Tuesday, 15 January 2019

Kolme viikkoa Japanissa

Japani oli juuri niin ihmeellisen ihana kuin mitä odotinkin. Maa vetosi minuun hyvin kokonaisvaltaisesti. Kaikki Japanissa vaikutti loppuun saakka mietityltä, hyvin järjestetyltä ja yksinkertaisen kauniilta.  

Arvostin muun muassa sitä kuinka Tokion ja sen lähialueiden monimutkainen junajärjestelmä oli lopulta melko helppokäyttöinen jopa meille ummikoille. Juna-asemat on rakennettu yksityiskohtia myöten mahdollisimman toimiviksi ja kaikenlaiset kyltit ja ohjeet mietitty niin, että ne jakavat selvästi, lyhyesti ja ytimekkäästi kaikki tarvittavat tiedot. Junissa esimerkiksi kerrottiin poikkeuksetta jokaisen aseman kohdalla miltä puolelta vaunun ovet aukeavat, japaniksi ja englanniksi. 



Japanilaiset vessat olivat myös oma ihastuksenaiheensa. Halusin käydä kokeilemassa jokaista mahdollista vessaa koska ne olivat kaikki niin puhtaita ja hienoja. Monet vessoista olivat ihmeellisen monitoimisia mutta toisaalta minua viehätti myös meidän asuntomme perinteisempi vaatimattomampi vessa jossa kädet saattoi pestä saman hanan alla joka valutti veden vessan säiliöön kun vessan veti. Mikä yksinkertaisuudessaan mainion toimiva yhdistelmä. Asumuksemme vessa viehätti kyllä vähän vähemmän viimeisinä lomapäivinä kun se alkoi temppuilla. 

Asuimme kaikki kolme lomaviikkoa Tokion esikaupunkialueella, Omiyassa, kaupungissa jossa yhdistyvät monet alueen eri junareitit - kätevien yhteyksien varrella siis. Kävimme Tokiossa useamman kerran. Vaikka lähtö lähiöstä kohti miljoonakaupunkia ajatuksen tasolla aina väsytti minua kovin oli suurkaupungissa vierailu hämmentävän kevyttä ja helppoa. Koska japanilaiset hallitsevat jonottamisen ja henkilökohtaisen tilan kunnioittamisen ei suuressakaan ihmisjoukossa tullut ahdistunut olo. Suurenkin ihmismassan keskellä oli miellyttävän hiljaista. 



Apuna suunnistamisessa niin lähiössä kuin muuallakin meillä oli tasku-wifi jonka olimme ystäviemme neuvosta vuokranneet heti lentokentältä ja karttasovellus joka neuvoi katujen lisäksi meille myös oikean junanlaiturin ja ohjasi myös läpi sokkeloisten juna-asemien. 

Saimme tutustua Japaniin täydellisessä seurassa. Vietimme ensimmäiset kaksi viikkoa lomasta ystäväperheemme kanssa. Tutustuimme japanilaisamerikkalaiseen perheeseen aikoinaan Belizessä ja meistä tuli Belizen-vuosien aikana läheisiä ystäviä. Perheen vanhemmat ovat nuorimmaisen lapsemme kummivanhempia, heidän poikansa on meidän poikamme paras ystävä. Olemme käyneet ystäväperheemme luona Yhdysvalloissa kyläilemässä useamman kerran viime vuosien aikana mutta edellisestä tapaamisesta on ehtinyt jo kulua jokunen vuosi. Ystäväperhe on sittemmin siirtynyt Yhdysvalloista taas maailmalle, tällä kertaa Keski-Aasiaan. He olivat joululomalla Japanissa niin kuin mekin. Tosin joulua emme ilokseni kukaan erityisesti viettäneet. Jouluaattona kuljimme Tokiossa nähtävyyksiä katselemassa. Lapset saivat valita itselleen kukin mieluisen joululahjan valtavasta monikerroksisesta lelukaupasta Harajukun kaupunginosassa. Aattoillan aterian söimme pienessä kokonaan gluteenittomassa ravintolassa Tokion Shibuyassa. Päivä oli kuin mikä tahansa täydellinen lomapäivä; minun näkökulmastani aivan ihanteellinen jouluaatto.



Asuimme saman kerrostalon kahdessa eri kerroksessa, me viidennessä ja ystäväperhe kuudennessa kerroksessa. Lapset kulkivat hissillä edestakaisin ja pyörivät milloin meillä, milloin heillä. Mieheni kävi perheen isän kanssa joka aamu kävelyllä sillä välin kun me äidit ja lapset vielä nukuimme. Asuimme lähellä shinto-temppeliä ja kävimme siellä moneen kertaan, myös ottamassa vastaan uuden vuoden, niin kuin Japanissa tapana on. Ystävämme veivät meitä pitkin ja poikin, myös mukanaan paikallisten perheenjäseniensä luo kyläilemään, ohjasivat meitä niin mielenkiintoisiin turistikohteisiin kuin kauppoihinkin ja auttoivat meitä löytämään gluteenitonta ruokaa. Koko ajan he myös valmensivat meitä viimeistä lomaviikkoa varten. Viimeisen viikon vietimme Japanissa nimittäin ihan vain omalla porukalla sillä ystäväperheemme täytyi lähteä Japanista viikkoa meitä varhemmin, heidän lastensa koulu alkoi viikkoa aiemmin kuin meidän lastemme koulu. 

