Wednesday, 11 September 2019

Matkan varrella opittua

Olen muuttanut maasta toiseen niin monta kertaa, etteivät yhden käden sormet riitä kansainvälisiä muuttojani laskemaan. Lyhimmillään olen pysähtynyt paikoilleni kuudeksi kuukaudeksi, mutta useammin kuitenkin olen asettunut aloilleni moneksi vuodeksi. Pisimmän pätkän olen Suomen ulkopuolella asunut täällä Sudanissa missä olemme eläneet nyt jo yli viisi vuotta. 

Jokainen muutto on oma yksilöllinen koitoksensa mutta olen huomannut, että kansainvälisissä muutoissa on kuitenkin myös omia säännönmukaisuuksiaan, asioita jotka toistuvat tavalla tai toisella maasta ja muutosta toiseen. 

Olimme viikonloppuna häissä Italiassa, Viterbon kaupungissa. Tässä pysäyttävän kauniissa ympäristössä luonnostelin mielessäni tätä tekstiä.

Lähteminen on helppoa, saapuminen on se mikä on vaikeaa. Muuton käytännön järjestelyt saattavat tuntua työläiltä ja loputtomilta mutta ovat lopulta kuitenkin muuton vähiten vaativa osa. Vaikeampaa on se mikä odottaa perillä: asettuminen uuteen vieraaseen ympäristöön, yksinäisyys, elämän rakentaminen uudestaan paikallisista aineksista.

Parin viikon päästä uudessa maassa ei tunnu enää niin vieraalta, ja kahden kuukauden rajapyykin kohdalla alkaa jo tuntea ympäristönsä ja on saanut uusista rutiineista kiinni. Kahden vuoden kuluttua uudesta paikasta on tullut koti. Jo aikaisemmin saattaa tuntea olevansa kuin kotonaan, mutta kun myöhemmin katselee alkuaikoja taaksepäin huomaa miten paljon vielä oli silloin kuitenkin vierasta ja outoa. Uuteen elämään voi tarttua kiinni kaksin käsin ja raivata itselleen lyhyessäkin ajassa paikan uudesta ympäristöstä. Mutta todellinen asettuminen ja sopeutuminen vie aikaa. Sopeutumista ei siksi kannata hätäillä tai kiirehtiä vaan antaa sille suosiolla aikaa tapahtua. 

Oudon ja uudenlaisen ihmettely on inhimillistä mutta siihen ei kannata jäädä liikaa viipyilemään. Hyvää elämää voi elää hyvin monin eri tavoin. Saadakseen mahdollisimman paljon irti uudesta ympäristöstä ja ollakseen onnellinen on rohjettava antaa omassa mielessä tilaa uudenlaisille tavoille ajatella ja toimia. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään uudesta ympäristöstä omaksua mutta toisenlaisia tapoja ja tottumuksia on kuitenkin opittava kunnioittamaan. Tämä onkin yksi asettumisen haasteista: kuinka pitää kiinni siitä mikä on itselle kaikkein tärkeintä mutta miten toisaalta pitää samaan aikaan mieli avoinna uusille vaikutteille. 

Paavit pitivät majaa Viterbossa 1200-luvulla. Paavien palatsin ja katedraalin yhteydessä
on mielenkiintoinen museo.
Vaikeimpia aikoja ja suurimpia haasteita varten minulla on omat taikasanani. En ole uskonnollinen ihminen mutta vaikeina hetkinä toistan kuitenkin niin kutsuttua tyyneysrukousta mielessäni englanniksi. Vapaasti käännettynä: Luoja suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä sellaiset asiat mihin en voi vaikuttaa, rohkeutta tehdä ne muutokset mitkä voin tehdä, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Kuulostaa ehkä helpolta mutta käytännössä olen huomannut, että erityisesti eläminen vähän haastavammissa olosuhteissa vaatii mieleltä paljon. On osattava tuntea empatiaa silloinkin kun tuntuisi helpommalta sulkea silmät, mutta toisaalta ei pidä myötäelää niin, että lamaantuu. Siinä on haastetta jokaiselle päivälle.

