Tuesday, 30 April 2019

Kotona!

Pääsimme sunnuntaina palaamaan kotiin. Kaikki on taas niin kuin kuuluukin olla. Tavallisesti asettuminen takaisin näihin ympyröihin kestää minulta useamman päivän tai jopa viikkoja mutta tällä kertaa sain arjesta kiinni saman tien. Lentomme saapui maahan myöhään sunnuntai-iltana. Yhden maissa aamuyöllä pakkailin hyvillä mielin lasten koululounaita seuraavaa koulupäivää varten. Kaikilla kolmella on toistaiseksi ollut uimakassit ja muut kouluromppeet mukana oikeana päivänä. 

Lapset solahtivat hekin arkeen ongelmitta. Nuorimmainen jaksoi eilen vähillä unilla läpi koko koulupäivän ja vielä balettitunninkin ja vanhempi tytär onnistui saamaan eilen iltapäivällä itselleen taekwondossa sinisen vyön vaikka välistä olivat jääneet niin kunnolliset yöunet kuin useamman viikon taekwondo-harjoituksetkin. Esikoinen jaksoi hänkin läpi pitkän päivän ja sen päälle vielä shakkikerhonkin. 

Minua itseäni ilahdutti valtavasti se, että kiitos tarmokkaan kotikouluilun kukaan lapsista ei ollut jäänyt poissaolomme aikana luokkansa menosta jälkeen. Päinvastoin vanhempi tytär kertoi olevansa murtoluvuissa muuta luokkaa aavistuksen edellä! Olen ylpeä lapsista ja ylpeä itsestäni. Vaikeat viikot kantoivat lopulta monenlaista hedelmää. Kotikouluilun pohjalta tiedän nyt aika hyvin missä kukin lapsi tiedoissaan ja taidoissaan oikein onkaan ja ymmärrän entistä paremmin senkin kuinka heitä auttaa ja tukea tarvittaessa. 

Koulun kampuksella.

Evakuointikokemuksessa oli paljon vaikeaa. En yhtään ihmettele sitä, että perillä Suomessa kaikkien ei ollut ihan helppo asettua meidän asemaamme, mutta se tuntuu erityisen vaikealta, että toiset täällä Sudanissa eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän sitä minkälaisesta kokemuksesta oikein oli kyse. Emme käyneet lomalla Suomessa hengähtämässä vaan koko kaksi viikkoa kului epävarmassa ja hankalassa välitilassa. 

Olen kaukomaavuosiemme alusta asti huolehtinut siitä, että jonain päivänä meidät ehkä joudutaan evakuoimaan. Ajatus ei siis sinänsä ollut meille millään tavalla vieras tai outo, se kuuluu tähän meidän elämänpiiriimme samalla tapaa kuin denguekuume ja malariakin. Olemme vuosien varrella jutelleet paljonkin siitä kuinka hankalaa olisi joutua lähtemään kotoa lyhyellä varoitusajalla, ja siitäkin kuinka epäkorrektia ja suorastaan mahdotonta olisi evakuoida lemmikit sellaisesta tilanteesta missä ihmisillä on suuri hätä. 

Vuosi sitten kun jonot bensa-asemien edessä olivat enemmän sääntö kuin poikkeus ja tunnelma alkoi talouden kriisin myötä selkeästi kiristyä mietimme joutuisinkohan ehkä lähtemään lasten kanssa ennen kouluvuoden päättymistä. Vanhemmat koululla tarkkailivat toisiaan, me kyselimme kaikki toinen toisiltamme mikä tunnelma kunkin toimistolla oli, missä vaiheessa olivat evakuointisuunnitelmat, oliko joku jo ehkä valmistelemassa lähtöä.

Kun lähdimme viime kesän kynnyksellä kesälomalle pakkasin lapsille varalta mukaan vähän useampia tärkeimmistä leluistaan ja otin itse mukaani sitä sun tätä mitä ajattelin kaipaavani jos emme pääsisikään kesälomalta palaamaan kotiin suunnitelmien mukaan. Siinä vaiheessa tuntui ihan mahdolliselta, että tilanne kehittyisi kesän aikana sellaiseen suuntaan, että lapset ja minä saattaisimme ehkä joutua jäämään kesääkin pitemmäksi ajaksi Eurooppaan. 

Koulun muurien sisällä näytti samalta kuin aina ennenkin.


Saimme kuitenkin palata elokuussa kotiin ja syksy sujui lopulta aika rauhallisesti. Bensajonot kasvoivat ja lyhenivät ja kasvoivat jälleen. Uutta oli se, että myös leipomoiden ja raha-automaattien edustoille alkoi muodostua jonoja, ja paikallisesta valuutasta oli pulaa niin ikään kuin polttoaineesta ja vehnästäkin.