Viimeisellä viikolla matkustimme perheen kesken junalla päiväretkelle Kawagoeen, kaupunkiin jossa aikoinaan tuotettiin karkit koko Japaniin. Mainio pieni paikka. Yhden viimeisistä lomapäivistä vietimme Tokion DisneySeassä joka oli minusta vielä Yhdysvaltojen Disneylandiäkin mukavampi kohde: japanilainen järjestelmällisyys ja äärimmäinen kohteliaisuus yhdistettynä Disneyn maailmaan. Kävimme DisneySeassä tammikuisena arkitiistaina. Ihmisiä oli riittämiin muttei kuitenkaan liiaksi asti ja auringonpaiste piti kylmän loitolla.




Meidän muuten mainiota lomaamme varjostivat asuinmaan tapahtumat joita seurasimme etäältä tiiviisti koko kolme viikkoa. Uutiset asuinmaasta olivat melkoinen kontrasti levolliseen lomatunnelmaamme. Hetken vaikutti siltä, että lapset ja minä lähtisimme Japanista ehkä vielä jatkamaan lomaa Suomeen. Mutta vaikka olisi ollut ihanaa saada viettää aikaa Suomessa isovanhempien luona pääsimme onneksi kuitenkin palaamaan kotiin. Minulla oli kiire hoitamaan lemmikkejä, erityisesti Poppy-vanhusta, ja muutenkin tuntui jotenkin tärkeältä saada palata kaikessa järjestyksessä omiin nurkkiin. Ja täällä sitä nyt ollaan. Lapset ovat koulussa kolmatta päivää, mies töissä. Yhden kauppakierroksen jälkeen jääkaappi ja ruokakaapit ovat sopivan täynnä. Arki on lähtenyt suorastaan ihmeellisen kevyesti käyntiin. Eilen kävin näyttämässä kipeää kurkkuani lääkärille. Laboratoriokokeiden pohjalta kyse näyttäisi olevan viruksesta. Lepäilen nyt siis kotona, juon aamukahvia uudesta termoksestani. Koirat makailevat pitkin lattioita, kissa on unessa tahollaan. 

Saturday, 15 December 2018

Vuoden paras aika

Tähän aikaan vuodesta Khartum on parhaimmillaan. Auringonvalo on taittunut pehmeäksi ja taivas on aivan erityisen sininen. Päivän korkein lämpötila on jossakin 35 celsiusasteen vaiheilla ja öisin on suorastaan melkein kylmä, alle kaksikymmentä astetta. Koko kaupunki näyttää talvisessa valossa toisenlaiselta, ajatus kulkee viileämmässä säässä kirkkaammin ja kaikki tuntuu aavistuksen verran helpommalta. On melkein sääli lähteä täältä pois useammaksi viikoksi juuri nyt kun kaupunki on kauneimmillaan! Tammikuussa yöt ovat vielä miellyttävän viileitä mutta tavallisesti jo helmikuussa sää alkaa lämpenemään ja maaliskuussa talvi on enää etäinen muisto. 

Koulun tallilla iltapäivän auringossa.

Koirat ovat viileämmällä säällä paljon tavallista virkeämpiä.

Kuviin ei ikävä kyllä kunnolla välity se kuinka ihmeellisen sininen taivas onkaan, kuinka vihreä ihmeköynnös, kuinka purppuranpunaiset sen kukat.


Mutta vaikka Khartumissa juuri nyt onkin kaunista en silti meinaa malttaa odottaa lomaa. Olemme lähdössä joululomaksi Japaniin. Matka Japaniin on ollut suunniteilla jo kauan mutta sopivaa tilaisuutta ei ole aikaisemmin osunut kohdalle. Kauan odotetun loman tekee vielä mainiommaksi se, että olemme menossa Japaniin tapaamaan vanhoja rakkaita ystäviä joita emme ole nähneet muutamaan vuoteen. 

Syksy on ollut aika raskas ja yksinäinenkin. Teki oikein hyvää viettää viime viikonloppuna aikaa vanhan ystävän kanssa Abu Dhabissa. Japaninlomalta odotan niinikään innolla sekä uusia kokemuksia ja vaikutteita kuin erityisesti myös aikaa hyvien ystävien seurassa. 

