Monday, 13 January 2020

Täysiä viikkoja

Viimeisten viikkojen aikana on tullut elettyä taas vähän tavallistakin enemmän.

Joulukuun alussa, kolmisen viikkoa ennen joululomaa, automme meni rikki. Kyydit järjestyivät useamman viikon ajan vähän miten milloinkin. Onnistuin jotenkin hoitamaan kaikki juoksevat asiat ja pääsinpä käymään kaverin kyydillä pitkästä aikaa joogassakin missä oli oikein mukavaa vaikka tunsinkin itseni aika höntiksi kun en ihan pysynyt kaikissa vaiheissa mukana. Koitin vahingossa toisessa yhteydessä meditaatiojoogaakin, mutta se ei kyllä ollut oikein minun juttuni. Kipeään lonkkaan sattui istua pitkään samassa asennossa, enkä oikeastaan tunne kaipaavani ohjausta saati seuraa siihen, että vaivun omiin ajatuksiini ja antaudun ajatuksenvirran ja hetken vietäväksi. Mutta tulipa koitettua ja nyt tiedän välttää joogaa täydenkuun aikaan sillä silloin näemmä meditoidaan.

Ilman autoa olin tavallista enemmän kotona. Nautin joulukuun vilpoisemmasta säästä ja puuhailin pihalla.
Sain otettua kuvan perhosesta joka lähestyi ihmeköynnöstämme.
Joulukuun puolivälin vaiheilla varmistui uusi kotimaamme. Samoihin aikoihin ilmeni, että paikallinen ystävä joutuisi keisarinleikkaukseen sillä vauva ei ollut kääntynyt pää alaspäin. Mieli täynnä uusia tuulia, keskimmäinen flunssaisena kotona, minä kuljin milloin milläkin kyydillä auttamassa ystävän paremman sairaalan piiriin ja kävinpä siinä yhteydessä elämäni ensimmäisen kerran luovuttamassa vertakin. Ystävän keisarinleikkaukseen tarvittiin varalle kaksi pussia verta ja niitä varten täytyi synnyttäjän läheisten käydä vastaavasti luovuttamassa kaksi pussia verta kaupungin veripankkiin. Ihan hyvä järjestelmä, joka edes jossain määrin takaa sen, että kaupungissa on tarjolla riittävästi erilaisten veriryhmien verta. Vähän kyllä jännitti kun en ollut verta koskaan ennen luovuttanut. Nuorempana en tullut luovuttaneeksi verta ja matkustelun ja kaukomailla asumisen jälkeen vereni ei Euroopassa ole enää aikoihin kelvannut. Ystävän puoliso ei hänkään ollut ennen luovuttanut verta. Tsemppasimme toinen toistamme ja pärjäsimme molemmat ihan hienosti.

Verenluovutus sujui itse asiassa lopulta kaiken muun ohessa oikeastaan lähes huomaamatta sillä ystävän synnytys painoi mielessä päällimmäisenä. Leikkaus on näissä oloissa aina riski, paremmassakin sairaalassa. Kaikki meni kuitenkin onneksi oikein hyvin ja vauva syntyi vihdoin sen päivän aamuna jonka iltana me lähdimme lomalle. Päivä oli sattumalta myös täkäläisten mielenosoitusten alkamisen vuosipäivä: vuosi sitten joulukuun 19. päivä alkoivat maassa mielenosoitukset jotka lopulta johtivat myöhemmin viime keväänä vallanvaihtoon. Kansalaiset juhlistivat vuosipäivää marssimalla keskeiselle aukiolle. Me ehdimme lentokentälle juuri parahiksi ennen kuin tiet menivät marssijoista ihan tukkoon. 

Rooman joulukoristelut ihastuttivat.
Perillä Italiassa meitä odotti mainio seurue: läheinen japanilaisamerikkalainen ystäväperhe jonka kanssa vietimme vuosi sitten joulun Japanissa ja viime kevätloman heidän tämänhetkisessä asuinmaassaan Keski-Aasiassa. Ystäviemme lisäksi matkaseurueeseemme kuului osan ajasta myös ystävien amerikkalainen ystävä tyttärineen. Vietimme ensin yhdessä viikon Roomassa, sitten noin viikon puolisoni kotikaupungissa Torinossa ja lopulta vielä pari päivää Veronassa. Kuljimme junilla maansisäiset matkat, tosin vähän koomisesti eri vaunuissa, sillä ystävämme olivat varanneet meitä tyyriimmät paikat.