Tänä keväänä tyyneysrukouksen rinnalle mieleeni nousi kirkkaana myös tämä ajatus: Keskity tähän hetkeen, siihen mikä on olennaista juuri nyt. Keskittyminen olennaiseen pitää huolen siitä, että kaikki ne asiat hoituvat jotka todella hoitamista vaativat. On myös mielelle hyväksi asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja mittakaavaan. Silloin huomaa mikä on oikeasti olennaista ja mikä itselle kaikkein tärkeintä. Epäolennaisuudet haihtuvat taustalle ja jää tilaa ja mielenrauhaa olla aidosti läsnä ja todella kohdata omat ajatukset, läheiset ja ympäristö. 

Sininen taivas Viterbon vanhan kaupungin yllä.



Elämä on yhtä irtipäästämistä. On osattava antaa elämänvaiheiden ja ihmisten mennä menojaan; annettava lapsille tilaa kasvaa omiksi itsekseen ja ennen pitkää niin suuriksi, etteivät he enää mahdu saman katon alle; on kohdattava oma rajallisuus monin eri tavoin. Etenkin toistuvissa kansainvälisissä muutoissa kaikki tämä irrottautuminen herkästi korostuu ja voimistuu. Toisaalta toistuvat muutot maasta toiseen tekevät elämästä myös hyvällä tavalla arvaamatonta ja vapaata kun suunnitelmia ei mitenkään voi tehdä kovin pitkälle eteenpäin. Kun muuttaa muutaman vuoden välein maasta toiseen kirkastuu se, että elämä koostuu hetkistä. On elettävä juuri täällä ja tässä hetkessä koska menneisyys on kaukana takanapäin jossakin toisessa maassa ja tulevaisuudesta ei ole varmaa tietoa. 

4 comments:

  1. Viisaita ajatuksia. Olen itsekin muuttanut elämäni aikana aika monta kertaa, mutta vain yhden kerran maasta toiseen ja takaisin. Voin kuitenkin uskoa, että jotenkin noin se menee; Kiirehtiminen ei hyödytä, vasta aika auttaa kotiutumisessa ja varmaan tuo parin vuoden pätkä vähintään vaaditaan ennenkuin oikeasti alkaa tuntea kunnolla asettuneensa. No ehkä uusien olojen eksoottisuus tai tukiverkoston rakentaminen ihan alusta asti hieman vielä pidentää aikaa.

    Niin, ja olennaiseen keskittyminen on myös minun ehdoton mantrani!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minulta kesti viime kevääseen asti todella ymmärtää kuinka tärkeää onkaan osata keskittyä olennaiseen. Olen jotenkin edelleen vähän hämmentynyt siitä kuinka en ollut saanut ajatuksesta aiemmin kunnon otetta! Mutta toki parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

      Oma kokemukseni on, että pari vuotta vie todellinen asettuminen oli kyse sitten minkälaisista olosuhteista hyvänsä. Ensimmäisenä vuonna kaikki on uutta ja ehkä vaikeaakin, toisena vuonna toistuvat monet ensimmäisen vuoden vaiheet mutta vähän tutumpina ja ehkä hieman helpompinakin. Turvaverkot ja uudenlaisten asioiden omaksuminen tapahtuvat siinä sivussa ja hommaa niissä on enemmän tai vähemmän paikasta ja tilanteesta riippuen, mutta lopulta ne ovat minusta vähemmän keskeisiä juttuja sopeutumisessa kuin se mitä pään sisällä tapahtuu ensimmäisten viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana. Vaikkei kunnollista turvaverkkoa olisikaan kahdessa vuodessa kehittynyt tai ympäristö tuntuisi edelleen vähän oudolta kahden vuoden rajapyykin kohdalla on kuitenkin ehtinyt kuin huomaamattaan saada uudesta elämästä sillä tapaa kiinni, että se tuntuu omalta, kaikkine mahdollisine puutteineenkin. On varmasti toisenlaisiakin kokemuksia, mutta tämä tuntuma minulla on näiden erinäisten muuttojen ja vaiheiden jälkeen.

