Saturday, 5 October 2019

Viikon varrelta

Kulunut viikko on ollut tavallisen täysi: koulua, harrastuksia, läksyjä, eläinlääkärikeikka, yhdet synttärijuhlat, kaveritapaamisia, auton vuosihuolto. Arki kulkee pitkälti omalla painollaan mutta joka päivälle on kuitenkin aina jotakin muistettavaa, jotain ylimääräistä, uusia huolenaiheita ja asioita laitettavaksi korvan taakse. Mieli säntäilee pitkin päivää sinne tänne ja on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Mies on ollut koko viikon työmatkalla Brysselissä joten kiirettä on ollut vähän tavallistakin enemmän. 

Kaikki sellaiset suunnitelmat mitkä eivät vaadi siirtymistä paikasta toiseen ovat tällä hetkellä erityisen tervetulleita ja herkästi tulee peruttua turhat menot kauemmaksi. Ruuhkista on tullut uusi jokapäiväinen riesa johon en ole vielä ehtinyt tottua. Ukkoskuurot ovat tehneet hiekkateistä mutavelliä ja tulvat rikkoneet asvalttia pitkin kaupunkia. Autot liikkuvat hitaasti epätasaisilla ajoväylillä joita osin peittävät suuret lätäköt. Siellä täällä osoitetaan välillä edelleen mieltä mikä aika ajoin myös hidastaa liikennettä. Tiistaina ja keskiviikkona seisoimme iltapäivällä ruuhkassa hyvän aikaa matkalla kotiin. Torstain ohjelmasta karsin kaiken muun paitsi olennaisen koska en jaksanut väenvängällä lähteä kolmatta päivää turhanpäiten ruuhkaan. 

Eläinlääkärireissua en kuitenkaan voinut välttää. Skippy-koiran mahassa on jonkinlainen haavauma jota jo kertaalleen kävin pari viikkoa sitten näyttämässä eläinlääkärille. Torstai-iltapäivän eläinlääkärireissu sujui onneksi suhteellisen nopeasti ja helposti ja haava saadaan toivottavasti uudella setillä lääkkeitä parannettua. Pari viikkoa sitten eläinlääkärin jonossa oli koirien ja yhden kissan lisäksi myös apina jota pienet pojat kuljettivat narussa joka oli sidottu apinan vyötärön ympärille. Ihmis- ja eläinkohtaloita riittää joka päivälle, lähes jokaisen kadun varrelle, ja osa niistä jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa. 

Jalkapallopeli keskellä tietä ja vasemmalla etualalla merkkejä siitä, ettei roskahuolto toimi tällä hetkellä kunnolla.


Suuri osa kaupungin viemäriluukuista on varastettu ja pienempien ja suurempien kolojen ja lätäköiden lisäksi on siis varottava myös aukinaisia viemäriaukkoja keskellä ajoväyliä. Viime viikolla oli polttoaineesta pulaa ja jonot bensa-asemien edessä melkoiset. Tällä viikolla bensaa ja dieseliä on näyttänyt riittävän kaikille maksukykyisille, mutta leipäjonot ovat toisaalta entisellään. 

Suuremmissa risteyksissä nuoret pojat myyvät kilpaa nenäliinapaketteja, miehet muun muassa kummallisennäköisiä piiskoja joita näkyy myynnissä vuodesta toiseen syksyisin. Alle kouluikäiset lapset ojentavat käsiään kohti auton ikkunaa ja äidit sylivauvoineen kulkevat hekin liikennevaloissa autojen lomassa. Puolisotilaallisten joukkojen avolava-autoja on tien päällä vähemmän kuin keväällä mutta toisaalta joukoista on kuitenkin tullut siinä määrin arkipäiväinen näky, että sotilas päivätorkuilla kotikorttelimme toisella laidalla konekivääri tyynynään lähinnä huvitti minua muutama päivä sitten.

Viime päivinä olen yrittänyt vähän kerrallaan siivota sähköpostejani. Kevään ja kesän aikana sattui ja tapahtui nopeaan tahtiin paljon ja ajatukseni olivat kaiken keskellä niin sotkussa etten edes huomannut kuinka sähköpostit kasaantuivat. Vanhat postit kertovat omaa tarinaansa intensiivisistä viikoista ja kuukausista: viestit pitkin kevättä joissa vanhempia kutsuttiin kesken kaiken ja hieman hätäiseen sävyyn hakemaan lapsia koulusta koska koulubussit eivät turvallisuussyistä voineetkaan tuoda koululaisia kotiin; koulun ja toimiston turvallisuuspäivitykset; sähköpostit ennen evakkoonlähtöä ja evakkoaikana; hämmentyneet viestit pitkin kesää siitä mitä seuraavaksi ehkä tapahtuu; kouluhakemukset jotka jouduimme tekemään siltä varalta, ettemme olisikaan päässeet palaamaan tänne kotiin. Kaiken tapahtuneen käsittely tulee kestämään vielä pitkään.