Jouluaaton vietimme Roomassa. Päädyimme vähän mutkan kautta ja viime hetkellä syömään herkullisen jouluaterian pikkuruisessa ravintolassa joka oli erikoistunut raakaan kalaan sen eri muodoissa. Uutta vuotta juhlistimme puolestaan Torinossa puolisoni lapsuudenkodissa. Appivanhemmat olivat toisaalla tapaamassa muita lapsenlapsia ja meillä oli siksi asunto koko viikon omassa käytössämme. Seurueemme miehet kävivät aamulla ostoksilla Eatalyssä (lähiruokaan erikoistuneessa valtavassa ruokakaupassa joka on levinnyt sinne tänne maailmalle mutta on alkujaan Torinosta) hankkimassa erilaisia salaatti- ja alkuruokatarpeita ja toki myös proseccoa. Tuorepastan ostimme mieheni lapsuudenkodin läheltä pienestä puodista jossa on tarjolla niin tavallista kuin gluteenitontakin tuorepastaa. Appivanhemmat olivat hankkineet meille yllätykseksi gluteenittoman panettone-joulukakun ja sitä söimme jälkiruuaksi kun ikkunoiden ulkopuolella ilotulitukset ilmoittivat vuoden vaihtuneen.

Teki oikein hyvää viettää useampi viikko rakkaitten ystävien kanssa, jakaa ajatuksia ja kokemuksia, miettiä mennyttä ja tulevaa. Ystävämme ymmärtävät tätä meidän elämäämme koska elävät sitä itsekin, muutosta toiseen. 

Jouluvaloja oli Rooman Trasteveressä lähes joka kadulla.
Heti vuoden ensimmäisenä päivänä saimme suruviestin koululta ja vain pari päivää myöhemmin jätimme Veronassa rakkaille ystäville hyvästit. Heidän oli aika palata takaisin asuinmaahansa ja arkeen. Meillä oli siinä vaiheessa lomaa jäljellä vielä noin viikon verran. 

Viimeiset päivät Italiassa olin aika turta ja toisaalta myös hieman ärtynyt, se kuulunee surussa asiaan. Tapasimme viimeisten päivien aikana muutamia italialaisia ystäviämme ja huomasin taas kerran kuinka vaikeaa monen onkaan ymmärtää meidän elämäämme. Yksi ystävä ihmetteli kuinka ihmeessä saan aikani kulumaan kun en käy töissä ja toinen alkoi kertoa kuinka hänen mielestään tuleva asuinmaamme on ihan kamala paikka. Ensimmäiseen ihmettelyyn yritin jotenkin vastata, selittää taas kerran arkeani. Mutta en tiedä, ehkä tätä elämää on elettävä itse, että oikein ymmärtää kuinka minulla ei suinkaan ole vaikeuksia täyttää päiviäni vaan päinvastoin arjessa ei tunnu olevan riittävästi tunteja kaikkeen siihen mikä tekemistä vaatii. 

Toista kauhistelijaa kuuntelin hetken ja sitten suutuin ja puhuin suuni puhtaaksi. Osaisinpa esittää asiani vähän maltillisemmin! Mutta mikä ihme saa ihmisen haukkumaan toisen tulevaa kotimaata? Miksi haluaisimme kuulla yksityiskohtaisesti epäonnistuneesta lomamatkasta maahan josta on tarkoitus tulla useammaksi vuodeksi kotimme? Jos ystävä kertoo olevansa menossa naimisiin, harva alkaa suoralta kädeltä haukkua tulevaa puolisoa. Miksi sitten puhua pahaa toisen tulevasta kodista? Etenkin kun näkee kuinka innoissamme me olemme, kuinka täynnä iloa ja toivoa. Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan on ihmeen toimiva tapa lähestyä muita ihmisiä. Eikä se lopulta ole kovin vaikeaa, ei vaadi mitään erityisiä opintoja tai asumista muilla mailla, ei mitään muuta kuin vain pyrkimyksen asettua toisen ihmisen asemaan. Ei ole kaunista suuttua, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, että sanoin mitä sanoin. 