      Delete
  2. Hei,

    Kiitos blogistasi. Olen seurannut sitä pitkään.

    Itse olen tehnyt viisi muuttoa rajojen yli, yhden hiljattain. On todella totta, että lähteminen on helppoa, asettuminen on se repivä, väsyttävä osuus. Joka paikasta on jäänyt itselleni todella mukavat muistot, ystäviä, elämää. Mutta kun mietin asiaa, niin nämä mukavimmat muistot painottuvat aina sinne ekan vuoden jälkeiseen aikaan. Aika sitten kultaa jotenkin joka kerta ne alkuaikojen vaikeudet - "selvisin siitä silloin, niin selviän nytkin", ja sekin on totta.

    Jo nyt tunnen oloni kotoisaksi uudessa kodissa ja kulmakunnilla (oman perheen ja tavaroiden keskellä) alle parin kuukauden aikajanalla. Maahan, kaupunkiin tottuminen ja oman jengin löytyminen tulee viemään enemmän aikaa.

    Olen samaa mieltä, että olennaiseen keskittyminen auttaa. Ei tämä asettumisvaihe mikään säälin ja surun paikka pelkästään ole. Irrallisenakin voi olla hyvää elämää - ei aina helppoa, mutta hyvää. Huonoina päivinä kirjoitan ylös kiitollisuuden aiheita - "counting my blessings". Siten asiat menevät perspektiiviin ja ymmärtää, että muuton vaikeudet ovat kohtuullisia kuitenkin ja väliaikaisia.

    Kaikkea hyvää sinne Sudaniin!

    Nelli

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onpa kiva kuulla, että nämä ajatukseni resonoivat. SInullakin on paljon kokemusta isoista muutoista!

      Jotenkin vasta ihan äskettäin oivalsin, että se kaikkein kovin osuus muutoissa on pitkä sopeutumisprosessi perillä. Lähtövaiheen järjestelyt stressaavat kyllä aina ihan hirveästi, erityisesti koirien muutto! Mutta lopulta kaikki järjestyy ja käytännön asiat ovat kuitenkin tavallisesti aika johdonmukaisia eikä niiden kanssa pahimmillaankaan tarvitse kamppailla hirvittävän pitkään. Sopeutuminen toisaalta on moniosainen prosessi joka etenee aika pitkälti minusta lopulta omaan tahtiinsa.

      Mutta se on jo tosi hyvä juttu, että omalla sohvalla kotona omien ihmisten keskellä tuntuu kodikkaalta! Tässä juuri äskettäin mietin sitä kuinka sekin alkuun vie aikansa, että on uudessa kodissa kuin kotonaan - ihan aluksi on olo usein niin kaikin puolin irtonainen. Muistan miten alkuun tunsin ensin jossain vaiheessa oloni kotoisaksi täällä talossa ja sitten vähitellen pihapiirissä ja vasta paljon myöhemmin itse kaupungissa.

      Vaikka itselleni uudet alut ovat usein aika raskaita on siinä kaikessa sopeutumisen tuskassa omat hyvätkin puolensa eikä asettuminen uuteen maahaan tosiaan ole vain tuskaa niin kuin sanoitkin. Tekee hyvääkin tuntea venyvänsä ja erityisen hyvältä tuntuu se kun huomaa lopulta pärjäävänsä taas uudessa ympäristössä.

      Kaikkea hyvää teille ensimmäisiin kuukausiin ja eteenpäin! Tosi kiva kun luet ja kommentoit!

      Delete

Kiitos kommentistasi!