Tuesday, 11 December 2018

Hammaslääkärissä

Kävimme viikonloppuna vanhemman tyttären kanssa hammaslääkärireissulla Abu Dhabissa.
Yhdistyneissä Arabiemiirikunnissa joulunodotus näkyi ja kuului. Abu Dhabin hotellimme piha-alueella
oli joulutori jossa jodlattiin ja soitettiin joululauluja.
Yliopistoaikainen ystäväni on kotoisin Abu Dhabista ja asuu siellä nykyään perheineen. Vietimme ystäväni ja perheensä kanssa
aikaa viikonloppuna muun muassa taiteen parissa. Ystäväni järjesti vanhemman tyttären taidetunnille paikalliseen
taidestudioon.
Kävimme vierailemassa myös Abu Dhabin Louvressa.
Abu Dhabin Louvren taidekokoelma on vaikuttava mutta ehkäpä vielä vaikuttavampi on itse rakennus ja sen ympäristö jota
ihailimme perjantaina auringon laskiessa.
Vietimme pitkän viikonlopun aikana hetken myös Dubaissa. Teki oikein hyvää ottaa vähän vapaata Khartumin arjesta! Nyt
jaksan taas hyvillä mielin odotella pian alkavaa joululomaa.

Saturday, 24 November 2018

Räpistelyä

Kesän ja syksyn aikana muutama lähempi ystävä muutti pois, toiseen maahan. Yritin olla reipas mutta viime aikoina olen rohjennut myöntää itselleni, että kyllä se vain on raskasta kun lähellä ei yhtäkkiä enää olekaan niitä ihmisiä joiden kanssa puhua suoraan, joiden luokse pyrähtää hetken varoitusajalla, joilta pyytää apua kun arjen palapelistä on pala hukassa. Onneksi olen syksyn mittaan lähentynyt parin ystävän kanssa ja oman perheen merkitys on kasvanut entisestäänkin. 

Paikallinen tilanne hämmentää silloin kun sitä jaksan pysähtyä ajattelemaan. Koko syksy on odoteltu koskahan diesel ja bensiini taas loppuvat, miten käy kauppojen valikoimille, miten valuutalle. Liikkeellä kaupungissa yritän hakea vastauksia mielessä pyöriviin kysymyksiin, nähdä liikenteen lomassa jotakin sellaista joka antaisi selvän kuvan siitä missä mennään. Minne mellakkapoliisit ovat menossa? Miksi busseja on pysähtynyt samaan paikkaan valtava rykelmä? Pitkät bensajonot ovat taas arkipäivää ja kaksi kertaa meidän on täytynyt täyttää auton tankki bensa-aseman sijaan omasta dieseltynnyristämme. Onneksi meillä on kotona dieseliä generaattoria varten. 

Mutta on niin paljon muutakin ajateltavaa, etten oikeastaan juuri mieti paikallisia haasteita muuten kuin silloin kun ne ovat käsillä, kun kaupasta ei yhtäkkiä löydy lainkaan leipää tai banaaneja, tai kun diesel on kertakaikkiaan lopussa. 

Syksyn mittaan olemme harkinneet enemmän ja vähemmän vakavasti jo useampaa mahdollista asuinmaata. Melkein hakeneet sinne tai tänne ja sitten lopulta kuitenkin päätyneet toistaiseksi vielä odottamaan. Olemme yhtä aikaa valmiita lähtöön ja toisaalta kuitenkin niin monella tapaa kiinni täällä, että ajatus lähdöstä hengästyttää. Jotkut mahdolliset uudet kotimaat ovat tuntuneet omilta, toiset ihan vierailta. Pari päivää sitten pöydällä oli kaksi vaihtoehtoa jotka saivat minut nauramaan. Kuinka tämä voi olla minun elämäni? Kuka muu tasapainottelee tällaisten valintojen kanssa? Mutta tiedän vanhastaan, että kaikkeen tottuu, myös ajatukseen sellaisista asuinmaista jotka alkuun tuntuvat lähes mahdottomilta. 

Kuluvista kuudesta viikosta mieheni on kotona Khartumissa vain kaksi, muut neljä viikkoa työmatkoilla pitkin ja poikin. Ensimmäiset viikot sujuivat hyvin, mutta nyt kun ollaan loppusuoralla on kyse ennemminkin selviytymisestä kuin pärjäämisestä. Osan työreissuista mies on ollut lähes saavuttamattomissa, häneen ei ole saanut yhteyttä päiväkausiin. Satelliittipuhelimen välityksellä olen lyhyesti kertonut hänelle lasten kuulumisia ja viime viikolla jakanut suru-uutisenkin. Yhdessä pikaisessa kännykkäkeskustelussa maan äärestä toiseen päätimme olla hakematta paikkaa jota olimme harkinneet. Joululomasuunnitelmia olemme tehneet sähköpostitse tai kiireessä kahden työmatkan välissä. Tällä viikolla mies oli paikalla sen verran, että ehdin mennä lääkäriin ja vielä pieneen leikkaukseenkin. Tänä aamuna leikkaushaava alkaa olla parantumaanpäin ja myöhään illalla mies lähteekin taas reissuun. 