Torino oli niin ikään upeasti jouluvaloin koristeltu. Tämä katu oli kuin kaunis uni.
Matkamme kotiin kulki Dubain kautta ja pysähdyimme paluumatkalla kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Veimme lapset ensimmäisenä päivänä pitkästä aikaa Legolandiin ja vietimme toisen päivän ostoskeskuksessa, söimme hyvin, kävimme elokuvissa ja viimeisillä ruokaostoksilla ennen paluuta. Suru-uutinen painoi meidän kaikkien mielissä mutta lapsilla oli kuitenkin mukavaa ja se lohdutti minuakin. 

Perjantaina palasimme Khartumiin ja eilen sunnuntaina oli ensimmäinen koulupäivä. Menin eilen heti aamusta koululle kriisikokoukseen jossa pohdittiin yhdessä koulun rehtorien ja kuraattorien johdolla sitä kuinka tästä eteenpäin. Kuinka parhaiten tukea koululaisia jotka ovat tapaturmaisesti menettäneet kaksi tärkeää koulukaveriaan ja kuinka muistaa ja kunnioittaa perhettä jonka kouluyhteisömme on menettänyt. Kokous pelotti minua etukäteen. Pelkäsin kai, että jos alkaisin itkeä en osaisi enää lainkaan lopettaa. Mutta ihan hyvin kaikki sujui lopulta. Itkin kyllä mutta vähän myös jopa nauroin kun huomasin, että olin kaikessa tohinassa laittanut aamulla jalkaan eri parin kengät. Kokouksen jälkeen pysähdyin ystävän kanssa kahville koulun kahvioon, vaihdoin jokusen sanan muutaman muun tutun kanssa, ja sitten menin ruokaostoksille. Miten kummallista mutta toisaalta myös lohdullista, että arki rullaa eteenpäin silloinkin kun kaikki on muuttunut.

Eilisilta ja tämä aamu kului kouluhakemuksia täyttäessä. Tarkoitus oli ihan vain lepäillä tänään näiden tapahtumarikkaiden viikkojen päälle, mutta paperityö vei lopulta koko aamun. Onneksi sentään viime yönä nukuin kunnolla pitkästä aikaa. Khartumissa on talvi ja kylmä ja kylmässä on hyvä nukkua jos vain mielessä ei ole liikaa asioita. Ensimmäisenä yönä paluumme jälkeen lämpötila laski vain kymmeneen asteeseen eikä päivälämpötilakaan tainnut ensimmäisinä päivinä korkeimmillaan olla kuin noin 25 astetta. En muista täällä koskaan ennen olleen yhtä vilakkaa! Mutta säätiedotus lupaa vähitellen lämpenevää, eli täytyy nauttia tästä säästä nyt kun sitä vielä riittää. Ihan pian valittanemme taas kuumasta. 

18 comments:

  1. Hei Kata pitkästä aikaa.
    Tulinpa vain kertomaan, että postaustasi lukiessa tuli jälleen kerran sellainen olo, että kirjoittamasi avautui eteeni tunnelmineen kaikkineen hyvin elävästi. Kuin olisimme istuneet keittiön pöydän ääressä juttelemassa. Kiitos.

    Niin ja iloa ja voimaa uuden suunnitteluun!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Leena, tämä oli ihan parasta palautetta, kiitos! <3 Tuntui, että nämä mietteet piti saada purettua mielestä mutta mietin kuinkahan tämä kaikki aukeaa lukijalle!

      Delete
  2. Hyvin aukesi tekstisi. On ollut mielenkiintoista tutustua kirjoituksiesi kautta Khartumiin. Odotan myös innolla kuvauksia seuraavaasta kohdemaastanne, mikä on kyllä minulle tutumpi, mutta sinun kokemuksesi sieltä herättää kiinnostusta.
    Pirjo

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onpa kiva kuulla, että nämä ajatukseni aukeavat laajemminkin!

      Taidan viime vuosina blogissa olla keskittynyt kuvailemaan omia sisäisiä matkojani enemmän kuin ympäristöä, mutta saa nähdä miten Kirgisiassa. Ja kyllähän rivien välistä toki selviää paljon myös asuinmaasta. Mukavaa joka tapauksessa jos pysyt matkassa mukana sielläkin!

      Delete
  3. Hyvä tietää että Khartoumissa on veripankki. Itselläni on ORh-, joten hankala saada verta jos tarvii. Itse en ole luovuttanut, kerran sanottiin ettei kelpaa kun on ollut malaria, ja nyt on liian vanha ensikertalaiseksi.