Lähdimme joululomalle päivä sen jälkeen kun paikalliset olivat purkautuneet kaduille osoittamaan mieltään. Seurasimme hämmentyneinä Japanista tilanteen kehittymistä Sudanissa ja teimme varasuunnitelmia. Miehen olisi pitänyt joka tapauksessa palata lomalta töihin mutta arvailimme joutuisinko ehkä lasten kanssa jatkamaan joululomaa Suomessa. Tammikuun puolella tilanne maassa oli kuitenkin siinä määrin rauhallinen, että palasimme suunnitelmien mukaan takaisin kotiin. Lapset menivät kouluun ja elämä jatkui. Koulu pysytteli sitkeästi auki mutta peruutti milloin koulubussikuljetukset, milloin harrastustoiminnan. Minä yritin viimeisiin hetkiin asti pitää kiinni tavallisesta arjesta. Se ei ollut edes mitenkään mahdottoman hankalaa kuin vasta viikkoa ennen kuin meidät lähetettiin maasta.

Vaikka evakuoinnin mahdollisuus oli elänyt mielessä jo aika kauan en ollut kuitenkaan siihen oikein ollenkaan valmistautunut kun lähdön paikka tuli. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Enkä tiedä onko lopulta mahdollistakaan valmistautua siihen, että lähetetään kesken kaiken vasten tahtoaan pois omasta kodista? Se tuntui kaikin puolin väärältä. Samalla tapaa kuin tuntuu kaikin puolin oikealta olla juuri tässä juuri nyt: nojatuolissa yläkerran olohuoneen nurkassa, koirat pitkin lattioita, kissa omassa nurkassaan, mies toimistolla, lapset koulussa. 

16 comments:

  1. Voi Kata, olen todella iloinen, että pääsitte taas turvallisesti kotiin ja kaikki on siltä osin hyvin. Varmasti evakko koetteli voimia, eikä kyse todellakaan ollut lomailusta, mutta nyt onneksi pääsette taas jatkamaan arkeanne. Toivotaan, että tilanne siellä rauhoittuu ja vakautuu entisestään.
    Onnittelut kaikille noin nopeasta toipumisesta ja tyttärellesi erityisesti taekwondon sinisestä vyöstä!
    Täällä Suomen keväässä valmistaudutaan tavalliseen tapaan vapun viettoon ;-)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Leena! Eilen oli vähän huterampi päivä, se oli ehkä odotettavissakin, mutta iloisia ja helpottuneita olemme kuitenkin kaikki siitä, että olemme kotona.

      Hyvää vappua sinne!

      Delete
  2. Näitä tunnelmia on ihana lukea!
    Ihminen ja kodin konsepti on jännittävä, kun tavallaan "kriisi/katastrofialueellekin" palaaminen voi olla helpotus. Ja teillä selvästi on vahva resilienssi (en oikein tiedä mikä on suomenkielinen termi, mutta ehkä expatit antavat anteeksi anglismit) koko perheellä.
    Nyt ei ehkä ole vapputoivotusten aika, mutta oikein rauhallista ja rutiininomaista arkea sinne :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Luulen, että taipumus pyrkiä kohti tuttua ja rutiininomaista on lopulta aika vahva. Suomessa on toki turvallista ja meillä on siellä tärkeitä rakkaita ihmisiä mutta toisaalta arjen kiinnekohtia ei juuri ollenkaan. Kotikoulu antoi evakkoviikoille raamit mutta sitä lukuunottamatta aika Suomessa oli melkoista haahuilua. Haahuilu on pitemmän päälle aika raskasta hommaa. Musta tuntuu hyvältä aamulla tietää pääpiirteittäin kuinka päivän olisi tarkoitus soljua.

      Ihmettelin eilen autonkuljettajalle tavallista ruuhkaisempaa alkuiltapäivää kun tajusin, ettei näissä oloissa juuri nyt ole mitään sellaista tavallista mihin verrata sen enempää liikennettä kuin mitään muutakaan. Mutta silti tämä on tällä hetkellä meidän kotimme enemmän kuin mikään muu paikka maailmassa ja kaikesta uudesta ja oudosta huolimatta hyvin paljon täällä on meille tuttua ja turvallista.

      Delete
  3. Mukavaa, että pääsitte kotiin!

    Läheinen sukulaisperhe on ollut koko kevään välitilassa, sillä Trumpin hallinnon sulun seurauksena viisumin saaminen ja turvaselvitysten valmistuminen vain kestää. Samassa välitilassa on kuulemma 68.000 muuta, joten jonot ovat valtavat. Ei auta että työpaikka odottaa ja koulut odottavat.

    Onni on oma arki, oma koti, oma paikka maailmassa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oma koti ja arki ovat hirveän tärkeitä juttuja ja niin on myös kontrolli sen suhteen missä niitä eletään. Välitilassa eläminen on hirveän raskasta, oli syy siihen sitten mikä hyvänsä. Tajusin itse evakkoviikojen aikana sen kuinka melkein ylivoimaisen hankalalta minusta tuntui kontrollin menettäminen oman elämäni suurten kysymysten suhteen. On varsin haastavaa odotella, että joku muu jossain tekee joskus päätöksen joka ratkaisevalla tavalla vaikuttaa omaan elämään. Tsemppiä sukulaisperheellesi! Toivotaan, että asiat pian järjestyisivät.

