esikoinen ja kuopus ovat vielä koulussa, minä pakkailen hiljakseen laukkuja ja valmistelen taloa reissua varten.

Vaikka olemme koko porukka täältä poissa vain pari päivää täytyy alakerrasta siivota pois koirien tieltä kaikenlaista ennen lähtöä. Yksi koiristamme kärsii eroahdistuksesta ja purkaa hermostustaan muun muassa sohvan irtotyynyihin. Onneksi ei sentään enää niinkään itse sohvaan! Pari kertaa olemme samaisen koiran jäljiltä joutuneet nimittäin uusimaan koko sohvan. Koiramme jäävät hyvään hoitoon eivätkä ehdi näin lyhyestä pyrähdyksestä ehkä kovin ahdistuakaan mutta kaiken varalta siirrän mieluummin houkutukset pois hampaiden ulottuvilta. Kannoin koirien ulottuvilta irtotyynyjen lisäksi myös muun muassa lasten tennis- ja sulkapallomailat ja esimerkiksi nuorimmaisen ratsastuskypärän. 

Koirat pysyvät meidän poissaollessamme talomme alakerrassa ja yläkerran oven tuntumassa näyttääkin ennen lomaa tavallisesti tällaiselta.
Yläkerran sohvatyynyt saivat alakerrasta täydennystä. Jonkun verran syötyjä ovat alakerran tyynyt jo mutta vielä sen verran hyvässä kuosissa kuitenkin, että yritämme niitä toistaiseksi suojella suuremmilta puremilta.
Ei ruveta nyt nimeltä ketään syyttelemään mutta tämännäköinen on se tyyppi joka ei voi vastustaa sohvatyynyjä. 
Eikä lasten pehmoleluja jos ne löytyvät lattialta. Eikä ruokaa vaikka se olisi ihan selvästi ihmiskäyttöön tarkoitettu 
ja pöydällä koiran ulottumattomissa. Mutta ei tälle pöhkölle voi pahasti suuttua, sillä on niin hellyyttävä katse 
ja sen häntä heiluu koko ajan, myös tässä kuvassa.

Wednesday, 3 April 2019

Äänestysmatkalle

Vielä viimeinen pyrähdys ennen täkäläisen vuoden haastavinta ajanjaksoa, tuskaisen kuumaa huhti- ja toukokuuta. Olemme lähdössä käymään pikaisella reissulla Dubaissa. Miehellä on kaupunkiin työn puolesta asiaa ja hän menee tänään edeltä vanhemman tyttären kanssa. Minä olen puolestani menossa äänestämään ennakkoon Suomen eduskuntavaaleissa. Esikoisen luokalla on parhaillaan kesken suuri tutkimusprojekti enkä halunnut, että pojalta jäisi sen aikana koulupäiviä välistä joten esikoinen, kuopus ja minä lähdemme matkaan vasta päivää myöhemmin, torstai-iltana. Täällä meillä niin kuin myös Dubaissa viikonloppu on perjantaista lauantaihin.

Taivas oli hienon vaaleanpunainen pari iltaa sitten auringon laskiessa.


Minulta on olosuhteiden pakosta jäänyt vuosien varrella useammat vaalit välistä. Viimeiset yli kaksitoista vuotta olen asunut maissa joissa minun ei ole ollut mahdollista äänestää. Sen enempää Jamaikalla, Belizessä kuin täällä Sudanissakaan ei ole Suomen edustustoa. Äänestysmatka on käynyt jonkun kerran mielessä mutta on käytännön syistä jäänyt tähän asti tekemättä. 

Innostuin ensin postiäänestyksestä kun luin, että sellainen mahdollisuus on ulkosuomalaisille ensimmäistä kertaa tarjolla tämän vuoden eduskuntavaalien yhteydessä. Kun tutkin postiäänestyksen yksityiskohtia aloin kuitenkin epäillä, ettei se ehkä täältä meiltä ole kuitenkaan kovin toimiva tapa äänestää. Pelkäsin, etten ehkä saisi äänestyspapereita tänne ajoissa tai ääneni jäisi matkan varrelle. Aloin sen sijaan vakavasti miettiä sitä mahdollisuutta, että matkustaisin jonnekin äänestämään. Ennakkoäänestyspaikkavaihtoehtoja oli enemmänkin. Yhteyksien kannalta parhaat vaihtoehdot minulle olivat Addis Abeba, Kairo ja Dubai. Dubain valitsin lopulta ihan käytännön syistä ja koska miehellä oli sinne muutenkin asiaa. Dubai on meille vanhastaan viime vuosien ajalta tuttu ja siellä meidän on helppo hoitaa kaikki tarvittavat asiat lyhyen viikonlopun aikana. 

Kaikki näyttää kauniilta vaaleanpunaisen taivaan alla, myös piikkilanka-aita.


Miehen työjuttujen ja äänestämisen lisäksi olemme aikeissa käydä muun muassa ruokaostoksilla kouluvuoden viimeistä kahdeksaa viikkoa ajatellen. Gluteeniton pasta alkaa olla vähissä ja gluteenittomia jauhojakin täytyisi hankkia lisää. Kaikenlaiset murot ja välipalat ovat kiireessä hyvä apu joten niitäkin haluan hankkia jonkun verran, niin gluteenittomia kuin tavallisiakin. Vanhempi tytär tarvitsee uudet kengät. Ja kaikki lapset haluaisivat myös käydä elokuvissa ja pizzalla. 

Tehokas ja toivottavasti myös kiva ja rentouttava viikonloppu on siis edessäpäin. Vähän flunssainen olen edelleen mutta kovin innoissani tilaisuudesta päästä pitkästä aikaa äänestämään. 

Oli kuin pihamme ihmeköynnöyksen kukista olisi heijastunut väri taivaalle. Mutta itse asiassa kyse taisi olla ennemminkin hienoisesta hiekkapölystä joka auringon laskiessa sai koko taivaankannen näyttämään vaaleanpunaiselta.