    Tänään kuulin että oli ammuuskeltu sielläpäin, ne entiset aseistetut joukot eivät ole saaneet palkkaa toukokuusta asti. No teillä ei ole enää kauan siellä kärsittävänä. Kivaa että on uutta tulossa ja rauhallisempaa.



    ReplyDelete
    Replies
    1. Nuo verenluovutussäännöt taitavat vaihdella aika paljonkin maasta ja mantereesta toiseen, sellainen kuva tuli kun niitä vähän tässä joku aika sitten tutkin. En hirveästi luottaisi tuon veripankin varaan jos itselläsi on harvinaisempi veriryhmä. Käsitin, että heillä on paremmin varalla yleisempien veriryhmien verta. En tiedä ylipäänsä miten hyvin tuo pankki toimii mutta oli kuitenkin ihan hyvä nähdä, että sellainen on olemassa.

      Jos oikein ymmärsin eilen taisi kyllä olla kyse irtisanottujen turvallisuusagenttien tyytymättömyydestä siitä, että heidät oli erotettu työstään. Tilanne saatiin illan ja yön mittaan hallintaan ja tänään on ollut jo ihan tavallinen päivä. Koulun laittoivat kyllä (mielestäni vähän hölmösti) varalta kiinni joten kävelimme lasten kanssa Ozone-kahvilaan tapaamaan kavereita pitkälle lounaalle. Ihan hyvä päivä! Mutta kyllä mukava on silti tietää, että uusia tuulia on edessäpäin.

      Delete
  4. On ollut tosi kiva lukea kirjoituksiasi! Olen viettänyt nyt kuluneen runsaan vuoden aikana useamman kuukauden täällä Khartumissa, jossa olen nytkin, al-Amaratissa :-) Kiva kun jaksat kirjoittaa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva kun kommentoit! Mikä sinut tuo Khartumiin? Meitä suomalaisiahan onkin sitten täällä aika monta tällä hetkellä, ainakin neljä aikuista ja useampi puolisuomalainen lapsi vielä lisäksi!

      Olitko maassa nyt tiistaina? Olipahan taas vähän tavallisesta poikkeava päivä... mutta onneksi keskiviikosta eteenpäin arki taas näemmä entisellään.

      Delete
    2. Olen kouluttautumislomalla ja opiskelen sudanilaista kirjallisuutta. Facebookissa jaan paljon kuvia, joita napsin täällä :-) Ovat ihan julkisesti nähtävillä. Joo, tiistai-ilta hankala päivä, mutta onneksi tilanne saatiin hallintaan, eikä kyseessä ehkä ollut välttämättä ihan niin vakava tilanne kuin aluksi tuntui.

      Delete
    3. Mielenkiintoista! Ja mainioita kuvia, kävin niitä vähän jo vilkaisemassa!

      Tiistaista selvittiin tosiaan ihan vain säikähdyksellä, tosin lasten koulu säikähti sen verran, että oli keskiviikon kiinni mikä heitti meidän arkiviikon vähän päälaelleen.

      Laitan sulle hei Facebookin kautta viestiä jos yritetään nähdä nyt kun olet täällä? Me asutaan Khartoum 2:ssa eli ihan Amaratin naapurissa.

      Delete
  5. Onneksi ystäväsi vauvan kanssa kaikki sujui hyvin. Ja surullista että koululaiset menettivät tovereitaan, sellaisen käsittely on tärkeää. Ja onnea muuttoon tulevaan uuteen kotimaahan:Kirgisia kuulostaa tosi jånnältä. Sr on maa mistä tiedetään vähemmän, joten mielenkiintoista sitten lukea elåmästänne siellä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi onneksi kaikki sujui tosiaan lopulta ystävän synnytyksessä parhainpäin! Jännitin sitä ehkä enemmän kuin omia synnytyksiäni aikoinaan. On aika hurjaa miten uuden elämän alkamisen helpotuksesta jouduttiin niin nopeasti kohtaamaan myös kuolema... Läheltä koskettanutta tapaturmaa käsitellään varmasti vielä pitkään.

      Kirgisiasta en itsekään tiedä vielä liiaksi asti! Kiva kuulla, että kiinnostaa.

      Delete
  6. Kirjoitit taas niin elävästi, että oli kuin olisin ollut joka tapahtumassa itse mukana.

