Wednesday, 19 February 2020

Luopumis- ja surutyötä

Sopeutuminen uuteen maahan on oma prosessinsa ja lähteminen on sekin omansa. Tähän elämänvaiheeseen, tähän paikkaan tällaisena kuin se nyt on emme koskaan voi palata kun täältä kerran lähdemme. Jonkinlaista luopumistyötä suhteessa Khartumiin olen itse käynyt läpi jo vuosia, jollain tasolla ehkä jo siitä asti kun tänne muutimme, mutta kuluneiden kuukausien aikana joka tapauksessa ihan ajatuksella. 

Läpi viime syksyn tuntui haikealta, että menossa oli viimeinen vuosi tässä ympäristössä. Khartumista ei koskaan ole tullut samanlaista kotia kuin vaikkapa Belmopanista mutta koti kuitenkin. Olemme asuneet täällä kohta kuusi vuotta, se on pitkä aika. Nuorimmaisemme on elänyt Khartumissa lähes koko elämänsä ja keskimmäinenkin reippaasti yli puolet tähänastisesta elämästään. Esikoinen oli kuusi kun muutimme Sudaniin ja ehtii täyttää kaksitoista ennen kuin muutamme pois. Minä itse olen toistaiseksi asunut vain Suomessa pitempään kuin täällä Sudanissa.

Taivas eilen muutamia minuutteja ennen kuin aurinko virallisesti nousi.
Lähtemisessä minulle raskainta on ero läheisistä ihmisistä. Toiset täkäläisen elämämme tärkeistä ihmisistä näemme varmasti vielä uudestaan, osasta heistä on taatusti tullut meidän ihmisiämme lopuksi elämäämme, mutta arkea emme enää syksyllä kuitenkaan heidän kanssaan jaa ja se on pohjattoman surullista. Raskasta on myös kohdata toisten suru meidän lähdöstämme. Tiedän miltä tuntuu olla se joka jää. Se joka muuttaa on menossa kohti jotakin uutta kun taas se joka jää jatkaa samassa vanhassa todellisuudessa josta puuttuu jotakin tärkeää ja olennaista. 

Vuodenvaihteen jälkeen huomasin siirtyneeni luopumisprosessissa uuteen vaiheeseen. Enää ajatus Khartumin jättämisestä ei tee minua haikeaksi. Haikeuden tilalle on noussut päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen helpotus siitä, että aikamme täällä on kulkemassa kohti loppua. Havannoin silti edelleen ympäristöäni tavallista tarkemmin. Heräilen pitkästä aikaa taas rukouskutsuihin joita en ole juurikaan noteerannut moneen vuoteen ja katselen autossa ohikiitäviä maisemia entistä tarkemmin silmin. Tunnen vähän yllättäen yhtäkkiä myös hiljaista sympatiaa ja solidaarisuutta sitä minua kohtaan joka vuosia sitten saapui tähän valtavaan hiekkapölyiseen kaupunkiin. 

Taivas eilen varhain aamulla noin tunnin auringonnousun jälkeen.


Tarkastelen ympäristöäni mutta ajatuksissani olen paljon myös jo muualla, vieraassa maassa jossa en ole vielä koskaan käynyt. Odotan uutta innolla mutta toki tuleva myös huolettaa. Entä jos tunnenkin itseni Bishkekissä yhtä hirvittävän yksinäiseksi kuin alkuun täällä Khartumissa? Olen kyllä nykyään yksinäisyyden kanssa paljon paremmin sinut, mutta kuinkahan hyvin pärjään yksinäisenä ihan vieraassa paikassa? Pärjättävä joka tapauksessa on sillä uudessa ympäristössä joudun kannattelemaan taas tavallistakin enemmän myös lasten tunnelmia. Yritän siis levätä varastoon, joogata, kohdata kaikenlaiset huolet ja haja-ajatukset ja käsitellä ne rauhallisesti pois mielestä. Yritän pitää itsestäni ja jaksamisestani huolta. 

Mutta kaikkea ei voi ajatuksen voimalla hallita. Kouluyhteisöämme kosketti äskettäin suuri suru jonka kanssa opettelemme nyt elämään. Suru vyöryy hetkittäin päälle kuin hyökyaalto enkä niissä hetkissä näe eteen eikä taakse. Näiden kuluneiden viikkojen aikana suomen kielen sana surutyö on tuntunut varsin osuvalta. Kun surun jaksaa kohdata ja sen kanssa tehdä töitä, se vähän kerrallaan kaikeksi onneksi hieman kevenee. Musertavia hetkiä tulee vähän harvemmin ja ne eivät ole niin mustia kuin alkuun.

Aurinko laski eilen juuri kun ajelimme koulun talleilta kohti kotia. Valtava oranssi pallo katosi golfkentän palmujen taakse vain hetkeä ennen kuin sain otettua tämän kuvan.



Luopumisen tunnelmien ja surun lisäksi edellisvuoden tapahtumat kummittelevat niin ikään paljon mielessä ja vaativat selkeästi huomiota. Ilotulitukset saivat minut uudenvuodenaattona pahasti säpsymään ja samana iltana ystävä lempeästi mainitsi, että meillä taitaa olla aika tavalla käsiteltävää kuluneen vuoden vaiheilta. Kipeä lonkka on sekin viime kuukausien aikana osaltaan pakottanut pysähtymään ja kuulostelemaan omaa vointia. Onneksi on aikaa kohdata kivut, surut ja kaikenlaiset hyvät ja huonommat tunnelmat ja ajatukset. Tavoitteenani on se, etten kantaisi kovin paljon ylimääräistä henkistä lastia täältä mukana uuteen maahan. Saapa nähdä kuinka hyvin tässä tavoitteessani onnistun. 

2 comments:

Kiitos kommentistasi!