Alkuviikon sateiden jälkeen tallilla tulvi. Poneja märkä niitty ei tuntunut vaivaavan.


Samaan aikaan kun mieli tekee töitä menneisyyden kanssa ovat ajatukset toisaalta myös vahvasti tulevassa. Jätän mielessäni hitaita hyvästejä tälle kaupungille josta ei koskaan ole tullut kotia mutta kovin tuttu kuitenkin. Taistelen kyyneliä vastaan niinkin hulluissa paikoissa kuin Land Roverin varaosakaupassa jossa olen käynyt vuodesta toiseen hankkimassa autoon vaihto-osia mutta jonne en enää ensi syksynä tulekaan menemään. 

On hyvä, ettei lähdön ajankohta ole meidän oman päätöksemme varassa vaan aikamme täällä on kerta kaikkiaan tulossa päätökseen. Ajatukseen lähdöstä liittyy paljon erilaisia ja ristiriitaisia tunnelmia. Helpotus sekoittuu syyllisyyteen, innostus huoleen. En usko, että tulen ikävöimään tätä kaupunkia niinkään kuin kuulumisen tunnetta - sitä, että minut tunnetaan ja minä tunnen niin ympäristön kuin ihmisetkin. Ihmisiä täältä tulee ikävä mutta tärkeistä ihmisistä ei onneksi ole pakko erota iäksi ja uskon syvempien yhteyksien jatkuvan muutonkin jälkeen. 

Tunnen tänä vuonna olevani osa yhteisöä täällä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä sen vuoksi, että lähdön lähestyessä ei ole enää painetta kuulua joukkoon enkä siksi enää yritä niin kovin. Tai ehkä sosiaalisen elämän palaset ovat vain sattumalta loksahdelleet sopivalla tavalla kohdalleen juuri nyt. Ulkomaalaisten yhteisö on tänä vuonna aikaisempaa pienempi ja ehkä siksi myös aikaisempaa tiiviimpi. Tai ehkäpä olen vain kasvanut vihdoin aikuiseksi? Olo on joka tapauksessa hyvällä tavalla itseriittoinen ja kaikesta myllerryksestä huolimatta välillä suorastaan hyrisevän onnellinen. Hyrinän lisäksi olen kyllä myös hyvin väsynyt, eikä mikään ihme. Menneisyyden purkaminen ja tulevaisuuden suunnittelu vievät paljon voimia ja niiden lisäksi on tietysti koko ajan käsillä myös tämä hetki ja arki kaikkine kiemuroineen. Olemme yhtä aikaa hyvin vahvasti täällä ja toisaalta toinen jalka jo vähän tulevassa vaikkei tulevaisuuden kuvioista vielä varmaa tietoa olekaan. Se on samaan aikaan kutkuttavaa ja uuvuttavaa, vanhastaan tuttua ja toisaalta joka kerta silti ihan yhtä jännittävää. 

Juuri nyt talo on täynnä iloisia ääniä, kaikilla kolmella lapsella on ystävä kylässä. Minä yritän ottaa vähän omaa aikaa ja hiljakseen valmistautua tulevaan viikkoon joka on taas asteen verran kiireisempi, ja toisaalta myös syyslomaan joka odottaa jo ihan kulman takana. 

9 comments:

  1. On kyllä aina yhtä ihana lukea kirjoituksiasi. <3 Osaat kertoa asioista jotenkin niin elävästi, että lukija tuntee itsekin melkein olevansa siellä. Jatkathan kirjoittelua sitten siellä uudessa maassakin. :-)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ihana Satu <3 On ollut jotenkin kovin tahmeaa tämä blogin kirjoittaminen taas vaihteeksi ja olen taas vaihteeksi aika paljonkin miettinyt koko homman mielekkyyttä. Palautteesi ilahdutti siis ihan erityisen paljon!