    Onpas mukavaa, että pääsette aloittamaan taas ihan uudessa kotimaassa. Minusta ainakin elämän aloittaminen ihan tuntemattomassa paikassa on valtavan mielenkiintoista, vaikka toisaalta tietysti myös vähän rasittavaa. Piti käydä lunttaamassa uusi kotimaanne tuolta aikaisemman postauksen kommenteista. Mitä kieltä Kirgisiassa muuten puhutaan?

    Nuo kyselyt, että kuinka saat aikasi kulumaan, vaikka et käy töissä, ovat mullekin tuttuja. Ja joka kerta sapettaa aivan yhtä paljon. Mullakaan ei ole koskaan ongelmia saada aikaani kulumaan, päinvastoin, muutama lisätunti päivässä ei olisi yhtään pahitteeksi! Eikä mulla ole edes lapsia, heidän harrastuksiaan tms. Meinasin kerran tehdä ukkelin siskolle viikon tuntilistan, jotta hän näkisi, mihin olen viikon aikana aikani käyttänyt, mutta totesin, että se saattaisi mennä jo liiallisuuksiin. :-D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Satu! Nämä mietteet vaativat tulla puretuiksi ja on tosi hyvä kuulla, että tulivat hyvin vastaanotetuiksi!

      Kirgisiassa puhutaan kirgiisiä ja venäjää. Tarkoitus olisi opetella molempia vähäsen mutta ensisijaisesti kuitenkin venäjää. Saa tosin nähdä miten hyvin saamme kielitaitoa kehitettyä, arabian taidothan ovat meillä ihan alkeelliset kaikkien näiden vuosien jälkeenkin...

      Pitäisi varmaankin muuten kehitellä noihin ihmettelyihin joku sellainen vastaus joka ohjaisi kyselijän miettimään omia oletuksiaan ja ennakkoluulojaan sen sijaan, että itse lähdemme selittelemään tilannettamme. Tähän asti olen aina ollut jotenkin kohtelias mutta ehkä pieni kirpeys menisi paremmin perille?

      Delete
  7. Hei! Olen jo vuosia seurannut blogiasi, ollut perheenne matkalla mukana Jamaicalta saakka. Yksi asia, joka minua ihmetyttää vuosiltanne Sudanissa, onko elämänne ihan vain kodin ja koulun välillä, ruokakaupassa joskus käyden? Muihin vastaaviin blogeihin verrattuna kerrotaan paljon retkistä ympäristöön, kuvineen, vierailuista naapurivaltioissa ja yleensäkin leveästi elämästä, joka ulottuu myös sen kotiosoitteen ulkopuolelle. Mitä teette koko perheen voimin vapaa-ajallanne? Missä retkeilette ja mitä muuta olette Afrikasta nähneet? Missä naapurivaltioissa olette käyneet ja mitä kokeneet? Mitä kaikkea muuta kuin Sudania olette Afrikasta lapsillenne näyttäneet? Kohta olette sieltä jo lähdössä pois. Näkivätkö lapsenne, perheenne, muutakin Afrikasta kuin pienen pihanne ja koulunsa, paikalliset hevostallit? Hyvin kapeakatsoisen kuvaelman Afrikasta jätit. No, ehkä blogin tarkoitus ei ollutkaan muuta kuin kertoa tunteistasi. Olisin itse toivonut hieman laajempaa kertomusta kun ei juuri Sudanista suomalaisen kertomana muutakaan materiaalia ole. Onnea uuteen kotiin, minne sitten ikinä muutattekin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aloitin kirjoittamaan blogia kun olimme asuneet Belizessä puolisentoista vuotta; Jamaikalla en tainnut vielä edes tietää blogeista. Olen kirjoittanut tätä blogia nyt siis vähän yli kahdeksan vuotta. Alkuun kirjoitin hyvinkin paljon ja blogi haki muotoaan aihepiirien suhteen. Tässä vuosien varrella on tarkentunut se mistä minun mielestäni on mielekästä ja mielenkiintoista kirjoittaa. Lasten ja lukijamäärän kasvaessa olen myös tullut huomattavasti tarkemmaksi siitä mitä perhe-elämästämme haluan julkisesti jakaa.