      Delete
  4. Olipa ilahduttavaa kuulla, että olette päässeet palamaan kotiin. Ja mikä sopeutumiskyky lapsillanne, sinulla toki myös. Kaikkea hyvää!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!

      Meidän lapset ovat ihan ihmeellisen hyviä liikkumaan olosuhteista toisiin, varmaankin ainakin osin siksi, että ovat kasvaneet tähän liikkuvaiseen elämään. Toisaalta he minusta myös ymmärtävät ihmeen hyvin sen mitä siirtyminen yhdestä paikasta toiseen merkitsee. Nuorimmainen ei ollut kai vielä kolmeakaan kun suri lähtöä ystävien luota lomalta ja sanoi taksimatkalla lentokentälle, että ystäviä tulee ikävä. Ihmettelin silloin sitä kuinka niin pienellä ihmisellä voikin olla niin selkeä ajatus ikävästä ja tulevaisuuden tunnelmista! Lapset surivat lähtöä evakkoon ja toisaalta myös paluuta Suomesta tänne takaisin. Vaikka halu palata arkeen oli vahva tuntui meistä kaikista toisaalta myös surulliselta lähteä pois isovanhempien läheltä ja kevyemmistä oloista. Luulen niin, että kyky surra ja ikävöidä silloin kun surettaa auttaa osaltaan sopeutumisessa milloin minnekin.

      Kaikkea hyvää ja hyvää vappua sinulle!

      Delete
  5. Ymmärrän, ettei tuollaisesta pakkolomasta oikein osaa nauttia. Me olimme kerran muutaman päivän "vankina" Thaimaassa, kun lentokenttä oli suljettu. Olimme hienossa hotellissa, kaikki oikeastaan hyvin, mutta epätietoisuuden takia emme osanneet nauttia.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Näinhän se on, että silloin kun ei tunne olevansa tilanteen hallinnassa on vaikea rentoutua tai nauttia olostaan. Jos olisin alunperin tiennyt meidän menevän Suomeen pariksi viikoksi olisin varmasti osannut eri tavalla ottaa tilaisuudesta ilon irti mutta epävarmuus teki ajasta haastavaa.

      Delete
  6. Ihana lukea, että pääsitte kotiin ja perhe on yhdessä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Leena! On ihanaa olla taas kotona.

      Delete
  7. En enää usko kuten ennen, että kaikki vaikeudet kasvattavat tai niillä on joku opetus, mutta aika monella on. Ainakin tällä voisi olla se, että koti on maailman ihanin paikka, oli se sitten missä tahansa <3 Olen tosi iloinen puolestanne, ja siitä että saatte olla kaikki taas yhdessä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Koti on paras paikka ja arki parasta aikaa, niin se on!

      Tämä kokemus kaikkinensa jotenkin voitti minut ja se on opetus itsessään, tosin ei erityisen mukava sellainen! Olen tosi helpottunut, että olemme taas kotona mutta myös pettynyt siihen, etten jaksanut tai osannut paremmin ottaa vastaan näitä käänteitä. Tuntui tosi vaikealta kestää oman elämän hallinnan menettäminen; on hyvin kummallinen kokemus tulla lähetyksi pois omasta kodista. Niiden tunnelmien jälkimainingeissa seilaan edelleen ja yritän näin jälkikäteen jotenkin päästä tämän kokemuksen niskan päälle.

      Delete
  8. Olipa ihanaa, että pääsitte jo palaamaan kotiin. Evakuointirupeama SUomessa jäi niin muodoin onnellisesti melko lyhyeksi, vaikka luulen vahvasti, että se tuntui kyllä teistä sitä koko ajan eläneistä ihan tarpeeksi pitkältä! Olen iloinen puolestanne. Ajan kanssa tästäkin kokemuksesta tulee sinulle jälleen uusi vahvuus, mutta nyt täytyy varmasti vain antaa ajan vähän kulua, jotta perusturvallisuus palaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tuo kaksi viikkoa tuntui tosiaan kovin pitkältä ajalta kun sitä niin vahvasti väritti epävarmuus siitä pääsemmekö palaamaan kotiin kevään mittaan enää ollenkaan. Jos olisin alunperin tiennyt meidän olevan poissa viikon-pari olisin varmasti osannut suhtautua tilanteeseen toisella tapaa.

      Toivottavasti tämä kokemus johtaa johonkin hyvään! Perusturvallisuuttakin enemmän tunnen uskon itseeni tilanteen myötä jotenkin häilyneen. Ennalta-arvattavuus ja suunnitelmallisuus kuin myös jonkinlainen tilanteen hallinta ovat minulle kaikki kovin tärkeitä juttuja ja tunsin olevani aika pulassa niitä ilman, vahvasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella! Nyt kotona olo on varmempi mutta arvaan, että evakkoajan herättämien tunnelmien käsittelyssä menee silti kyllä vielä aikansa.

      Delete

Kiitos kommentistasi!