Kaiken epävarmuuden ja kiireen keskellä olen onneksi ja ihan yllättäen löytänyt mielelleni lepopaikan Netflixin eteläkorealaisista televisiosarjoista. En muista miten ensimmäinen sarja osui silmiini, mutta tässä vaiheessa on kesken jo kolmas. Levoton mieleni ei ole hetkeen oikein kunnolla malttanut pysähtyä lukemaan mutta näitä sarjoja olen jaksanut katsella vähän kerrallaan ja toisinaan useamman jakson kerrallaan ahmien. En ole koskaan käynyt Koreassa enkä tiedä maasta juuri mitään, mutta siinä itsessään on osa sarjojen viehätystä. Tekee hyvää tutustua tällä tapaa kevyesti johonkin ihan uuteen ja vieraaseen johon ei tarvitsekaan kehittää sen syvempää suhdetta. 

Friday, 9 November 2018

Viikon kohokohtia

Sunnuntaina, viikon ensimmäisenä arkipäivänä, mies lähti aamulla tavalliseen tapaan toimistolle, sieltä iltapäivällä lentokentälle ja viikoksi työmatkalle Addis Abebaan, Etiopiaan. Odotamme häntä takaisin huomenna lauantaina. Viikko on kulunut onneksi melko mukavasti ja nopeastikin. Nyt kun tytöillä ei ainakaan toistaiseksi ole balettia vanhemman tyttären kouluviikko on keventynyt parilla tunnilla eikä minun tarvitse käydä hakemassa nuorempaa tytärtä balettitunniltaan kerran viikossa. Useampana päivänä viikossa lapset kulkevat siis kaikki kolme koulubussilla kouluun ja takaisin mikä vapauttaa minulle arkeen vähän lisää aikaa. Omat hyvät puolensa siis tässäkin muutoksessa vaikka balettitunteja on kyllä jo ikäväkin ja balettiopettajaa myös. 

Maanantaina vääntäydyin aamulla koululle vaikken meinannut millään jaksaa. Onneksi menin. Sudanilainen kirjailija Jamal Mahjoub, joka kirjoittaa myös nimellä Parker Bilal, tuli koululle esittelemään uuden kirjansa, A Line in the River: Khartoum, City of Memory. Kirja on yhdistelmä elämäkertaa, historiaa ja matkakuvausta. 

On mainiota kun kesken on kaksi hyvää kirjaa!
Khartumista kertovat kirjat ovat Sudanin vuosien aikana olleet minulle tärkeä yhdysside kaupunkiin. Minun on vaikea saada Khartumista kunnollista otetta, kaupunki on täynnä vastakohtia ja ristiriitoja, ja oma elämäni täällä on sekin tasapainottelua hyvin erilaisten ulottuvuuksien välimailla. On ollut rauhoittavaa ja silmiäavaavaa löytää sudanilaisen Leila Aboulelan kirjoista palasia siitä Khartumista missä itsekin asun ja sitä kautta ymmärtää, että mielikuvani kaupungista pohjaavat tunnistettavaan todellisuuteen. Jamal Mahjoubin kirja vaikuttaa samalla tapaa ravisuttavalta ja lohduttavalta.

Meiltä ulkomaalaisilta kysytään varsinkin alkuun usein “kuinka viihdyt täällä, mitä pidät Khartumista”. Ensimmäisinä vuosina olin kohtelias ja ehkä osin myös aidon innostunut, ja vastasin jotakin myönteistä mutta ympäripyöreää. Nykyään minusta tuntuu melkein mahdottomalta vastata siihen mitä tästä kaupungista ajattelen. Vuodet ovat tehneet suhteestani Khartumiin yhä vain monimutkaisemman. Tunsinkin jonkinlaista helpotusta ja rauhaa kun kuulin kuinka monisyisesti Mahjoub synnyinkaupunkiaan kuvaili. Tuntui kuin olisin hänen sanojensa myötä saanut jonkinlaisen oikeutuksen ja luvan omalle monimutkaiselle suhteelleni tähän asuinkaupunkiini. Kaupunkia kohtaan voi todellakin tuntea yhtä aikaa lämpöä ja turhautumista, kiintymystä ja raivoa. Pärjätä voi sellaisessakin paikassa missä kaikki ei toimi niin kuin toivoisi, ja toisaalta missään ei tarvitse haluta elää koko ikäänsä vaikka jollain tapaa juuri nyt viihtyisikin.

Tietysti suhteeni tähän kaupunkiin ja maahan on hyvin erilainen kun heidän jotka ovat täältä alkujaan kotoisin. Mutta ylipäänsä jotakin rauhoittavaa ja toisaalta riemastuttavaa on siinä, että antaa itselleen luvan tuntea koko kirjon tunteita ja tiedostaa sen, että oma identeetti kaikkinensa koostuu useammista ja osin myös keskenään ristiriitaisista elementeistä. 

En halunnut häiritä ratsastustuntia joten nappasin tiistaina kuvan ratsukosta matkan päästä aidan takaa. Kymmenvuotiaasta esikoisesta on kehittymässä hyvä ratsastaja.