      Kirjoitan blogia ajankuluksi ja huvikseni, milloin mistäkin aiheesta. Itseäni eivät juuri kiinnosta matkablogit tai esim aikakauslehtien matkajutut enkä siksi sentyyppisiä kirjoituksia viitsi myöskään itse kirjoittaa.

      Meidän elämään kuuluu hyvinkin paljon sellaista mikä ei blogiin asti pääse. Mutta kyllähän me toki elämme suuren osan vuotta lapsiperhearkea, joka täälläkin todellakin aika pitkälti pyörii koti-koulu-harrastukset-akselilla - mainitsemaasi ruokakauppaa unohtamatta ;)

      Tuolta aikaisemmasta blogikirjoituksesta ilmenee, että olemme muuttamassa kesällä Kirgisiaan. Sieltäkään en varmaankaan tule niinkään kirjoittamaan paikallisista nähtävyyksistä tai retkistämme tai matkoistamme kuin ennemminkin tosiaan omista tunnelmistani, sopeutumisesta ja uuteen ympäristöön totuttelemisesta. Ennen pitkää myös ehkäpä esimerkiksi uuden kielen omaksumisesta? Saa nähdä. Matkakertomukset yms eivät joka tapauksessa tosiaan ole oikein mun juttuni ja yleensä ottaen haluan pitää valtaosan meidän elämästämme ihan vain meidän omanamme. Meidän menemiset ja olemiset ja kokemukset eivät ole blogimateriaalia vaan ihan vain meidän omaa hyvää elämää.

      Eli jos Khartum tai Sudan erityisesti kiinnostaa niin kannattaa yrittää tännepäin hakemaan omia kokemuksia ja näkemyksiä? Afrikan manner kaikessa monimuotoisuudessaan ei muuttomme myötä katoa minnekään ja meillä itsellämme on tähän ilmansuuntaan reissuja suunnitteilla myös tulevina vuosina.

      Kaikkea hyvää vuodelle 2020, missä itse kuljetkaan.

      Delete
  8. Hei Kata,
    olen myös pitkän aikaa pitkän aikaa seurannut blogiasi, ja haluan kiittää sinua siitä, että se on auttanut perhettämme tavattoman paljon sopeutumaan uuteen asuinmaahan ja kieleen, vaikkakin kyse on vähemmän eksoottisesta Yhdysvalloista. Esimerkiksi pohdintasi lasten monikielisyydestä, ja uuteen kulttuuriin asettautumisen vaiheista ovat pukeneet monia omia epämääräisiä tuntemuksiani konkreettisiksi sanoiksi. Uskon, että me monet lukijasi täällä emme ole hakemassa matkavinkkejä vaan vertaistukea perheen kanssa maailmalla liikkumiseen ja siirtolaisen elämään. Toivottavasti sinulla olisi joskus mahdollista koostaa kokemuksesi kirjaksi - meidän toisen vanhemman työn perässä muuttavien perheiden tai lasten kokemuksista ei ole vielä kovin paljon julkaistu.

    Kaikkea hyvää teille muuttoon ja Kirgisiaan asettautumiseen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onpa ihana kuulla, että blogista on ollut iloa ja tukea! Itseäni kiinnostaa tässä maailmalla kulkemisessa ehkä kaikkein eniten sopeutuminen, sen erilaiset vaiheet ja haasteet, ja sitä aihetta pyörittelen siksi blogissakin niinkin paljon. Kunkin elämä maailmalla näyttää omanlaiseltaan - yksi haluaa reissata tutustumassa asuinmaan nähtävyyksiin joka viikonloppu ja toinen puolestaan nauttii kotoilemisesta - mutta sopeutumisessa on lopulta usein silti paljonkin yhteneväisyyksiä. Vertaistuki maailman äärestä toiseen on yksi tärkeimmistä asioista mitä tämä blogi on omaan elämääni tuonut ja on mahtavaa kuulla, että vertaistuki toimii myös toiseen suuntaan!

      Anteeksi muuten, että vastaaminen kesti! Unohdin maksaa wifi-maksun tammikuun lopussa ja meillä ei sitten ollutkaan tässä viikonloppuna kotona kunnollista internet-yhteyttä. Puhelimen kautta pääsin sentään rajallisesti nettiin mutta puhelimella en toisaalta harmillisesti onnistu vastaamaan blogin kommentteihin. Tänään alkoi täällä taas arki ja sain nettimaksun maksettua.

      Delete

Kiitos kommentistasi!