      Delete
    2. Minun pitää vielä lisätä, että vaikka kannustan sinua kirjoittamaan, ymmärrän erittäin hyvin myös tuon, että välillä homma tuntuu tahmealta ja mielekkyyttä täytyy etsiä. Se varmasti kuuluu prosessiin. Onhan minullakin ollut näitä jaksoja. Silloin ainakin minua on auttanut tavattomasti se, että joku on kaivannut blogikuulumisiani! Olen nimittäin saattanut langeta miettimään, ketä minun blogikirjoitteluni edes kiinnostavat, ja silloin on kiva, kun joku vähän huhuilee. Mutta muutenkin blogin luonnetta täytyy tietysti pohtia aika ajoin niin kuin varmaan kaikissa julkaisuissa. Pidän kuitenkin ihan valtavasti juuri sinun blogistasi, sen vilpittömyydestä, rehellisyydestä, syvällisyydestä ja tavastasi pohtia ja kirjoittaa ajatuksiasi meidän muiden kanssa jaettaviksi!

      Delete
    3. Kiitos kauniista sanoista Lotta! Muistutus siitä, että blogi kiinnostaa on auttanut minuakin toisinaan yli tahmeampien kausien! Joskus ihan myös aika on tehnyt tehtävänsä ja pienen tauon jälkeen on tehnyt mieli kirjoittaa taas enemmänkin. Luulen, että nämä pohdinnat tosiaan kuuluvat joka tapauksessa osaltaan prosessiin.

      Delete
  2. Älä nyt ihmeessä blogia lopeta! Se on ihana. En yhtään ihmettele, että tunnet kuuluvasi yhteisöön; olethan ollut osana sitä yhteisöä nyt aika pitkään. Tunnet monia ja sinut tunnetaan ja uusien silmissä olet konkari. Myös minulla on nykyisin sellainen olo Maputossa, hassua, ja samalla haikeaa, sillä se osoittaa, miten pitkä aika sopeutumiseen lopultakin menee - ja sitten, kun työn on tehnyt, on usein aika lähteä! Mutta luulen, että osa minusta jää tänne, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Tämä paikka on muuttanut minua, ja olen siitä kiitollinen. Se on yhtä aikaa konkreettista ja abstraktia. Esimerkiksi asiat katukuvassa, vaikkapa ylitäyteen lastatut kuljetusautot, jotka saattoivat joskus näyttää oudoilta tai hassuilta, näyttävät nyt minusta aivan normaaleilta - kehitystä on tapahtunut, minussa. (Mitä ne muuten ovat, ne piiskat tai piiskannäköiset, joita liikenteessä myydään?)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minullekin nämä vuodet ovat olleet varsin antoisia vaikka vaikeitakin. Olen kiitollinen siitä, että olemme sinnitelleet läpi näiden kaikkien vuosien koska vasta nyt tuntuu, että olemme kaikki oikeasti vähitellen valmiita lähtemään. Ja siltikin haikeus välillä yllättää ja tulee mieleen: ehkä vielä vuosi? Mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole ja sekin on ihan hyvä asia. On käytävä läpi nämä vaiheet ja tunnelmat ja sitten on uuden aika.

      Pidän siitä kun paikka ja ihmiset ovat tuttuja. Alut ovat minulle vaikeampia. Nyt täytyy siis yrittää kaikin tavoin nauttia tästä konkariudesta ja kaiken tuttuudesta.

      Delete
    2. En tiedä mihin niitä piiskoja käytetään! Joka vuosi ihmettelemme niitä liikenteessä ja autonkuljettajan kanssa mietimme niille mahdollisia käyttötarkoituksia ja selityksiä sille miksi ne ovat myynnissä aina juuri syksyisin!

      Delete
  3. Voi miten tuttuja, tuttuja tunteita <3 Lähdöstä, hassuista paikoista jättää henkisiä hyvästejä.
    Toivon hartaasti, ettet lopeta kirjoittamista. Ota taukoja, vaihda suuntaa, anna olla – me odottelemme kuitenkin.
    Nämä postaukset ovat taas muistuttaneet täällä liukuhihnana toimivassa hyvinvointivaltiossa miten vaikea on yhdenkään maan, kansan tai talouden kehittyä jos ihmisten aika menee perusasioihin, kuten ruoan ja polttoaineen hankkimiseen, epävarmuuteen ja pelottavaan päivä kerralla-elämiseen (ei sellaiseen länsimaisen reppureissaajan iloiseen carpe diem-fiilistelyyn). Tämä etuoikeus missä me elämme pohjoisessa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ihana Milla kannustuksesta! Otan nyt blogin suhteen hetken vähän hiljakseen ja toivon, että into ja rohkeus jakaa ajatuksia ja kuulumisia taas palailee ajallaan.

      On tosiaan vaikea kehittää maata jos perusasiat eivät ole kunnossa. Paikalliset ovat täynnä toivoa ja kärsivällisyyttä toivottavasti riittää toivon rinnalle vielä pitkään. Helppoa tai nopeaa ei tule muutos olemaan, se on oma tuntumani juuri nyt.

      Delete

Kiitos kommentistasi!