Tiistai-iltapäivä kului koululla ja koulun tallilla, pääosin mukavissa merkeissä. Joinakin päivinä koululla vellominen väsyttää, mutta toisinaan vähän yllättäen suorastaan virkistää. Vanhemman tyttären ratsastustunti sujui mallikkaasti; pojalla oli sen sijaan omalla tunnillaan vähän vaikeuksia saada ratsuaan tottelemaan. Olen itsekin aikoinaan ratsastanut samalla hieman haastavalla hevosella ja taistellut sen kanssa toisinaan melkoisesti. Oli siltä pohjalta vaikuttavaa nähdä kuinka kymmenvuotias pysyi rauhallisena eikä antanut periksi vaan ratsasti levottomalla ratsullaan kunnialla ratsastustunnin loppuun asti. 

Keskiviikkona vein aamulla autonkuljettajan kanssa auton taas vaihteeksi korjaamolle. Auton keskuslukituksessa on jotakin häikkää. Varaosaa ei tietysti löydy paikan päältä vaan se täytyy toimittaa tänne jostakin muualta. Onneksi auton saa lukkoon muutenkin eli mitään varsinaista kiirettä ei osalla ole. Syyrialaisella autokorjaamolla odotellessani nousi mieleeni jos jonkinlaisia ajatuksia maahanmuutosta, sodasta, pakolaisista, yhtäläisyyden ja erilaisuuden tunteista. Tunsin taas kerran kummallista kiitollisuutta tästä ympäristöstä joka herättää lähes päivittäin valtavasti erilaisia ajatuksia ja tunnelmia.

Automme korjaamon edustalla odottamassa diagnoosia. Jostain syystä täkäläiset autokorjaamot kiehtovat minua.


Rajallisissa ruoka-aineissakin on toisinaan omat huvinsa. Keskiviikko-iltana valmistin maistuvan risoton jonka raaka-aineiksi päätyi paikallisen kurpitsan lisäksi juustoa jonka miehen tuttu äskettäin toi meille Orshista, Darfurista. Suurin osa resepteistä jää täällä tekemättä koska raaka-aineita ei yksinkertaisesti löydy. Risottoa tehdessäni minua huvittikin ajatus siitä, että jakaisin netissä risotto-reseptin jonka yhtenä raaka-aineena on darfurilainen juusto.

Torstaina lapsilla oli aamulla musiikkiaamunavaus koululla. Kukin luokka esiesikoululaisista aina kuudesluokkalaisiin asti oli valmistanut aamunavaukseen musiikkiesityksen. Autonkuljettaja ja minä noukimme aamulla koululle mennessämme mukaan ystäväni joka oli hänkin menossa samaan aamunavaukseen. Oli mukava kulkea koululle yhdessä. Aamunavausta ennen juttelin koululla muutamien mukavien tuttavien kanssa. Olipa paikalla sattumalta eräs vanha tuttukin joka oli käymässä pitkästä aikaa Sudanissa. Koululta ajelimme ystävän kanssa autonkuljettajan kyydillä vielä yhdessä ruokaostoksille. Kaupan hyllyt olivat melko tyhjillään mutta ilokseni löysin kuitenkin mangoja ja oli ylipäänsä mukava olla vaihteeksi ostoksilla ystävän kanssa tavallisen yksinäisen ihmettelyn sijaan.

Torstai, viikon viimeinen arkipäivä, olisi saattanut hyvinkin olla yhtä kohokohtaa jos ei olisi pitänyt palata iltapäivällä taas koululle. Oli ihan mukavaa jutella torstai-iltapäivällä koulun kahvilassa niitä näitä tuttujen äitien kanssa mutta jokin jutustelussa jäi kuitenkin vaivaamaan. Olen viime aikoina ollut ihan erityisen turhautunut siihen, että ihmiset arvostelevat toisia omien kokemustensa pohjalta sen sijaan, että pysähtyisivät rauhassa kuuntelemaan toisenlaisia näkemyksiä. Olen väsynyt puolustamaan omia mielipiteitäni mutta väsynyt myös siihen, että minut herkästi käsitetään väärin jos pysyttelen hiljaa. 

Iltapäivän latistavin hetki oli kuitenkin se kun koulun tallin portilla vartija kyseli mairea hymy huulillaan tulemmeko ehkäpä joka torstai tallille. Useampi viikko sitten kun odottelimme tallin portilla vuoroamme kirjoittautua sisään huomasin, että edessämme olevassa autossa oli hyvä ystäväni. Vilkutin ystävälleni ja lähetin hänelle lentopusun. Vartija jostain syystä käsitti, että suudelma oli tarkoitettu hänelle ja on siitä asti vinkannut silmää aina kun olemme tallilla hänen vuorollaan. Autonkuljettaja vastasi vartijalle eilen iltapäivällä jotakin sopivan epämääräistä mutta minun teki kuitenkin mieleni työntää pääni aavikkohiekkaan. Nolostus kääntyi kuitenkin onneksi melko nopeasti iloksi kun sain tallilta lyhyesti yhteyden mieheeni Addisissa ja hän osasi piristää minua juuri oikein sanoin. 

Kaunis talvisää!
Sää on tällä viikolla muuttunut selkeästi talvisemmaksi. Valo ei ole niin ankara kuin vielä jokunen viikko sitten ja aamuisin ja iltaisin ilmassa on kirpeyttä. Päivisin lämpötilat nousevat kyllä edelleen reippaasti yli kolmenkymmenen asteen ja öisinkin mennään edelleen jossakin parinkymmenen vaiheilla, mutta sää on kuitenkin kaikin puolin miellyttävä, välillä suorastaan täydellisen ihana.

Olen tällä viikolla huomannut todeksi taas kerran sen miten kaikkeen todellakin tottuu. Diesel vaikuttaisi olevan jälleen lopussa bensa-asemilta, leipomoiden eteen on kertynyt jonoja ja paikallisesta rahastakin tuntuu olevan taas pulaa. Huomaan, etteivät ajatukseni kuitenkaan pyöri juurikaan näissä haasteissa vaan ihan tavallisissa arjen asioissa. Myös ystävien ja tuttavien kanssa puhutaan ihan muusta; muiden maiden uutisista, lasten koulusta ja harrastuksista, lomasuunnitelmista, ruuasta. Pyrkimys kohti tavallisen arjen ylläpitämistä vaikuttaisi olevan varsin vahva. Arjen rutiinit ovat suorastaan helpotus, niihin voi paeta kaikkea sitä mikä ympärillä hämmentää ja huolettaa, ja toisaalta pienempikin miellyttävä poikkeus rutiineihin piristää ja antaa voimaa.

Tytöt tänä aamuna ovella ihmettelemässä kaunista ja vilakkaa talviaamua. Asteita taisi tässä vaiheessa aamua olla parisenkymmentä.

Thursday, 1 November 2018

Alavireistä hulinaa

Pienemmät ja suuremmat ärsykkeet ja kaikenlaiset kohtaamiset eivät ehdi jäsentyä ja järjestyä mielessä kun niitä on joka päivä liikaa. Viidettä vuotta näissä olosuhteissa mielessä hurisee käsittelemättömiä asioita jo monen vuoden takaa. Minusta tuntuu, että jos kohdalle osuisi edes yksi tasaisen tavallinen viikko saisin osan ärsykkeistä käsiteltyä pois mielestä. Mutta joka viikko ja oikeastaan lähes joka päivä tapahtuu jotakin sellaista jota pitäisi saada rauhassa pureskella vähän pitempään. Ei vain koskaan tunnu olevan aikaa vaan kaiken aikaa on nieltävä paljon pureskelematta ja tartuttava kiinni taas seuraavaan ja seuraavaan hetkeen.

Tällä viikolla lapset ovat suunnitelleet teemaviikon asuja, riemastuneet omista hyvistä ideoistaan, muuttaneet mieltään, huolehtineet ja surreetkin, ja väsyneet vuorotellen kerta kaikkiaan koko hommaan. Minä olen yrittänyt olla avuksi mutta moneen kertaan viikon varrella olen itsekin väsähtänyt ja turhautunut prosessiin joka ei tunnu minusta millään tavalla kasvattavan koulun yhteishenkeä vaan vain aiheuttavan lisähommaa kotiin. Teemaviikko on tuonut meillä kotona pinnalle tärkeitä asioita kuten ikävää ja yksinäisyyttä, kannustanut miettimään kuinka opetella nauramaan itselleen, kuinka heittäytyä, kuinka olla hyvä ystävä. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja niitä olisi hyvä pohtia yhdessä lasten kanssa enemmänkin, mutta aika tuntuu aina loppuvan kesken: koulubussi odottaa, tai nukkumaanmenoaika on käsillä.

Samaan aikaan kun olemme yhdessä suunnitelleet teema-asuja on pitänyt toki yrittää pitää ilmassa myös kaikkia arjen tavallisia palloja. Jokaiseen viikkoon kuuluu täälläkin ruokaostoksia, vaatehuoltoa, lasten harrastuksia, laskujen maksamista. Näin kuun vaihteessa on aina käsillä myös rahanvaihto ja palkkojen maksaminen. Kaupoissa hinnat nousevat koko ajan ja paikallisen valuutan arvo huononee samaa tahtia. Pieniinkin ostoksiin kuluu nykyään melkoinen pino paikallisia puntia. Maitolitran hinta on puolessa vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Joka kuukausi mietityttää pitäisikö työntekijöiden palkkoja taas nostaa ja kuinka paljon. 

Lasten ratsastustunnit sujuivat toissapäivänä oikein mallikkaasti, mutta balettitunnit ovat puolestaan olleet tämän viikon katkolla. Alkuviikosta nimittäin paljastui, että tyttöjen balettiopettaja on yllättäen poistunut maasta. Hänen lähdöstään kuuluu erilaisia huhuja. Olen lohduttanut tyttöjäni joita rakkaan opettajan lähtö surettaa ja samaan aikaan yrittänyt luovia aikuisten parissa huhujen keskellä. Asiat eivät ole ehkä niin tai näin vaan jotakin siltä väliltä. Mustavalkoisuus on elämänasenteena varmaankin helpompi kantaa mutta harmaan sävyt taitavat kuitenkin olla monessa asiassa lähempänä totuutta. Balettiopettajan lähtöä ehdin itse joka tapauksessa sulatella noin puoli päivää vaikka mietittävää olisi ollut paljon enemmänkin koska kysymyksiä on toistaiseksi enemmän kuin vastauksia.

Läheisin ystäväni täällä, mainio srilankalainen nainen, muutti perheineen pois alkusyksystä. Hänen lähtönsä oli minulle kova paikka ja ikävä kalvaa edelleenkin. Viime kuukaudet olen kuitenkin ilokseni lähentynyt toisen hyvän ystävän kanssa: venezuelalaisesta suorapuheisesta ja täyspäisestä ystävättärestäni on tullut minulle aikaisempaakin läheisempi. Eilen paljastui, että myös venezuelalainen ystäväni on perheineen muuttamassa muutaman kuukauden päästä maasta. Olen jotenkin niin turtunut näihin loputtomiin lähtöihin, etten osaa oikein edes surra. Ja mitäpä sitä vielä suremaankaan. Toistaiseksi ystävä on onneksi vielä täällä. Vanhastaan tiedän, että suru puhkeaa pintaan viimeistään sitten kun jonain päivänä alan soittaa ystävälle ja muistan, ettei hän olekaan enää täällä. 

En minä onneksi ihan yksin jää silloinkaan, mutta jokaisen tärkeän ihmisen lähtö on kuitenkin aina menetys. Sitä suurempi menetys täällä missä tärkeistä ihmisistä tulee lyhyessä ajassa korvaamattomia ja missä turvaverkkomme koostuu pitkälti juuri näistä ystävistä jotka elävät tätä samaa arkea ja tietävät minkälaista on kun keskellä yksinhuoltajaviikkoa sähköt katkeavat eikä generaattori toimikaan tai joku sairastuu ja arjen palapeli on yhtäkkiä palasina. 

Yksi miehen tämän kuukauden tulevista työmatkoista pidentyi, peruttiin ja sitten taas varmistui. Minä yritän seilata muutosten aallokossa ja parhaani mukaan suunnitella tulevista yksinhuoltajaviikoista niin toimivia kuin mahdollista. Onneksi tämän kuukauden kalenteri näyttää toistaiseksi edelliskuukautta tyhjemmältä. Yksinhuoltajana on ylimääräiset menot karsittava arjesta koska muuten jäävät helposti hoitamatta koirat ja kissa tai sitten ruokahuolto koska kaikkea ei yksi aikuinen yksin ehdi. 

Tänään edessä on odottelua koululla, odottelua tallilla, odottelua koululla ja sitten Halloween-juhlat. Kun illalla saan noidan asun pois päältäni jaksan toivottavasti hengähtää helpotuksesta, että arkiviikko on suosiolla takanapäin ja edessä on viikonlopun verran vähän levollisempaa menoa. 

Sunday, 28 October 2018

Mennyttä ja tulevaa viikkoa

Mies palasi yhtenä kappaleena työmatkaltaan. Tuliaisia ei Darfurista koskaan tule, pyykkiä vain ja väsynyt työmatkalainen. Väsymyksestä huolimatta mies otti heti upeasti kopin vastuusta kotona kun itse olin torstai-iltana yhtäkkiä kovin väsynyt. Nyt ollaan onneksi muutama päivä kaikki taas yhdessä ennen kuin miehen on aika pakata laukut seuraavaa matkaa varten.

Vanhemman tyttären telttayö koulun tallilla oli ja meni sekin. Kahdeksanvuotias oli viihtynyt paremmin kuin viime vuonna jolloin koti-ikävä vaivasi nukkumaan mennessä. Ehkä vähän liiankin hyvin koska ei ollut saanut oikein kaverien hyvässä seurassa nukahdettua ja oli kuulemma valvottanut vähän muitakin telttoja. 

Autoon piti vaihtaa viime viikolla osa jonka toimme lomalta Euroopasta mukanamme. Auto moottori levällään heijastui hauskasti peiliin autokorjaamon ovessa. Puolitoista tuntia odottelimme sopivaa korjausmiestä ja lopulta uusi osa laitettiin siinä määrin huonosti paikoilleen, että auto vuoti dieseliä pitkin poikin ja moottori melkein pysähtyi kesken matkan. Mikään ei koskaan tunnu sujuvan täällä ihan noin vain!


Nelivuotias täytti vihdoin viisi. Söimme juhlapäivänä synttärikakkua ystäväperheen luona maistuvan brunssin päätteeksi. Olen oppinut tekemään jauhottoman suklaakakun johon ainakin vielä toistaiseksi löytyy ainekset ihan täältä kotikulmilta. Useamman kerran olen nyt tehnyt kakun sydämenmuotoiseen vuokaan jonka ostin keväällä Brysselistä, kuorrutukseksi nutellaa ja strösseliä. Strösselit olen tuonut Suomesta, mutta niitä riittää vielä moneen kakkuun. Suklaakakku on niin hyvää ja näyttää siinä määrin vakuuttavalta, ettei sitä uskoisi paikallisista aineksista tehdyksi kompromissiksi. 

Nuorimmaista juhlittiin kertaalleen jo Suomessa isovanhempien kanssa ja tällä viikolla yritän vielä viedä muffinsseja kouluun luokkakavereilleen. Sitten on tämä syntymäpäivä toivottavasti juhlittu! Puuhaa riittää koulun piirissä nimittäin lähipäivinä taas enemmänkin. Tällä viikolla lasten koulussa kasvatetaan yhteishenkeä teemapäivien myötä. Joka päivälle on oma teemansa. Yhteensä viisi teemaa kolmelle lapselle tarkoittaa viittätoista erilaista asua yhdelle viikolle. Minusta ei ole erityisen hauskaa valmistaa lapsille teema-asuja. En ole myöskään koskaan oikein ymmärtänyt miten pukeutuminen erilaisiin asuihin ylipäänsä vaikuttaa yhteishenkeen, mutta tässä sitä nyt kuitenkin taas ollaan, jo viidettä vuotta. 

Tänään ensimmäisenä yhteishenkipäivänä lapset lähtivät kouluun työasuissa: kukin unelma-ammattinsa edustajaksi pukeutuneena. Huomenna on vuorossa urheiluasupäivä, tiistaina pitäisi pukeutua samalla tapaa kuin joku kaveri. Keskiviikkona piti pukeutua julkisuuden henkilöksi mutta jostain syystä opettajat lisäsivät toiveen, että lapset pukeutuisivat joksikin sellaiseksi kuuluisuudeksi joka on osaltaan edistänyt maailmanrauhaa. Huh sentään. Torstaina on onneksi ihan vain hulluttelupäivä jossa on kyllä toisaalta omat haasteensa siinäkin. 

Hankalin päivistä omasta näkökulmastani on kuitenkin tiistain kaksos- ja kolmospäivä jolloin pitäisi pukeutua yhteensopiviin asuihin yhden tai useamman kaverin kanssa. Tämä päivä toistuu jostain syystä vuodesta toiseen vaikka onkin minusta yhteishenkeä ajatellen äärimmäisen huono idea. Kaksospäivä korostaa tuntuvasti sitä, ettei kaikilla välttämättä ole sellaista läheistä ystävää jonka kanssa suunnitella yhdessä asua. Päivä saattaa olla hyvinkin hankala uusille tulokkaille, niille joiden hyvä ystävä on juuri muuttanut pois tai jotka ovat muuten yksinäisiä. Tiedän ettemme ole ollenkaan ainoita jotka ovat näiden tunteiden kanssa täällä kamppailleet.

Nuorimmaisen luokan vanhempainedustaja ehdotti, että koko luokka pukeutuisi tänä vuonna samalla tapaa. Se oli minusta erinomainen idea ja saisi mieluusti levitä myös vanhempien lasten luokkatasoille. Sehän juurikin yhteishenkeä kehittäisi kun jokainen luokkataso yhdessä päättäisi miten kaikki pukeutuvat ja luokkatoverit pyrkisivät päivän verran näyttämään mahdollisimman paljon toinen toisiltaan. Meillä täällä koulupuvussa on varsin paljon värivaihtoehtoja: koulupuvun paitoja on keltaisia, vihreitä, punaisia ja kahta eri sinistä ja alaosa saa sekin olla musta, tummansininen tai khaki. Eli vaikka lapset tavallisina koulupäivinä ovat kaikki koulupuvussa he eivät suinkaan ole kukin pukeutuneet täysin samalla tapaa kuin kaverinsa. 

Koirat levollisina lauantai-illalla ilmastointilaitteen tuntumassa. Ilma ehti hetkeksi jo vähän viilentyä mutta 
lämpeni sitten taas. Kärsimättömästi odotamme täällä jo talvisempaa säätä.
Mietin, että olisin ottanut näiltä tiimoilta yhteyttä kouluun, pyytänyt opettajia tarkkailemaan sitä, ettei kukaan luokassa tunne jäävänsä ilman kaveria - ei vain kaksospäivänä vaan ihan joka päivä. Olen kuitenkin vuosien varrella oppinut, että monessa asiassa on lopulta parempia koettaa toimia kotona kuin yrittää muuttaa koulun toimintatapoja. Olenkin taas kerran jutellut lasten kanssa yksinäisyydestä, siitä kuinka ketään ei pitäisi jättää leikkien ulkopuolelle, kuinka uusia tulokkaita olisi hyvä käydä suorastaan hakemassa mukaan leikkiin. Toivon, että omille lapsilleni riittäisi aina ystäviä, mutta ihan yhtä lailla toivon, että he osaisivat myös aina olla ystäviä muille. 

Yhteishenkiviikon päätteeksi torstai-iltana koululla on vielä vanhempainedustajien järjestämät Halloween-juhlat. Viiden teemapäivän päätteeksi lasten täytyy siis vielä kyhätä kokoon myös Halloween-asut ja minunkin täytynee löytää noidanhattuni jostakin. Olen nimittäin lupautunut juhliin auttamaan. Arkiviikon päälle näytän kyllä tosin varmastikin melko pelottavalta ihan ilman hattuakin!